Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää

Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää (2014, Gummerus) on ollut ehdolla kesäkirjaksi blogissani jo parina kesänä, ja kaivoin sen nyt esiin ja käsiin luettavaksi. Kirja kertoo naisten elämästä kolmessa sukupolvessa, mikä olikin kotimaisessa kirjallisuudessa keskeinen teema muutama vuosi sitten. Kolmen naisen, Senjan, Sintinjan ja Hertan, elämä kulkee samanlaisena, sukupolvesta toiseen. 

Rakkaussuhteet eivät kestä, toimeentuloa ei ehdi hankkia, koska koulutuksen ja työpaikan sijaan naiset saavat lapsensa nuorena. Elämästä muodostuu ekoonjäämistaistelu, jossa yritetään sinnitellä eteenpäin. Miehet ovat väkivaltaisia, ja myös lapset saavat osansa väkivallasta. Erityisen vahvasti jäi mieleen, miten Hertta pakoilee metsässä hulluksi yltynyttä äitinsä miestä, Akea.

Kirja ei siis todellakaan ole mikään hyväntuulen kirja, vaan lukemisesta jää inhottavan epämukava olo. Jaatisen kerrontatyyli kierrättää tarinaa, takaumien kautta juoni tarkentuu. Erityisesti tarina on Hertan tarina. Mitä mahdollisuuksia Hertalla oikeastaan on elämässään, kun jo ainakin kaksi sukupolvea on sössinyt oman elämänsä? 

Lukemieni kirjojen perusteella voisi sanoa, että naiset elävät hyvinkin erilaisia elämiä. Paljon on vaikutusta sillä, millaiseen perheeseen ja sosiaaliseen luokkaan sattuu syntymään. Avoimeksi kysymykseksi jää tämän viikon kirjoista se, voiko elämäänsä muuttaa parempaan, jos on heti alussa saanut huonot kortit käteen? 

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 

2014, Gumerus 

490 sivua

Maija Asunta-Johnston: Punapukuisen naisen talo

Etsin kirjastosta unkarilaista kirjallisuutta ja törmäsin Maija Asunta-Johnstonin teokseen Punapukuisen naisen talo (2007, WSOY, 1. painos 1999). Lueskelin kirjaa mökin terasilla. Paikassa, johon kirja sopii erinomaisen hyvin. Suomalainen nainen, kahden teini-ikäisen äiti, asuu Wienissä ja ostaa Unkarin rajaseudulta mökin. Mökilleen hän matkustaa viikonloppuisin Unkarin ja Itävallan rajan yli laittaakseen puutarhaa ja myöhemmin kerätäkseen puutarhan satoa: marjoja ja rypäleitä. Elämää mökillä seurataan muutaman kesän ajan (1994 - 1997) päiväkirjamaisesti. Loputon tehtävä mökin puutarhassa alkaa lopulta kantaa hedelmää. 

Yksinäinen nainen ilman miestä Unkarin syrjäseudulla oudoksuttaa ja naista säälitään oikein urakalla. Välillä hän itsekin säälii itseään, niin paljon mökillä on tekemistä, jonka voisi tehdä joku muukin. Aikansa itseään säälittyään nainen kuitenkin tekee itse asiat. Lopulta mökin pihalle saadaan rakennettua sauna, jossa naapuritkin pääsevät rentoutumaan. On aika istahtaa ruokapöydän ympärille ja pakonomaisen mehun pullotuksen tai soseiden säilömisen sijaan tehdä 3000 palan palapeliä. 

Kirja on todellinen kesäkirja, jossa voi fiilistellä kesää ja puutarhaa. Vaikken itse ole todellakaan minkäänlainen viherpeukalo, koukutuin tähän kirjaan, koska se oli niin ihanan rauhallinen ja keskittyi kuvaamaan arkisia asioita. Miten voi olla iloinen ja tyytyväinen jokapäiväisiin elämän perusasioihin ja siihen, miten näkee luonnon kiertokulun ympärillään. Lisäksi kirjassa oli myös naisasiaa: miten keski-ikäinen nainen löytää elämälleen tarkoituksen, kun lapset alkavat olla siinä iässä, etteivät enää kaipaa äitiään joka hetkeen. 

Ihastuin kirjaan, omaelämäkerrallinen teos osui kesän rauhallisiin hetkiin. 

Maija Asunta-Johnston: Punapukuisen naisen talo 

2007, Loisto-pokkari/ WSOY, 1. painos 1999

273 sivua

Liitän kirjan vielä Helmet-haasteeseen kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, sillä kirjan välistä tipahti lappunen, jossa Merja Pukinmäen kirjastosta suosittelee kirjaa: 

Nina Banerjee-Louhija: Kuin varjo kuvastimessa

Nina Banerjee-Louhijan Kuin varjo kuvastimessa (2001, WSOY) on ollut jo kauan luettavien kirjojen listallani, erityisesti kaivan kirjan esiin kesäisin, sillä kyllähän tällainen kirjankansi kehoittaa kirjaa lukemaan juuri kesäaikaan. 

Banerjee-Louhija on tullut minulle tutuksi parista aiemmasta kirjastaan ja varsinkin teoksesta Yhden päivän kuningatar, jossa hän kertoo isoäitinsä tarinan. Banerjee-Louhija nteoksissa liikutaan kaukaisissa maissa, myös Kuin varjo kuvastimessa -teos vie lukijansa Kuubaan, jonne Gita Roy on matkustanut tavatakseen uudestaan Nicolásin. Gitan aikomuksena on kirjoittaa kirja miehestä, joka kuului Che Guevaran lähipiiriin. Gita haluaa avata kirjassaan Nicolásin henkilöä ja hän yrittää kaivautua miehen maailmaan sisälle haastattelemalla miehen lähipiiriä, mutta myös miestä itseään.  

Kuuba on värikäs, tuoksuva ja Gita ihailee usein kuubalaisten perheiden taitoa pitää hauskaa hotellin uima-altailla. Aitojen toisella puolella ovat turistit, jotka näkevät toisenlaisen näkymän Kuubasta. Gita, jonka oma isoäiti oli Intiassa kapinallinen ja merkittävä henkilö, keskittää huomionsa turistipaikkojen sijaan Kuuban lähimenneisyyteen. Nicolásin Gita haluaa tavata siksi, että heidän välillään väreili aiemmin - ja Gitan on pakko tavata mies uudelleen. 

Gita asuu Ranskassa, jossa hän on naimisissa. Andre tosin on purjehtimassa, joten Gitalla on aikaa etsiä materiaalia kirjaansa varten. Gita yrittää saada tuntumaa Nicolásiin, joka jostain syystä pitää välimatkaa naiseen. 

Teos on kesäisen kuuma teos, jossa ehkä hienoisesti pääsi ärsyttämään elitistinen maailma. Gita, joka on lääkäri, on sivistynyt henkilö ja hienosta suvusta. Hän tarkkailee maailmaa tavallisten ihmisten yläpuolelta, arvostelee "turismia" ja on itse kuitenkin matkustanut Kuubaan. Gitan ympäristö on koko maailma, hän on siinä mielessä etuoikeutettu, että hän voi kulkea maailman eri osissa kuin kotonaan. 

No, muuten kirjaa oli miellyttävää lukea, ja odotella, miten Gitan ja Nicolásin romanssi etenee. Vai eteneekö oikeastaan yhtään.

Nina Banerjee-Louhija: Kuin varjo kuvastimessa
2001, WSOY
251 sivua 

Nina Banerjee-Louhija on naiskirjailija, joka on kiinnostanut minua, ja olenkin kerännyt kirjahyllyyni hänen teoksiaan, joita tarkoitukseni on tietenkin lukea enemmänkin. Tässä teoksessa korostuu naisen mahdollisuus mm. matkustaa yksin, ilman miestään. Vaikka Gita on naimisissa, hänellä on miehensä kanssa omat elämät. Toisaalta Gita on myös hyvin etuoikeutettu nainen, hän on merkittävästä suvusta ja hän on korkeakoulututettu. Teoksen teemoja ovat rakkaus, vaikuttamismahdollisuudet ja uranluominen. 

Aiemmin olen lukenut ja postannut nämä Banerjee-Louhijan teokset: 

Valkoisen orkidean maa (1981, WSOY)
Intian helmi (1985, WSOY)

Vielä on pari lukematta. 

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä - naistenviikko

Naistenviikon viimeinen kirja on luonnollisesti Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä (1995, Otava), koska nimipäiviään tänään viettää ruotsinkielisten puolella Kerstin. 

Aloitin kirjan pari päivää sitten ja olen tällä hetkellä himpun verran yli puolivälin lukemassa kirjaa, joka vaikuttaa todella kiinnostavalta. Kyseessä on dekkari, jossa vietetään juhannusta, kun veden ääreltä teltasta löydetään kaksi ruumista. 

Kirja alkaa, kun Annie ja Mia (äiti ja tytär) ovat noin parinkymmenen vuoden päästä tapahtumista palanneet tapahtumapaikalle. Kirjan tapahtumat kuitenkin vievät lukijan juhannukseen, ja siihen, mitä menneisyydessä tapahtui. Henkilöhahmoja tässä Pohjois-Ruotsin kylässä ja kirjassa on paljon. 70-luvun alku, ihmissuhdedraama ja luonto lähellä vettä ja tuntureita vaikuttaa kiinnostavalta kudelmalta. 

Jatkan nyt viimeisenä lomapäivänäni kirjan lukemista, ja palaan kirjoittamaan lisää teoksesta myöhemmin. 

***

No niin, nyt olen kirjan lukenut, ja hyvät lukufiilikset säilyivät kirjan loppupuoliskonkin ajan. Kirjassa eletään suurimmaksi osaksi 70-luvulla ja kuvataan, mitä tapahtui juhannusaattoyönä, jolloin kaksi ihmistä surmattiin telttaan. Vaikka tapahtumia seurataan, jää tarinaan aukkokohtia, jotka täyttyvät kuin huomaamatta nykypäivän (90-luvun) tapahtumissa. Annie ja Mia ovat keskeiset henkilöhahmot myös nykyisyydessä ja varsinkin Annieta jäytää se, ettei hän tiedä, kuka oli surmaaja. Joku kyläläisistä, hän arvelee. 

Lukija saa tietoon kahdenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia keskusteluista, joissa melkein kuin sivulauseesta irtoaa vaivihkaa tieto siitä, kuka kulki ja missä juhannusaattona. Selkäpiitä karmii, kun lukijana osaan yhdistellä puuttuvat palaset ja tajuan, mitä yön aikana tapahtui. Kirjan henkilöille asiat tulevat selviksi hetkeä myöhemmin, ja osalle hieman liian myöhään. Monet väärinkäsitykset tulevat ymmärrettyksi vasta 20 vuotta myöhemmin. 

Rikostapahtumia melkeinpä tärkeämmiksi nousevat kirjassa ihmissuhteet ja ajankuvaus. Annie on mielenkiintoinen henkilöhahmo, joka yksinäisenä ja itsenäisenä naisena rikkoo rajoja. Välillä ahdas pohjoinen kylä on liian ahdas, mutta Annie palaa aina takaisin, pohjoisen luonto ja hiljaisuus vetää hänet väkisin. Saamelaisuus ja tunturit ovat pieni lisäväri tarinassa, mielenkiintoinen, mutta ei liikaa esille tuleva. 

Luonto on kirjassa melkein kuin yksi päähenkilö. Karut olosuhteet pitävät ihmiset taloissaan, lämmittelemässä villasukissaan takan ääressä, pakkanen estää liikkumisen kokonaan. Kun taas kesä villitsee ihmiset, ja saa ihmiset elämään kuin viimeistä hetkeään. 

Tämä teos oli melkoinen tarina, ja kyllä ehdottomasti, Kerstin Ekmanin teokset saavat minusta jatkossakin lukijan. Tämä oli monipuolinen teos, jonka olisin halunnut jatkuvan oikeastaan vielä pitkään. 

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä (1995, Otava)
Händelser vid vatten 1993
suomentanut Oili Suominen
400 sivua

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo - naistenviikko

Tänään naistenviikon nimppareita viettää Olga, joten päivän kirjana esittelen Oga Tokarczukin Päivän talo, yön talo (2004, Otava), joka on ollut kirjahyllyssäni jonkun aikaa odottelemassa lukemista. 

Tokarczuk (s.1962) on puolalainen kirjailija, joka on aiemmin toiminut psykologina. Päivän talo, yön talo -teoksesta on helppo nähdä hänen taustansa, sillä teoksen yksi lähtökohdista on ihmisten unet, joita toisilleen tuntemattomat ihmiset kirjoittavat internet-sivustoille. Unet ovat kuitenkin vain yksi osa kirjaa, lisäksi siinä kuvataan puolalaisen kylän elämää, pyhimys Kümmernistä, pyhimyksestä kirjoittavaa Paschalista, sieniä keräävää minäkertojaa, ihmissudeksi muuttuvaa professori Ergo Sumia ja myös puolalaisten siirtymistä asumaan entiseen saksalaiseen kylään, Nowa Rudan lähelle. 

Kirjailija itse asuu Nowa Rudan lähellä, joten kuvaus kylästä ja sen elämästä on varmaan todellista, nin paljon kuin se on historiallisesti mahdollista. Tämä alue on Tsekin rajalla ja alue on myös kuulunut toisen maailmansodan loppuun asti (vuodesta 1871) Saksalle. Tämä historia näkyy kirjassa tapauksena, jossa maisemia katsomaan ja menneitä muistelemaan tullut vanha mies jätetään kuolemaan rajalle - puolalaiset rajavartijat siirtävät miestä Tsekin puolelle ja tsekkiläiset taas Puolan puolelle. Kirjan lopussa myös kuvataan, miten aluetta asutettiin puolalaisilla, ja miten saksalaiset vietiin Saksaan Puolan rajan siirtyessä länteen päin. Moni saksalainen hautasi aarteitaan maahan, josta puolalaiset taas kaivoivat näitä aarteita ja toimeentuloaan itselleen. Melkoista puuhaa. 

Tämä oli kuitenkin vasta kirjan selkeä osuus, sillä kirjan tarinassa on paljon sellaista, mikä jäi minulle ihmettelyksi. Kun olin lukenut kirjaa kotvasen, alkaa kirjassa pitkä osuus, jossa kerrotaan Kümmernis Schonaulaisen elämästä. Isä haluaa naittaa tämän nuoren naisen taistelutoverilleen, mutta nainen itse haluaa jatkaa elämäänsä luostarissa, jossa on jo jonkin aikaa asunut. Ymmärsin lukemani tarinasta, mutta en tajunnut, miten tämä kaikki liittyi tarinaan puolalaisesta kylästä. No, kaiketi tietysti siten, että puolaisilla on katolilaisina pyhimyksensä. Kun tarina jatkuu kertomuksella Paschaliksesta, joka myöhemmin passitetaan Kümmerniksen elämäkerran kirjoittajaksi, olin jo kaukana puolalaisen kylän elämästä, jota olin asennoitunut lukemaan. Kirjan lopussa pääsin taas puolalaisen kylään elämään, mutta olin hieman liian turhautunut, varsinkin kun eteeni hyökkäsi ihmissudeksi muuttumista pelkäävä Ergo Sum. 

Huh, luulin pitäväni epärealistisista kirjoista, joissa on kaikenlaista erilaisia tarinoita mukana, mutta nyt tuntuu, että sain tätä kaikkea aivan liian paljon - ja innolla alan lukea jotain, joka pysyy realismissa. En onnistunut löytämään muita kirjoituksia teoksesta, onkohan kukaan muu lukenut tätä?

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo  (2004, Otava)

Dom dzienny, dom nocny, 1998

suomentanut Tapani Kärkkäinen

377 sivua

Leena Rantanen: Kirjeitä jonnekin - naistenviikko

Naistenviikko jatkuu ja tänään on Leenan nimipäivät. Siispä tämän päivän kirjailija- ja kirjaesittelyssä on Leena Rantanen (s.1940), Pariisissa asuva kirjailija ja suomentaja. Rantanen on kirjoittanut paljon lastenkirjoja ja taidekirjoja, sekä proosaa, jota olen vähän kerrassan lukenut: 

Leena Rantasen teokset löysin sattumalta kesällä 2012 lukemani Leena Rantasen Puolen tunnin loma (2008, Like)  -teoksen kautta. Tämä pieni kirja luo kesään uskoa: rakastettu voi löytyä ihan mistä vaan. 

Metro oli tupaten täynnä. Poika katsoi tyttöä ja tyttö poikaa ja kumpikin ajatteli samaa: miten ihmiset voivat tulla noin väsyneiksi, olla noin väsyneitä, elää noin, koko vaunussa vain me hymyilemme. Pitääkö työpäivän tappaa työ ja päivä. Ja elämä.

Ensikatseen jälkeen voikin olla vaikeampaa jatkaa. Tai no, ei oikeastaan, jos Rantasen novelleihin uskoo, sillä näissä novelleissa elämä vie juuri siihen suuntaa kuin on tarkoitettu:

Metron ulostulon lähellä oli epämääräinen nuorisojoukko, joten poika otti tyttöä lujasti kiinni kädestä.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) luin tällä viikolla lukumaratonin yhteydessä: kirja kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

Päätin lukea vielä yhden Leena Rantasen teoksista näin Leenan-päivän ja naistenviikon kunniaksi. Lukemistoksi tuli Kirjeitä jonnekin (2005, Like), joka on hieman synkkä teos, sillä tässä kirjailija kirjoittaa kirjeitä kuolleille. 

Hän kirjoittaa kirjeitä kaikille niille henkilöille, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä: Anna-mummo, George Sand, jne. Henkilöt voivat olla omia sukulaisia ja ystäviä, tai kuuluisuuksia, joita hän ei ole koskaan tavannutkaan (tietenkään, koska ovat kuolleet jo ennen kirjoittajan syntymää). Henkilöitä tärkeämmäksi kirjassa nousevat kirjoittajan elämänkokemukset, sillä kirjeiden sisältö kertoo hänen elämästään Ranskassa, Pariisissa ja matkoilta ympäri Ranskaa. Tai aiemmasta elämästä Suomessa. Oikeastaan tämä on hyvin kiehtova tapa kertoa elämästään. 

Haluan sanoa sinulle - tämähän ei sinua väsytä - että vanhetessa tunnen nuortuvani joka päivä, niin on ollut jo kauan. Nuorena elämän paino oli raskas. Maailma on järjetön paikka asua, täynnänsä pahuutta josta en mitään ymmärrä, ja niin paljon joutavaa olen surrut turhan tähden. Nyt elän enemmän kauneudesta. 

Kuule Anne, olen jo kauan tiennyt että ihmisen tehtävä on ... ilo. 

Vaikka ja ehkä juuri siksi, että Kirjeitä jonnekin oli niin kovin erilainen kuin aiemmin lukemani teokset, tykästyin tähän. Oli mielenkiintoista viipyillä Pariisin kaduilla tuoli"ostoksilla" ja vaikkapa kouluvuosilla, jotka sujuvat mitenkuten koulun käytäville komennettuna liian villistä käytöksestä. Joo, ihana kirja tämäkin. 

Leena Rantanen: Kirjeitä jonnekin (2005, Like) 

130 sivua

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Tämän päivän nimipäiväsankari on mm. Johanna, ja tämänpäiväinen kirjani Johanna Sinisalon Linnunaivot (2008, Teos). Aina siitä asti kun luin Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen, olen pitänyt Sinisalosta ja hänen teoksistaan. Blogiaikana olen lukenut ainakin Sankarit (teksti) ja Auringon ydin (teksti)-teokset. Sinisalon kirjoista suurin osa on päätynyt myös omaan kirjahyllyyni, niin myös Linnunaivot, jota aloin eilen lukea. 

Teos on mukaansatempaava ja varsinkin kirjan loppupuolella en voinut laskea sitä käsistäni ollenkaan. Kaikki alkaa Lapissa, Hullun Poron -baarissa, jossa Jyrki tarjoilee Heidille drinksuja. Nämä kaksi nuorta tutustuvat toisiinsa ja tapailevat aika ajoin. Kun Jyrki kertoo lähtevänsä Australiaan vaeltamaan, Heidi päättää lähteä mukaan. Pariskunta tekee vaellusmatkan ensin Uudessa-Seelannissa ja koska nälkä kasvaa syödessä, he suuntaavat vaikeammalle reitille Tasmaniaan. 

Päivästä toiseen he kävelevät rannikolla, metsässä, jokien ja purojen yli. Rinkat on lastattu grammoja laskien, ylimääräistä tavaraa ei ole mukana. Välillä telttaan sataa niin paljon, että iilimadot tulevat metsästä iholle asti. Kuitenkin, he nauttivat ollessaan luonnon kanssa yksin ja yhtä. Mutta riittääkö mikään, kun samassa tilassa törmää muihin ihmisiin? Jyrkiä ajaa himo päästä yhä syvemmälle luontoon ja erämaahan - ja niin he jatkavat matkaansa.

Jyrki pitää saarnoja siitä, miten luontoon ei saa heittää ensimmäistäkään roskaa, ei mitään sinne kuulumatonta, ei edes ruoantähteitä. Heidi on lukenut matkallaan Joseph Conradin Pimeyden sydän -teosta, jossa siis sukelletaan kohti Afrikan tuntematonta luontoa. Heidi alkaa ymmärtää Conradia yhä paremmin, kun kaikkea outoa alkaa tapahtua hänen ympärillään. Siellä, missä ei ole ketään ihmisiä. Tai ei ainakaan pitäisi olla. 

Tarina oli huisi ja jännittävä loppua kohden (varsinkin tällaiselle metsäkammoiselle). Kirjassa peräänkuulutetaan ihmisen tekemiä asioita, joiden takia luonto ja maapallo kärsivät. Konkreettisesti tarinassa nähdään, miten ihmisen teot vaikuttavat lopulta omaan elämään. 

Johanna Sinisalo: Linnunaivot (2008, Teos)

331 sivua

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista

Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista (2013, Otava) -teos on odottanut lukijaansa jo pari vuotta, sillä sain kirjan kyllä jo vuonna 2013, mutta en päässyt aiemmin kirjan lukemisessa alkua pidemmälle. Turkki ei ole koskaan kutsunut minua, mutta kiinnostanut pienesti. Ehkä joskus matkustan ja juurikin Istanbuliin. Tällä hetkellä tuntuu tosin paremmalta istua kotona lukemassa maasta, jossa tapahtuu. 

Paakkisen kirjan kuvaukset alkavat vuodesta 1998, jolloin kirjoittaja muuttaa Turkkiin miehensä vanhempien luokse. Alkaa tutustuminen turkin kieleen ja turkkilaisiin tapoihin, jaoita myöhemmin seuraa työskenteleminen turkkilaisessa lehdessä journalistina. Paakkinen kertoo Istanbulista ja myös muusta Turkista, sekä Kreikasta ja Kyproksesta paljon: millaista kaupungin kaduilla on ja millaista on kotien yksityisessä osassa, verhojen takana. Aika pitkälti Paakkinen haluaa tuoda esiin ja kumota ihmisten yleisiä harhaluuloja maasta ja sen eämästä: kaikki naiset eivät kulje huntu päässä ja naiset pääsevät töihinkin. Toisaalta kirjassa kerrotaan myös, että vielä 2010-luvulla vain kolmannes turkkilaisista naisista käy työssä. 

Kirjassa on positiivinen ote Turkkiin ja Istanbuliin, ja välillä ote tuntuu liiankin positiiviselta. Kuten kirjoittaja toteaa, Turkki on iso maa ja ihmisten elämät eroavat jopa Istanbulin kaupungissa paljon toisistaan. Kirjasta sain kuvan kehittyvästä ja Eurooppaan päin avoimena olevasta maasta, jonka aikoinaan Atatürk johti kohti demokratiaa ja pois sharia-laista. Paakkinen liikkuu journalistien ja taiteilijoiden ja liikemiesten maailmassa ja huomioi, miten U2:n Bono ihastuu kaupunkiin ja miten Istanbuliin alkaa nousta liikekeskuksia. Itselleni jäi hämärän peittoon, että mistä ajasta aina kulloinkin kirjoitetaan, mutta kirjan loppupuolella vedetään yhteen Turkin muutos 15 vuoden aikana, jolloin Istanbulista on tullut kehittyneempi, siistimpi ja toimivampi kaupunki kuin aiemmin. 

Kirja antaa elämänmenoon selityksiä, joista kaikki ei uppoa minuun. Naisten kotiäitiys ja vain miesten käyminen töissä selitetään sillä, että sekä mies että nainen tekevät oman osansa työstä, ja molemmat osat ovat raskaita. Miehelle on kunnia-asia elättää naisensa ja perheensä hyvin, toteaa Paakkinen, mutta ei mielestäni muuta sitä tosiasiaa, että rahat ovat miehellä ja nainen ja hänen toimensa ja ostoksensa miehen kukkaron takana. 

Journalistina elämä tuntuu Istanbulissa kiireiseltä, mutta kiinnostavalta. Työyhteisö on kansainvälinen ja mielenkiintoisia ihmisiä on ympärillä paljon. Bosporinsalmi pitäisi kokea ainakin kerran elämässä ja ihmiset nauttivat iltaoluensa ihaillen valoja toiselta puolelta rantaa, sekä kävelevät ja lenkkeilevät rannalla. Kieltämättä vaikuttaa mukavalta! 

Paakkisen kirja tuo kuvan Turkista, joka on melkein kuin Eurooppa. Tuntuu pahalta ajatella, mihin suuntaan Turkki seuraavaksi kulkee. 

Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista (2013, Otava)

287 sivua 

Naistenviikko jatkuu blogissa, ja tänään onnitellaan mm. Reetaa nimipäivien johdosta! 

Vinkki myös Reetta Niemensivun sarjakuviin, joista luin menneinä vuosina teokset: Lempi ja rakkaus (2010, Suuri kurpitsa) ja Saniainen kukkii juhannuksena. Kirjoitukseni täällä, vuodelta 2014. 

Kesäinen lukumaraton naistenkirjallisuutta

Jäin paitsi kirjablogien yleisestä lukumaratonista 10.7., mikä jäi vähän harmittamaan - ja mieleen jäi kytemään ajatus, että kyllä kesällä kerran vielä maratoonailen. Nyt ajatus tuli taas mieleen, kun kävin palauttamassa kirjoja kirjastoon... ja no, samalla tulin katsoneeksi vähän jotain luettavaa. Muutama kirja oli vinkkilistalla, osan kirjoista valitsin ohuuden ja kiinnostavuuden perusteella. Haaveenani siis lukea paljon erilaisia tarinoita. 

Koska pilvimuodostelmat saapuivat jostain taas tänään taivalle, päätän aloittaa kirjamaratonin ihan tässä heti, koska siivota voi aina huomennakin, ja rantakeli ei ole vielä tänään... Kahvi on keitetty, joten lukeminen alkakoon!

15.44. pari tuntia luettu, ja pari kirjaa luettu.

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like) kertoo 1500-luvun Italiasta aatelisperheestä, jonka tytär ja poika tuntevat vetoa toisiinsa. Sisko, Anna, rakastaa veljeään ja hellii ja tottelee tätä kuten sisko tekee. Veli, Miguel, alkaa tuntea rakkautta Annaa kohtaan ja tuntee omantunnontuskia näistä tunteistaan. Onneksi Espanja kutsuu Miguelia, hänet aiotaan lähettää espanjalaiseen hoviin. Kun suunnitelmat menevät pilalle, Miguel keksii toisenlaisen ratkaisun. Ahdistava uskonnollisuus ympäröi maailmaa, samoin aatelisten hillitty maailma. Tarina lisäksi kirjassa on pitkät jälkisanat ja viitteet.
118 sivua.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

19.30

Luin teoksen Prinsessan kirjeet (2010, Teos), jossa nainen kirjoittaa jäähyväiskirjeitä miehelleen, joka makaa hänen vieressään sängyssä. Nainen allekirjoittaa nämä kirjeet prinsessana ja kertoo, miten aikoo matkustaa maailman ääriin, ilmeisesti Kiinaan, sillä kirjeissä käsitellään paljon Kiinan tapahtumia. Samoin hän kirjoittaa rakakudestaan mieheen. Kirjoittajan aikomus on lähettää yksi kirje joka päivä, niin että kun mies saa viimeisen kirjeen, hän tulee takaisin. Pidin tästä kirjasesta ja sen kirjeistä, kirja oli mukavan erilainen.
112 sivua

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena) on ratkiriemukas novellikokoelma, joka on jäänyt jostain syystä lukematta. Nämä novellit ovat hauskoja ja välillä täytyy jäädä naureskelemaan, esimerkiksi ruumiin siirtämistä Helsingistä Pohjanmaalle kahden naisen voimin. Niin paljon kuin novellit naurattavatkin, täytyy nyt kokeilla jotain muuta, koska novellit ovat myös kovin samalla tavalla räävittömiä. Luen pari novellia myöhemmin loppuun.
166 sivua

8.15.
Illalla luin vielä Dina Rubinan Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti) -teosta, jossa on kolme pidempää novellia. Ensimmäinen, kirjan nimikkonovelli oli kiinnostava, toinen novelli hieman tylsempi, joten jätin viimeisen lukematta (luen tänään). Kirjan teemana tuntuu olevan parisuhteiden ongelmat, pettäminen.

Pia Ronkaisen Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio) vaikutti kirjastossa kiinnostavalta, ja hieman epäröiden otin mukaan luettavaksi. Kirja olikin yllättävän hyvin kirjoitettu, siinä kuvataan, miten uusioperhe toimii, kun isä rakastuu uuteen naiseen. Emilialla on vaikeuksia suhtautua isän uuteen naisytävään ja tämän lapseen. Emiliaa kiinnostaa lisäksi terroristin seuraaminen, ja hän miettii kovasti, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja mistä kummatkin syntyvät. Nuortenkirja, ihan mukava sellainen.
126 sivua.

Ja nyt aamulla aloitin Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus) -novellikokoelmaa, vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Pääosin novellit tuntuvat kertovan ongelmista miesten kanssa.

11.30

Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa luettu loppuun. Tässä teoksessa on lyhyitä novelleja naisista, miehistä ja suhteista. Pettämisiä, rakastumisia ja oivalluksia, jotka ovat hauskoja omalla tavallaan. Loppupuolen novellissa esiintyy Picasso, joten saan tästä yhden kirjan Helmet-lukuhaasteeseen!
125 sivua

Samoin luettu loppuu Pöyliön Pölynimurikauppias, jossa oli heti kesään sopiva novelli Side, jossa kolme sukupolvea naisia saapuu vasta ostetulle kesämökille: kartta/ navigaattori eivät näytä tietä mökille, vettä ei ole, piha on pitkää ruohoa, jota aletaan parturoida ruohonleikkurilla.... hauskaa kaaosta, jota selvittämään vaaditaan yksi putkimies.
166 sivua

Luin myös viimeisen novellin Rubinan teoksesta Kaksiosainen sukunimi. Ljubka oli varsin erilainen kuin kirjan kaksi muuta novellia. Tämän novellin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1953 ja siinä kaksi naista, joiden omaisia on viety mm. Siperiaan, yrittävät selvitä pikkukaupungissa. Lääkärinä toimiva Irina Mihailovna palkkaa kotiavukseen Ljubkan, joka on ajautunut rikosten tielle. Ongelmia ei kuitenkaan tuota Ljubka, vaan Irinan kuuluminen sukuun, jota syytetään lääkärien salaliitosta.
158 sivua

Lukumaratonia on nyt pari tuntia jäljellä, ja ajattelin hylätä loput kirjaehdokkaat ja siirtyä Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -kirjan ääreen, koska aloitin kirjaa jo vähän eilen, ja novellien vaihtuvat henkilöhahmot saavat pään pyörälle. Kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia ja niitä on ollut mukava lukea, samoin ne kaikki olisivat varmaan jääneet lukematta ilman lukumaratonia.

Aurinkokin on alkanut paistaa, joten siirtyilen sitten lukumaratonista ulkoilmailemaan!

13.30
Huh, ei jaksa ei pysty! Nyt olen lukenut vuorokauden putkeen ja silmät alkaa olla sen verran rasittuneet, että pakko pitää pidempää taukoa. Luin Reeta Paakkisen kirjaa vielä vajaat sata sivua, ja jatkan sitä hieman levättyäni ja tehtyäni muita asioita.

Tässä vielä luetut kirjat:

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like)
Anna, soror.... 1981
suomentanut Jussi Lehtonen
118 sivua

Leena Rantanen: Vastaantulijoita (2006, Like)
65 sivua

Prinsessan kirjeet (2010, Teos)
112 sivua

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena)
166 sivua

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti)
novellit alun perin v. 1990/ 1994
suomentanut Tuukka Sandström
158 sivua

Pia Ronkainen: Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio)
126 sivua

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus)
suomentanut Lotta Toivanen
125 sivua

Onnea Riikka & naistenviikko alkakoon!

Heinäkuun naistenviikolla juhlitaan nimipäiväkalenterissa naisten nimiä jokaisena päivänä. TuijaTa on emännöinyt kirjablogit naistenviikon postauksiin, ja päätin lähteä mukaan myöhäisesti, mutta intensiivisesti =)

Maanantaina juhlitaan Riikkaa, joita olen blogini aikana lukenut muutamaa erilaista. 

Riikka Takalan Ole hyvä (2014, Atena) oli parin vuoden takaisena kesänä hauska kesäinen kirja, jota suosittelen kaikille: tässä teoksessa piirretään hulvattomasti suomalaisen nykynaisen kuvaa usemman naisen voimalla. Postauksenni parin kesän takaa täällä. 

Toinen Riikka kohahdutti kotimaamme kulttuuripiirejä ja ehkä isompaakin piiriä julkaisemalla teoksen Maihinnousu (2012, Like), jossa Normandian maihinnousun lisäksi kirjoittaa kokemuksia siitä, miten lapsen sairastuminen järkyttää. Tekstini täällä. 

Ala-Harjan Kevyt liha (2015, Like) jäi vähemmälle huomiolle, mutta kuvaa ja miettii naisen elämää myös (tekstiini), Reikä (2013, Like) on taas novellikokoelma.

Kolmas Riikka ei tietenkään voi olla kukaan muu kuin Riikka Pulkkinen, jonka Raja teki minuun vaikutuksen jo kymmenen vuotta sitten. Blogini aikana olen lukenut teokset Totta (2010, Otava) ja Vieras (2012, Otava). 

Tärkeitä kirjoja nämäkin, ja tärkeää ehkä myöskin huomata, miten on itse muuttunut blogin kirjoittajana. Joskus on vaikeaa kirjoittaa kirjasta oikeastaan mitään, mitä kirjasta pohtii, kun joku tarttuu asiaan, jonka itse puolihuolimattomasti tuo esiin. Kaikissa kirjoissa pohditaan naisen elämää, ja koska henkilökohtaisesti itselleni Raja oli Pulkkisen teoksista se rakkain, oli lukiessa ehkä vaikeaa päästä R/rajan yli lukemaan mitään muuta. Syyskuussa Pulkkiselta tulee uusi teos, ja mielenkiinnolla sitä odotan. 

Onnea kaikki Suomen (ja muunkin maailman) Riikat! 

Naistenviikko jatkuu minun blogissani naiskirjallisuuden parissa, huomenna juhlitaan Saraa.