MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

torstai 29. syyskuuta 2016

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu (2016, Bazar) ei ollut alun perin lukulistallani, mutta huomasin siitä joitakin positiivisia kirjoituksia kirjablogeissa. Kirjan kansi sai minut epäileväiseksi, josko viihtyisin kirjan parissa, mutta kun avasin kirjan etukannen, niin sittenpä se olikin menoa. Reilut 650 sivua meni lukumääräänsä nähden sujuvasti ja nopeammin kuin etukäteen ajattelin. Kirjailija Lucinda Riley on kirjoittanut paljon kirjoja, ja niitä on myyty maailmalla yhteensä yli viisi miljoonaa kappaletta. Lisäksi hänen kirjoistaan 12 on ollut New York Timesin bestseller-listan kärjessä - kertoo Bazar-kustantamon sivut. Tällaisella kirjoittamiskokemuksella osataan kyllä kirjoittaa menevää luettavaa. 



Keskiyön ruusu kertoo tarinan intialaisesta Anahita-nimisestä naisesta, joka muuttaa nuorena tyttönä Intiasta Englantiin. Hänen tarinansa on tarua ihmeellisempää, mukana on intialaisia prinsessoja ja prinssejä. Englannissa Anahita rakastuu, mutta huomaa, että seka-avioliitto ensimmäisen maailmansodan aikaan kohtaa vastustusta. Työ sairaanhoitajana ja paras ystävä Indira mieshuolineen pitävät Anahitan liikkeessä ympäri maailmaa, ja Anahitan oma elämä uhkaa jäädä elämättä muita auttaessa. 

Anahitan tarina kerrotaan lukijalle vähän kerrassaan, sopivasti juoneen koukuttaen. Niin että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Anahitan salaisuuksiin on tutustumassa tämän lapsenlapsi Ari Malik, joka on Intiassa menestynyt liikemies, mutta joutunut kyseenalaistamaan elämänsä arvot. Ari matkaa Englantiin selvittämään lupauksensa mukaan, mitä Anahitalle tapahtui maassa. 

Miljöönä kirjassa on Astburyn kartano, johon Arin tutkimukset kohdistuvat ja jossa parhaillaan kuvataan amerikkalaista elokuvaa, jossa näyttelevä Rebecca Bradley joutuu kohtaamaan oman elämänsä myllerrykset. 

Kirjaa lukiessani pääsin elämään Englannin nummille 1900-luvun alkuun ja nykypäivään ja näkemään ne vaikeudet, joita eri etnisestä taustasta tulevaa joutuu kohtaamaan tutustuessaan toisiinsa. Juonenkulku oli polveilevaa ja ihmisten kohtaamiset tunteellisia kuin kolmetuntinen Bollywood-elokuva, mutta tarina kuitenkin länsimaalainen itsenäisine naisineen. 

Lukukokemukseni oli alkusyksyn huumaavimpia, ehkä juuri siksi, että en etukäteen kuvitellut pitäväni tällaisesta teoksesta. Toivottavasti Rileyn teoksia saataisiin enemmänkin suomeksi, sillä tiiliskivimäinen lukuromaani oikeaan hetkeen iskiessään tuottaa omalaatuista nautintoa kovastikin. Minulle tämä kirja oli nappiin osunut kaikin puolin. En antanut kyynisen lukijapuoleni sanoa mitään kirjan epäuskottavuuksista, vaan annoin itseni nauttia tästä aikuisten sadusta, joka oli sujuvaakin sujuvammin kerrottu. 

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
2016, Bazar 
The Midnight Rose, 2013
suomentanut Hilkka Pekkanen
667 sivua

Kirjalla osallistun minihaasteeseen, jossa luetaan syys-lokakuun ajan I:llä alkavien maiden kirjallisuutta. Tässä kirjassa kohtaavat peräti kolme iitä: kirjailija on irlantilainen, hän asuu Isossa-Britanniassa ja kirjassa kerrotaan Brittilän lisäksi Intiasta. 


sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Emma Cline: Tytöt

Emma Clinen Tytöt (2016, Otava) -teos oli yksi niistä kirjoista, joita tältä syksyltä odotin. Kun aloin lukea kirjaa, minulta kesti kuitenkin aikansa ennen kuin ymmärsin, mitä kirja kertoo. Odotin 60-luvun iloista menoa, hippitunnelmaa ja maailmanrakkautta. Kontrasti odotusteni ja kirjan todellisuuden välillä oli hieman liian suuri, minulta kesti kauan lukiessani päästä kirjan tunnelmaan mukaan.

Tytöt

On kesä 1969, kun Kaliforniassa asuva Evie kokee vastoinkäymisiä ystävyyssuhteissa. Lapsenomainen kiinnostus ystävän veljeen vaihtuu pettymykseen, ja Evie jää haahuilemaan yksikseen. Hän tutustuu Suzanneen, jonka ystäväksi pääsee tekemällä palveluksia. Evie janoaa uusia kokemuksia, joita nuoruus ja Suzannen ystäväpiiri tarjoaa. Uteliaisuus voittaa pelon, ja Evie kokee kaikkea, mitä ei olisi voinut kuvitellakaan aiemmin. 

Evie roikkuu Suzannen liepeillä ja asustelee kommuunissa, jonka johtaja on Russell. Mies, johon kaikki tytöt tuntuvat olevan rakastuneita. Pysyäkseen joukossa Evie tekee asioita, joita ei haluaisi, ja joita häpeää jälkikäteen - oman uteliaisuutensa ja joukkoonkuulumishalunsa pakottamana. Evie janoaa ystävyyttä Suzannelta, eikä ole varma, saako sitä vai ei. Lopulta ainakin lukijalle selviää, oliko ystävyys aitoa. 

Nyt kun olen kirjan lukenut, tekisi mieli aloittaa se uudelleen, koska alkuhämmennykseni aikana jäi paljon kirjan alusta ymmärtämättä. 

Kirjaa on luettu paljon kirjablogeissa, tässä linkki Lumiomenan tekstiin

Emma Cline: Tytöt
2016, Otava
The Girls, 2016
suomentanut Kaijamari Sivill
297 sivua


maanantai 19. syyskuuta 2016

Care Santos: Suklaan maku ja kesän lukuhaaste: EM-kisat kirjallisuudessa


Care Santosin Suklaan maku (2016, S&S) tuli luettavakseni, kun huomasin sen kirjaston uutuuksissa. Teos on romaani, joka pitää kolme pienoisromaania sisällään. Suklaa on kaikkia kolmea tarinaa yhdistävä teema, konkreettisesti tarinat sitoo toisiinsa kaakaokannu, joka hajoaa illallisilla nykypäivän Barcelonassa. 

Sara on kondiittori, joka osaa tehdä herkullisia suklaaleivonnaisia. Suklaantekokurssilla hän tapasi kaksi miestä, joista toinen viehätti häntä fyysisesti, toinen kuitenkin valikoitui hänen miehekseen. Sara on nykyajan nainen, jonka elämä on kovin erilaista kuin kirjan muiden osien naisten.

1800-luvulla elänyt Aurora on palvelustyttö, joka tekee vuosikausia kaakaota lääkärille, jonka luona asuu palvelijana. Kaakaokannu on Auroran käsissä, eikä hänellä ole niitä mahdollisuuksia, jotka saavat Saran ongelmiin. 

Ja lopuksi on vielä 1700-luku, jota elää nainen nimeltä Marianna, joka elää myös suklaanvalmistajana. Hänen miehensä on kuollut, mutta Mariannan täytyy salata asia - naisena hänellä ei olisi mahdollisuuksia tehdä työtä ja elää miesten maailmassa yksin.

********

Tykästyin kirjan alkuun, ajattelin, että tässäpä hieno kirja nykymaailman Barcelonasta. Hyväksyin kakkososan, sillä mukavaahan sitä on nyt tämän kaupungin historiaankin tutustua. Mutta viimeinen osa tökkäisi pahasti, koska siinä oli niin kovin erilainen kerrontapa. Sinnittelin kirjan loppuun, koska olin siitä jo suurimman osan lukenut. 

Care Santos: Suklaan maku 
2016, Schildts & Söderströms
Desig de xocolata 2014
suomentanut: Anu Partanen
404 sivua + kirjan henkilöluettelo


*********


Tähän kirjaan päätän myös kesäisen lukuhaasteeni, jossa luin kirjallisuutta jalkapallon EM-kisoihin osallistuneista maista. Kaikki maat tulivat luetuiksi, ja Euroopan nykypäivästä kertonee se, että Anilda Ibrahimin Ajan riekaleita -teos sopii kahteen eri maahan. Tässä lista luetuista kirjoista, klikkaamalla kirjan nimeä pääset lukemaan tekstiäni kirjoista. Linkki kirjoihin blogissani. 

Ja vielä linkki parin vuoden takaiseen haasteeseen lukea MM-kisoihin osallistuneita maita tässä. Ja kun uudet MM-karsinnat ovat taas käynnissä, niin ilmoitan jo etukäteen, että tuskin alan lukea enää uudestaan maita... vaikka hauskaahan se tosiaan olikin. 




Ranska
 Sveitsi

Romania
Herta Müller: Ihminen on iso fasaani

Albania
Ismail Kadare: Seuraaja (2012, Into)
Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita (2013, Tammi) / Italia

Englanti
Kate Atkinson: Hävityksen jumala (2016, S&S)
Ian McEwan: Rannalla (2007, Otava)

Venäjä
Slovakia
Miroslav Valek: Kosketuksia (2009, Kampus kustannus)

Wales
Dan Rhodes: Kulta (2008, Sammakko)

Saksa 
Marion Brasch: Ja nyt hiljaisuus - Romaani suurenmoisesta perheestäni (2014, Lurra Editions)

Ukraina

Pohjois-Irlanti
Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (2000, Seven-pokkari, 1. painos 1998, Otava)

Espanja
Milena Busquets Tämäkin menee ohi (2016, Otava)
Care Santos: Suklaan maku (2016, S&S)

 Kroatia

Tsekki


Belgia
Dimitri Verhulst: Valitettavasti (2009, Avain)

Italia
Irlanti

Ruotsi

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa (2014, Schildts & Söderströms)
Liza Marklund: Uutispommi 2011, Seven-pokkari, 1.suomennos 2000, Otava

Portugali

 Itävalta

Unkari 

Islanti 


sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku ja pari muuta luettua kirjaa

Huonosti blogiaan hoitanut kirjablogisti täällä moi! Syksyn uutuuksia on tullut toki luettua, mutta tuntuu, että juuri mistään ei ehdi kirjoittaa, koska viimeiset syysauringosta on tullut nautittua kentänreunalla... pitkiä turnauksia on tässä takana muutama, ja vähän muutakin. Nyt koontipostaus siitä, mitä on tullut luetuksi, ja muutama kirja jonossa odottelemassa jo....



Kiinnostuin Johannes Ekholmin Rakkaus niinku (2016, Otava) -teoksesta, jonka olin kuullut olevan  80-luvulla syntyneen sukupolven - eli tämän hetken kolmikymppisten - sukupolviromaani.


Kirjan päähenkilö Joona, on menettänyt työnsä ja asuntonsa, ja asustelee isänsä ja tämän uuden naisystävän kanssa Kirkkonummella. Toimittajana aiemmin työskennellyt Joona on saanut kuningasidean: hän nauhoittaa kaiken ympärillään olevan keskustelun ja kirjoittaa keskustelut referoimalla kirjan. Ja sitähän Rakkaus niinku -teos on: keskusteluja, joita Joona käy isänsä kanssa, kavereidensa kanssa juhliessa ja nettikeskusteluissa. 

Siis joo totta kai. Must on kyllä kamalaa miten me ollaan pinnallisii ja Facebook-riippuvaisii nykyään. Niinku, ennenku tapasin Jarin nii mul oli se outgoing-vaihe ja tapasin kaikkii tyyppei, mut tosi usein vaik oli ollu ihana jäbä ja hyvännäkönen, nii sit oli pettymys ku kattoo sen Facebookkii ja tajuu et "ei! se hengaa ton ja ton ja ton kaa, ja on duunis tuolla, ja harrastaa jotain vitun perhokalastusta!", nii ei mitään tsänssii. Ilman feisbuukkii ei tietäis noit asioita ja vois olla ihan kivaa hengata sellasen kaa, vähän aikaa ainakin, tiäksä

Sukupolvi, josta Ekholm kirjoittaa, on ottanut omakseen netin erilaiset keskustelukanavat, joissa keskustelu käydään hieman eri tavalla kuin aiemmin. Joonaa ahdistaa hänen oma isänsä, joka Suomen knasuna on kirjoittanut omaelämäkerrallisen teoksen, jossa Joona isänsä poikana on pakosti osa kirjaa ja sen tarinaa. Joona kokee, että on kovin erilainen kuin väsynyt isäukkonsa, jonka kanssa keskustelee ahdistuksestaan ja isänsä sukupolven valinnoista ja elämästä. 

Rakkaus niinku suolsi minulle mielipiteensä jokaisessa dialogissaan, ja loppua kohden aloin olla turhan täynnä näitä mielipiteitä siitä, mikä maailmassa on vinossa: työt ovat pätkiä, maailma tuhoutuu ja rakkaus on vaikeaa, plus Joonan henkilökohtaiset kokemukset kaikesta elämästään. Kirjan jälkeen itselläni ei tuntunut olevan oikeastaan yhtään mielipidettä jäljellä, edes kirjasta. Koin sen jotenkin uuvuttavana, enkä pitkään aikaan pystynyt tämän kirjan jälkeen pystynyt keskittymään uusiin kirjoihin. Ehkä tässä kirjassa tuli niin paljon luetuksi. Ompulla oli hieman enemmän sanottavaa teoksta (täällä). 

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
2016, Otava
414 sivua


***********

Luin kuitenkin Sara Hästängin runoteoksen The Queen of Fucking Everything (2016, Oy Gekkonen Ab), joka puolestaan on keski-ikäisen naisen vitutuksesta syntynyt ja sen purkanut teos, jossa myöskin Facebook, nettikeskustelut ja kissavideot ovat mukana runoissa. Vastaus kolmekymppisten elämänpohdintoihin löytyy runoista: 

Vailla päämäärää. Vailla tavoitteita. 
Ne oli. Päämäärät. Tavoitteet. 
Jonnekin ne matkan varrella katosi. 
Oliko ne arvokkaita ja tärkeitä?

Koska itse elän aikaa jälkeen kolmenkympin ideologioiden, niin ehkä juuri siksi Ekholmin teos jäi itseltäni hieman vaisuksi elämykseksi. Hästängin teoksesta tunnistin monta teemaa, osa jäi vieraaksi. Täällä lisää kuvia teoksesta. Sanoisin, että teos oli elämys, mutta ehkä jäin tästäkin hieman sanattomaksi. 





Hieman oudon maun edellisten teosten luettuani korvasi Guy Delislen Huonon isän opas (2016, WSOY), pieni sarjakuvakirjanen, johon on koottu mietelmiä isänä olosta. Asemoiduin näistä kolmesta teoksesta helpoimmin Delislen kuvaamaan isään, joka sai sympatiapisteeni heti kirjan alussa, jossa unohti monena yönä hammaskeijun olemassaolon. Lienen itse tässä keskivaiheessa elämää, joten itselleni helpoin ja mukavin olotila oli lueskella vanhemman roolista. Delislen teoksessa ainoastaan harmitti se, että kirja oli niin pieni ja lyhyt. 





lauantai 3. syyskuuta 2016

Péter Gárdos: 117 kirjettä

Péter Gárdos on unkarilainen kirjailija ja dokumentaristi - hän on mm. tehnyt Unkarin kansannoususta kertovan dokumenttielokuvan, näin kirjailija esitellään 117 kirjettä (2016, Siltala) -teoksen kansiliepeissä. 

http://siltala.pikakirjakauppa.fi/image.php?id=9789522343413&size=noresize

117 kirjettä liittyy myös Unkarin historiaan, toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin unkarilaisia keuhkosairaita siirrettiin Ruotsiin parantoloihin. Nämä siirretyt olivat juutalaisia, jotka selvisivät hengissä keskitysleireiltä. Teos on myös elämäkerrallinen: tämä on kirjailijan vanhempien tarina. Melkoisen uskomaton tarina, joka on oikeutettukin tulla kerrotuksi. 

Unkarilainen Miklos saa kuulla ruotsalaisessa sairaalassa, että hänellä on kuusi kuukautta elinaikaa, sillä hänen keuhkonsa ovat niin pahassa kunnossa, eikä hänen yleiskuntonsakaan ole kovin hyvä. Mies on laihtunut leirin kurjissa oloissa. Miklos haluaa kuitenkin kokea rakkautta: hän etsii käsiinsä kaikkien Ruotsiin lähetettyjen unkarilaisnaisten osoitteet ja kirjoittaa kirjeen kaikille: 117 kirjettä yhteensä. Uskomatonta kyllä, hän saa myös vastauksia. 

Kirjassa seurataan Miklosin ja hänen kaverinsa, Harryn, elämää sairaalaolosuhteissa; ainoa valopilkku sodan loppumisen ohella ovat kirjeet ja naiset. Varsinkin Harry on melkoinen naistenmies, kun taas Miklos toivoo löytävänsä tulevan vaimon. Arjen kerronnan seassa on otteita kirjeistä, jotka saavat Miklosin jatkamaan elämää aina seuraavaan lääkärinkäyntiin, jossa saa kuulla, että toivoa ei enää ole.

äkärin diagnooseista huolimatta kirja on täynnä toivoa, eikä tätä teosta lukiessa edes ymmärrä, että henkilöt ovat tosiaan keskitysleiriltä tulleita. Kirja oli kaunis kertomus. 

Péter Gárdos: 117 kirjettä 
2016, WSOY
Hajnani láz 2015
suomentanut Juhani Huotari
257 sivua

Kirjan lisään vielä EM-kisat-lukuhaasteeseen, sillä unkarilainen kirja jäi kesällä lukematta.