MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

perjantai 31. toukokuuta 2013

Taina Teerialho: Hiljainen kevät

Taina Teerialhon teos Hiljainen kevät (2008, WSOY) on ollut kirjahyllyssäni jonkun vuoden kirja-alesta alkaen. Olen haaveillut lukevani sen jonain kauniina keväänä, ja vihdoinkin sain kirjan pysymään käsissäni keväällä. Teerialho on minulle aivan tuntematon, joten vailla ennakkoluuloja luin tämän kirjan. 


Minä pidän keväästä. Kaikki eivät pidä, koska silloin ei ole vielä värejä. Koivunoksista sen näkee, niissä on aivan tietyn sävyn punerrus ja ne harovat kohti valoa. Se merkitsee, että jonakin yönä josta en vielä tiedä, lopultakin yhtenä keväisenä yönä tulevat linnut ja asettuvat oksille

Kevät on läsnä kirjassa koko ajan. Siksi tämä on ehdottomasti kevätkirja, vaikka voihan kevättä tosin fiilistellä muinakin vuodenaikoina. Itse nautin siitä, että voin lukea tätä kirjaa samaan aikaan, kun kevät salaa saapui.

Kirjan päähenkilö on Hanna, yhden lapsen äiti, ikuinen opiskelija, tällä hetkellä hanttihommissa, lintubongarin vaimo: Hannaan mies Ilari juoksee lintujen perässä, ja harrastus ajaa aina kaiken edelle. Jopa Roope, pariskunnan lapsi on meinannut syntyä metsään, kun Ilari on halunnut tarkistaa erään linnun mahdollisen sijainnin. Hanna joutuukin miettimään, mikä on suhteen jatko: onko hän aina ikuinen kakkonen, vai olisiko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella? Lintubongaustakin ongelmallisempi asia, joka tulee pariskunnan väliin, on Hannan kuulo-ongelmat. 

Kuulo ja sen heikkeneminen tulee myös Hannan ja kevään väliin. Kun kevään heräilevässä luonnossa kävelee kuunnellen linnunlaulua, on helppo tuntea kirjan Hannan kauhu: mitä voisi olla kevät, jonka ääniä ei kuule? Linnut, äänet ja kevät liittyvät tässä teoksessa toisiinsa itkettävän läheisesti, kun mielessä elää ajatus tulevasta hiljaisesta keväästä. 

Linnut eivät laula ihmiselle, joka kuuntelee, ja laulu vaikuttaa silti. Peippo saa hyvälle tuulelle, se kirkkaus ja soinnillinen laulunkeikutus. Kaulushaikaran huudossa on salaperäisyyttä, kuin kutsua ja julistusta samaan aikaan, sellainen pulloon puhallus, joka toistuu neljä kertaa. - - 
Tiaisten ääntely on toimeliasta.
Ja sitten ovat tyynet laulut, jotka tuntuvat ikuisilta, mutta ne ovatkin hetkellisiä. 

Tämä kirja oli keväisen äänekäs, kaunis ja surullinen. Ja sen lukeminen sai minut kuuntelemaan kevättä entistä enemmän ja tarkemmin.  

Taina Teerialho: Hiljainen kevät
2008 WSOY 
210 sivua

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa


Viime kesänä luin Veera Vaahteran chick lit -teoksen Onnellisesti eksyksissä (2012, Tammi), pidin ja halusin siksi tutustua myös Vaahteran uuteen kirjaan Rakkautta, vahingossa (2013, Tammi).

Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon alter ego, jonka suojissa hän kirjoittaa chick litiä. En ole lukenut Vanhatalon kirjoja muuten kuin näitä chick litejä, joissa kirjailijalla on lennokas ja humoristinen tyyli. 

Rakkautta, vahingossa -teoksen päähenkilö on Pihla, Helsingissä asuva kaupunkilaisnainen, joka työskentelee markkinointialalla ja tykkää istua kahviloissa juomassa lattea. Pihlalla on kuitenkin edessä elämänmuutos: hän huomaa olevansa raskaana. Tuleva isä, jooga-ohjaaja Otto on vauvauutisen kuultuaan lähtenyt Intiaan. Pihlankin piti lähteä mukaan, mutta hän päätyi turvallisemmalle maaperälle: edesmenneen mummonsa mökkiin Lappiin. Tarkoitus on miettiä, miten suhtautua Oton karkumatkaan ja myös tulevaan vauvaan. Samalla hän pääsee tutustumaan oman mummonsa salattuun elämään ja kylän miehiin, sekä nuoriin että vanhempiin. Vähän kerrassaan selviää, kuka on Pihlan isoisä. Asia, jonka mummo eläessään salasi. Suvun naisilla on nimittäin ollut tapana kasvattaa lapsensa ilman miehiä. Pihlaa harmittaa, että vaikka hän on tehnyt miehen valinnan mielestään hyvin perustein, Otto ei tunnu silti kestävän hänen vierellään. No, pohjoisessa on onneksi muuta miettimistä, kun Pihla alkaa ajaa ajokorttia. 

Kirjassa eletään myös vilkasta miesten etsimis- ja treffailuaikaa, sillä tokihan pohjoisen pienestä kylästä löytyy nuoria miehiä, jotka alkavat piirittää raskaana olevaa helsinkiläisneitoa. 

Luulen, että kirjailija on yrittänyt keksiä jotain uutta hieman kulahtaneeseen chick lit -genreen. Miljöö ei olekaan kaupunki, vaan Lapin perukka. Sankaritar ei liikukaan baareissa ja työssä, vaan murehtii katon kuntoa, ja haikailee kyytiä kauppaan. Ihan piristävää tällainen muutos olikin, mutta itselleni oli vaikea suhtautua siihen, että raskaana olleva nainen voisi pyöritellä sinkkusarjoista tuttua miesrinkiä ympärillään. Vaikka en aivan täysin päässyt eroon pienestä järkytyksestä raskaana olevan naisen energiasta, niin kirja oli juuri sellaista luettavaa kuin kuuluukin: kevyttä, naisasiaa hitunen, miehiä jokunen ja huumoria aimo ripaus. 

Kirjan muita lukeneita voi bongailla täältä, Kirsi oli lukenut teoksen myös. 

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa
2013 Tammi
239 sivua

torstai 30. toukokuuta 2013

Anne Tyler: Jää hyvästi / Jonathan Tropper: Kuinka lähestyä leskimiestä

Joskus sattuu vahingossa tarttumaan peräkkäin kirjoihin, jotka ovat kovin samanlaisia teemoiltaan. Luin Jonathan Tropperin teoksen Kuinka lähestyä leskimiestä, joka nimensä mukaisesti kertoo leskeksi jääneestä miehestä. Ei mennyt viikkoakaan kirjan lukemisen jälkeen, kun aloitin Anne Tylerin teoksen Jää hyvästi, joka nimensä mukaisesti kertoo lopullisten hyvästien jättämisestä, tässäkin kirjan miessankari jää leskeksi. 





Jonathan Tropperin löysin jostain englanninkielisestä kirjablogista. Käteeni sattui kirjastossa Tropperin kirja Kuinka lähestyä leskimiestä (2009, Karisto), joka vaikutti sopivan kevyeltä keväiseen mielentilaani. 29-vuotias Doug on jäänyt leskeksi: hänen 2-vuotinen avioliittonsa on päättynyt lentokapteenin virheeseen. Hailey, Dougin vaimo, kuoli  lento-onnettomuudessa, ja miehelle jäi omakotitalo kivassa amerikkalaisessa nukkumalähiössä ja Haileyn teini-ikäinen poika, Russ. Oikeastaan Dougin kuuluisi elää aivan toisenlaista elämää, mutta ei hän voi peruuttaakaan elämäänsä taaksepäin. On löydettävä elämänlangat uudelleen käsiin. Dougin onneksi ja vähän päänmenoksikin naapuruston naiset alkavat pitää hänestä huolta. Doug ei ole erityisen iloinen, kun huomaa lohduttautuvansa naapurin rouvan kanssa sängyssä. Ainakaan, kun törmää naapurin rouvan mieheen. Toisaalta häntä myös pelottaa aloittaa vakava seurustelusuhde, sillä voiko niin nopeasti vaimon kuoleman jälkeen etsiä, tai löytää uutta onnea? Onko se sallittua? Kumpi on parempi tai pahempi asia: löytää onnellisuutta varastetuista hetkistä vai pelätä, että menettää onnensa uudelleen?

Toisaalta Dougin on ollut vaikeaa tajuta elävänsä keskiluokkaisessa lähiössä, sillä varsinkin miesten elämä keskiluokkaisessa idyllissä on näyttäytynyt Dougille jotenkin huonona juttuna: 

He olivat tuuliajoilla kiinnelainojen ja toisten kiinnelainojen, avioliittojen ja uusien avioliittojen, lasten huoltajuuskysymysten, salasuhteiden, elatusmaksujen, koulutuksen, opettajien ja loputtomien kutsujen ja tapaamisten sarjan muodostamassa oudossa maailmassa. - - Olin aina kuvitellut, että esikaupunkien hienojen talojen asukit pärjäsivät taloudellisesti minua paremmin, ja vasta liityttyäni heihin aloin ymmärtää, että kyseessä oli vain paljon hienostuneempi ja hienovaraisempi tapa olla persaukinen

Kohdatakseen kaiken elämässään leskimiehenä Doug kirjoittaa kolumneja lehteen aiheesta kuinka lähestyä leskimiestä ja kirjan lopussa nämä kirjoitukset alkavat tuottaa mukavasti tulosta (muutenkin kuin että naiset lähestyvät leskimiestä). Sekä Doug että Russ alkavat tulla tahtomattaan sinuiksi vaimon ja äidin kuoleman kanssa. 

Kaiken kaikkiaan Tropperin kirja on huumoria ja elämää täynnä: kaikesta voi selvitä. 

********



Anne Tylerin Jää hyvästi -teoksen leskimies on Aaron Woolcott. Tarina alkaa siitä hetkestä, jolloin Aaron kohtaa kuolleen Dorothy-vaimonsa: vaimo tulee vastaa kadulla. Aaron on menettänyt vaimonsa heidän kotitalonsa kuistilla, sillä talon pihalla ollut puu kaatui Dorothyn päälle. Puu, jonka ei missään nimessä pitänyt olla vaarallinen, eikä kaatua. 

Aaronin elämä menee sekaisin, hänkin kohtaa ihmisiä, jotka silkkaa hyvyyttään hukuttavat hänet ruokaan ja huolenpitoon. Monelle olisi ollut apua Tropperin kirjasta löytyvistä ohjeista, kuinka kohdata leskimies. 

Aaronin elämän täyttää hänen kotinsa peruskorjaus, tai lähinnä talon ja korjaamisen vältteleminen. Aaron ulkoistaa korjaamisen, mutta päättää vihdoin muuttaa siskonsa kodista takaisin oman korjatun kattonsa alle. Samalla hän huomaa, että tahtomattaan hänkin on ikään kuin parantunut surustaan. Elämä jatkuu, ja omaa jaksamista auttaa se, että hän on saanut keskusteltua Dorothyn kanssa keskenjääneet asiat selviksi. 

Sanoma on sama kuin Tropperin kirjassa: elämä jatkuu ja elämä kantaa, vaikka ei haluaisikaan. 

Pidin Tylerin kirjasta, se oli tiivistettynä ja ilman huumoria Tropperin sanoma. On pelkästään lukijasta kiinni, haluaako saman tarinan lukea huumorin sävyttämänä (Tropper) vai surunsävelin (Tyler). 

Kirjan on lukenut myös esim. Sara ja Sanna.

Jonathan Tropper: Kuinka lähestyä leskimiestä 
2009 Karisto
How to Talk to a Widower (2007)
suomentanut J. Pekka Mäkelä
421 sivua

Anne Tyler: Jää hyvästi
2013, Otava
Otavan kirjasto
The Beginner's Goodbye (2012)
suomentanut Jaana Kapari-Jatta
203 sivua

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen ja Katja Kallio: Säkenöivät hetket



Tämän kevään uutuuskirjoista vähintäänkin kahdessa liikutaan menneiden aikojen Suomessa. Katja Kallion romaaneista pidin siihen aikaan, kun hän kirjoitti ensimmäisiä teoksiaan, sitä vastoin Kallion myöhemmät teokset eivät ole minua vakuuttaneet. Periaatteessa haluaisin pitää Katja Kallion kirjoista, koska moni pitää, esim. Karoliina ilmoittautuu Kallion ykkös-faniksi, Susa ihaili kirjaa lukiessaan tätä taidokkaasti kirjoittavaa kirjailijaa, Lilyn Jenni koki kirjan viehättäväksi, Lumiomenan Katjastakin tekstiä oli ilo lukea. Kannattaakin käydä lukemassa edellä mainittujen kirjoittajien ajatuksia kirjasta, sillä itse pääsin Kallion Säkenöivät hetket (2013, Otava) -teoksessa sivulle  94 (mielestäni olin erityisen sinnikäs), minkä jälkeen päätin armahtaa itseni. Tämä ei ollut minun kirjani, eikä Hangon ja vuoden 1914 miljöössä tehdyt päiväkävelyt oikein avautuneet minulle. Päällimmäisenä jäi mieleeni, että ihmiset olivat kovin eriarvoisia, ja pahinta on, jos rikkaampi perhe tarjoaa köyhemmän perheen tyttärelle mekkoa. Tästä nöyryytyksestä voi päästä nippanappa eteenpäin ainoastaan kieltäytymällä lahjasta, ja sen jälkeen ystävyydestä. Kirjassa on varmasti paljon muutakin, mutta tämä nyt ei vaan ollut minun kirjani. Pääkaupunkiseudun kirjastoissa tästä kirjasta on yli 400 varausta, joten varmasti jotain Kallion tekstissä on, mikä ei vaan aukene minulle. 

**********

Nina Hurman dekkari Yönpunainen höyhen (2013, Gummerus) on kirjailijan esikoisromaani, joka sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin. Olin innoissani ajatuksesta päästä Helsinkiin ja vieläpä historialliseen sellaiseen, jonne päästiin kirjassa osa-aikaisen laulajattaren Rougen kyydissä, ja dekkarissa tietenkin poliisin takaa-ajoissa. Kirjassa tapahtuu murha, siinä ravintolassa, jossa Rouge laulaa - tietenkin. Rouge on kirjan päähenkilö, toinen on poliisi Korpela ja murhasta epäillyn siskona Rouge ja etsivä tietenkin törmäilevät tämän tästä toisiinsa. 

Pidin kirjan miljööstä, Helsinki-kuvauksia oli helppo seurata Pitkänsillan taakse ja Pasilaan. Rouge tuntui varsin modernilta naiselta 20-luvun elämään, toisaalta hän elikin laulajattarena ravintoloissa ja miesten seurassa, eikä vastustellut miesten huomiota lainkaan siihen tyyliin kuin olen Suomi-filmeistä tottunut näkemään. 


Kaiken kaikkiaan kirja oli perusdekkarina toimiva: juoni kulki tasaisesti eteenpäin, henkilöhahmot jäivät mieleen. Hieman häiritsi kirjan lyhykäisyys ja se, että henkilöhahmot olivat kovin läheisiä toisiinsa. Tässä kirjassa ei ainakaan turhaan selitelty ajan oloja ja eloa, ja saatiinpa alamaailman kohtaamisiin liitettyä Suomen sisällissotakin. 

Kirja on ollut paljon esillä monessa blogissa, mm. täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä.

Nina Hurma: Yönpunainen höyhen
2013 Gummerus
223 sivua

Nina Hurman teoksella saankin kivasti taas yhden lisäpisteen koen 13 kotimaista kirjailija -haasteeseen.

tiistai 28. toukokuuta 2013

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija

Kevään 2013 kirjoista Sami Rajakylän Pätkärunoilija kiinnosti minua, koska minulla on eräänlainen suhde Itä-Helsinkiin. Suhdetta on kestänyt aina vuodesta 2004 asti, jolloin asuin Siilitiellä. Myöhemmin kohtalo on heitellyt minua erinäisin syin Mellunmäkeen, Kontulaan ja viimeisimmäksi Myllypuroon. Siksi vahvasti itäiseen Helsinkiin kiinnittyvä kirjailija ja kirja kiinnosti - kirjan etuliepeessä kirjailijan kerrotaan työskentelevän itäisen kaupungin marketissa asiakaspalvelijana. 

Teoksen päähenkilö Keijo on töissä Kelassa, mutta voisi olla kirjailijan tapaan asiakaspalvelutyössä myös kaupassa. Kirjan tapahtumat ovat paljolti ihmisten, asiakkaiden, kohtaamisia. Monet ihmisistä hämmästyttävät Keijoa.

Erityisesti hullut askarruttivat Keijoa. Hulluja oli niin paljon. Mitä heille oli tapahtunut sen jälkeen, kun oli lähdetty yhtä jalkaa yläasteen pihalta? Missä vaiheessa he olivat seonneet, antaneet periksi, unohtaneet olevansa naisia ja miehiä? Ihmisiä?
He haisivat, heidän tukassaan asui kärpäsiä ja iho kihelmöi syöpäläisiä. He eivät peseytyneet päivittäin, eivät ehkä edes kerran viikossa

Rajakylän teos on tavallaan yhteiskunnallinen romaani, sillä kirjassa ei päästä pakoon yhteiskunnan alakerrostumia: Kelan asiakkaat ovat niitä, jotka eivät leveile uudella audilla. Pätkärunoilija on myös työläisromaani: Keijo on toimistotyöläinen, duunari, joka käsien sijaan likaa mielensä asiakkaiden jutuilla. Keijon isä mainostaa pojalleen avoimia työpaikkoja kaupan alalta, mutta Keijo haluaa tehdä työtään huonolla palkalla, sillä Keijolla on työnsä ohella unelma: hän haluaa kirjailjaksi, runolijaksi. 

Keijo lähettää nimimerkillään runoja nettiin arvioitavaksi ja kommentoitavaksi. Runoilija tietenkin elättää mielikuvitustaan kaljalla, röökillä ja huonolla elämällä. Tulee kuitenkin hetkiä, jolloin Keijon on katsottava elämäänsä ja itseään peilistä. Liikakiloinen huono runoilija tarvitsee huoltoa. Eniten Keijoa motivoi se ajatus, että jos hän pitäisi itsestään huolta kunnolla, vatsalihakset toisivat hänelle naisen, sillä vaikka Keijoa hämmästyttää moni asia elämässä, eniten häntä ihmetyttää se, että miksi hän ei löydä mukavaa naista, ja miksi ne, jotka löytävät mukavan naisen rinnalleen kulkemaan, eivät ymmärrä mitä heillä on. 

Kirja on välillä tosi hersyvä: välillä Keijo ahdistuu maaiman epätasa-arvosta, jonka valtaan hän joutuu norjalaisten Breivikin urhiksi joutuneiden uhrien muistoksi vietetyn hiljaisen hetken aikana; välillä Keijo ahdistuu sen takia, ettei toiveista huolimatta tapaa kirjamessuilla Taina Latvalaa, jota pitää Riikka Pulkkista parempana kirjailijana, ja ehkä vielä tärkeämpää: paremmannäköisenä naisena. 

Suurimmaksi osaksi Rajakylän teos on miehisen maailman kuvausta. Siinä on yhteiskunnallinen sävy, mutta kuitenkin bukowskilaista miehisyyttä mukana viihdyttämässä oletettua ryyppäämisistä ja naisseikkailuista kiinnostunutta lukijaa. 

Rajakylän romaani voisi sopia sellaisen lukijan hyppysiin, joissa ei tavallisesti kirja viihdy. Akateemista maailmaa ei näy kirjan kansien sisällä, niin kuin niin monessa nykykotimaisessa kirjassa aika usein näkyy. Tämä kirja liikkuu enemmänkin ns. tavallisten tyyppien maailmassa, johon on helppo päästä mukaan. 

Itse pidin kirjasta, varsinkin sen alun kätkäläismäisestä tai nuoren, tulevan mielensäpahoittajan, filosofoinnista. Kirjan loppua kohden ideat tuntuivat kirjassa vähenevän, ja pääosan sai esimerkiksi pitkä kuvaus, mitä kirjamessuilla tapahtui. 

Olisikohan tämä kirja ja tämä viikko henkilökohtaisten jäähyväisteni aika Itä-Helsingille? Ainakin huomenna pääsen vielä kiertämään leipäjonoa Myllypuron maisemissa, joten sieltä harmaa kuva ilahduttamaan kesän alkuun virittäytynyttä ihmistä. Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, joka haluaa ottaa selvää, mitä tapahtuu kun mielensäpahoittaja elää bukowskilaista nuoruuttaan. 

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija
2013, Johnny Kniga
186 sivua






lauantai 25. toukokuuta 2013

Lukudiplomin loppukiri


Apua! Aika meinasi loppua,mutta sain luettua Lukudiplomi-haasteen loputkin kirjat, vaikka oli hieman pakko oikoa polkuja lopussa.

Hdcanisin kirjablogi-maailmaan tuoma lukudiplomi-haaste on nähtävissä täällä. Näistä kirjoista palaan kirjoittamaan vielä enemmän, mutta tässä siis loput luetuista kirjoista. Muut löytyvät tunnisteen lukudiplomi alta, sekä viimeisin kirja Auringon asema tämän vuoden tammikuun kirjoista.

Näytelmiä ja runoja:
Nikolai Gogol: Nenä



Jännitystä: Aino Kallas: Sudenmorsian 


Aino Kallaksen Sudenmorsian on ollut pitkään suosikkini kotimaisen kirjallisuuden puolelta. Muistan, miten kaiken kurjimuksen ja realismin piilosta Sudenmorsian iskeytyi tenttikirjakseni. Kirja loisti erilaisuudellaan, ja olin yllättynyt, että tällainen helmi on todellakin olemassa. 

Oli mahtavaa päästä lukemaan teosta uudelleen, ja tartuin innolla tarinaan. Sudenmorsian kuljetti minut samalta istumalta alusta loppuun, ja olin hämmästynyt, kuinka lyhyt tarina on.  Hieno se on silti, vieläkin. 

Sudenmorsian on tarina ihmissudesta, naispuolisesta sellaisesta. Viron Hiidenmaalla asuvat virolaiset ovat susijahdissa, kun Aalo kuulee suden kutsuvan häntä. Myöhemmin, Priidikin vaimona ja pienen Piretin äitinä, Aalo kuulee suden kutsun vielä kovempaa. Tarinassa vanhat uskomukset ovat arjessa mukana, ja erityisesti juhannut on aikaa, jolloin noituus on lähellä ihmistä. 

Niin autuus, jolla määrää ei ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin yönpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.

Priidik alkaa epäillä Aalon toimia, varsinkin kun on huomannut jo aikaa sitten Aalon ihossa luomen, noidan merkin. Priidik ei halua uskoa vaimostaan pahinta, mutta alkaa uskoa, kun Aalo myöntää verensä kiehuvan välillä suden hahmossa. 

Pidin tarinasta edelleen, koska tässä kirjoituksessa ihmissusi on kirjoitettu niin, ettei se ole naurettava ollenkaan. Tarina on oikeastaan enemmän rakkaustarina kuin mikään muu. Kaunis ja katkera. 




Tehtävä: kirjoita uutinen. 

Hiidenmaalla ihmissusi

Hiidenmaalla liikkuu ihmissusi. Kylän krouvari näki suden lampaidensa kimpussa viime keskiviikkona. Hän ampui sutta jalkaan, jolloin susi loukkaantui lievästi ja lähti metsään jalkaansa nilkuttaen. 

Kuultuaan krouvarin tarinan suden retkistä metsävahti Priidik alkoi epäillä omaa vaimoaan, Aaloa, koska tämä ilman mitään kunnollista selitystä nilkutti omaa jalkaansa.  Aalo oli aiemmin huomannut vaimonsa ihossa luomen, joka tunnetaan noidan merkkinä. Lopulta Priidik kysyi asiaa suoraan vaimoltaan, eikä Aalo kieltänyt olevansa ihmissusi. 

Priidik ajoi vaimonsa pois kotoaan ja mies jäi yksinään pienen Piret-tyttärensä kanssa kotiin. Ihmissusi on vielä vapaana Hiidenmaan metsissä. Poliisi pyytää havaintoja sudesta yleiseen hätänumeroon ja kehoittaa ihmisiä olemaan erityisen varovaisia täydenkuun aikaan. 

Aino Kallas: Sudenmorsian (ensimmäinen painos v. 1928)
teoksessa Aino Kallas - valitut teokset 
1956 Otava 

***************************


Huumoria: Simo Hämäläinen: Kätkäläinen-sarja, josta kirjahyllystäni löysin 
Kätkäläinen ja naapurin mies -teoksen. Hämäläisen Kätkäläinen-sarja alkoi jo vuonna 1978, naapurin mies sen sijaan on kirjoitettu vuonna 2008. Simo Hämäläisen lukemista olen miettinyt jo aikaa sitten, öh, reilu vuosi sitten (postaus aiheesta). Ja kun lukudiplomissa tuli mahdollisuus tutustua Hämäläinen Kätkäläiseen, niin ilomielin aloin lukea tätä. 

Kätkäläinen eli Pietu (Pietari Aholainen) asustelee vaimonsa kanssa järvenrantamaisemissa ja katselee maailmamenoa: Naapurin lapset ovat ahneuksissaan myyneet perintötonttinsa, jonka on ostanut mies Venäjältä. Kyläläiset ovat kovasti ennakkoluuloisia ja miettivät, että mitä asialle voisi tehdä. Kätkäläisellä on kalastumökki aivan naapuritontin liepeillä, ja hän pelkää, että kalastusmökki revitään pois. Venäläiset lähestyvät Kätkäläistä juurikin kalastuksen tiimoilta, mutta he ovat vain valmiita ostamaan Kätkäläisen kalastamia kaloja. Ja seuraavaksi Kätkäläisen pitääkin sitten mennä kylään maistamaan venäläisten tekemiä kalaruokia, ja no, ottamaan vähän vodka-paukkuja. 

Kyläläisten pelkona on, että kohta koko seutukunta on venäläisten hallinnassa: 

Tässä on laskela siitä, milloin venäläiset omistaa kaikki Imatran ja Savonlinnan kiinteistöt, jos meno jatkuu entisellään. Imatra menee kakstuhattayhdeksäntoista, Savonlinna kakstuhattakakskolme

Vastusteluistaan huolimatta Kätkäläisen vaimokin Iitamaria on pian osallistumassa syöminkeihin, harjoittelemassa venäläisten ruokien tekoa ja opettamassa karjalanpiirakoiden leipomista. Kohta pariskunta joutuu puolustelemaan naapureitaan muulle kylälle. 

Kirja on kovasti savolainen, ja dialogi on kirjassa savoa. Tämä voi olla toispaikkalaiselle lukijalle kova pala, koska savo on mitä on. Itseäni savo tietysti miellytti, vaikka en olekaan kotoisin Savosta, niin murre on sama. 

Voi hyvät immeiset kun työ tietäsitte, miten höperöltä tuntuu, kun tiällä höpötettään kulukupuhheita täytenä totena ja immeisiä pelotellaan, jotta ryssät tulloo ja vie perunanvarrettii. Eiköön näille saloille mahu muutama joka sorttia, ja kohtahan myö vanhat kopekset kummiinnii tehhään tilloo. 

Kieli ei ole kuitenkaan muuri Kätkäläisen ja venäläisten välissä, sillä ainahan on ruoka. Ja vodka. 

Tämä oli hyväntuulen kirja, vaikka kirjan loppua kohden hieman juoni ja kirjaa kannatteleva punainen lanka tuntuikin ehtyvän. Pidin erityisesti savolaisuudesta - paitsi kielenä, myös tavasta ilmaista itseään.

Simo Hämäläinen: Kätkäläinen ja naapurin mies 
2008 Gummerus
230

Tehtävä: kirjoita kolme lööppiä ja ingressit 

Venäläiset ostavat Suomen maat

Savonlinnan järviseudulla kesämökit menevät kaupaksi ennätystahtia. Mökkien ja tonttien ostajat tulevat itärajan takaa. Savonlinna on tätä vauhtia ostettu kokonaan venäläisille vuoteen 2023, jos nykyinen ostotahti jatkuu. 

Mafiapomo muutti naapuuriin

Ruojankylän uusimman tonttiosituksen ostaja on venäläinen. Rikkaan miehen epäillään olevan mafiapomo. Paikalliset ihmiset ovat peloissaan. 

Kätkäläinen mafiapomon työpari

Ruojankylän uuteen tonttiin hulppean mökkinsä rakentanut venäläismies on saanut paikallisesta miehestä venäläismafiaan liittolaisen. Kätkäläisenä tunnettu Pietari Aholainen on nähty myymässä mm. isoja eriä kaloja venäläismiehelle. 







Tulevaisuuden taruja: Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Olen halunnut pitkään lukea Risto Isomäen teoksen Sarasvatin hiekkaa, ja näin kivaan haasteeseen sain sen nyt luettua. Jälkisanoissa Isomäki kirjoittaa, miten oli kirjoittanut tarinan melko valmiiksi jo ennen tsunamia jouluna 2004, mutta kirja sitten julkaistiin vasta vuonna 2005. Ajan hermoilla kirjailija on tosiaankin ollut, sillä tässä kirjassa leikitellään ajatuksella, että maailman yli pyyhkäisee megatsunami. Hieman karmaisevaa, kun muistaa mitä tapahtui. 

Teoksessa on monta paria, jotka eri puolille maailmaa tutkivat maapallon asioita. Intiassa Sergei ja Amrita tutkivat merenpohjaa ja miettivät, voiko tarujen atlantis lojua Intian vieressä merenpohjassa. Itse asiassa he ovat varsin vakuuttuneita, että voi, ja enemmänkin miettivät, että mitä tapahtui, kun merenpohjasta löytyy useampiakin vanhoja, hylättyjä kaupunkeja. 

Kari Alanen Suomesta on taas kehittänyt jäähdytysjärjestelmää, jolla napajäätiköt säilyisivät, eivätkä sulaisia ja hukuttaisi maailman ihmisiä. 

Teoksessa kritisoidaan paljon länsimaista ajattelutapaa: sitä, miten eurooppalaiset ovat omineet monet keksinnöt, kuten kirjapainotaidon, omiksi keksinnöikseen, vaikka muut keksivätkin asiat ennen Eurooppaa. Pääasiassa kirjan eri henkilöt kuitenkin yrittävät keksiä, miten estää uuden vedenpaisumuksen, jonka näkevät jäätiköitä tutkiessaan tuleviksi ja jonka seurauksen näkevät Intian meressä. Teosta oli rankkaa lukea - ei oikeastaan synkän tulevaisuudennäkymän takia, vaan sen takia, että siinä oli aika tieteellisesti, tai tieteellisen tyylillisesti selitetty tapahtumia. Ja vaikka kirjassa pyrittiinkin tuomaan intialaista näkökulmaa maailmaan, niin kovin länsimainen oli tuhonäkymä kuitenkin. 

Jos tielle osuvan ydinvoimalan jäähdytysputket eivät olisi syvällä maan alla, niihin iskevä megatsunami ei vain vaurioittaisi niitä, se veisi ne mennessään, ikään kuin ne olisi tehty ohuesta paperista. Entä jäähdytysjärjestelmän voimalähteet? Miten niiden kävisi? Sähköverkot kaatuisivat kaikkialla Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa - - 

Kaiken kaikkiaan, olin tyytyväinen, että tulin lukeneeksi Isomäen kirjan, niin sen lukeminen ei enää kaivele lukusuunnitelmia. 

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
2005 Tammi
320 sivua


Tehtävä: tee kirjasta mainos

Haluatko tietää, mistä tarujen Atlantis löytyy? 
Tai, miten napajäätikkö oikeastaan sulaa?
Mitä tapahtuu, kun hypersupermegatsunami lähtee kohti ihmisiä? 
Haluatko tietää, kuinka paljon elämää on jäljellä?
Tai miten käy Sergein, tai ihanan ja kauniin intialaisen Amritan? 
Voittaako rakkaus maailmanlopun?
Armageddonia todempi tarina maailmasta, sen tuhosta ja sankareista. 
Lue tämä kirja ja järkyty: 
maailmanloppu voi olla yllättävän lähellä!

Matkalla: ElRamly:Auringon asema (jonka luin tammikuussa)

perjantai 24. toukokuuta 2013

May - Photo a Day 22 - 24



22: Change - no, maailma muuttuu.



23: PJ's - joo, tältä näyttää mun yöasuni, ja tuossa vieressä yölauluni...



24: Go - aina on pakko mennä eteenpäin.... 

Kone toimii taas vähän, ja stressi melkein voitettu. 

Tänään(kin) kävelin stadissa. 

Ps. Näitä tulossa pian...



May photo a day challenge list

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Tauko - kevään ruuhkaviikon ajaksi


Kotikone pukkaa erroria, työ taas vaatii panostusta.
Pidän blogista hieman taukoa, ainakin siihen asti, kunnes tekniset ongelmat, kiireet ja kevätruuhka on ohiteettu.
Palaan pian, luettuja kirjojakin on pino.
Ihanaa kevättä siihen asti ♥

tiistai 21. toukokuuta 2013

May - Photo a Day 21: I Care About This...



Kotikoneella hieman toimintavaikeuksia, joten nyt täytyy turvautua muun koneen kuviin. Tällainen söpöliini löytyi. Mitenkäs tämä liittyisi päivän teemaan?
Ainakin huomasin, että bussissa oli kovasti luokkaretkeilijöitä menossa Korkeasaareen: ihanaa, että opettajat jaksaa viedä lapsia kevätlaitumille.
Ja ihana maailma meillä, kun tällaisia suloisia luonnon otuksia löytyy vielä. Toivottavasti vielä jatkossakin, metsästä, eikä vain eläintarhasta.

May photo a day challenge list

maanantai 20. toukokuuta 2013

May - Photo a Day 20: Light


Light.
Kuvahaasteen ohjeissa oli, että valolla pitäisi leikkiä, tehdä kuvasta taianomainen. 
Minulle tässä on taikaa tarpeeksi: kevään valo. 

Kuva on otettu vuosi sitten,
jolloin aloin kiinnostua valokuvaamisesta.
En ole kuvaamisen suhteen sen kunnianhimoisempi kuin että 
on mahtavaa saada vangituksi päivän tunnelmia. 
Keväällä suurin tunnelman tuoja on aurinko ja valo. 


May photo a day challenge list

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Julie Kibler: Matkalla kotiin


Julie Kiblerin Matkalla kotiin (2013, Gummerus) oli pienen mitä-lukisin-seuraavaksi-leikkimielisen-värihaasteen ruskea kirja. Otin kirjan mukaani yksinäiselle junamatkalle, koska oli pakko skipata Tropperin kirja: en vain olisi ilennyt sitä lukea koko kansan nähden (täältä bogistahan tuo tieto kirjan lukemisestani ei mihinkään leviä). Lisäksi Matkalla kotiin tuntui vain oikealta kirjalta matkallani kotiin. Kirja sopi matkantekoon enemmän kuin hyvin, sillä kirjassa isoäidin ikään ehtinyt Isabelle ja hänen ystävänsä, matkalle kuskiksi lupautunut Dorrie ovat menossa hautajaisiin. 

Matkalla Isabelle kertoo elämäntarinaansa 1930-luvun lopusta alkaen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Tarinan, joka auttaa Dorrieta tekemään ratkaisuja oman elämänsä käännöskohdassa. 


Isabelle on elänyt lapsuutensa Kentuckyssä perheessä, joka on lääkäri-isän tulojen ansiosta päässyt kaupungin hyväosaisten joukkoon. Perheellä on tummaihoisia palveijoita, joiden kanssa eletään läheisesti - tiettyyn rajaan saakka. Asuinaluetta koristaa tienvarsikyltti, jossa mustilta kielletään liikkuminen alueella pimeäntulon jälkeen. On siis selvää, että liian läheiseksi ei voi tulla palvelijaperheen lasten kanssa, vaikka he ovatkin samanikäisiä kuin Isabelle. 

Isabellessä alkaa kuitenkin elää pieni kapinallinen, joka lähtee läheiseen kaupunkiin baariin kokeakseen jotain muuta kuin tylsiä luokkakavereidensa juhlia, joihin perheen vanhemmat kuskaavat lapsensa. Kaikkea pahaa voisi tapahtua, ellei ritarillinen Robert saapuisi pelastamaan liian sinisilmäistä tyttöä. Isabelle alkaa ystävystyä palvelusväkeen kuuluvan pojan kanssa. 

Matkalla takaisin kotiseudulleen Isabelle kertoo, mitä sitten tapahtui, ja Dorrie kuuntelee. Tarina osoittautuu oikeaksi Romeo & Julia -tarinaksi samalla kun se näyttää, millainen oli mustien ja valkoisten välinen raja-aita. 

Hän oli minua vanhempi ja huomattavasti vahvempi musta poika, ja saatoin vain kuvitella äitini ja hänen ystäväpiirinsä tai minun ikätoverieni kauhun, jos he saisivat tietää tapailustamme. Värillisiin miehiin, varsinkaan nuoriin miehiin, ei juuri luotettu, vaikka päästimme samat miehet Shalervilleen hoitelemaan asioita tai nostelemaan raskaita taakkoja. Päiväsaikaan kohtelimme heitä ikään kuin itseämme heikompina tai alempiarvoisina, auringon laskiessa taas karkotimme heidät tiehensä. Jos nuori  musta mies vaelsi liian lähellä kaupunkimme reunaa, yhteinen kauhu kiiri selkäpiissämme ja koimme tarvetta huutaa apua vapaaehtoisilta järjestyksenvalvojilta varmistaaksemme, että he ajaisivat tunkeilijan niin kauas ettei tämä enää olisi uhka.

Mutta onko historia muuttanut mitään? Dorrie, joka on tummaihoinen, koetaan vieläkin epäsopivaksi ystäväksi ja matkakumppaniksi vanhalle valkoiselle naiselle. Kirjassa rotuennakkoluulojen lisäksi on muitakin aiheita: Dorriella on elämässään asioita, jotka vaativat omaa selvittelyä, ja 1 000 kilometrin matka onkin hyvä aika selvitellä asioita. Oman apunsa miettimiseen tarjoaa Isabellen tarina, ja hautajaisten yllätysten jälkeen omaan elämään on parempi palata. 

Pidin kirjasta, sillä en odottanutkaan tästä mitään elämää suurempaa tarinaa. Kirja oli viihteellinen, sen tarina eteni ja tarjosi kivasti yllätystä matkan varrella. Kieli vei nopeasti lukijaansa eteenpäin ja halu tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, teki junamatkasta takaisinkin nopean, vaikka vr tarjosi 40 minuuttia lisäaikaa lukemiseen. 

Kirjaa suosittelen sellaiselle, joka pitää viihteellisestä tarinasta, mutta ei liian vaikeasta juonesta. Ja myös sellaiselle, joka tuntee kuten tekstilainauksessani. 

Kirjaa on luettu blogimaailmassa ahkerasti, googlen ensimmäiseltä sivulta sain tällaisen otoksen: 

Luettuasaso, 

Julie Kibler: Matkalla kotiin 
2013, Gummerus
Calling Me Home 2013
suomentanut Riie Heikkilä





Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua




Hän rakastaa minua. Hän rakastaa minua, koska hän käy luonani aina kun ehtii, koska minä olen hänen turvapaikkansa, koska hän on valmis valehtelemaan vaimolleen, järjestämään meille hetkiä, vaikka se on hankalaa, koska hänellä on luonani oma hammasharja ja kahvikuppi, koska hän tietää, että tekisin mitä vain hänen hyväkseen, koska luemme ennen nukkumaanmenoa samaa kirjaa, ja vaikka teemme sen eri paikoissa, se tuo meidät lähelle toisiamme. 

Virpi Pöyhösen teoksesta Hän rakastaa minua (2013, WSOY) kiinnostuin jo kevään kirjakatalogeja selaillessani, ja kiinnostus syveni WSOY:n ensi-illassa. Odotin kirjalta japanilaisuutta, maailmalla liitelyä ja jännitteitä kahden naisen välillä, joista toinen kadottaa laukkunsa, ja toinen löytää sen. 

En tiedä, oliko liian vähän aikaa Annamari Marttisen kirjan Mitä ilman ei voi olla lukemisesta, mutta kun Pöyhösen kirjassa teemana oli pettäminen parisuhteessa, niin kirjan lukeminen tuntui saman teoksen toistolta. Pöyhösellä kirjan kantava teema on siis toinen nainen. Kaksi naista kokevat toisena olemista: Kiira vaihto-oppilaana ollessaan Wyomingissä ja Krista, Kiiraa vanhempi nainen, Turussa. Naisten elämät kietoutuvat toisiinsa Kristan laukun myötä. Kiira on omituisessa suhteessa Jonin kanssa, heidän yhteinen ystävänsä Sheena kietoutuu suhteeseen myöskin. Krista taas odottaa varastettuja paloja, ja odottaa, että Harri jättää vaimonsa ja muuttaa hammasharjansa perässä hänen luokseen. 

Japanissakin kirjassa käydään. Tämä on erikoinen kirja siinä mielessä, että Japania ei kuitenkaan kuvata kirjassa ollenkaan, vaan Krista odottaa japanilaisessa hotellihuoneessa Harria, joka katoaa matkalla omille retkilleen geishojen perään. 

Kirjan kieli on välillä sivulauseita toisensa perään, välillä lyhyitä virkkeitä ja välillä tekstissä on paljon sulkeissa olevia asioita. Ehkä kielen, ja myöskin ympäristön kuvailemattomuuden takia en oikein päässyt kirjaan sisään ollenkaan. Kristan ja Kiiran kohtaaminen oli rakennettu kirjaan taitavasti, mutta jostain syystä se ei tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta, vaan ohitin asian olankohautuksella. 

Tässä kirjassa minua häiritsi sama kuin Annamari Marttisenkin pettämiskirjassa: miksi nämä kakkosnaiset menettävät kaiken toimintakykynsä, kun odottavat, että pettäjämies muistaa taas heidän olemisensa? Kun Harri katoaa Japanissa, niin Krista ei halua nähdä kaupunkia, vaan murehtii. Ja Krista odottaa koko ajan, että Harri rakastuisi häneen, ja jättäisi vaimonsa. Ehkä kaiken kaikkiaan syynä siihen, etten innostunut kirjasta, oli Marttisen kirjan lukemisen läheisyys. Aiheesta ei Pöyhönenkään saanut irti mitään uutta. 

Kasvot harmaat kuin loppusyksy, elottomat hiukset, silmien alla mustat pussit. Hän rakastaa minua, koska niin vain kuuluu olla ja vaikka hänen on vaikea löytää hetkiä, hän silti kaipaa minua. Ja minä rakastan häntä, en vaadi mitään, kun rakastaa ei saa vaatia. Täytyy odottaa, antaa hänelle aikaa päästä hankalan hetken yli, ymmärtää että minä olen parasta, mitä hänelle on tapahtunut. Että me olemme parasta, mitä voi tapahtua. Ja vielä on hetkiä, Harri järjestää aikaa, vielä hänellä on luonani hammasharja ja kahvikuppi


Minut kirja sai lähinnä surulliseksi, mutta muut lukijat ovat löytäneet kaikkea kivaa esikoisromaanin kirjoittajan teoksesta: 

Salla on päässyt kirjaan sisälle, 
TS:ssä kirjoittava Kaisa Kurikka myöskin on nähnyt kirjassa tarkkuutta ja koskettavuutta,
Annika K. ei voinut olla pitämättä Kristasta, 
Anu  näki yllättävyyttä ja runollisuutta kirjassa.

Kirja varmaan oli mukava ja kiva, mutta vain aivan vääränlainen minulle, jonka mielestä jos Japanissa käydään, sitä pitää myös ihmetellä ja kuvailla ja kirjoissa on parasta yllätyksellisyys. 

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua
2013, WSOY
190 sivua. 

Kirja menee maakunta-haasteeseen kohtaan Turku ja Varsinais-Suomi ja Pöyhösestä saan vielä yhden uuden kirjailijan haasteeseen Koen 13 kotimaista kirjailijaa. 




May - Photo a Day 19: My favourite view


Lempparinäkymä on aivan ehdottomasti tämä: 
keväänvihreät puut ja vihreät ratikat. 

Voisi olla myös tuo ihana pieni vihreä puutarhani, mutta en ole ehtinyt sinne kuvaamaan vielä. 

May photo a day challenge list

lauantai 18. toukokuuta 2013

May - Photo a Day 18: Want

Haluan käydä noilla takana olevilla vuorilla, 
koska mikään ei ole tehnyt minuun elämässäni suurempaa vaikutusta kuin vuoret. 
En osaa vieläkään, monen vuoden jälkeen, lainkaan saattaa sanoiksi sitä tunnetta, minkä vuorten kohtaaminen sai aikaan minussa. 

May photo a day challenge list

perjantai 17. toukokuuta 2013

Liebster blog & May - Photo a Day 17: Season




Kirjasähkökäyrästä sain Liebster blog -tunnustuksen  ja tunnustukseen liittyvät kysymykset:

1. Miltä vuosisadalta on vanhin lukemasi kirja?

Ajattelen laveasti tuon käsitten kirja ja sanon, että kansanrunous, jota ei ole pystytty ajoittamaan luotettavasti, mutta joka on vanhempaa kuin kirjoitetut tarinat.

2. Kuka kirjoitti tämän vanhimman kirjan?

Runothan kokosi kirjaksi Elias Lönnrot, sitten myöhemmin.

3. Mistä edellämainittu kirja kertoo?

"Jos mun tuttuni tulisi,
ennen nähtyni näkyisi,
sille kättä kääppäjäisin,
vaikk ois käärme kämmenpäässä,
sille suuta suikkajaisin,
vaikk ois suu suden veressä,
sille kaulahan kapuisin,
vaikk ois kalma kaulaluilla;
vielä vierehen menisin,
vaikk ois vierus verta täynnä."


Ja kaikesta muusta. 







4. Saat yhden kirjan autiolle saarelle. Saat valita joko dekkarin, rakkausromaanin tai runokirjan, mikä se niistä on?

Rakkausromaanin, koska sen tarinasta voi tehdä runoja ja kirja antaa toivoa, ja ennen kaikkea haaveita ja syyn päästä saarelta pois.

5. Mitä aihetta et siedä kirjoissa?

Juutalaisvainoja. Ehkä sietää on liian voimakas sana, mutta jos valitsen kirjoja vaikkapa kirjastosta, niin en koskaan lainaa niitä kirjoja, jotka huomaan takakannessa kertoviksi juutalaisvainoista. Poikkeuksellisesti olen sitten lukenut Tadeusz Borowskin Kotimme Auschwitz, pari vuotta sitten. Senkin vain siksi, että oli pakko lukea "kouluun". 






6. Mihin maahan sijoittuu paras lukemasi kirja ja mikä se kirja on?

Egyptiin. Sinuhe egyptiläinen.


7. Kerro ihmeessä meille muillekin, miksi se kirja on paras?

Koska Sinuhe egyptiläinen oli aivan jotain muuta kuin mitä olin siihen mennessä lukenut ja kirja näytti minulle, mitä kaikkea kirjallisuus voi olla: tarinoita maista ja ajoista, joissa kirjailija ei ole ollut, kuvitelmaa ja mielikuvitusta, kuitenkin sellaista, mikä olisi voinut olla mahdollista. Lisäksi kirjassa oli ihmissuhteita, jotka eivät ole vain minulla itselläni vaikeita ja järjettömiä; järjetöntä rakkautta; suuria maailmantapahtumia pienten ihmisten ympärillä. Kaikkea, mikä ei jäänyt kärpäsensurinaksi korvassani. 





8. Mikä kirja oli lapsuutesi tai nuoruutesi rakkain kirja?

S.E.Hinton: Olimme kuin veljet, jonka luin uudelleen tammikuussa - nimestä pääset klikkaamaan tekstiini.


9. Minkä kirjan ostaisit rakkaallesi/läheiselle ihmiselle lahjaksi?

Aravind Adigan Valkoinen tiikeri.

10. Mistä syystä ostaisit juuri kyseisen kirjan?

Tuosta kirjan nimestä klikkaamalla pääsee lukemaan, miksi itse pidin kirjasta niin valtavasti.
Koska se on kirja siitä, mistä maailmassa on perimmiltään kyse, jos ihmisillä ei ole tasa-arvoa. 





11. Saat valita itsellesi kirjaston, kirjakaupan tai kustantamon, minkä valitset ja miksi?


Kirjakaupan. Sellaisen hiljaisen ja menestymisestä huolettoman. Minun ei tarvitse siis myydä ja mainostaa, vaan voin myydä kirjoja, joista itse pidän.

Tässä postauksessa samalla kuva (/kuvia) toukokuun valokuvahaasteeseen. 

May photo a day challenge list