Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Riikka Pulkkisen teoksia olen lukenut aina hänen Raja-kirjastaan alkaen. Niinpä Paras mahdollinen maailma (2016, Otava) oli myös tänä syksynä lukulistallani. Koska Pulkkisen teokset ovat välillä miellyttäneet, välillä eivät, aloitin kirjan vailla suuria ennakko-oletuksia. Näin oli varmaan hyvä, sillä kirja vei minut mennessään tarinan kehittyessä pikku hiljaa. 

Aurelia, kirjan päähenkilö, on syntynyt samana vuonna, jolloin Berliinin muuri sortui. Berliini on kirjassa tärkeänä miljöönä eri aikakausina. Jostain syystä luin tätä kirjaa tietenkin samaan aikaan Berliinin-iskun kanssa - hieman karmivaa, koska kirjassa myös liikutaan eläintarhan ja Tierparkenin kulmilla. Kirjassa Berliini on paikka, jossa Aurelian äiti ja isä elävät omaa nuoruuttaan - aikana, jolloin muuri jakaa kaupungin ja Euroopan. Nykyajassa Aurelia on saanut roolin Berliini-aiheisessa näytelmässä. 

Aurelia yrittää päästä sisään Berliinin muurin murtumishetkiin ja ihmisten mieliin, samoin kuin omien vanhempiensa ja oman lapsuutensa tunnelmiin. Aurelia löytääkin omasta menneisyydestään asioita, jotka selviävät tarinassa samaan aikaan sekä Aurelialle että lukijalle. 

Pidin Pulkkisen teoksesta, sillä en osannut odottaa tarinalta oikeastaan mitään. Yhtä isoa vaikutusta kuin Raja tämä Pulkkisen viides teos ei tehnyt, mutta minulle Raja olikin niin suuri teos, ettei siihen ole helppo yltää. Mutta Pulkkisen teoksista tämä oli kuitenkin Rajan jälkeen lähimmäksi päästänyt kirja. Pidin. 

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

2016, Otava

356 sivua

Miesten elämää 1700-luvulta 2100-luvulle

Tässä postauksessa ahnehdin kolme lukemaani kirjaa, joissa kaikissa esitellään miesten elämää ja aikajana vie aina 1700-luvulta tulevaisuuteen 2100-luvulle asti. Mikä on miehen elämässä muuttunut/ muuttuva 400 vuoden aikana? Eipä juuri mikään, tai ehkä vähän...

Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset (1992, Otava - alkuperäinen 1774) tuli luettavakseni Helmetin lukuhaasteen myötä ja edustaa 1700-lukua. Nimensä mukaisesti kirjassa kuvataan nuoren Wertherin kärsimyksiä, joita miehelle aiheuttaa rakastuminen väärään naiseen. Tai juuri siihen oikeaan, miettii Werther. Nainen eli Lotte on vain menossa naimisiin toisen miehen kanssa, eikä Werther tule koskaan saamaan naista itselleen niin kuin haluaisi. Werther kirjoittaa tuntemuksistaan ystävälleen Wilhelmille, kunnes murhe on liian suuri kannettavaksi. 

Ah, miten suoneni sykkivätkään, kun sormeni sattumoisin hipaisee hänen sormeaan - - Kavahdan taaksepäin kuin valkean satuttamana, mutta saman tien jokin salaperäinen voima vetää minua jälleen takaisin - ja huimaus peittää alleen kaikki aistini. 

Suurensuuri rakkaus muuttuu täydelliseksi tuskaksi: 

Voi tätä tyhjyyttä! Tätä kamalaa tyhjyyttä, jonka tunnen rinnassani! - Ajattelen usein: kunhan kerrankin, edes yhden ainoan kerran saisit painaa hänet sydäntäsi vasten, niin koko tämä tyhjyys tulisi kokonaan täydeksi. 

Nykypäivän lukijana kohtasin Wertherissä melodramaattisen henkilöhahmon, jolle olisi tehnyt mieli sanoa, että etsi toinen Loten sijalle. Meressä on muitakin kaloja. Kirjallisuuden klassikkoteoksena tietysti yritän nähdä tämänkin teoksen osana tärkeitä kirjoja, jotka on hyvä tuntea. Ilman lukuhaastetta kirja olisi tosin varmaan jäänyt kesken lukemisen. 

Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset

1992, Otava - alkuperäinen 1774

Die Lieden des jungen Werther

suomentanut Markku Mannila

208 sivua

*************

Nykymiehen elämästä, ja ahdingosta, kertoo Sami Rajakylän Pankkipoika (2016, Johnny Kniga), jonka luin aivan vapaaehtoisesti, sillä pari vuotta sitten tykästyin Pätkärunoilijaan. Pankkipoika jatkaa siitä, mihin Pätkärunoilija jäi, tosin päähenkilönä on Keijon sijaan Esko, joka puurtaa marketissa toimivan pankin asiakaspalvelijana. 

Työ on puuduttavaa, ja välillä Eskon on aivan pakko nälviä asiakkaita. Esimiehen puhuttelujen jälkeen työt taas jatkuvat: kohokohtana päivässä on uusien kassatyttöjen bongailu ja heihin ihastuminen. Kirjassa eletään edelleen Itä-Helsingissä, vaikkakin välillä Esko matkaa naisystävänsä kotiin Helsingin keskustaan. Ihan valmis Esko ei kuitenkaan ole Itä-Helsingistä lähtemään ja pitää omaa asuntoaan vielä henkireikänään. 

Työn ohella Eskoa huolettaa, kuinka monta kertaa on tarpeeksi, harrastuksena on naisystävän kanssa sohvalta katsoa uutisia ja kommentoida maailman tapahtumia. Werthermäistä kärsimystä naiset eivät Eskolle tuo, ongelmallisempaa on valita parista naisesta se oikea - ja miettiä, että tyytyäkö siihen nykyiseen. Werther olisi varmaan ihmeissään. 

Kirjaa oli viihdyttävää lukea, kiinnostavan teoksesta teki se, että henkilöhahmot eivät ole filosofian maistereita - ehkä tätä teosta voi pitää nykyajan työläiskirjallisuutena?

Sami Rajakylä: Pankkipoika 

2016, Johnny Kniga

216 sivua

**********

JP Koskisen Luciferin oppipojat (2016, WSOY) vei minut tulevaisuuden maailmaan, jossa edelleen keskiössä on miehen maailma. Gabriel Bonhomme XIV elää 2100-luvulla ja matkustaa miehistönsä kanssa Olympoksen planeetalle, jossa on syttynyt kyborgien kapina. 

Kirjassa ollaan oikeastaan koko ajan avaruudessa matkalla kohti planeettaa. Matka kulkee muuten normaalisti, mutta miehistössä epäillään olevan joku ylimääräinen, koska varastossa on ylimääräisiä tavaroita ja tavaraa myös katoaa. 

Gabrielille alkaa selvitä, että hänen miehistössään on henkilöitä, joilla on kytköksiä hänen aiempaan elämäänsä. Hampaankoloihin on jäänyt asioita. Toisaalta myös Gabrielin elämässä tuntuu olevan salaisuuksia, joista muilla on aavistuksia. Ovatko kyborgit ihmistä luotettavampia? Wertheriin verrattuna Gabriel on kylmä kuin jääpuikko - kyllä Wertherin kärsimykset tuntuvat turhilta tämän teoksen taphtumien ja naisseikkailujen rinnalla. 

Teos on avaruusseikkailu, eikä itselläni ole ollut teini-iän jälkeen minkäänlaista viehtymystä scifin lukemiseen. En osaa lainkaan arvioida, oliko teos hyvä vai huono, koska en lue tämäntyylisiä kirjoja. Luin, koska Helmet-haaste. 

JP Koskinen Luciferin oppipojat 

2016, WSOY

293 sivua

Saksalainen kirjallisuus - osa II

Petra Hammesfahr: Uskoton mies

2006, Otava

Bélas Sünden, 2003

suomentanut Anja Meripirtti

319 sivua

Petra Hammesfahrin Uskoton mies (2006, Otava) osui matkalukemiseksi Saksan-pyrähdykselleni. Luin kirjaa pääosin matkalla Düsseldorfissa, ja koska etukäteen haaveilin pienestä tutustumisretkestä Kölniin, kaivoin varta vasten kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat Kölniin. En päässyt Kölniin, onneksi tässä kirjassa kierrettiin ympäri Saksaa.

Teoksen päähenkilö, kirjailija Lisa, saapuu kotiinsa kirjakiertueelta, ja löytää kodistaan kuolleen miehen. Alkaa pitkä ja rönsyilevä tarina Lisan menneisyydestä, joka kerrotaan Lisan näkökulmasta. Takaumien kautta saan tutustua Lisan varhaisiin rakkauksiin ja pikku hiljaa myös nykyiseen mieheen, Bélasiin. Bélas on kirjan nimen mukainen uskoton mies, tosin teoksessa on monia muitakin uskottomia miehiä. Lisa haluaa saada miehensä kiinni pettämisestä, ja valehtelee saapumisaikansa. Lisa ajattelee, että tapaa miehen oman kodin sängystä jonkun toisen naisen kanssa. Tapahtumat eivät kuitenkaan kulje suunnitelmien mukaan, ja tästä seuraakin miettimistä, kuka on murhannut sängystä löytyneen miehen, ja miksi.

Kirjassa on paljon petettyjä naisia ja miehiä, lapsena hyväksikäytettyjä lapsia, monimutkaisia suhteita. Kaiken keskellä kirjoja kirjoittava ja niitä ympäri Saksaa markkinoiva Lisa. Teos oli kiinnostava, mutta melkoisen hidastempoinen. Sitä, miten tapahtumat liittyivät toisiinsa, sai odotella, juoni kiertyi auki kuin sipuli kerros kerrokselta. 

Liitän kirjan Helmet-haasteeseen kohtaan 16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta. 

************

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina 

2011, Avain

Geschichte vom Alten Kind, 1999

suomentanut Mari Janatuinen

115 sivua

Jenny Erpenbeckin Vanhan lapsen tarina (2011, Avain) vaikutti niin lyhyeltä kirjalta, että aloitin myös tämän kirjan. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias tyttö, joka löytyy kadulta ämpäri kädessään. Hän ei muista mitään menneisyydestään, eikä osaa sanoa, minkälainen hän on. 

Tyttö viedään lastenkotiin, jossa hän tutustuu muihin lapsiin ja myös itseensä. Tyttö jää aikamoiseen huonoon asemaan: hän on hyljitty, koska pysyy hiljaa ja ei pidä itsestään meteliä. 

Hiljaisuus vaikuttaa muihin kuitenkin myös positiivisesti: muut alkavat kertoa asioitaan tytölle, koska tämä on hiljaa. Tuntuu, että tyttö kuuntelee ja ymmärtää. 

Lopussa tapahtuu kuitenkin jotain: tyttö sairastuu - ja joku ehkä tunnistaa hänet, ja tyttö löytää omaisensa. Muistiaan hän ei tosin saa takaisin. 

Kirja oli sujuvaa kerrontaa, jota lukiessa odotin jonkunlaista selvää loppuratkaisua. Odottamaan jäin, sillä en oikeastaan tajunnut, mitä kirjassa tapahtui sen lopussa. 

Maailman kirjat -blogi kertoo, että kirjassa olisi DDR:n kritiikkiä. Voi olla, sillä jonkunlaista symbolismia kirjassa on, koska se on niin - - outo? 

**********************

Marion Brasch: Ja nyt hiljaisuus - Romaani suurenmoisesta perheestäni

2014, Lurra Editions

Ab jetzt ist Ruhe. Roman meiner fabelhaften Familie 2012

suomentanut Arja Rinnekangas

419 sivua 

Sokerina pohjalla saksalaisen kirjallisuuden tutustumisretkelläni, ja tällä erää viimeisenä saksalaisena kirjana Marion Braschin Ja nyt hiljaisuus - Romaani suurenmoisesta perheestäni (2014, Lurra Editions). 

Edellinen kirja oli kritiikkiä DDR:stä, Braschin teos jatkaa DDR-linjalla: tässä kirjassa eletään Itä-Berliinissä. Tarina on omaelämäkerrallinen tarina kirjailijan perheestä, vanhemmista ja veljistä. Marion Braschin isä oli ministerinä ja siksi puolueen ja maan tärkeitä henkiöitä. Myös veljistä tuli kulttuuritekijöitä: kirjailijoita ja näyttelijöitä. 

Vaikka isällä on merkittävä työ ja asema maassa, lapset eivät kulje sitä tietä, mitä heidän isänsä on odottanut. Veljet kapinoivat ja muuttavat omilleen, tekevät omat valintansa, eivätkä kaikki ole moneen vuoteen isäänsä mitenkään yhteydessä. 

Kun isä saa merkittävän työn ja isoveljet muuttavat kotoa pois, jää Marionille paljon aikaa ja vapautta. Tätä teini-ikäinen tyttö todellakin arvostaa; hän tutustuu uusiin ihmisiin, lähtee liftaamaan pitkin Itä-Eurooppaa ja rakastuu monta kertaa. Hän haluaa seurata veljiensä jalanjälkiä kulttuurin pariin, mutta ongelmia tuottaa se, että DDR:ssä ei ole myynnissä niitä kirjoja, joita hän haluaisi lukea tai sitä musiikkia, josta hän on kiinnostunut. 

Kirjassa eletään 60-luvulta Berliinin muurin murtumiseen saakka ja välillä muistellaan menneitä: perheen tausta on juutalainen, mutta katolilaiseksi kääntynyt ja pakoon natsi-Saksaa lähtenyt, kuitenkin Saksaan palannut. 

Kirjassa on todella paljon kaikkea lähimenneisyyttä, DDR on minusta ollut aina kiehtova ja kaiken lisäksi kirja on kirjoitettu tyylillä, joka vie tosiaankin mennessään. Kirja on historiaa, perhetarina, kasvutarina - todella kiinnostava kokonaisuus, ja kuudesta saksalaisesta kirjasta, jotka luin, ehdottomasti paras! 

Kirjasta myös mm. Ullan kirjoissa. 

Tässä vielä lukusuunnitelmissa olleet kirjat, aivan kaikkia en saanut luetuksi, mutta matka Saksassa toki jatkuu. 

Saksalainen kirjallisuus - osa 1

Nyt täytyy sanoa, että joko minulle osui aivan vääränlaiset kirjat, tai sitten saksalaisessa kirjallisuudessa on jotain vikaa. Minulla meni monta päivää, että tein aivan mitä muuta tahansa kuin luin kirjoja, kun aloitin ensin Ralf Rothmannin Kuolema keväällä (2016, Atena) ja Nina Georgen Pieni kirjapuoti Pariisisssa (2016, Bazar) -teokset. Ei ole pitkään aikaan ollut näin vaikeaa saada kirjoja etenemään loppua kohden. 

Aloitin Pienen kirjapuodin innoissani, sillä kaipasin kepeää luettavaa ja olin innoissani, että voin pitkän kotimaisputken jälkeen lukea taas jotain eurooppalaista.... Teos alkoikin aivan kiinnostavasti: on Seineä, siinä kelluvaa kirjakauppaa ja ihanainen Jean Perdu, joka omista sydänsuruistaan huolimatta etsii asiakkailleen täsmäkirjallisuutta: sellaista, mitä kukin tarvitsee. No, nyt ei mennyt Jeanin tarjonnat oikein, sillä vaikka kirjassa oli kissojakin, lukumatka oli yhtä pitkä kuin ranskalaiset joet, eikä tämä osunut minulle täsmäkirjaksi.

Jean Perdu kaipaa rakastettuaan, ja lähtee matkalle läpi Ranskan tehdäkseen rauhan asian kanssa. Onhan hän jo keski-ikäinen, ja elämässä ehtisi vielä rakastua uudelleen. Varsinkin kun naapuriin muuttaa eräs Catherine. Ensin on kuitenkin tehtävä matka kohti Etelä-Ranskaa. Parasta kirjassa on, että siinä on lainauksia muista kirjoista, joiden pariin tekeekin mieli lähteä lukiessa. En esimeriksi saanut koskaan luettua Siilin eleganssia, ja veikkaan, että George on yrittänyt saada jotain samanalaista henkeä tähän kirjaansa. Ehkä se alkuperäinen olisi vetänyt paremmin? Jokimatkallaan Perdu tapaa erilaisia henkilöitä, joilla on kerrottavanaan ja elettävänään romansseja. Ranskan maisemien kuvailu viehätti tässä kirjassa jonkin verran, mutta henkilöhahmot eivät kovinkaan paljon. 

Kirjasta ei hirveästi nauttinut myöskään Lumiomena. 

Aloitin myös Kuolema keväällä -teoksen, koska jotenkin kuvittelin kirjan olevan dekkari. Joskus kannattaisi tutustua etukäteen kirjaan paremmin, sillä Rothmann kertoo toisen maailmansodan ajasta. Ja koska ollaan Saksassa, sodassa ei ole mitään mukavaa. Eletään onneksi jo sodan loppuvaiheita, joten tarina ei ole kovin pitkä. Kaksi 17-vuotiasta poikaa, jotka ovat maatöissä, viedään sotaan. Näitä poikia ei juuri ole innostanut Hitlerin iskulauseet, sillä nuoria kiinnostaa paljon enemmän kylän tytöt. Nopean koulutuksen jälkeen pojat, Walter ja Fiete kuitenkin oppivat, miten käyttäytyä saksalaisessa armeijassa. Tästä eteenpäin kirjan teemana onkin sitten vain selviytyminen. 

Kun upseerit sikailevat ja vahtivat alaisiaan, voi vain yrittää olla huomaamaton. Autonkuljettajaksi pääsevä Walter ei joudu ampumaan muita, ja pääsee etsimään kadonnutta isäänsäkin. Walter huomaa, että itse säilyy elossa, kun tekee sen, mitä ylemmät käskevät. 

Lyhyesti ja ytimekkäästi kerrottu tarina on ehkä juuri kerrontatapansa takia kovin tyly. Sodassa ei ole mitään kaunista, se tulee kirjan sivuilta selväksi. Kiinnostavaa tässä teoksessa oli se, että en ole lukenut kirjaa tai kuullut sodasta saksalaisen rintaman näkökulmasta. 

Kirjasta lisää mm. Leena Lumi.  

Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 37: Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.

Ralf Rothmaan: Kuolema keväällä

2016, Atena

Im Frühling sterben, 2015

suomentanut Raija Nylander

206 sivua

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

2016, Bazar

Das Lavendelzimmer, 2013

suomentanut Veera Kaski

351 sivua

Stefan Moster: Suurlähettilään vaimo

2016, Siltala

Die Frau des Botschafters, 2013

suomentanut Jukka-Pekka Pajunen

316 sivua

Stefan Mosterin Suurlähettilään vaimo (2016, Siltala) oli viimeinen uutuus saksalaista kirjallisuutta, jota yritin lukea - ja luinkin. Teoksessa kuvataan suomalaista talvea ja kylmyyttä, ei siis aivan ajankohtaan sopiva kirja, sillä talvella ja jäällä on merkittävä osuus tämän kirjan kokonaisuudesta. Ehkä juuri väärän lukuajankohdan takia kirjan viehätyksestä osa meni ohi. 

Saksan suurlähettilään vaimo Oda, huomaa kotirantansa laiturilta kalan, jonka joku satunnainen ohikulkija on tuonut. Kalastaja haluaa tutustua naiseen, ja myös Oda tuntee vetovoimaa Klausia kohtaan. Pakollisten illallis- ja kulttuuritapahtumien ohella Odalla nimittäin on paljon aikaa. Odan ja tämän miehen poika, Felix, on hoitokodissa Saksassa, ja Oda sekä kaipaa poikaansa että tuntee huonoa omatuntoa, että jätti vammaisena syntyneen poikansa Saksaan.

Oda ymmärtää, ettei pojalle ole liiemmin elinaikaa jäljellä, ja hän haluaa näyttää sokeutuvalle pojalleen jotain maailmasta, joka on saanut Odan mykäksi. Se jokin on kaukana pohjoisessa, Suomessa.

Klaus puolestaan miettii omia sukujuuriaan, saksalaista isäänsä, ja maata, joka on osa häntä, mutta jossa hän ei ole koskaan käynyt.

Kirja oli kiinnostava lukea, olen halunnut tutustua Mosterin teoksiin, mutta en ole saanut aikaiseksi. Lukukokemus oli miellyttävä, en kuitenkaan ihan hirveän paljon ihastunut, ehkä tammikuussa tilanne olisi ollut toinen.

Tällainen pieni tutkimusretki tuli tehtyä nykysaksalaiseen kirjallisuuteen. Seuraavaksi jotain muuta. 

Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannelan Frau (2016, Karisto) oli kevään kirjoista taas sellainen, joka ehdottomasti täytyi lukea, sillä olen aiemmin lukenut Rannelan nuortenkirjat Goa, Ganesha ja minä, Amsterdam, Anne F. ja minä sekä Jäämeri, jäähyväiset ja minä (, joista postaus täällä) ja Yhden promillen juttuja (täällä) sekä Läpi yön (teksti). Viime vuonna ihastutti ja kauhistutti myös aikuisille suunnattu teos Punaisten kyynelten talo (täällä). 

Frau jatkaa Punaisten kyynelten talon tiellä, sillä myös Fraussa kertomuksen aiheena on kansanmurha. Kamputseasta on tultu Eurooppaan ja natsi-Saksan Reinhard Heydrich ja hänen vaimonsa Lina ovat tämän kertomuksen päähenkilöitä. Reinhard Heydrich ei ole jäänyt historiankirjoista mieleeni, saati sitten tsekkiläinen kylä Lidice, johon teoksen tapahtumat paljolti sijoittuvat. Kirjaa lukiessa voi vain huokailla masentuneena, että niin moneen paikkaan, pieneen kaupunkiin, pahuus onkin maailmassa iskenyt. Ja samaa tapahtuu koko ajan. 

Kirja alkaa, kun Lina saa vieraan, nuorimies nimeltään Erich haluaa haastatella naista kirjoittaakseen tästä kirjan. Lina suostuu, vaikka ei innokkaasti. Niin monta kertaa häntä on haastateltu ja niin monta kertaa hänestä on kirjoitettu pahana natsina. Lina haluaa painottaa, että hänellekin tapahtui pahoja asioita: miksi hän ei saanut elää aviomiehensä rinnalla loppuelämäänsä? Miksi hänen miehensä vietiin vain 38-vuotiaana pois maailmasta? 

Kun on natseista kyse, odotettavissa on asioita, joista ei välttämättä haluaisi kuulla eikä lukea. Mutta täytyyhän asioista kirjoittaa ja ne muistaa. Reinhard Heydrichin salamurhasta joutuvat kärsimään syyttömät, sillä natsit kostavat teot pienen kylän asukkaille, koska eivät saa kiinni oikeita syyllisiä murhaan. 

Kirja sai minut pienoiseen hämmennyksen tilaan. Ainoa asia, mikä jäi varmana mieleen, on se, että sodassa ja vainoissa ei ole voittajia, vaan ainoastaan häviäjiä. 

Rannela piti minut lukijana otteessaan, ja hotkaisin pitkästä aikaa kirjan melkein samalta aloittamalta. Huh, ainoa vika Rannelan kirjoissa on, että ne loppuvat liiankin nopeasti. Tätä tarinaa olisin jotenkin halunnut lukea vielä syvemmälle. 

Kiinnostavaa, mikä maailmankolkka Rannelan käsissä lähtee seuraavan kerran käsittelyyn - pidän siitä, että unohdetut historiat tulevat uusiksi Rannelan teoksissa. 

Kirjasta myös blogeissa: Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä.

Terhi Rannela: Frau

2016, Karisto

232 sivua

Wladimir Kaminer: Rakkaita terveisiä Saksasta

Wladimir Kaminerin Rakkaita terveisiä Saksasta (2013, Sammakko) on nyt viimeinen saksalainen kirja blogissani vähään aikaan. Minusta on kivaa ja kiinnostavaa lukea kirjallisuutta siitä maasta, jossa kulloinkin matkustan - ja blogini aikana olen päässyt matkustamaan Ruotsin ja Viron lisäksi Espanjaan, Italiaan ja Tanskaan Saksan lisäksi. Näiden maiden kirjallisuuttakin on tullut luetuksi sitten matkojen aikana ja jälkeen. Kivasti matkoilla ikään kuin pääsee olemaan vielä vähän pidemmän aikaa, kun kirja vie maan tunnelmaan. 

Rakkaita terveisiä Saksasta on todellakin tällainen kirja, joka vie Saksaan: se esittelee Saksaa ja saksalaisuutta, joten kirja toimi hyvin jäähdyttelynä Saksasta takaisin arkiseen elämään. Kaminer on venäläissyntyinen berliiniläinen: hän muutti vuonna 1990 Berliiniin. Saksassa hän on luettu kirjalija ja Kaminerin kirjoja on suomennettukin kuusi. Kirjassa Saksa näyttäytyy venäläissilmin, saksalaisuutta ja Saksan kaupunkeja tarkastellaan ulkoapäin. 

Kirjan luvut ovat lyhyehköjä, muutaman sivun mittaisia, ja niiden lähtökohtana on usein joku saksalainen kaupunki, jossa Kaminer käy puhumassa kirjoistaan - tai puutarhoista, sillä kirjoitettuaan puutarhakirjan hän on päässyt/ joutunut puhumaan myös puutarha-asiantuntijana. Kirjaa lukiessa on siis mukava käväistä niissä kaikissa kaupungeissa, joiden ohi huristeli Münchenistä Berliiniin. Münchenistä kirjassa on myös kiinnostava tarina 'Silta yli Isarin' jossa kerrotaan, miten Münchenin naapurikaupunki Freising oli rikas ja München köyhä. Münchenin herttua vieraili Freisingissä ja poltti kaupungin sillan ja rakensi uuden Müncheniin: näin kauppa saatiin Freisingin sijaan kulkemaan Müncheniin ja kaupunki alkoi rikastua. Toinen kiinnostava tarina on 'Telttailua Brandenburgissa', joka kertoo Tropival Island -paikasta, jossa itse kävin Saksan-matkallamme. Tai no, kiinnostavia olivat melkein kaikki tarinat kirjasta, mutta niitä on täysin mahdotonta kertoa tässä kirjoituksessa auki. Käsittelyssä ovat erilaiset ja erikoiset paikat Saksasta, mutta myös tyypilliset asiat, kuten makkara, saksalainen järjestelmällisyys, patikoiminen ja metsä. Osa asioista myös kovin suomalaisia, huomasin.  

Luulen, että kirjasta nauttii sellainen lukija, joka haluaa tietää saksalaisuudesta ja Saksan kaupungeista pieniä kiinnostavia asioita. 

Muualla lukenut: Kulttuuri kukoistaa. 

Wladimir Kaminer: Rakkaita terveisiä Saksasta

2013, Sammakko

Liebegrüsse aus Deutschland 2011

suomentanut Anneli Vilkko-Riihelä

237 sivua

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä

Saksaan matkusti kanssani myös Anna Katharina Hahnin teos Lyhyehköjä päiviä (2013 Lurra Editions), jonka lukeminen ei ollutkaan mitään lomailua. Kirjan tapahtumapaikkana on Stuttgart ja kaupungin keskiluokkaisten kiipijöiden asuttama seutu, jossa hyväosaisten saksalaisperheiden seassa on turkkilainen lähikauppa, jonka kauppias tosin yrittää erottautua kliseisestä rehukaupan ählämistä pukeutumistyylillään (sanavalinta kirjasta).

Kirjassa seurataan kolmen naisen elämää: On Leonie, joka kiireisenä uranaisena porhaltaa lähikaupan vierestä viedessään lapsiaan päiväkotiin ja kahdehtii päiväkodin lasten äitejä, jotka ovat kiinni lapsissaan ja erilaisissa kasvatususkoissaan. Judith on juuri sellainen äiti, jota Leonie kadehtii ja Leonie luo kuvaa Judithin täydellisestä perhe-elämästä lyhyiden kohtaamisten kautta päiväkodin portilla ja kotitalon rappukäytävässä. 

Täydellinen kotiäiti Judith ei tietenkään tunne omaa elämäänsä täydelliseksi. Entinen taiteentutkimuksen opiskelija on pyrkinyt luomaan täydellistä elämää, mutta polttaa salaa tupakkaa, eikä ole oikeastaan ollenkaan niin täydellinen. 

Kadulla elävät myös vanhempi pariskunta Luise ja tämän mies Wenzel, joiden elämää aiemmilta ajoilta tarkastellaan muistelujen kautta. Pariskunta on elänyt jo sen elämän, jota Judith ja Leonie vasta aloittavat. 

Kirja liittyy syksyiseen aikaan, sillä tarina alkaa halloween-juhlinnasta (jota tosin vietetään hieman etuajassa). Kulmakunnalle eksyy poikalauma, jonka joukossa hengailee Marco. Marco elää rauhallisen kadun lähellä, eroperheen lapsena, joka ikävöi entistä isäänsä ja joutuu äitinsä nykyisen miehen nyrkin tielle. 

Näennäisen rauhallisen ja keskiluokkaisen elämän alle mahtuu monenlaista ahdistusta: nykyäitien riittämättömyyden tunteet, vanhusten elämästä luopumisen tuska, perhehelvetissä elävän teinin ahdistus. Teos oli rankka, myös senkin takia, että henkilöiden kohtaamisten aikana oli jotenkin vaikea ymmärtää, kuka kohtauksessa on mukana. Marcon osuus oli selkeämpää ja myös surullisempaa. Kirja oli hyvä, mutta ei matkalukemista. 

Kirjasta on lisää täällä ja täällä. 

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä 

2013, Lurra Editions

Kürzere Tage 2009

suomentanut Anne Mäkelä 

256 sivua

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski / Maine

Saksaan otin mukaani saksalaista kirjallisuutta, ja koska olen pitkään halunnut lukea Daniel Kehlmannin teoksia, kävin kirjastosta hakemassa pari hänen teostaan. 

Minä ja Kaminski (2013, Tammi) on romaani, joka alkaa siitä, kun taidekriitikko Sebastian Zöllner on matkalla Manuel Kaminskin luokse. Kaminski on kuuluisa taiteilija, jota tosin kukaan ei tunnu kirjassa tunnistavan tai muistavan, ja Zöllnerin tavoite on kirjoittaa Kaminskista maailmankuulu elämäkerta. Zöllner kaivaa esiin tietoja Kaminskin menneisyydestä, yrittää keksiä jotain tyrmäävää, joka toisi mainetta hänelle itselleen suurena elämäkertakirjoittajana, mutta taiteilijan elämä tuntuu olleen melkoisen laimeaa. Zöllner kuitenkin keksii, että hän vie Kaminskin tämän nuoruudenrakkautensa luo, sillä Kaminskille on valehdeltu Theresen kuolleen; Zöllner tietää asian valheeksi ja ajattelee, miten hänen tuleva kirjansa saa huikean loppukohtauksen, kun entiset rakastavaiset kohtaavat toisensa. 

Zöllner liikkuu Kaminskin kanssa taiteilijapiireissä, joissa kaikki ovat autuaan tietämättömiä Kaminskista. Zöllner joutuu maksumieheksi matkalla: hän maksaa junat, taksit ja ruoat, mutta jaksaa asiaa sen toivossa, että hyötyy itse Kaminskista jotenkin. Itsekäs Zöllner kasvaa henkisesti, kun hän alkaa luopua omista suunnitelmistaan ja päättää toteuttaa Kaminskin viimeisen toiveen. 

Kirja oli jännä lukukokemus, koska se tavallaan oli helppoa tekstiä: paljon dialogia ja tapahtumia - mutta silti jäin kirjan luettuani miettimään, että mitäs tässä oikeastaan nyt tapahtuikaan. Matkalla olemisesta oli ehkä vaikea lukea, kun itse oli matkalla. Kirjasta on kirjoittanut selkeästi Suketus. 

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski 

2013, Tammi

Ich und Kaminski 2003, 

suomentanut Ilona Nykyri

190 sivua 

Maine (2009, Tammi) on novellikokoelma, jonka Kehlmann on kirjoittanut Kaminski-kirjan jälkeen, mutta se on suomennettu aikaisemmin. Maine-teoksen novellit liittyvät teknistyneeseen maailmaan, monessa novellissa teemana on viestittely uusia kanavia pitkin. Ensimmäisessä novellissa 'Ääniä' Ebling-niminen henkilö alkaa saada puheluita, joissa etsitään Ralfia. Myöhemmässä novellissa Ralf on päähenkilönä, osa henkilöistä vaihtuu tarinoissa, osa säilyy. 

Mieleeni jäi 'Rosalie lähtee kuolemaan' -novelli, jossa syöpä-diagnoosin saanut vanha nainen lähtee Sveitsiin, jossa on klinikka, josta on mahdollista ostaa itselleen armollinen kuolema. Kohtalo on kuitenkin Rosalien suunnitelmia vastaan, heti siitä alkaen, kun hän menee matkatoimistoon ostamaan lentolippua: menolippu on kalliimpi kuin Rosalien haluama menopaluu, lippua on hankala saada toimitettua ja lopulta lentokone, jossa Rosalie matkustaa, joutuu laskeutumaan ennen määränpäätään. Lukija ymmärtää, että elämä pitää kiinni Rosaliesta, kirjoittaja ratkaisee Rosalien elämän päättymisen toisella tavalla: 

- - aivan niin kuin Rosalie lakkaa olemasta nyt, kun lasken tämän tarinan lopullisesti käsistäni. Silmänräpäyksessä toiseen. Ilman kuolinkamppailua, kipua tai siirtymävaiheita.

Teoksen novelleissa liikutaan muutenkin kirjailijuudessa ja itsekkäissä minuuksissa. Novellissa 'Vaarassa' Elisabeth on lähtenyt miehen, Leon, kanssa matkalle. He ovat vasta tutustuneet toisiinsa, kirjailija-Leo on kiertueella, jonka aikana tämä valittaa kaikesta. Leolle kertomatta Elisabeth saa soiton Afrikasta, jossa hänen ystävänsä on kaapattu. Elisabeth yrittää hoitaa puhelimitse ystävien vapauttamista, samalla kun hän kuuntelee Leon valitusta. Kaikki on niin kovin suhteellista, kuten myöhemmin samannimisessä novellissa lukija ymmärtää. 

Maineessa on vaarana, että osa asioista menee hieman yli ymmärryksen, tämä teos pitäisi varmaan lukea uudestaan, että kaikki asiat lomittuisivat paikoilleen. Tajusin vasta nyt kirjaa uudelleen selatessani, että siinä on kaksi samannimistä novellia, joissa on itse asiassa samat henkilötkin. Hanna pohti omassa kirjoituksessaan, onko kyseessä itse asiassa romaani vai novellikokoelma. Jäin nyt itsekin miettimään sitä. Kehlmannin kahdesta teoksesta pidin enemmän Maineesta, koska tässä oli mieleenpainuvia tarinoita. 

Daniel Kehlmann: Maine
2011, Tammi
Ruhm 2009
suomentanut Ilona Nykyri
175 sivua



Huomasin ennen Saksaan lähtöä, että englanninkielisissä kirjablogeissa vietetään marraskuuta saksalaisen kirjallisuuden parissa. Täältä pääset lukemaan postauksia kirjoista. 

München Zoo vs. Berlin Zoo

En ole varsinaisesti eläintarhojen ystävä, mutta en myöskään järjestelmällisesti vastusta eläintarhoissa käyntiä. Joten kun lapsi on esittänyt pyynnön käydä katsomassa eläimiä ja perustellut pyyntöä sillä, että on viimkeksi nähnyt eläimiä eskari-ikäisenä, niin Saksassa eläintarhaan oli oiva aika ja syy mennä. Samalla voi myös harjoitella saksaa, vaikkakin se saattoi olla jossain välissä melkoisen haastavaa (joo, älkää tulko mulle sanomaan suomen kielen pitkistä sanoista mitään).

Münchenin eläintarha oli lyhyehkön metromatkan päässä keskustasta ja sää mitä parhain: aurinko paistoi iltapäivää kohti mitä suurimmassa määrin, joten tuntui hyvältä päivältä tallustella eläinpuistossa. Sillä puistolta Münchenin paikka tuntui: eläintarha on laaja, eläimet ovat siellä väljästi, oikeastaan melkein metsän, tai pikkumetsien keskellä. Tilaa tuntui olevan ruhtinaallisesti useimmille eläimille, eikä Korkeasaari-tyylisiä verkkoja ja aitauksia ollut kovinkaan monessa paikassa. Itselleni olikin melkoisen outoa kävellä vaikkapa susiaitauksen ohi: sudet oli erotettu tosiaankin vain polvenkorkuisella aidalla ihmistiestä - toki välissä oli myös vesieste, mutta jotenkin tuntui, että eläimet voisivat helposti ylittää veden.

En ole aiemmin itsekään nähnyt kirahveja, joten olin haltioissani, kun sellaisia eläintarhassa näin. Kirahvienkin lähelle pääsi oikein näppärästi, sillä aitauksen viereen oli rakennettu katselupaikka, jossa voi katsella kirahvinkorkeudella vaikkapa ruokkimishetkeä. 

Osa eläimistä näytti aktiivisilta ja poseraajilta, toiset taas tekivät surulliseksi. Osuimme leijonien ruokinta-aikaan paikalle ja ainakin leijonat vaikuttivat nälkäisiltä: ne ryntäsivät lihapalojen kimppuun - ja tosiaan leijonat siinä missä tiikeritkin oli ihmisistä erotettu melkoisen matalilla aidoilla. Jaksoimme kyllä hämmästellä, että miten eläimet oikeastaan pysyvät aitauksissaan. Vain harvoilla eläimillä oli tällaisia verkkoja ympärillään.

Norsuaitauksessa on päivittäin norsushow, mutta ainoastaan kesäaikaan - esitykset olivat loppuneet lokakuun loppuun, joten sellaista ei nähty. Lapsille paikassa oli vielä iso leikkipuisto ja kotieläinpuistoon pääsi sisään silittelemään vuohia, ja tosi pieniä lapsia olikin eläinten keskellä yksinään seikkailemassa. Elämyspaikka oli myös lepakkoluola, jossa lepakot lentelivät myös hieman ihmisten seassa. 

Münchenin eläintarha oli erityisen mukava paikka, jossa ei tullut tunnetta, että eläimet olisivat vankina, mikä oli positiivista. Paikka oli myös laaja, väljä ja puistomainen. Vaikka marraskuussa ihmisiä ei ollut aivan järjettömän paljon, niin luulen, että tänne mahtuu myös paljon ihmisiä. Kävelyä puistossa oli paljon, portilla oli vetokärryjä perheen pienimmille (viimeinen kuva).

Münchenin eläintarhan nimi on Tierpark Hellabrunn ja kotisivut täällä. Itse pidin Münchenin zoosta enemmän kuin Berliinin eläintarhasta.

Münchenissä viihtymiseen saattoi vaikuttaa myös se, että Berliinissä oli varsin syksyinen sää verrattuna Müncheniin (ja saatoimme olla hieman väsyneitä matkan viimeisenä päivänä). Mielestäni eläimet olivat myös ahtaammin ja nimenomaan häkeissä. Alue oli myös ahtaampi, ja kaupungin äänet kuuluivat eläintarhaan - jotenkin tuli levoton olo Münchenin rauhan sijaan.

Sudet olivat Berliinissä lasien takana, niitä oli enemmän kuin Hellabrunissa ja nämä sudet olivat jotain valkosusia. Kauniita tosiaankin. 

Jotkut eläimet olivat aivan yhtä pienin aidoin kuin Münchenissä, esimerkiksi seeprat olisivat voineet aivan hyvin lähteä kävelemään mihin vain, ei aita olisi niitä estänyt kovinkaan paljon ja korkealla. 

Myös Berliinin eläintarhassa kotieläinten aitaukseen voi mennä silittelemään eläimiä, tosin siellä oli yksi melkoisen kiukkuinen kaveri, jonka sarvia joutui väistelemään. 

Berliinin eläintarhassa oli myös Aquarium, jonka takia osaksi menimmekin käväisemään paikassa. Tänne tosin joutui maksamaan ekstraa ja toisaalta olisi päässyt myös ilman eläintarhaa. Aquarium olikin eläintarhan vetonaula meille, ja melkoisen valtavia otuksia täällä majaili. Jos eläintarhan puolella lasit olivatkin jo naarmuuntuneita, niin akvaarioiden puolella oli puhdasta ja voisiko sanoa jopa viihtyisää. 

Berliinin eläintarhan portit ovat jo melkoiset nähtävyydet, tässä norsuporteilla. Melkoisen paljon täälläkin sai kävellä, ja tutustumisen jälkeen oltiin kypsiä poimittavaksi lentokenttäbussiin, joka onneksi lähti nurkalta eli Zoologischer Gartenilta. Eläintarha tietenkin on aivan aseman vieressä. Berliinin eläintarhan nimi Zoo Berlin ja kotisivut täällä. 

Nyt on loppuunkävelty olo ja tyytyväisenä totean, että eläintarhoihin ei varmastikaan mennä ihan seuraavina hetkinä. Lapsille Saksan eläintarhat ovat kyllä hienoja: näissä itse asiassa näkee eläimiä ja on hyvä ajoittaa vierailu eläinten luokse ruokinnan aikaan, jolloin näkee vielä vähän enemmän. Korkeasaari häviää oikeastaan kaikessa aivan täysin saksalaisille eläintarhoille. 

Kuvia Saksasta München -> Berliini

Käväisin Saksassa reissussa lapseni kanssa, tavoitteena oli nähdä Saksaa ja kuulla saksan kieltä, jota nelosluokkalaiseni alkoi opiskella elokuussa. Menolippu oli Müncheniin, jossa olisin halunnut mieluusti nähdä Bayernin pelin - mutta lippujen ostaminen osoittautui liian vaikeaksi asiaksi (kirjauduin Bayernin sivuille, mutta lisäksi olisi pitänyt maksaa joukkueen jäsenyys, jotta lippuihin olisi päässyt käsiksi), täytyi tyytyä siis katselemaan, kun fanijoukot marssivat pitkin kaupungin katuja. Ostin lopulta liput peliin FC Augsburg - Werder Bremen, sillä Augsburg sijaitsee kohtuullisen matkan päässä Münchenistä ja liput sai netistä kirjautumalla FC Augsburgin nettisivuille ja liput tilatuksi stadionin kassalle (kassalla liput tuntuivat tosin olevan hukassa ja meillä meni jännittävät 15 minuuttia, kun lippuja etsittiin). Vaikka FC Augsburg onkin Bundesligan hännänhuippuna, oli tunnelma WWK-Arenalla melkoinen: molempien fanijoukot pitivät elämää, jollaisesta kotimaisessa futiskatsomossa voi vain haaveilla, ja istuimme lähellä Bremenin fanikatsomoa, joten pääsimme kuulemaan kannustushuutoja oikein läheltä. 

Kulkeminen Augsburgiin sujui näppärästi junalla, ja stadionille vei ilmainen ratikka, joka toi katsojajoukot myös poispäin saksalaisen järjestelmällisesti, eikä ruuhkaa tai jonotusta ehtinyt syntyä juuri ollenkaan. Augsburg on pieni, mutta kaunis kaupunki. Sunnuntaina melkein kaikki oli kaupungissa kiinni, mutta meillä ei ollut aikaakaan muuhun kuin ruokailuun paikallisessa ravintolassa, joka onneksi oli auki. Tässä vaiheessa matkaa alettiinkin sitten selvitä 2o vuotta aikaisemmin opiskellulla saksalla ja opiskelin sanomaan saksaksi lähdevettä, niin kaikki sujui hyvin. Münchenissä meidän hotelli oli aivan rautatieaseman vieressä, mikä oli huippukivaa, kun palattiin junalla Augsburgista. 

Yllä Münchenin kadulta, alla Augsburgista kuvia.

Münchenissä oli kohtuullisen lämmintä, noin +20 astetta, ja pelipäivänä paistoi aurinkokin. Juhlistimme kesäistä päivää käymällä Deutsches Museumissa, koska olin lukenut ylistäviä kommentteja paikasta. Museo oli iso, sitä oli monessa kerroksessa ja koko maailman tekniikka ja kehitys oli tungettu paikkaan. Lapsi nautti mahdollisuuksista kokeilla kaikkea itse (alla lentokoneen ohjaamista) ja painella nappeja, joista vaikkapa pienoismallimaapallo alkoi kiertää aurinkoa. Saattoi käydä niin, että äiti väsyi tässä museossa eniten ja oli pelkästään iloinen, että pääsi lähtemään pois (museosta kuvia alla).

Itse nautin museota enemmän kävelystä Münchenin vanhan kaupungin kaduilla. Marienplatzin kirkot ja vanhat rakennukset kävelykadulla, ihmiset kävelemässä perheineen ja ystävineen, kauniisti soittavat pienet orkesterit kaduilla - tunnelma oli hieno - ja sää lämpimähkö (kuvia yllä). Kaduilla tulikin käveltyä melkoisesti tällä reissulla, vaikka julkista liikennettäkin päästiin käyttämään. München oli kivanoloinen, pienehkö-suurehko kaupunki ja ihmiset ystävällisiä. Lähtöpäivänä bussiasema oli kovasti hukassa, mutta ystävällisten ja avuliaiden ihmisten auttamana ehdittiin Berliiniin lähtevään bussiin kymmenen minuuttia ennen bussin lähtöä. Matkustettiin kohtuullisen mukavasti Saksan halki Berliiniin FlixBusilla (sivut täällä), joka on halpisbussi (kaksi henkilöä maksoi 38 euroa Münchenistä Berliiniin). 

Matkalla nähtiin sekä olympiapuisto että Bayernin Allianz-areena, joka olikin aivan järjettömän kokoinen. Saksa näytti kauniilta Baijerissa, mutta alkoi olla kovin tylsännäköistä mitä lähemmäksi Berliiniä päästiin. 

Berliinissä meitä vastassa olikin kunnon syysmyrsky. Lähdettiin marraskuista säätä pakoon rannalle. Ehkä hätkähdyttävin asia, minkä olen nähnyt ja kokenut, oli Tropical Islands -niminen paikka noin 60 kilometriä Berliinistä etelään, tai johonkin paikkaan keskelle peltoja. Päästiin tännekin kätevästi paikallisjunalla, ja tällä kertaa tulin ostaneeksi Tageskarten, jolla päästiin melkoisen edullisesti takaisinpäinkin. Asemalta, joka sijaitsi keskellä ei-mitään, oli bussikuljetus uimalan etuovelle.

Kylpylässä oli kaksi isoa uima-allasta, joissa lillua. Toisen altaan reunalla oli hiekkaranta ja aurinkotuolirivistö. Lisäksi oli vesiliukumäkiosasto, jossa olikin melkoisen hurjaa laskua. Paikassa voi myös yöpyä (esimerkiksi teltoissa tai mökeissä keskellä paikkaa) ja saunoa (itse huomasin olevani hieman estynyt, kun tajusin, että saunaosastolla pitää mennä ilman uikkareita yhteissaunaan). Lisäksi altaiden välillä oli trooppinen metsä ja hurjan paljon erilaisia ruokapaikkavaihtoehtoja. 

Luin etukäteen netistä paikasta, ja halusin nähdä minkälainen paikka on - ja olihan tämä melkoisen hämmentävä kokemus. Paljon kivempaa oli olla vedessä kuin myrskyssä. Melkoisen paljon täälläkin joutui kävelemään, sillä metsän läpi tai vierestä piti mennä paikasta toiseen. 

(kuvat ja lisätieto täältä)

Berliinissä käytiin pyörimässä hotellin, Zoologischer Garten -aseman lähellä. Nähtiin mm. KaDeWen huippukaupat ja James Bondin auto kaupan eteisessä. Kadut olivatkin täynnä shoppailijoita, oli myös muita kauppoja ja nähtävää. Niin kuin tämä sodassa kärsinyt kirkko (alla).

Berliinistä jäi jotenkin ristiriitainen tunne: kaupungissa oli mukavia ihmisiä ja toimiminen oli miellyttävää ja helppoa. Apua sai ja huonon saksan taidon anteeksi. Kun vähän yritti saksaa sihistellä, niin sai jotenkin hirmuisen tsemppaavaa palautetta. Apua sai kaikilta, joilta kysyi. Kun raide, jolta oltaisiin päästy hotelliin, oli suljettu, järjestysmies antoi niin huippuhyvät ohjeet kiertoreittiin, ettei oikeastaan tarvinnut edes metrokarttaa vilkaista. Toisaalta en innostunut hirvittävän paljon Berliinistä, koska se ei vaikuttanut kovinkaan kauniilta kaupungilta. Mukavaa taas oli istua aamukahvilla leipomo-kahvilassa, jonne jäätiinkin sitten herkuttelemaan pitkäksi aikaa ja seuraamaan ihmisiä, jotka olivat menossa töihin.

Käytiin myös eläintarhassa (/-oissa), jo(i)sta lisää vielä myöhemmin!