Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret

Tyttö-teemalla jatkan kirjapostauksia, vaikka tämän kirjan lukemisesta onkin jo vähän aikaa kulunut. Yangzom Brauenin Tiibetin tyttäret (2011, Ajatus kirjat) löytyi omasta kirjahyllystäni lukemattomien kirjojen kohdalta - tavoitteena lukea tosiaan näitä kirjoja, joita olen kotiini kantanut. 

Yangzom Brauen on sveitsiläinen näyttelijätär, jonka isä on etnologi ja äiti tiibetiläinen taiteilija. Kirjassa Brauen kertoo hänen äitinsä ja isoäitinsä tarinan, jossa kuljetaan Tiibetistä Sveitsiin ja avaa myös Tiibetin nykytilannetta, joka aina tulee esiin, missä Kiinan poliittinen johto liikkuukin (linkki HS:n juttuun). 

Brauenin isoäiti ja isoisä tuntuvat elävän kaikessa rauhassa buddhalaisina munkkeina rukoillen ja ker(j)äten ruoka-annoksiaan, tavoitteena on elää mahdollisimman yksinkertaisesti ja rauhassa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kiinalaiset tulevat Tiibetiin. Aluksi kuullaan vain huhuja kiinalaisarmeijasta, lopulta armeija tulee luostarin lähelle. Isovanhemmat kuulevat, että Dalai-lama on lähtenyt Tiibetistä Intiaan. Koska kiinalaiset tulevat koko ajan vain lähemmäksi, päättävät he lähteä maasta. Heille on syntynyt jo kaksi lasta, jotka joutuvat taivaltamaan matkan Intiaan vuoriston yli vanhempiensa kanssa. Matka ei ole todellakaan helppo, mutta perhe pääsee Intiaan. Intiassa elämä on köyhää, mutta perhe, joka on vielä jäljellä, pyrkii joka tapauksessa elämään niukan buddhalaisesti. 

Toisaalla, Sveitsissä elää mies, joka tuntee vetovoimaa Tiibetiin. Hän on etnologi ja Tiibetin-tutkija Martin Brauen. Tutkimusmatkallaan Martin tapaa Sonamin, Yangzomin äidin, jonka vie kotimaahansa Sveitsiin. Kiinnostus Tiibetiä kohtaan kestää myös Sveitsissä, ja Yangzom toimii omassa elämässään myös Tiibetin puolestapuhujana. 

Kirja oli yllättävän hyvä ja kiinnostava, koska en osannut odottaa kovinkaan paljon - muistelmateokset eivät ole minua juurikaan säväyttäneet. Tässä teoksessa kerrottiin paljon buddhalaisesta elämäntavasta arkielämässä. Oli kiinnostavaa lukea tavoista, jotka tuntuivat itselle vierailta, mutta vuoristoiseen maahan ihan sopivilta. Kirjan loppuosassa selviääkin, että tällainen buddhalainen elämäntapa on ehkä katoamassa. 

Minä haluan kertoa länsimaalaisille tiibetiläisten arkibuddhalaisuudesta, tavallisten ihmisten uskosta suhteessa luostareissa koulutettuihin munkkeihin, joiden elämää oli dokumentoitu yllin kyllin. Filmi oli kuvattava pikaisesti, sillä Mola (isoäiti) ystävineen saattaa olla viimeinen sukupolvi, joka tuntee ja harjoittaa täysipainoisesti ikivanhaa kansanbuddhalaisuutta kaikkine riitteineen. 

Teoksessa elämä ei todellakaan ole helppoa. Kirjasta voi lukea, miten ison maan poliittiset kuviot vaikuttavat yksittäisen ihmisen arkeen. Erityisen kamalaa oli kuvaus jokien ylityksestä riippusiltoja pitkin, mutta myös köyhyyden kuvaus, kun tiibetiläiset elivät Intiassa vailla toimeentuloa. 

Kirja oli hyvin kirjoitettu ja jäin tähän hyvällä tavalla koukkuun. Suosittelen sellaiselle, jota kiinnostaa saada tietoa täysin toisenlaisesta elämästä! 

Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret

2011, Ajatus kirjat

Eisenvogel - Drei Frauen aus Tibet, Die Geschihte meiner Familie 2009

suomentanut Riitta Virkkunen

391 sivua

Helmet-haasteessa laita kirjan kohtaan: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Saksalainen kirjallisuus - osa II

Petra Hammesfahr: Uskoton mies

2006, Otava

Bélas Sünden, 2003

suomentanut Anja Meripirtti

319 sivua

Petra Hammesfahrin Uskoton mies (2006, Otava) osui matkalukemiseksi Saksan-pyrähdykselleni. Luin kirjaa pääosin matkalla Düsseldorfissa, ja koska etukäteen haaveilin pienestä tutustumisretkestä Kölniin, kaivoin varta vasten kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat Kölniin. En päässyt Kölniin, onneksi tässä kirjassa kierrettiin ympäri Saksaa.

Teoksen päähenkilö, kirjailija Lisa, saapuu kotiinsa kirjakiertueelta, ja löytää kodistaan kuolleen miehen. Alkaa pitkä ja rönsyilevä tarina Lisan menneisyydestä, joka kerrotaan Lisan näkökulmasta. Takaumien kautta saan tutustua Lisan varhaisiin rakkauksiin ja pikku hiljaa myös nykyiseen mieheen, Bélasiin. Bélas on kirjan nimen mukainen uskoton mies, tosin teoksessa on monia muitakin uskottomia miehiä. Lisa haluaa saada miehensä kiinni pettämisestä, ja valehtelee saapumisaikansa. Lisa ajattelee, että tapaa miehen oman kodin sängystä jonkun toisen naisen kanssa. Tapahtumat eivät kuitenkaan kulje suunnitelmien mukaan, ja tästä seuraakin miettimistä, kuka on murhannut sängystä löytyneen miehen, ja miksi.

Kirjassa on paljon petettyjä naisia ja miehiä, lapsena hyväksikäytettyjä lapsia, monimutkaisia suhteita. Kaiken keskellä kirjoja kirjoittava ja niitä ympäri Saksaa markkinoiva Lisa. Teos oli kiinnostava, mutta melkoisen hidastempoinen. Sitä, miten tapahtumat liittyivät toisiinsa, sai odotella, juoni kiertyi auki kuin sipuli kerros kerrokselta. 

Liitän kirjan Helmet-haasteeseen kohtaan 16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta. 

************

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina 

2011, Avain

Geschichte vom Alten Kind, 1999

suomentanut Mari Janatuinen

115 sivua

Jenny Erpenbeckin Vanhan lapsen tarina (2011, Avain) vaikutti niin lyhyeltä kirjalta, että aloitin myös tämän kirjan. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias tyttö, joka löytyy kadulta ämpäri kädessään. Hän ei muista mitään menneisyydestään, eikä osaa sanoa, minkälainen hän on. 

Tyttö viedään lastenkotiin, jossa hän tutustuu muihin lapsiin ja myös itseensä. Tyttö jää aikamoiseen huonoon asemaan: hän on hyljitty, koska pysyy hiljaa ja ei pidä itsestään meteliä. 

Hiljaisuus vaikuttaa muihin kuitenkin myös positiivisesti: muut alkavat kertoa asioitaan tytölle, koska tämä on hiljaa. Tuntuu, että tyttö kuuntelee ja ymmärtää. 

Lopussa tapahtuu kuitenkin jotain: tyttö sairastuu - ja joku ehkä tunnistaa hänet, ja tyttö löytää omaisensa. Muistiaan hän ei tosin saa takaisin. 

Kirja oli sujuvaa kerrontaa, jota lukiessa odotin jonkunlaista selvää loppuratkaisua. Odottamaan jäin, sillä en oikeastaan tajunnut, mitä kirjassa tapahtui sen lopussa. 

Maailman kirjat -blogi kertoo, että kirjassa olisi DDR:n kritiikkiä. Voi olla, sillä jonkunlaista symbolismia kirjassa on, koska se on niin - - outo? 

**********************

Marion Brasch: Ja nyt hiljaisuus - Romaani suurenmoisesta perheestäni

2014, Lurra Editions

Ab jetzt ist Ruhe. Roman meiner fabelhaften Familie 2012

suomentanut Arja Rinnekangas

419 sivua 

Sokerina pohjalla saksalaisen kirjallisuuden tutustumisretkelläni, ja tällä erää viimeisenä saksalaisena kirjana Marion Braschin Ja nyt hiljaisuus - Romaani suurenmoisesta perheestäni (2014, Lurra Editions). 

Edellinen kirja oli kritiikkiä DDR:stä, Braschin teos jatkaa DDR-linjalla: tässä kirjassa eletään Itä-Berliinissä. Tarina on omaelämäkerrallinen tarina kirjailijan perheestä, vanhemmista ja veljistä. Marion Braschin isä oli ministerinä ja siksi puolueen ja maan tärkeitä henkiöitä. Myös veljistä tuli kulttuuritekijöitä: kirjailijoita ja näyttelijöitä. 

Vaikka isällä on merkittävä työ ja asema maassa, lapset eivät kulje sitä tietä, mitä heidän isänsä on odottanut. Veljet kapinoivat ja muuttavat omilleen, tekevät omat valintansa, eivätkä kaikki ole moneen vuoteen isäänsä mitenkään yhteydessä. 

Kun isä saa merkittävän työn ja isoveljet muuttavat kotoa pois, jää Marionille paljon aikaa ja vapautta. Tätä teini-ikäinen tyttö todellakin arvostaa; hän tutustuu uusiin ihmisiin, lähtee liftaamaan pitkin Itä-Eurooppaa ja rakastuu monta kertaa. Hän haluaa seurata veljiensä jalanjälkiä kulttuurin pariin, mutta ongelmia tuottaa se, että DDR:ssä ei ole myynnissä niitä kirjoja, joita hän haluaisi lukea tai sitä musiikkia, josta hän on kiinnostunut. 

Kirjassa eletään 60-luvulta Berliinin muurin murtumiseen saakka ja välillä muistellaan menneitä: perheen tausta on juutalainen, mutta katolilaiseksi kääntynyt ja pakoon natsi-Saksaa lähtenyt, kuitenkin Saksaan palannut. 

Kirjassa on todella paljon kaikkea lähimenneisyyttä, DDR on minusta ollut aina kiehtova ja kaiken lisäksi kirja on kirjoitettu tyylillä, joka vie tosiaankin mennessään. Kirja on historiaa, perhetarina, kasvutarina - todella kiinnostava kokonaisuus, ja kuudesta saksalaisesta kirjasta, jotka luin, ehdottomasti paras! 

Kirjasta myös mm. Ullan kirjoissa. 

Tässä vielä lukusuunnitelmissa olleet kirjat, aivan kaikkia en saanut luetuksi, mutta matka Saksassa toki jatkuu. 

Hopia & Laakso: Kirjaston kissat x 5

Joskus tulee luettua monta raskasta teosta peräjälkeen, eikä sellaisen rupeaman jälkeen pysty lukemaan oikeastaan mitään. Täytyy keventää luettavaa, pitää taukoa. Tälla kertaa raskauteen toi apua Kirjaston kissat -sarjakuvakirjat. Bongasin nämä teokset vähän aikaa sitten Oksan hyllyltä -blogista, eikä siinä auttanut muu kuin etsiä sarjikset käsiinsä. 

Teossarjan tekijät ovat Antti Hopia (tekstit) ja Nina Laakko (piirrokset), epäilen turkulaista alkuperää, koska sarjisstripit ovat ilmestyneet Turkkareissa (Turun Sanomissa). Minulla on pieni haju, että olen näitä kissoja nähnyt ja lukenut aiemmin, mutta sittemmin unohtanut. Kiitos MarikaOksalle, joka toit ihastuttavat kissat elämääni takaisin! 

Kirjoisa seikkailevat Fransis ja Ziu, sekä koko joukko muita kissoja, jotka asuvat Turun pääkirjastossa (tai lähistöllä). Siinä vanhassa, jota vartioi puudeli suihkulähteen päällä ja jonka lattiat narisevat ja viettävät. Kirjastokissat viettävät aikaansa Turun maisemissa, mm. jokirannassa, jossa käyvät säännöllisesti kalastamassa. Kaloja sekä turhia tavaroita, joiden olemassaoloa ihmettelevät: "mitä kalat oikeastaan tekevät tällä kaikella roinalla?"

Huumori on oivaltavaa ja filosofista. Siitä pitää huolen tutustuminen maailman klassikkoteoksiin, punaviiniin ja Fransisin filosofointi. 

Kirjoissa seikkailee esimerkiksi graduntekijäkissa, kadonnut (ja sitten löytynyt) sukulaiskissa Agatha, vampyyri, tyttökissoja, jotka kokevat ihastuksia tai ovat entisiä heiloja Pariisista. Pääosissa ovat kuitenkin Fansis ja Ziu. Aivan huikeita ovat kissojen seikkailut kirjojen maailmoissa (Oksan hyllyltä -blogissa pari esimerkkiä). 

Kaiken kaikkiaan kirjoissa on paljon hauskoja oivalluksia ja huumoria. Nautin näitä kirjoja lukiessani kirjaston ja kirjallisuuden maailmassa. Vähän tuli ehkä myös ahmittua kirjat turhan nopeasti, mutta onneksi nämä kissat nyt löytyivät, niin että niiden pariin pääsee myös takaisin. 

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Pyhän kalan salaseura (Kirjaston kissat 1)
Sammakko, 2001
52 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Gogolin nenä (Kirjaston kissat 2)
Sammakko, 2004
96 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Oikeiden noitien osasto (Kirjaston kissat 3)
Utopia 1516, 2010 (2. painos)/ 2009
47 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Eräänlaista ystävyyttä (Kirjaston kissat 4)
Utopia 1516, 2010 
47 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Kirjan ja kanan päivä (Kirjaston kissat 5)
Utopia 1516, 2011 
47 sivua

Liitän kirjat Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 6: Kirjastosta kertova kirja

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa & Liza Marklund: Uutispommi

Eija Hetekivi Olssonin teos Tämä ei ole lasten maa on ollut pitkään "joskus luettava" -listallani. Lukuhaasteet ovat minulle siitä hyviä, että niiden voimalla tulee aloitettua juuri tällaiset teokset, joita ei millään muuten viitsisi aloittaa. Kirjan ennakkotietojen perusteella minua kiinnosti lukea, minkälaista suomalaisten elämä on ollut Ruotsissa, kun niin monet maahan muuttivat 70-luvulla. 

Teoksen minäkertoja on Miira, jonka ala- ja yläastevuosia kuvataan kirjassa. Hesari tietää kertoa, että kirjan tarina on omaelämäkerrallinen, sekä kirjailija että kirjan päähenkilö käyvät Ruotsissa koulua suomiluokalla, joka on hyvä asia siksi, että lapset ymmärtävät, mitä opiskelevat. Mutta samalla luokalla oleminen estää tulevaisuuden: luokalta ei ponnisteta ruotsinkielisiin jatko-opintoihin. Miira haluaa kirurgiksi ja alkaa aina välillä lukea mahdollisimman monimutkaisia kirjoja vapaa-ajallaan. 

Miiran vanhemmat ovat siivooja-äiti ja Volvon tehtaalla työskentelevä isä. Rahasta on pula, mutta vanhemmat, varsinkin äiti, pyrkivät antamaan lapselleen itseään paremmat mahdollisuudet. Kun Miira haluaa kielikurssille Isoon-Britanniaan, äiti ottaa lainaa pankista. Muuten vanhemmat antavat Miiran liikkua itsenäisesti, ja Miirahan kokeilee rajojaan. Rajat tulevat vastaan, kun hän on ystävänsä kanssa irstaan miehen asunnolla, jonne he päätyvät tarkoituksenaan maksaa itsellään viinasta. 

Miira haluaa kokeaa juttuja, ja hän lähtee päätäpahkaa erilaisiin asioihin mukaan, mm. ystävänsä kanssa Afrikkaan. Aika moni juttu ei sitten kuitenkaan tunnu aivan omalta, ja Miira palaa vanhempiensa luokse ja alkaa ansaita omaa rahaa, siivoamalla. 

Miira on kiukkuinen tyttö, jota ärsyttää moni asia maailmassa. Erityisesti häntä kiukuttaa koulu ja opettajien asenne: tuntuu, että hänelle annetaan muita huonompia numeroita vain sen takia, että hän on maahanmuuttaja. Miiran kiukku alkaa kirjan lopussa hieman hiipua, ehkä sen takia, että hän alkaa itse ottaa vastuuta asioista, ja paljolti sen takia, että hänen perheensä pääsee yllättäen pois betonilähiöstä, Göteborgin Gårdstenista.

Koin kirjan lukemisen loppua kohden hieman puuduttavaksi, koska kirjassa oli paljon kerrontaa teinin sekoilusta, mutta onneksi tarinasta tuli hieman valoisampaa loppua kohti. Kantensa mukaisesti kirja oli myös sisältä synkkä ja ruma, mutta ehkä siksi, että se oli omakohtaista ja totta. 

 Kirjasta myös Järjellä ja tunteella -blogissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen: 

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma: Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa (2014, Schildts & Söderströms) - Ingenbarnsland, 2012, suomentanut Outi Menna, pokkari, 350 sivua

Luin vuoden alussa Liza Marklundin teoksen Rautaveri, jonka kirjailija on uhannut olevan hänen viimeinen kirjansa. Lukiessani kävi mielessä, että olisi kiinnostavaa lukea ainakin osa Marklundin vanhoista teoksista, jotka olivat suosikkikirjojani niiden ilmestymisen aikaan 2000-luvun alussa. Aloitin Marklundin ensimmäisestä Annika Bengtzon -teoksesta, Uutispommi, joka on alun perin kirjoitettu vuonna 1998. Suomeksi kirja tuli vuonna 2000. 

Uutispommi osuu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 31.Olympialaisista kertova kirja, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan ja siellä järjestettävien olympialaisten kisapaikkoihin. Olympialaisia Tukholmaan ei tullut, vaikka kaupunkiin haettiin kesäolympialaisia vuodeksi 2004. Kirjan tapahtumat alkavat, kun olympiastadionilla räjähtää. Käy ilmi, että pommi on vienyt myös ihmisen. Rikostoimittaja Annika Bengtzon saa kirjoitettavakseen ja tutkittavakseen räjähdyksen ja näyttää, mihin kykenee: hän on sisällä jutussa enemmän kuin pitäisi, ja joutuu tietenkin pulaan.

Kvällspressenissä kuohuu, sillä Annika on aloittanut rikostoimituksen pomona, ja osa toimituksesta ei voi sulattaa asiaa. Työn sovittaminen perhe-elämään on vaikeaa, sillä toimittajan työ vaatii juoksemista rikosten ja rikollisten perässä kelloon katsomatta. Silti lapset pitää viedä ja hakea päiväkotiin ja -kodista, ja lähestyvä joulu aiheuttaa lisäpaineita. Kirjasta kirjaan nämä kaksi asiaa: työ- ja perhestressi jatkuvat niin, että Annikan ahdistus ja stressi väsyttävät lukijan (ainakin minut lukijana). Onneksi lehden päätoimittaja Anders Schyman näkee Annikassa kyvykkyyttä ja puolustaa tätä; samaa ei voi sanoa Annikan miehestä Thomasista, jolla on oma työ ja joka haluaisi Annikan hoitavan äidin tehtävät paremmin. 

Liittyvätkö räjähdykset, joita kirjassa tulee useampi, olympialaisiin; onko joku terroristijärjestö niiden takana? Annika tutkii kilpaa poliisien kanssa tapahtuneita, ja saa vinkkejä poliiseilta. Lopulta on hieman epäselvää, kumpi juttua tutkii innokkaammin. 

En aivan ihastunut nyt uusintakierroksella kirjaan, Annikan stressi tuntui vievän omiakin voimia. Työelämä vaikutti hirveältä, varsinkin naisen kannalta ja perhe-elämä vielä vaikeammalta. 

Liza Marklund: Uutispommi

2011, Seven-pokkari, 1.suomennos 2000, Otava

Sprängaren 1998

suomentanut Outi Knuuttila 

379 sivua 

31. Olympialaisista kertova kirja: Liza Marklund: Uutispommi

Henning Mankell: Likainen enkeli

Olen aiemmin lukenut Henning Mankellilta Riian verikoirat ja Nimeltään Tea-Bag, jotka ovat kaksi varsin erilaista kirjaa: ensimmäinen kertoo Wallanderin tutkimuksista rautaesiripun repeilyn aikoihin Latviassa ja jälkimmäinen afrikkalaisesta nuoresta tytöstä, joka hakee paikkaansa Euroopassa. Mankellin teokset ovat pitkään olleet luettavien kirjojen listallani, ja kun Mankell kuoli lokakuussa, tuli huono olo sekä Mankellin poismenosta että siitä, ettei ole kuitenkaan tullut luettua hänen kirjojaan. 

Likainen enkeli (2011, Otava) sattui mukaani kirjastosta, ja oli kiinnostavaa luettavaa, toivottavasti jatkoa seuraa, sillä vaikka Likainen enkeli oli surullinen kirja, jossa tuntui olevan kiteytettynä melkoisen suuri osa maailmantuskasta, pidin kirjasta ja varsinkin kirjan lukeminen loppuun melkein vei yöunet - oli pakko lukea, mitä seuraavaksi, ja lopuksi, tapahtuu. 

Likainen enkeli kertoo ruotsalaisnaisesta nimeltä Hanna, joka on lähtöisin köyhästä perheestä Ruotsin maaseudulta. Eletään vuotta 1904. Hanna on lähetetty hankkimaan elantonsa maailmalle, ja maailmalle Hanna päätyykin: hän purjehtii laivakokkina kohti Australiaa. Matkalla Hanna avioituu, mutta hänen aviomiehensä kuolee pian laivalla. Koska Hanna ei näe tulevaisuuteen ilman miestään, päättää hän jäädä afrikkalaiseen satamakaupunkiin, johon laiva on pysähtynyt. Hanna yöpyy hotelliksi luulemassaan paikassa, jossa hänestä pidetään huolta, kun hän melkein kuolee keskenmenoon. Parannuttuaan Hanna huomaa olevansa bordellissa, joka on täynnä afrikkalaisnaisia. 

Näistä lähtökohdista afrikkalainen maailma avautuu lukijalle. Se maailma on täynnä epätasa-arvoa ja epätoivoa. Naiset ovat miesten käytettävissä bordellissaan, he ovat alistuneet osaansa. Myös muiden osalta maailma on arvoportaikko, jossa portaalta toiselle ei ole mahdollista hypähdellä. Valkoinen mies alistaa muut, eikä valkoinen nainenkaan voi olla läheinen mustien naisten kanssa, koska he ovat lähtökohtaisesti niin eriarvoisessa paikassa. Hanna yrittää auttaa naisia, mutta huomaa, että naiset eivät ajattele samalla tavalla kuin hän.  

Mosambik, jossa Hanna elää, on maa, josta viedään timantteja muualle  maailmaan. Afrikkalaiset miehet menettävät terveytensä kaivoksilla, valkoiset siirtomaaisännät rikastuvat. Mitä enemmän Hanna viettää aikaansa afrikkalaisnaisten kanssa, sitä enemmän hän alkaa kyseenalaistaa vallitsevia oloja. Hanna aloittaa oman taistelunsa, sillä hän on Afrikassa saanut rahaa, ja maailmassa raha on samaa kuin valta. Hannan kanssa on muitakin samoin ajattelevia, mutta asioiden muuttaminen ei ole nopeaa.

En ole läpikotaisin hyvä, mutta inhoan sitä kuinka me halveksumme näitä ihmisiä. On mielipuolista, omahyväistä ja typerää kuvitella, että niin voisi jatkua loputtomiin. 

Teoksessa on hirvittävän surullinen ja ahdistava ilmapiiri, oikeus ei voita, vaan ainoastaan pahat miehet voittavat. Mankell asui osan elämästään Mosambikissa, ja varmasti hänen sydämessään oli paikka maan asukkaille. Tähän kirjaan on koottu osa maan historiaa, sen portugalilaisajasta. Kirja oli kiinnostava osin siksi, että siitä sai jonkunlaisen käsityksen, minkälaista elämä on mahdollisesti ollut siirtomaa-Afrikassa. Toisaalta kirjasta jäi niin huono kuva ajasta, että sen lukeminen oli vähintään masentavaa. Lukaisin nopeasti tietoja Mosambikista kirjan luettuani, ja valitettavasti maan tarina ei näytä parantuneen paljonkaan 1900-luvun alusta. Mahtaakohan koskaan parantua?

Henning Mankell 3.2.1948 - 5.10.2015

Henning Mankell: Likainen enkeli 
2011, Otava
Minnet av en smutsig ängel 2011
suomentanut Kari Koski 
510 sivua

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski / Maine

Saksaan otin mukaani saksalaista kirjallisuutta, ja koska olen pitkään halunnut lukea Daniel Kehlmannin teoksia, kävin kirjastosta hakemassa pari hänen teostaan. 

Minä ja Kaminski (2013, Tammi) on romaani, joka alkaa siitä, kun taidekriitikko Sebastian Zöllner on matkalla Manuel Kaminskin luokse. Kaminski on kuuluisa taiteilija, jota tosin kukaan ei tunnu kirjassa tunnistavan tai muistavan, ja Zöllnerin tavoite on kirjoittaa Kaminskista maailmankuulu elämäkerta. Zöllner kaivaa esiin tietoja Kaminskin menneisyydestä, yrittää keksiä jotain tyrmäävää, joka toisi mainetta hänelle itselleen suurena elämäkertakirjoittajana, mutta taiteilijan elämä tuntuu olleen melkoisen laimeaa. Zöllner kuitenkin keksii, että hän vie Kaminskin tämän nuoruudenrakkautensa luo, sillä Kaminskille on valehdeltu Theresen kuolleen; Zöllner tietää asian valheeksi ja ajattelee, miten hänen tuleva kirjansa saa huikean loppukohtauksen, kun entiset rakastavaiset kohtaavat toisensa. 

Zöllner liikkuu Kaminskin kanssa taiteilijapiireissä, joissa kaikki ovat autuaan tietämättömiä Kaminskista. Zöllner joutuu maksumieheksi matkalla: hän maksaa junat, taksit ja ruoat, mutta jaksaa asiaa sen toivossa, että hyötyy itse Kaminskista jotenkin. Itsekäs Zöllner kasvaa henkisesti, kun hän alkaa luopua omista suunnitelmistaan ja päättää toteuttaa Kaminskin viimeisen toiveen. 

Kirja oli jännä lukukokemus, koska se tavallaan oli helppoa tekstiä: paljon dialogia ja tapahtumia - mutta silti jäin kirjan luettuani miettimään, että mitäs tässä oikeastaan nyt tapahtuikaan. Matkalla olemisesta oli ehkä vaikea lukea, kun itse oli matkalla. Kirjasta on kirjoittanut selkeästi Suketus. 

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski 

2013, Tammi

Ich und Kaminski 2003, 

suomentanut Ilona Nykyri

190 sivua 

Maine (2009, Tammi) on novellikokoelma, jonka Kehlmann on kirjoittanut Kaminski-kirjan jälkeen, mutta se on suomennettu aikaisemmin. Maine-teoksen novellit liittyvät teknistyneeseen maailmaan, monessa novellissa teemana on viestittely uusia kanavia pitkin. Ensimmäisessä novellissa 'Ääniä' Ebling-niminen henkilö alkaa saada puheluita, joissa etsitään Ralfia. Myöhemmässä novellissa Ralf on päähenkilönä, osa henkilöistä vaihtuu tarinoissa, osa säilyy. 

Mieleeni jäi 'Rosalie lähtee kuolemaan' -novelli, jossa syöpä-diagnoosin saanut vanha nainen lähtee Sveitsiin, jossa on klinikka, josta on mahdollista ostaa itselleen armollinen kuolema. Kohtalo on kuitenkin Rosalien suunnitelmia vastaan, heti siitä alkaen, kun hän menee matkatoimistoon ostamaan lentolippua: menolippu on kalliimpi kuin Rosalien haluama menopaluu, lippua on hankala saada toimitettua ja lopulta lentokone, jossa Rosalie matkustaa, joutuu laskeutumaan ennen määränpäätään. Lukija ymmärtää, että elämä pitää kiinni Rosaliesta, kirjoittaja ratkaisee Rosalien elämän päättymisen toisella tavalla: 

- - aivan niin kuin Rosalie lakkaa olemasta nyt, kun lasken tämän tarinan lopullisesti käsistäni. Silmänräpäyksessä toiseen. Ilman kuolinkamppailua, kipua tai siirtymävaiheita.

Teoksen novelleissa liikutaan muutenkin kirjailijuudessa ja itsekkäissä minuuksissa. Novellissa 'Vaarassa' Elisabeth on lähtenyt miehen, Leon, kanssa matkalle. He ovat vasta tutustuneet toisiinsa, kirjailija-Leo on kiertueella, jonka aikana tämä valittaa kaikesta. Leolle kertomatta Elisabeth saa soiton Afrikasta, jossa hänen ystävänsä on kaapattu. Elisabeth yrittää hoitaa puhelimitse ystävien vapauttamista, samalla kun hän kuuntelee Leon valitusta. Kaikki on niin kovin suhteellista, kuten myöhemmin samannimisessä novellissa lukija ymmärtää. 

Maineessa on vaarana, että osa asioista menee hieman yli ymmärryksen, tämä teos pitäisi varmaan lukea uudestaan, että kaikki asiat lomittuisivat paikoilleen. Tajusin vasta nyt kirjaa uudelleen selatessani, että siinä on kaksi samannimistä novellia, joissa on itse asiassa samat henkilötkin. Hanna pohti omassa kirjoituksessaan, onko kyseessä itse asiassa romaani vai novellikokoelma. Jäin nyt itsekin miettimään sitä. Kehlmannin kahdesta teoksesta pidin enemmän Maineesta, koska tässä oli mieleenpainuvia tarinoita. 

Daniel Kehlmann: Maine
2011, Tammi
Ruhm 2009
suomentanut Ilona Nykyri
175 sivua



Huomasin ennen Saksaan lähtöä, että englanninkielisissä kirjablogeissa vietetään marraskuuta saksalaisen kirjallisuuden parissa. Täältä pääset lukemaan postauksia kirjoista. 

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Välimeren poikki on liikuttu vuosituhansia paremman elämän toivossa. Eräs vilkkaimmista reiteistä muodostui aikojen saatossa sinne missä Euroopan ja Afrikan mantereet kuristavat meren vain runsaan peninkulman levyiseksi Gibraltarinsalmeksi. 

Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet (2011, WSOY) on ollut pitkään omistuksessani ja odottanut kirjahyllyssä lukijaansa. Nyt kun uutiset ja muukin media on täynnä Välimeren ylittäviä pakolaisia, tuntui tärkeältä lukea Tietäväisen kertomus meren yli tulevista marokkolaisista. 

Tietäväisen sarjakuvateos luo aluksi kuvaa kahdesta miehestä Marokon rannalla: Nadim on nuori mies, joka elättää vanhempiaan ja unelmoi naisista. Rashidilla taas on jo oma perhe: vaimo ja lapsi, joka tuntuu olevan aina sairas. Perheellä ei ole rahaa mihinkään: sähköt on katkaistu ja he elävät vanhempien romumajan katolla. Elämä ja varsinkin tulevaisuus näyttää lohduttomalta, ja miehet etsivät tietä ulos kurjuudesta. Haaveissa siintää Espanjan rannikko ja menestys meren toisella puolella. Rashid haaveilee, että voisi elättää oman perheensä ja olla siten mies. 

Eurooppa näyttäytyy kahdenlaisena: toisaalta se on haaveiden ja menestyksen maa, toisaalta eurooppalaiset nähdään toisenlaisina kuin marokkolaiset. 

Ilmiö, joka Euroopassa kutsutaan laittomaksi siirtolaisuudeksi, tunnetaan Marokossa nimellä harraga. Samalla viitataan läpäisemiseen, rajan ylittämiseen mutta myös palamiseen ja poltteeseen miehen rinnassa, miehen, jonka odotetaan olevan elannon hankkija. 

Miehet lähtevät uhkarohkealle matkalle Välimeren yli. Meren, joka ottaa osan omakseen ja vain osa pääsee Eurooppaan elävänä. 

Rashid päätyy Espanjassa töihin hedelmäpelloille ja lopuksi krääsäkauppiaaksi Barcelonan kaduille. Paperiton mies on hyväksikäyttäjien kohde ja uhri. Miehen unelmat murskaantuvat, sillä Eurooppa ei olekaan sellainen, joksi hän sen kuvitteli. Tai voisi olla, mutta Rashid jää Espanjassa asuvien ihmisten alimpaan kastiin, koska hänellä ei ole oikeuksia olla tai tehdä mitään. Elämän ratkaisut käyvät yhä epätoivoisemmiksi. 

Kirja on yhtä surullinen kuin niin monen oikean ihmisen tarina näinä päivinä. Kotoa lähdetään etsimään parempaa elämää, tai vain elämää omalle perheelle, mutta käyvätkö toiveet monenkaan kohdalla toteen? Katkeavatko ne Välimeren aaltoihin vai voiko elämä alkaa jossain muualla?

Ihmiset ylittävät Välimerta uuden elämän toivossa, eivätkä tiedä, mikä heitä matkalla tai matkan päässä kohtaa. Valitettavasti en ole varma, onko tällä hetkellä ihmisten todellisuus pahempaa kuin Tietäväisen fiktiivisten henkilöiden elämä. 

Kirjasta iso juttu Suomen kuvalehdessä.

 Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

2011, WSOY

216 sivua

Lasten kuvakirjoja kesään

Terhi Friman, Tanja Mikkola: Riikinkukkotyttö

2011, Kustannus Oy Pieni Karhu

kuvakirja, 55 sivua

Tausi Stamil on 7-vuotias tansanialainen tyttö, jonka elämää tässä kirjassa kuvataan ja kerrotaan.  Kun Tausin äiti oli raskaana, hän näki riikinkukon ja päätti, että lapselle tulee nimeksi Tausi, joka tarkoittaa riikinkukkoa. 

Tausi auttaa perheen äitiä kotona, jossa asuukin paljon ihmisiä. Kirjassa kerrotaan arkipäivästä: ruokailusta, kodista ja leikkimisestä. Tausi käy myös koulua, josta kerrotaan monta sivua. 

Sellaiselle, joka haluaa tietää, minkälaista on elämä Afrikan lapsilla maaseudulla. 

Elina Kynsijärvi, Benjam Pöntinen: Loruja keväästä ja kesästä

2015, Maahenki Oy

Kuvakirja, lorukirja, 87 sivua

On lato harmaa kotoisa

On kaunis aamu-usva

on naukaisuja, kirkaisuja

ja laulun luritusta. 

Töyhtöhyypät, nuorukaiset

notkein siivin kiitää, 

tuulihaukka tuulen tietä

ohitensä liitää. 

Kirjassa on jokaisella sivulla kuva luonnosta, yleensä jostain eläimestä ja runo (loru), joka kertoo kuvan tapahtumista, yleensä eläimestä. 

Hieno tapa tutustua luontoon, sen kevääseen ja kesään sekä oppia eläimiä. Kuvat ovat hienoja. 

Aura Sevón, Paula Lehto: Aika metka retki

2013, Karisto

kuvakirja

Elsi on mumman luona laittamassa pyykkejä kuivumaan, kun mumma alkaa muistella menneisyyttä ja sitä, minkälaista elämä oli silloin, kun hän oli lapsi ja elettiin pulakaudella. Mumma kertoo arkielämästä ja myös naapureista. Kirjassa kerrotaan arkipäivästä ja myös siitä, miten leikittiin ja mitä hieman isompi tyttö voi tehdä vapaa-aikanaan. 

Kirja on kovin samanlainen kuin tansanialaisesta Tausista kertova kirja: kun siinä mennään eri paikkaan, tämä kirja vie eri aikaan. 

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa

kuvakirja, cd 

2015, Lasten keskus

Musiikki on kuin perhonen. 

Jos sitä kääntelee ja tutkii kämmenellään, 

katoaa sen siivistä loiste. 

Tyttö juoksee Ainolaan pappansa, Jean Sibeliuksen luokse, joka jää rauhaan säveltämään ja mumma kertoo lapselle miehensä elämästä, tämän lapsuudesta, matkoista ja luonnon merkityksestä musiikkiin. Samalla voi kuunnella cd:tä Sibeliuksen musiikkia. 

Pienellekin lapselle, tekstiä ei ole kovinkaan paljon. 

Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran

Tanskalaiskirjailija Jonas T. Bengtssonin teos Olipa kerran (2012, Like) löytyi omasta kirjahyllystäni ja pääsi lukukierrokselle Köpiksen-matkani ansiosta. Kirjailijaa hehkutetaan kirjan kansiliepeessä: hän on kotimaassaan julkaissut kolme kriitikoiden ylistämää kirjaa, ollut kirjapalkintojen saaja ja ehdokas. Mikäs tällaiseen kirjaan siis tarttuessa, tulossa lukunautintoa. 

Bengtssonista kerrotaan myös, että hän on omaperäinen kirjalija, ja teostensa henkilöt hän on kaivanut alamaailmasta. Olipa kerran kertoo pojasta, joka täyttää kuusi vuotta vuonna 1986. Vuonna, jolloin Olof Palme murhataan. Tarina alkaa siitä, että isä ja poika kuulevat asiasta radiosta. Isä tekee hanttihommia ja hankkii pojalleen kaikenlaista, mitä tämä haluaa. Kaupassa ei tosin raha vaihda omistajaa, isä kuljettaa tavarat takin sisällä ulos kaupasta. He asuvat kahdestaan, poika on joko kotona tai isänsä mukana tämän vaihtuvissa työpaikoissa. On kaksi asiaa, joita poika haluaa: päästä kouluun ja polkupyörän. Isä lupaa nämä asiat, mutta unohtaa aina, kun he muuttavat taas uuteen paikkaan asumaan. 

Kävelemme katua pitkin. Isä pitelee minua käsivarresta. Hän katsoo suoraan eteensä ja kiskoo minua eteenpäin. Minusta on tullut kassi. Matkalaukku, jossa on pyörät. Sanon hänelle että minuun sattuu, etten pysy perässä, mutta tuuli vie sanani mennessään. 

Arkipäiväiset asiat niin kuin ruoan ostaminen ja valmistaminen jää pojan harteille, kun isä kiinnostuu sairaalla tavalla seuraamaan maan poliitikkoa, Monikaa.

Pojan lapsuus loppuu ja siirrytään hänen teinivuosiinsa. On vuosi 1996 ja poika on koulussa, mutta mieluiten polttaa hashista kotonaan tai kavereidensa luona. Hän asuu siskonsa ja näiden vanhempien luona. Ilmeisesti hän on saanut sijaisperheen, jossa asuu. Koulusta uhkaa erottaminen, mutta se ei hirveästi poikaa kiinnosta, ja hänen uudet vanhempansa myös haukkuvat enemmän opettajia kuin poikaa. Poika asuu perheensä kanssa hyvällä alueella, mutta on jotenkin irrallaan muista: häntä ei esimerkiksi kutsuta koululaisten juhliin. Poikaa ei kiinnosta tämä kovin paljon, mutta kun hän saa puhelun isoäidiltään, alkaa hänen elämäänsä tulla säpinää. Hän haluaa tutustua oikeisiin sukulaisiinsa. 

Teos on jaettu kolmeen eri aikakauteen, ja viimeisessä poika on itsenäisesti toimeentuleva kuvataiteilija/ postin lajittelukeskuksen työntekijä. Hänestä on tullut turkkilainen Mehmet Faruk. Eletään vuotta 1999 ja odotellaan vuosituhannen vaihdetta. Mehmetin elämään kuuluvat edelleen huumeet, juopottelu, naissuhteet - mutta myös pinnanalaiset haaveet taideteosten myynnistä. 

****

Kirja oli erikoinen, ja varsinkin viimeisen osan aikana mietin, että onko päähenkilö nyt edelleen sama, kun nimi on muuttunut. Myös keskimmäinen osa sai minut jo hieman ymmälleen, joten sanotaanko, että kirjan ensimmäinen osa, jossa poika oli pieni, oli mielikohtani, koska lukiessani seisoin vahvalla pohjalla, enkä ollut lainkaan hämmentynyt. 

Kirjassa ollaan pääosin Kööpenhaminassa, jonka eri paikat vilahtavat tapahtumapaikkoina, kun isä vie poikaansa paikasta toiseen, mm. Nyhavn.

Kirjasta lisää näissä paikoissa: Kiiltomato, Lukuvinkit, joissa ollaan myös välillä hukassa. 

Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran

2012, Like

Et eventyr, 2011

Suomentanut Päivi Kivelä

367 sivua