Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Se on siinä, tärkein.

Asettaessani pientä jalkapohjaa paperia vasten, ajattelen yhtäkkiä

jälleen

että lapseltani ei kysytty

haluaako hän tulla tyttäreksemme ja muuttaa vieraaseen maahan.

"Kyllä", sanomme me puolison kanssa iloa täynnä, mutta lapsella vain jalka. Hän luopuu kaikesta muuttuessaan meidän tyttäreksemme. Me tunnemme vakavasti, että näin on oikein ja hyvä. Eniten toivomme, että lapsi tuntee samoin, kun hän kasvaa.

Anna Pihjalaniemen Adoptiomatka (2011, Tammi) kiinnosti minua, kuten aiemminkin lukemani adoptioon liittyvät kirjat:

Mariannen Peltomaan jo teini-ikään ehtineiden adoptiolasten elämä

tai Reetta Kurjosen, adoptoidun tytön, elämäkerrallinen kirja. 

Minua kiinnostaa, miten lapset ja äidit kokevat lastensa pienen erilaisuuden. Haluan peilata tuntemuksiani muiden tuntemuksiin. 

Vaikka omat lapseni ovat puoliksi suomalaisia, ja kasvavat suomalaisessa ympäristössä, on heillä aina pieni osa - sekä ulkonäössä että käytöksessä - joka on vähän erilaista. Useinkaan en itse sitä pientä erilaisuutta edes huomaa, mutta aina välillä ympäristö palauttaa asian mieleeni. 

Adoptiomatka kertoo erään adoptiomatkan kulun: pääosassa ovat odotus, odotus ja odotus. 

Papereiden täyttämisten ja haastattelujen, jotka osoittavat vanhempien kelvollisuuden vanhemmiksi, jälkeen on vuosien odotus, jonka aikana tuleva äiti käy läpi päiväkirjanomaisesti läpi iloja ja suruja, odotusta ja pettymystä siitä, että lasta ei vain kuulu. 

Päiväkirjanomaisessa teoksessa viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät eteenpäin. 

Kun luin kirjaa, voin seurata myös omaa elämääni, äidiksi tuloani, lasten kasvamista ja elämäni muuttumista. 

Adoptiomatkan ensimmäisen kevään aikana sain esikoiseni; kun kirjan tuleva äiti saa joulunalusraivarin ja haluaa lapsensa heti, olen itse ottanut ensimmäisiä joulukorttikuvia esikoisestani. Kun adoptiomatkan kolmas kevät koittaa ja adoptioprosessi hidastuu, olen kanniskellut toista lastani ja miettinyt, miten ihmeessä selviän kahden lapsen kanssa. 

Samalla lukiessani mietin syyllisyydentuntoisesti, että olenko muistanut, ehtinyt ja huomannut iloita lapsistani, vai olenko elänyt arkeani kiittämättömänä kaikesta? 

Olenko huomannut, miten helppoa tämä osa elämästäni olikaan, vaikka koin toisaalla elämässäni ongelmia ja itkupotkuraivareita.

Kun juoksin töistä päiväkotiin räntäsateessa, olisiko pitänyt olla iloisempi, vai oliko minulla oikeus kiukutella, kun tuntui, että milloinkaan ei ehdi mihinkään. Ja kiukutella vielä siitäkin, miten vaikeaa on hoitaa arkisia asioita, kuten ruokaostoksia.   

Toisaalta, kun lapsi lopulta Kiinasta tulee ja lapsielämä alkaa, myös adoptilapsen perheessä aletaan elää lapsiarkea: sitä, kun ei aina jaksa lähteä ulkoilemaan puistoon tai kun lapsen kiukkuaminen ärsyttää, itkua ei jaksa. 

Se lohduttaa.

Mietin myös sitä, että kun lasta on odotettu kauan ja kauan, saako ja uskaltaako äiti silloin olla väsynyt ja kiukkuinen arkeen ja arjessa.

Adoptiomatka on erilainen sen pituudensa takia: asioita, joita biologisen lapsen saava miettii yhdeksän kuukautta, ehtii miettiä vuosia. Myöskin ympäristön ihmiset ehtivät kysyä kysymyksiä, jotka eivät tunnu koskaan osuvan kohdalleen (onneksi kirjoittajakin myöntää olevansa kohtuuton joskus). 

Kirja on hyvä lukea myös niiden, joiden ystävä- tai sukulaispiirissä odotetaan adoptiolasta. 

Ilokseni pystyin lukemaan, että olen välttänyt pahimmat mokat, kun itse kyselin samoja asioita eräältä tulevalta adoptioäidiltä.

Koska itseltäni puuttuu oma kokemukset pitkästä odotuksesta, niin minua puhuttelivat eniten kirjan ajatukset siitä, minkälaista elämä on adoptiolapsen kanssa maassa, joka ihailee tasa-arvoisuutta, mutta myös tasapäistämistä ja sitä, että kaikki olisivat mahdollisimman samanlaisia. 

Erilaisuus pistää silmään, ja siihen jossain vaiheessa törmää hieman erinäköisten lasten kanssa. 

Adoptioäiti kertoo netin keskustelupalstalla: "Tuntui kamalalta, että lapsen kanssa bussiin astuessa 5-vuotiaalle huudettiin 'läski lesbo neekeri' takapenkiltä, eikä kukaan puuttunut asiaan."

En ole koskaan ollut kovin lähellä rasisimia, ei se ole ollut minun arkeani. 

Mitä sitten, kun tulee olemaan? Koko loppuelämäni. 

  

Kirjaa ovat lukeneet ja siitä kirjoittaneet, myös ja ainakin:

tata,

anni m,

Ilse, 

myrkytär,

Susa, 

Maria,

Sanna, 

Karoliina.

Adoptiomatka blogina jatkuu täällä.

Marianne Peltomaa: Ihon alla

Marianne Peltomaan Ihon alla (2007, Schildts, alun perin ruotsiksi kirjoitettu) teos jatkaa Peltomaan kirjasarjaa, jossa hän on kirjoittanut kahdesta kolumbialaisesta adoptiolapsesta, Pablosta ja Norasta. Aiempia kirjoja, Matka (2000) ja Oikea perhe (2002) olen ainakin ensimmäisen lukenut joskus kauan aikaa sitten. 

Ihon alla kertoo lapsista teini-ikäisenä ja teini-iän kynnyksellä. 

Pablon koulusta soitetaan kotiin, kun hän on potkinut toista poikaa ja ongelmavyyhti avautuu:

Pablo on tumma vaaleaihoisten joukossa, 

ruotsinkielinen suomenkielisten joukossa, 

kuulovammainen kuulevien joukossa. 

Voisi sanoa, että kiusaamisen syitä löytyy. 

Anna, lasten yksinhuoltajaäiti, on kuitenkin kekseliäs, ja laittaa Pablon judokurssille, josta Pablo saa itseluottamusta ja respektiä kavereiden keskuudessa.  

Nora on ysillä, myöskin kolumbialainen alkuperältään ja ulkonäöltään erilainen kuin muut. Toisaalta Nora on niiden nuorten parissa, jotka ovat myös hieman erilaisia. Noran ongelmat ovat enemmän jokaisen nuoren ongelmia kuin johtuisivat hänen alkuperästään.

Nora kantaa enemmänkin huolta muista kuin itsestään:

Pablosta ja myöskin Mariasta, hänen ystävästään,

joka on myös adoptoitu, mutta Intiasta.

Maria on Noran ikäinen, ulkonäöltään tumma ja pieni,

jopa hieman liiankin laiha.

Maria pärjää koulussa ja hänellä on ystäviä,

mutta hän ei tiedä oikein kuka on:

Hän aloittaa intialaisten sukujuuriensa etsimisen ja koska hänellä ei ole mitään tietoa bilologisesta äidistään, isästään puhumattakaan, hän aloittaa syventymällä omaan itseensä.

Fiilis: kirjassa pyöriteltiin sellaisia asioita, jotka olivat hieman liiankin kaukana omasta arkitodellisuudestani. Kun itse huokailen hiekkalaatikon reunalla, niin kirja, jossa esitellään teinien ongelmia koko laajuudessaan, ei anna positiivista kuvaa tulevaisuudesta.

Vaikka leikki-ikäisten välit saadaankin selvitettyä,

teini-ikä tuo uusia ja uuvuttavia ongelmia tullessaan.

Ja ongelmien keskellä taas elämä on sellaista, että ihan vain normaalista arkipäivästä nauttii, kun suurin ongelma on sopivan kevätmekon löytyminen juhliin.

Koska ongelmia tai juonta ei sen koommin kirjassa ollut, niin sen lukeminenkin oli vähän tasapaksua höttöä.

Loppukirjaa kohden Marian elämän ongelmat nostattivat esiin monia ajatuksia ja kysymyksiä sekä kirjassa että omassa mielessä.

Kirjassa otetaan esille esim. sellainen asia, että ovatko adoptiot kovin hyvä asia, sillä nuoret adoptoidut päätyvät muita nuoria herkemmin itsemurhaan.

No, vastakohdaksi voi tietysti miettiä, mikä on heittellejätetyn vauvan tai lapsen tulevaisuus ilman adoptiota.

Kenelle? Kirjan suomenruotsalainen tai keskiluokkainen (tai molemmat yhdessä) ote ja asenne ei hirveästi minuun iske, mutta voisin ajatella, 

että kirja kiinnostaa sellaista, joka on miettinyt tai mahdollisesti jo toteuttanutkin adoption. 

Tietysti kirja voisi kiinnostaa myös sellaista, jolla on muuten esim. kaksikulttuuriset lapset. 

Mutta kirja ei oikeastaan mitään uutta esitä, kuin vain sen, että lapsen toisesta kulttuuria on hyvä esitellä lapselle, ja antaa nuoren tuntea olevansa hieman muista erilainen. 

Maria oli syntynyt toiseen paikkaan, elääkseen siellä ja kasvaakseen aikuiseksi tai kuollakseen liian aikaisin ruuan tai oikeiden lääkkeiden puutteeseen. Hän oli syntynyt taistelemaan elämästä eikä mukavuuteen ja rahoihin ja törsäämään sellaiseen, mitä hän ei edes tarvinnut. 

Jos en ole siellä, minne synnyun olemaa, olenko minä joku muu vai olenko minä yhä minä, sama ihminen?