David Lagercrantz: Minä Zlatan Ibrahimovic

Aloitin David Lagercrantzin Minä Zlatan Ibrahimovic -kirjaa vuosi sitten, pääsin sivulle 200, mutta tuntui, että jouduin lukemaan aivan liian monta paska-sanaa ja aivan liian ankean elämän kuvausta Rosengårdin lähiöstä. Aikomuksenani on aina ollut palata kirjaan takaisin ja ensi viikolla alkavien MM-kisojen kunniaksi päätin rutistaa kirjan loppuun asti (toki aloitin sen myös alusta tuon vuoden tauon jälkeen). Kirja on aika nopealukuista, luin sen parissa päivässä, vaikka sivuja pokkariversiossani oli melkein 500 (ensimmäiset 50 tosin kuvaliitteitä). 

Minä Zlatan Ibrahimovic -kirja kertoo tietenkin ruotsalaisesta jalkapallotähdestä Zlatanista. Jo heti kirjan alussa Zlatanista luodaan pahis-imagoa, kun hän valmentajan kielloista huolimatta porhaltaa treeneihin Ferrarilla. Joukkueella kun on Audin kanssa sponsorisopimus, ja kaikkien pelaajien pitäisi ajella vain audeillaan. Huonoon kauteen espanjalaisessa Barcassa palataan vielä kirjan loppuvaiheissa, mutta ensin palataan Zlatanin lapsuus- ja nuoruusvuosiin Rosengårdiin. Elämä on juuri niin köyhää ja ongelmaista kuin ongelma- ja maahanmuuttajalähiössä vain kuvitella saattaa: jääkaapissa ei ole ruokaa, isä juopottelee, äiti tekee 14-tuntista työpäivää siivoojana, lasten huoltajuus vaihtuu aika ajoin ja sisarukset ajautuvat erilaisiin vaikeuksiin. Zlatan pelaa jalkapalloa, mikä pelastaa hänet varkaan uralta. Sen verran monesti Zlatan ehtii varastella polkupyöriä, että siirtyminen vakavampiin rikoksiin olisi vain ajan kysymys. Ellei olisi jalkapalloa. 

Zlatan pyöräilee yksin treeneihin, kun ruotsalaiset ikätoverit kulkevat vanhempiensa kyydeillä. Zlatanin isä loistaa poissaolollaan, kun taas ruotsalaiset vanhemmat notkuvat kentänreunalla. Zlatanin käyttäytyminen on aggressiivista ja sellaista, jota lasten vanhemmat eivät siedä: he jopa keräävät nimilistan saadakseen Zlatanin pois seuran harjoituksista. Ei ole helppoa sopeutua ja olla niin kuin kaikki muut. Pelikentällä Zlatan kikkailee liikaa, eikä syöttele muille. Samalla omapäisyys ja oma harjoittelu lähiön pihoilla on myös se, mikä tekee Zlatanista tähden. Näistä omantakeisella tyylillä tehdyistä maaleista Zlatan on tähteytensä ansainnut, tai ainakin huomionsa. 

Kirjassa edetään Zlatanin uraa kronologisessa järjestyksessä Malmöstä Ajaxiin ja italialaisiin seuroihin, välillä käydään Baecelonassa pettymässä. Kirjan sivuilla kerrataan Zlatanin tärkeitä ja näyttäviä maaleja (mm. edellä olevassa linkissä olevia) ja seuraotteluiden lisäksi käväistään maaotteluissa. 

Idea kirjassa on selvä: kukaan ei usko, että Zlatanin-kaltaisesta pahiksesta ja maahanmuuttajataustaisesta pelaajasta voisi tulla mitään, mutta ähäkutti kaikille epäilijöille: hänestäpä tulee. 

Zlatanin perhe-elämään kirjassa päästään tutustumaan myös, lapsuudenkodistaan selvittyään hän tapaa viehättävän naisen, jonka itselleen yllätykseksi saa itselleen. Kaksi lasta muuttavat Zlatania ehkä enemmän kuin mikään muu. 

Zlatan on ruotsalainen ja alleviivaa kirjassaan sitä, että hänelle on aivan sama, mistä joku on kotoisin tai mikä kenenkin etninen tausta on. Siksi tunnen hieman tekeväni väärin, kun liitän kirjan osaksi "Kirjallisuutta fudis-maista" -haasteeseeni ja ymppään kirjan maahan Bosnia ja Hertsegovina. Zlatanin isä on kotoisin Bosniasta, ja sota vaikutti häneen niin, että hän Ruotsissakin kuuntelee uutisia entisestä kotimaastaan ja juo unohtaakseen tai muistaakseen. Oikeastaan tuntuu, että Zlatanin ura on myös isän pelastus: isä kiinnostuu poikansa urasta ja herää takaisin elämään mukaan. Myöskin äiti pääsee siivoojan palkalla vuokraamastaan ahtaasta asunnostaan isompaan, kiitos Zlatanin. 

Kirjassa lähiötausta liimataan Zlatanin ylle tiukasti, ja myös se, että ruotsalaisuus ei ole kovin itsestäänselvä asia Zlatanille, käy ilmi, että hän ei koskaan katso ruotsalaisia tv-sarjoja tai leffoja. Elämä on oikeastaan vain lähiö omine sääntöineen, kunnes jalkapallo vie maailmalle. Lähiö on Zlatanin tausta, ja sieltä selvinneet näyttävät menestyksensä kalliilla autoilla ja kullalla: 

Näytin varmasti tyypilliseltä jugo-urpolta kultakelloineni ja autoineni, huudatin autostereoista musaakin liian kovalla. 

Minä Zlatan Ibrahimovic -teos ei ehkä ole maailman hienoin kaunokirjallisesti tai draaman jännitteidensä takia, mutta monelle nuorelle kirja on taatusti tärkeä. Puhekielimäisyys varmaan iskee sellaista lukijaa, jota kirjallisuus ei ehkä muuten tavoita. Kirja on täsmävalinta sellaiselle lukijalle, joka pitää jalkapallosta, koska kirjassa on aika paljon pelien kulun kuvailua, mutta kirja toki toimii myös selviytymistarinana. Kirjan sanoma tulee esiin sen viimeisillä sivuilla: 

- - tuolla jossain on monia kaltaisiani, nuoria tyttöjä ja poikia, jotka saavat nuhteita siitä etteivät he ole niin kuin kaikki muut. Ja totta kai niille nuhteille on usein myös aihetta. Minä uskon kuriin. Mutta se mikä minua raivostuttaa, on kaikki ne valmentajat, jotka eivät ole itse päässeet huipulle, mutta ovat silti kaikesta niin varmoja: Näin meidän pitää toimia, eikä millään muulla tavalla! Se on niin yksioikoista. Niin tyhmää! 

Vaihtoehtoisia tapoja on tuhansia. Ja se mikä on erilainen ja vähän nurinkurinen, on usein myös se paras tapa. Vihaan sitä kun persoonat painetaan alas. Jos minä en olisi ollut erilainen, en nyt istuisi täällä. Ja en todellakaan tarkoita sitä näin: Olkaa niin kuin minä. Yrittäää olla Zlataneita! En todellakaan. Jokaisen täytyy valita oma tiensä, mikä ikinä se onkaan. Mutta ei saatanassa pidä kirjoittaa mitään listoja tai jättää porukan ulkopuolelle vain sen takia, että sinä et ole samanlainen kuin kaikki muut. 

David Lagercrantz: Minä Zlatan Ibrahimovic

2011, WSOY

Jag är Zlatan Ibrahimovic - Min historia

suomentanut Miika Nousiainen

483 sivua (bon-pokkarit)

Futis kirjoissa

Pelajamateriaalissa on jotain ikuista: 

yksi lyömätön virtuoosi joka joutuu 

vähän leikittelemään, 

pari hyvin taitavaa, joista toinen 

vielä yllättävän pieni, 

ja sitten tasapäinen pääjoukko. 

Runo on Pentti Saaritsan kirjoittama Jo kolmata kevättä näen ja vuodelta 1971. Runo löytyy Jukka Pakkasen ja Esko S. lahtisen toimittamasta kirjasta 11 & Pallo  - jalkapallo elämässä, elämä jalkapallossa (1997, Kirjayhtymä). Teos on Suomen Palloliiton 90 vuotisen elämän kunniaksi julkaistu kirja, jossa on runoja, esseitä ja novelleja jalkapallosta. 

Etsin jalkapallo-täyteisen kesän kunniaksi kirjaston tietokannoista kirjoja, joissa käsiteltäisiin jotenkin lajeista jalointa, jalkapalloa. Saalis jäi laihanpuoleiseksi, mutta esittelen tässä postauksessa, mitä löytyi. 

Pakkasen ja lahtisen toimittamasta kirjasta löytyi joukko kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiä, suurin osa miehiä, jotka ovat kirjoittaneet futiksesta: 

Kari Hotakaisen novellissa Huuskosen pää ja litmasen polvi erään toisen kirjan kaima Matti Virtanen menettää malttinsa, kun kuningas-liti loukkaantuu, ja työkaveri ilkamoi aiheesta.

Jukka Kemppainen kirjoittaa yleisesti jalkapallosta ja sen kehityksestä: rautatie on ollut jalkapallon kehitykselle olennainen asia, sillä pelit olisivat olleet tylsiä, jos niitä olisi aina pelattu samalla paikkakunnalla. 

Antti Majander kirjoittaa jalkapallosta Suomen kirjallisuudessa, ja tulee siihen lopputulokseen, että suuri jalkapalloromaani puuttuu maastamme. Majander mainitsee Jarkko laineen Futarit (1977) -teoksen ja Jukka Pakkasen Täysmustat futispläägät (1987)-teoksen, joista jälkimmäisen itsekin löysin etsiessäni jalkapalloaiheisia kirjoja. 

Kjell Westö kirjoittaa tuomitsemisen ja jääviyden vaikeudesta, Ilkka Niiniluoto filosofoi jalkapallosta yleensä, ja on sitä mieltä, että 

jalkapallo ei ole elämää suurempi, vaan elämän mittainen asia. 

Jari Tervon novellissa Pallon henki unelmoidaan: 

Samalla hetkellä kun tuomari viheltää pelin päättyneeksi, näen valotaululla uudet numerot: Brazil 0, Finland 6. Se on viimeinen mitä näen ennen kuin joukkuetoverini muodostavat keon, jonka alle minut haudataan. 

Älkää herättäkö minua.

Kirjassa oli muitakin kirjoituksia, tässä mieleenpainuvimmat. Olisin jaksanut lukea novelleja enemmänkin, sillä totta on, että jalkapallo ei kirjallisuudessamme kovinkaan paljon näy, paitsi lasten- ja nuortenkirjallisuudessa, joihin en nyt tutustunut sen enempää kuin että selasin kirjaston hakuohjelmilla. 

Jalkapallo on melkein yhtä hiljainen aihe kirjallisuudessa kuin todellisuudessa Suomessa. Eikä ihme, koska futista Suomessa harrastellaan lapsena: kesällä Hesa Cupissa katsellessa tuntui, että lähes jokainen pikkupoika ja -tyttö on kannettu kentälle paremman jalkapallotulevaisuuden toivossa. Suomi-Espanja-matsin jälkifiiliksissä Yle kirjoittaa ja ihmettelee, että miksi Suomesta ei tule kunnon pelaajia hyökkäyspäähän. Nykyisin vannoutuneena futiksen penkkiurheilijana minulla olisi enemmän kuin muutama kommentti siitä, mikä Suomen pelissä mättää (mutta luulen, että ne ovat niin itsestäänselvyyksiä, että jätän sanomatta) ja myös junnufutista muutaman vuoden kentän laidalla katsoneena sanoisin, että Ylen keskustelussa on muutama aivan hyvä kommentti siitä, mikä mättää, että niistä sadoista ja tuhansista hesacupilaisesta ei tule elämää suurempaa, eikä elämän mittaista pelaajaa.     

Jukka Pakkanen on yksi ainoista suomalaisista kirjailijoista, jotka ovat kirjoittaneet aiheenaan jalkapallo. Pakkasen Täysmustat futispläägät (1987, Gummerus) -teoksesta kirjoitin hieman aiemmin. Kirjastosta löytyi toinenkin harvinainen futiskirja, Kari Tanskasen Finaali, mutta en ehtinyt sitä vielä lukea - kirjassa oli SM-liigan finaali tulevaisuudessa.  

Entä mitä löytyi espanjalaisesta kirjallisuudesta?

Ainakin Manuel Vázquez Montalbánin Jumalten peli (2006, loki-kirjat), jota luin kesällä ja joka jäi minulta kesken lukemisen. Kirja on jännistyskirja, jossa erään Espanjan suurimman fudis-seuran ympärillä kuohuu: sen uusi keskushyökkääjä on uhattu tappaa. Sitten on toinen joukkue, ei aivan niin menestynyt, joka valitsee uuden pelaajan, koska sen valmentajaa uhkaillaan ja pakotetaan häviämään. Uudeksi pelaajaksi on valittu niin huono ja vanha pelaaja, että joukkue varmasti häviää. Pelaaja itse itkeskelee laskuun suuntautunutta uraansa, kun taas huippujoukkueen omistaja hykertelee rahojaan. Ja kaiken yllä roikkuu hyväksikäyttämisen uhkapilvet. 

En kuitenkaan jaksanut innostua tästä kirjasta sen enempää, kirjan henkilöt eivät innostaneet parempaan tuttavuuteen, eikä sitä itse fudistakaan niin hirveästi kirjassa käsitelty, vaan lähinnä jalkapallon ympärillä pyörivää korruptiota, rahamaailmaa ja rikollisuutta. 

Jalkapallosta ja kirjallisuudesta pitävän on ehkä parasta turvautua suurten tähtien elämäkertoihin, joita on suomeksi tullut viime aikojen merkittävistä pelaajista. 

Tai sitten voi ajatella, että urheilu ja kirjallisuus ei vain kuulu yhteen. Itse olen kuitenkin saanut luettua monta kirjaa osittain tai kokonaan kuplahallissa treenejä "katsellessani".