Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu (2016, Bazar) ei ollut alun perin lukulistallani, mutta huomasin siitä joitakin positiivisia kirjoituksia kirjablogeissa. Kirjan kansi sai minut epäileväiseksi, josko viihtyisin kirjan parissa, mutta kun avasin kirjan etukannen, niin sittenpä se olikin menoa. Reilut 650 sivua meni lukumääräänsä nähden sujuvasti ja nopeammin kuin etukäteen ajattelin. Kirjailija Lucinda Riley on kirjoittanut paljon kirjoja, ja niitä on myyty maailmalla yhteensä yli viisi miljoonaa kappaletta. Lisäksi hänen kirjoistaan 12 on ollut New York Timesin bestseller-listan kärjessä - kertoo Bazar-kustantamon sivut. Tällaisella kirjoittamiskokemuksella osataan kyllä kirjoittaa menevää luettavaa. 

Keskiyön ruusu kertoo tarinan intialaisesta Anahita-nimisestä naisesta, joka muuttaa nuorena tyttönä Intiasta Englantiin. Hänen tarinansa on tarua ihmeellisempää, mukana on intialaisia prinsessoja ja prinssejä. Englannissa Anahita rakastuu, mutta huomaa, että seka-avioliitto ensimmäisen maailmansodan aikaan kohtaa vastustusta. Työ sairaanhoitajana ja paras ystävä Indira mieshuolineen pitävät Anahitan liikkeessä ympäri maailmaa, ja Anahitan oma elämä uhkaa jäädä elämättä muita auttaessa. 

Anahitan tarina kerrotaan lukijalle vähän kerrassaan, sopivasti juoneen koukuttaen. Niin että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Anahitan salaisuuksiin on tutustumassa tämän lapsenlapsi Ari Malik, joka on Intiassa menestynyt liikemies, mutta joutunut kyseenalaistamaan elämänsä arvot. Ari matkaa Englantiin selvittämään lupauksensa mukaan, mitä Anahitalle tapahtui maassa. 

Miljöönä kirjassa on Astburyn kartano, johon Arin tutkimukset kohdistuvat ja jossa parhaillaan kuvataan amerikkalaista elokuvaa, jossa näyttelevä Rebecca Bradley joutuu kohtaamaan oman elämänsä myllerrykset. 

Kirjaa lukiessani pääsin elämään Englannin nummille 1900-luvun alkuun ja nykypäivään ja näkemään ne vaikeudet, joita eri etnisestä taustasta tulevaa joutuu kohtaamaan tutustuessaan toisiinsa. Juonenkulku oli polveilevaa ja ihmisten kohtaamiset tunteellisia kuin kolmetuntinen Bollywood-elokuva, mutta tarina kuitenkin länsimaalainen itsenäisine naisineen. 

Lukukokemukseni oli alkusyksyn huumaavimpia, ehkä juuri siksi, että en etukäteen kuvitellut pitäväni tällaisesta teoksesta. Toivottavasti Rileyn teoksia saataisiin enemmänkin suomeksi, sillä tiiliskivimäinen lukuromaani oikeaan hetkeen iskiessään tuottaa omalaatuista nautintoa kovastikin. Minulle tämä kirja oli nappiin osunut kaikin puolin. En antanut kyynisen lukijapuoleni sanoa mitään kirjan epäuskottavuuksista, vaan annoin itseni nauttia tästä aikuisten sadusta, joka oli sujuvaakin sujuvammin kerrottu. 

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

2016, Bazar 

The Midnight Rose, 2013

suomentanut Hilkka Pekkanen

667 sivua

Kirjalla osallistun minihaasteeseen, jossa luetaan syys-lokakuun ajan I:llä alkavien maiden kirjallisuutta. Tässä kirjassa kohtaavat peräti kolme iitä: kirjailija on irlantilainen, hän asuu Isossa-Britanniassa ja kirjassa kerrotaan Brittilän lisäksi Intiasta. 

Jukka Behm: Viallinen valkaisuvoide - Dekkariviikko loppuu

Dekkariviikko on hurahtanut nopsaan dekkareiden parissa, ja vielä viimeiset hetket viikosta vietin Jukka Behmin Viallinen valkaisuvoide (2016, Reuna) -teoksen parissa. Luin Behmin aiemman Intiaan sijoittuvan dekkarin Lahjoja norsujumalalle jo kolme vuotta sitten, ja olen lukenut myös Behmin aiemmat teokset. 

Behmin dekkarisarjan "etsivä" on Adhikara Patil, jonka etsijän toimet tapahtuvat lähinnä pyörällä kotiseudun katuja ajellen ja ihmisten kanssa jutellen. Kyseessä on Madame Ramotswe ja Vish Puri -tyylinen lempeä etsivä, jonka jutut ovat arkipäivään liittyviä pieniä juttuja, joista poliisit eivät ole kiinnostuneita. 

Patil on muuttanut takaisin Intiaan Englannista, jossa on tehnyt uransa, ja hänellä ei oikeastaan ole mitään tarvetta tehdä enää työtä. Pieni puuhastelu kuitenkin pitää hänet virkeänä ja hän on perustanut pyöräkorjaamon. Koska asiakkaat ovat pääsääntöisesti köyhiä, hän ei viitsi aina ottaa maksuakaan tekemistään töistään. 

Rikosten polulle Patilin johdattaa aamupalapöydässä luettu lehti, jonka sivuille joku on kirjoittanut viestejä. Patil alkaa ottaa selvää, kuka nämä 'auta minua' -tyyliset viestit on kirjoittanut. Kun perheessä käyvä palvelija sairastuu, kiinnostuu Patil myös hänen tapauksestaan: nainen on käyttänyt valkaisuvoidetta, joka on kuitenkin myrkyllistä. Patilia alkaa kiinnostaa, kuka myy tällaista voidetta. 

Tarinan kuljetuksen myötä kirjassa hämmästellään maailmaa, esimerkiksi sitä, miksi tummaihoiset haluavat vaalentaa ihonsa ja vaaleat taas ruskettua auringossa. 

Kirjaa oli miellyttävä lukea, ja seikkailu oli sopivan jännää - ei siis murhia ja joukkosurmia tässä kirjassa. 

Jukka Behm: Viallinen valkaisuvoide 
2016, Reuna
256 sivua

Tässä vielä kaikki dekkariviikon aikana lukemani teokset: 





Muita lukemiani dekkareita löytyy näistä teksteistä.

Bulbul Sharma: Munakoisojen kiukku

Bulbul Sharman Munakoisojen kiukku (2003, Like) on lojunut kirjahyllyssäni jo jonkin aikaa, ja olisi siellä lojunut vielä tovin jos toisenkin, ellen olisi bongannut kirjaa hyllystäni Helmetin-lukuhaasteeseen, jossa luetaan vuoden ajan kirjoja, jotka osuvat 50 kohtaan, näistä muutama ensimmäinen listattuna tähän: 

1. Ruuasta kertova kirja
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja

Sanoisin, että heti nämä ensimmäiset kohdat inspiroivat minua lukemaan vaikka mitä jo omastakin kirjahyllystäni. 

Munakoisojen kiukku on kirja ruuasta ja elämästä, ja kirjaa lukiessani voin todeta, että aika usein nämä kaksi asiaa ovat sama asia. Teoksessa on 13 novellia, joissa kaikissa on eri henkilöhahmoja. Yhteistä kaikille novelleilla on, että niissä liikutaan tiukasti intialaisessa maailmassa. Teos alkaa keittiöstä, jossa on toinen toistaan parempaa kokkia, jotka loihtivat maailman parhaita ja mausteisimpia ruokia. Ruokaa syödään niin, että vatsa huutaa armoa ja ruokaa tehdään niin, että tekijät kilpailevat, kuka tekee parhaan ruoan. Ruoan teko liittyy elämän arkeen: ruokaa valmistetaan eväsretkelle tai juhlaan, jolloin maailman (tai yhteisön) suurin hääateria tarjoillaan vieraille. Ruoan ohella kirjassa näyttäytyy intialainen elämä: naimisiinmeno on tärkein elämän päämäärä siinä missä täydellinen ateria. Välillä lukiessa ahdisti tämä melkoisen ahdas ja miehinen maailma: naiset tuntuvat elävän keittiössä, kun parhaimpia ruokia haudutetaan tunteja ja miehen vatsaa täytyy miellyttää. 

Mutta sitten novelleissa tulee vastaan Chinta, jolla on aviomiehensä lisäksi suhde toiseen mieheen. Ja kyllähän asiaa paheksutaan. Toinen asia, mitä paheksutaan, liittyy ruokaan: 

Miksi hän haluaa olla laiha? - - Ajattele nyt sahibia. Hän juoksee joka aamu tietä pitkin kuin raivotautinen koira olisi hänen kannoillaan. Ihmiset voisivat vielä luulla, että hänen talonsa on tulessa - - Kun viimeinkin on saatu kasaan vähän rahaa, missä muualla sen kuuluisi näkyä kuin vatsassa? 

Sanoisin, että tässä kirja, jossa todellakin ymmärretään hyvän ruoan ja hyvän elämän merkitys. Novellien lopussa on jokaiseen novelliin liittyvä resepti, joten lukija voi kokeilla, yltääkö hän novellien tasolle keittiössään.

Bulbul Sharman ruoka-aiheiset tarinat jatkuvat kirjassa Eating Women, Telling Tales, joka vaikutti mielenkiintoiselta: naiset käyttävät ruokaa hieman eri tavalla kuin tyypillistä. 

Munakoisojen kiukku on myös Kirjavuorellani, joten olen yhden kirjan lähempänä Haltin huippua, haasteen luetut: 1/25. 

Bulbul Sharma: Munakoisojen kiukku - Mausteisia tarinoita ja reseptejä Intiasta

2003, Like

The Anger of Aubergines 1998

suomentanut Terhi Kuusisto

159 sivua (sanastoineen)

Mikael Bergstrand: Sumua Darjeelingissä - ja teetä

Mikael Bergstrandin Sumua Darjeelingissä - ja teetä (2015, Bazar) oli lukulistallani kevään uutuuskirjoista. Tietenkin, koska nautin Bergstrandin ensimmäisen teoksen, Delhin kauneimmat kädet lukemisesta. 

Sumua Darjeelingissä - ja teetä -teos vie lukijan ruotsalaisen Göran Borgin mukana Intiaan. Göran on palannut Ruotsiin, mutta ei viihdy siellä lainkaan, hän joutuu käymään terapiassa jaksaakseen elämää. Göran kirjoittaa terapeutin kanssa listan, joka muuttaisi hänen elämänsä paremmaksi: Göran lupaa etsiä rakkautta, viettää enemmän aikaa perheensä ja ystäviensä kanssa, sekä keski-ikäisen miehen kauhulla lisätä liikuntaa.

Elämä alkaakin rullata, ja Göran huomaa viihtyvänsä uuden ystävänsä seurassa erityisen hyvin. He käyvät katsomassa jalismatseja yhdessä, futis tuntuukin olevan ainoa asia, joka saa Göranin mielenkiinnon heräämään. Pian Göran säikähtää kuitenkin: onko kahden keski-ikäisen miehen ystävyys mahdollista, ei kai toinen vain kuvittele, että hän.... Selityksiä antamatta Göran pakenee Intiaan, ystävänsä Yogin luokse. 

Yogi on menossa naimisiin, ja Göran jää auttamaan Yogia tämän bisneksissä, jotka ovat vähintäänkin monimutkaisia. Hyvän ruoan nauttimisen lisäksi tarina vie näitä kahta kaverusta kohti Darjeelingiä, Intian pohjoisrajaa, jossa kasvatetaan teetä. Kirjan tarinassa on alueen kaunista kuvailua, reippaita ajokohtauksia pitkin seutuja, teeviljelmien yrittäjyyttä, yogimaisia korulauseita, intialaista tapakulttuuria ja hyvää ruokaa. 

Pidin kirjasta, siinä on jotenkin jännällä tavalla yhdistetty pohjoismaisen ihmisen ihmettelyä intialaisessa maisemassa. Hyväntahtoisuutta ja -tuulisuutta, mutta kuitenkin maailman, etenkin Intian, ongelmiakohtien kuvailua. Lisäksi päähenkilöt Göran ja Yogi on saatu persoonallisiksi hemmoiksi, joiden kohlailua on kiinnostavaa seurata. 

Kirjasta opittua: Norah Jonesin sukujuuret ovat Intiassa, ja Beatlesit liittyvät hänen isäänsä. 

Mikael Bergstrand: Sumua Darjeelingissä - ja teetä 

2015, Bazar

Dimma över Darjeeling, 2013

suomentanut Sanna Manninen

391 sivua

Tarquin Hall: Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus

Gummerus tarjoaa Tarquin Hallilta tänä keväänä jo neljännen suomennetun Vish Puri -teoksen (lemmenkommandojen tapaus), joten itselleni tuli kiire lukea Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus (2014, Gummerus) -teos, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna. 

Aiemmin olen lukenut Tarquin Hallin Vish Puri -sarjaa teokset: Nauruun kuolleen miehen tapaus (2013, Gummerus) ja Kadonneen palvelijattaren tapaus (2012, Gummerus).

Kaikki Hallin teokset ovat keskittyneet aina johonkin yhteen aihealueeseen, ja niin tekee tämänkinkertainenkin kirja: sen lisäksi, että kirjassa tapahtuu murha (tai oikeastaan kaksi), kirjaa lukiessa tulee tutuksi intialainen krikettimaailma. Intiassa korruptio on läsnä jokapäiväisessä elämässä, näin myöskin krikettimaailmassa tämän kirjan mukaan. Vish Puri alkaa tutkia krikettiottelun jälkeisellä illallisella tapahtunutta murhaa, samalla hän huomaa, että murha liittyy krikettiotteluita ympäröivään veikkausmaailmaan ja tämän maailman korruptioon. Kuka on osallisena sovintopeleissä, ja miten sopupelit liittyvät murhaan, vai liittyvätkö lainkaan? 

Murhattu mies on kotoisin Pakistanista, ja Vish Puri huomaa, että hänen täytyy matkustaa Pakistaniin saadakseen selvyyttä tiettyihin asioihin. Puri tuntee kammoa ajatuksesta matkustaa Pakistaniin, josta tulee mieleen lähinnä terrorismi ja itsemurhapommittajat, mutta lähtee kuitenkin matkalle. Kirjassa käsitellään samalla Intian ja Pakistanin välistä historiaa: niitä tuskaisia hetkiä, jolloin Pakistan syntyi ja ihmiset pakkosiirrettiin alueelta toiselle asumaan uskontonsa mukaisesti. Mitä kaikkea tämä merkitsi ihmisille? Jokaisessa perheessä on oma traaginen tarina kadonneista ihmisistä kerrottavana. Tai vaiettavana, niin kuin kirjan tarina osoittaa. 

Kirjaa oli kiinnostava lukea, vaikka sanoisinko, että murha ja sen ratkaisu jäikin tässä kirjassa vähintäänkin toisarvoiseen asemaan. 

Murhan selvittämisen lisäksi kirjassa tuoksuu ruoka, jatkuvasti, sillä Vish Puri kamppailee laihduttamisen ja herkullisen ruoan välissä. Kirjassa on lempeän Purin lisäksi koko joukko hänen omaperäisiä apulaisia, sekä omapäinen äiti, joka kokee jutun kovasti omakseen. 

Viihdyin tälläkin kertaa Vish Purin kanssa ja pian tartun uusimpaan Vish Puriin innoissani! 

Muita tämän kirjan lukeneita: Ulla ja Norkku.

Tarquin Hall: Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus 

2014, Gummerus

The Case of the Deadly Butter Chicken 2012

suomentanut Jaana Kapari-Jatta

377 (resepteineen ja sanastoineen) 

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Olen lukenut Jhumpa Lahirilta aiemmin novellikokoelman Tämä siunattu koti (suomennos vuodelta 2001) ja romaanin Kaima (suomennettu 2005), olen myös lukenut Tuore maa -teoksen melkein loppuun, mutta en koskaan saanut sitä aivan kokonaan luetuksi (kirjaa muistelen silti hyvällä, sen ansiosta vietin parituntisen kiinnostavan keskusteluhetken) Rakastuin Lahirin Tämä siunattu koti -teokseen, joka kertoi intialaisten henkilöhahmojen erilaisista tavoita sopeutua uuteen kotimaahansa, USA:han. 

Tulvaniitty (2014, Tammi) on kuitenkin aivan erilainen teos kuin kirjailijan aiemmat. Ja kuitenkin siinä on paljon samaa: se on kuin jatkumo Lahirin kirjailijanuraan, on kuin kirjailija olisi kasvanut kertomaan tarinaa. Kirjasta on karsittu lähestulkoon kaikki se, mikä oli ominaista Lahirin aiemmille teoksille. Kulttuurien erilaisuus, jota Lahirin aiemmissa kirjoissa on alleviivattu, ihmetelty ja käsitelty, on kokonaan loppuunkäsitelty; Tulvaniityssä on aika aivan toisenlaiselle tarinalle. Sanoisin, että hyvä niin, sillä tähän kirjaan varmasti uskaltavat tartua myös ne lukijat, joita ei kiinnosta se, miten Yhdysvalloissa syödään haarukalla ja veitsellä ja Intiassa käsin. 

Tulvaniitty alkaa kuitenkin Intiasta, Kalkutasta, jossa erittäin pienellä ikäerolla syntyneet veljekset kasvavat rinnakkain. Aina siihen saakka, kunnes toinen veljeksistä, Udayan kiinnostuu naksaliittien kapinasta ja toinen, Subhash, lähtee Yhdysvaltoihin - poikien elämänkohtalojen suunnat muotoutuvat näiden valintojen mukaan. Kirjassa eletään 1960-luvun lopulta aina nykypäiviin saakka, näkökulma on suurimmaksi osaksi Subhashin ja tämän vaimon Gaurin. Subhash tuo Gaurin Intiasta luokseen, mutta Gauri ei pysty sopeutumaan hänelle pedattuun rooliin. Kirjassa ei mietitä, miten kulttuurierot vaikuttavat ihmisiin; Gauri osoittautuu itsenäiseksi naiseksi, jolle äitiys ja kodinhengettäryys eivät tunnu istuvan yhtään. Gauri kadehtii miestään, joka opiskelee ja on työssä yliopistolla: Gauri kävelee kampusalueella, istuu luennoilla ja rakastuu - opiskelemiseen. Hänkin haluaa opiskella ja tietää asioita. Kirjan henkilöt, Udayan, Subhash ja Gauri kuuluvat jo Intiassa korkeastikoulutettujen henkilöiden ryhmään, joten sikäli kirjassa ei ole kyse itsenäistymistarinasta, vaan koulutetun naisen pohdiskeluista: onko hänen mahdollista tehdä sitä samaa, mitä miehen? Kirjaa lukiessani minulle tuli mieleen Veronica Pimenoffin teokset Loistava Helena ja Maa ilman vettä, joissa romaanien päähenkilönaiset miettivät ahdistukseen asti omaa elämäänsä ja hintaa, joka naisen täytyy maksaa urastaan.

Vaikka Gauri hiljenee kirjassa moneksi vuodeksi, ja tarina kuljettuu enimmäkseen Subhashin näkökulmasta käsin, minulle tästä kirjasta tuli Gaurin tarina. 

Hän mittasi riisin, jota he söivät joka ilta, ja pani sen likoamaan kattilaan työtasolle. Hän kuori sipuleita ja perunoita, puhdisti linssejä ja teki taas kerran kaiken valmiiksi, ja sitten hän antoi Belalle ruokaa. Hänelle ei selvinnyt koskaan, miksi nämä suhteellisen helpot askareet tuntuivat rasittavilta. Kun hän oli valmis, hän ei ymmärtänyt, miksi ne olivat näännyttäneet hänet. 
- - 
Gauri oli kateellinen, koska Subhash oli päivät poissa kotoa ja sai tulla ja mennä vapaasti. Hän oli katkera, koska Subhash oli aamuisin vain vähän aikaa Belan kanssa ennen kuin lähti laboratorioon. 

Kirjassa ei pohdita sitä, miten juuri intialaisessa perheessä käy näin: äiti on kotona, kun mies tekee tärkeää työtään, joten kirjaa on turha lähteä lukemaan asenteellisesti. Gauri on nainen, jonka halu luoda uraa kasvaa joka päivä suuremmaksi. 

Tarina on Lahirin mukaan oikeastaan tarina veljeksistä, ja niinhän se onkin. Se on myös tarina naksaliiteistä, joista ei hirveästi (ainakaan kansainvälisesti) ääneen kerrota, vaikka liike on ollut Intiassa ääri-islamilaisiakin suurempi uhka: 

Uhriluvulla mitaten Intian pahin sisäinen uhka on maolaisten eli naksaliittien vuosikymmeniä jatkunut kapinaliike idän osavaltioiden köyhyyteen unohdetulla maaseudulla. SATP:n mukaan viime vuonna yli 60 prosenttia poliittisen väkivallan uhreista syntyi maolaiskapinoissa.

(lähde)

Tarina oli myös koskettava, koska ihmisten tekemillä ratkaisuilla oli vaikutusta niin monelle sukupolvelle: tässä seurattiin elämää siinä ratkaisevassa kolmessa (osittain neljässäkin) sukupolvessa. Lisäksi tarinan teki koskettavaksi se, että kaikki kirjan henkilöhahmot tuntuivat olevan äärettömän yksinäisiä. Yksinäisyyteen vaikutti osaltaan se, että omat sukulaiset oli jätetty kauas joko fyysisesti tai henkisesti. Kirja oli ehdokkaana vuoden 2013 Booker ja on Baileys Prize (naisten kirjoittama kirjallisuus) -palkinnon saajaksi. Kirja oli myös minun mielestäni parasta Lahiria, jota olen lukenut - ja olen toki ollut ihastunut myös aiempiin kirjoihin, joita olen lukenut Lahirilta. 

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
2014, Tammi
Lowland 2013
suomentanut Sari Karhulahti
437 sivua

Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset

Vikas Swarupin Nuoren naisen koetukset (2013, WSOY) kuului taasen niihin kirjoihin syksyn uutuuskirjalistoilta, jotka oli pakko lukea. Väittäisin, että Suomessa ei kovin paljon suomenneta kirjoja, jotka kertovat tai ovat lähtöisin Aasiasta, sentään joitain, joissa seikkaillaan Intiassa, kuten Swarupin teoksia. Swarupin edellinen teos, Syyllisten seurue, ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, kun luin sen pari-kolme vuotta sitten. Kirja jätti sekavan olon, eikä henkilögalleria avautunut minulle ollenkaan. Nuoren naisen koetukset on edelliseen Swarupiin verrattuna kovin yksinkertainen. Kirjan puolivälin jälkeen olin varma, että tämä kirja on aivan liian yksinkertainen juoneltaan, mutta Swarupilla oli yllätys hihassaan, ja viimeisessä luvussa juoni kääntyi aivan toiseksi kuin mitä ajattelin. 

Kirjan sankaritar on Sapna Sinha, joka on joutunut isänsä kuoleman jälkeen jättämään opintonsa kesken ja perheen vanhimpana lapsena elättämään äitiään ja pikkusiskoaan, joka haaveilee jollain tavalla tulevansa kuuluisaksi. Sapna myy kodinkoneita Delhissä ja menestyy työssään: hän ei koskaan katso asiakastaan alaspäin, ja saa kaikkein junteimmalta näyttävälle ihmiselle myytyä puoli kaupallista tavaraa. 

Sapna kohtaa temppelimatkallaan suuryrityksen johtajan, joka tarjoaa Sapnalle oman yrityksensä johtajuutta, kunhan Sapna vain selvittää seitsemän koetta, mistä kirjan nimi. Kirjan juoni on hieman samantyyppinen kuin Slummien miljönääri -teoksessa, jossa jokainen Haluatko miljönääriksi -kisan kysymys toi mukaan yhden seikkailun. Tällä kertaa kokeet tuovat esiin intialaisia ongelmia, kuten lapsityövoiman käytön tehtaissa, järjestetyt avioliitot, Bollywoodin "kastijärjestelmän", joka takaa, että lahjakkaat näyttelijät eivät pääse elokuviin näyttelemään, vaan bollywood-sukujen lapset, jotka ovat sattuneet syntymään oikeaan sukuun. Sapna toimii kaikkea pahaa vastaan gandhimaisen tyynesti mutta viisaasti ja ehdottoman rauhanomaisesti. Sapna elää omaa elämäänsä, jossa tulee vastaan erilaisia ongelmia, ja hän tuntuu pääsevän läpi yritysjohtajan kokeista, joissa on koetteilla erilaisia hyveitä, yksi toisensa jälkeen.

Sapnan sisko toivoo pääsevänsä julkisuuteen ja osallistuu kykyjen etsintä -kisoihin. Kirjaan tulee vaihtelua, kun sisarukset matkustavat Mumbaihin suureen laulukilpailuun. Vastassa on tietenkin korruptiota ja kaikenmaailman nilkkejä ihmisiä. Kykykilpailuja tuntuu olevan myös Intiassa pilvin pimein, ja kirjassa päästään kommentoimaan myös nykynuoren maailmankuvaa:

Isäni on raatanut kuin orja viimeiset kolmekymmentä vuotta tullakseen varakkaaksi. Mutta siltikään hänestä ei ole ollut lehdessä yhtä ainutta kuvaa. Minä taas voitin Popstarin alueellisen karsinnan laulamalla kolme minuuttia, ja heti seuraavana päivänä kuvani komeili paikallislehdissä. Mitä se osoittaa? Että on parempi olla kuuluisa kuin rikas. 

Maailma tuntuu olevan muutenkin varsin järjetön paikka: 

Mietipä, miksi Intian muotiviikko kerää tuhat toimittajaa kertomaan catwalkilla saapastelevista upeista malleista, mutta kun epätoivoiset viljelijät tekivät itsemurhia Vidarbhassa, minä olin ainoana paikalla. 

Kirjassa kommentoidaan maailman pinnallisuutta, mutta onhan se toki itsekin hieman pinnallinen ja viihteellinen. En oikein tiedä, miten suhtautua asiaan: onhan toki kiinnostavaa, että viihteellinen kirja, jolla on lukijoita ympäri maailmaa kirjan käännösten kautta, ottaa kantaa kaikkeen väärään, mutta toisaalta: onko sillä sitten mitään merkitystä, koska tuntuu, että kaikissa Intiasta kertovissa kirjoissa on kutakuinkin samat asiat esillä. 

Kirja on tarinana kuitenkin kiva, ja juurikin lopun käännös saa kiinnostumaan kirjasta uudelleen siinä vaiheessa, kun se alkaa tuntua liian selvältä. Erityisesti sen takia, että en Swarupin edellisen kirjan takia odottanut tältä kirjalta oikeastaan yhtään mitään, kirja oli odotettua parempi ja tykkäsin lukea kirjaa. Kirjaa lukiessa pystyin näkemään tarinan myös elokuvana, joten sitä odotellessa.... suosittelen tätä kirjaa! 

Kirjan on lukenut myös ainakin Notkopeikko. 

Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset
2013, WSOY
Accidental Apprentice 2013
409 sivua

Jukka Behm: Lahjoja norsujumalalle

Jukka Behmin Lahjoja norsujumalalle (2013, Tammi) on tosi jännä teos. Jotenkin ei ole tullut mieleenkään, että kotimainen kirjailija kirjoittaisi Intiaan sijoittuvan salapoliisikirjan. Vaikka on Behm kirjoittanut aiemmin toki Dr. Mumbai -kirjan, jossa intialainen lastenpsykiatri asuu Suomessa. Behm on kirjoittanut myös teoksen Matkoilla, jossa seikkaillaan Thaimaassa, ja joka kuuluu ehdottomasti niihin kirjoihin, joihin aion tarttua "piakkoin". On muuten aivan mahtavaa, että Aasia alkaa näkyä ja kuulua kotimaisessakin kirjallisuudessa! Itselleni iskee näin vuoden pimeimpänä aikana kaukokaipuu, jota lievitän mm. kirjojen avulla - edessä on kirjoja Aasiasta ja muista kaukomaista, hieman liiankin läheisen ja realistisen Opettajainhuoneen jälkeen tätä irtiottoa aivan oikeasti alkoi kaivata! 

Kirjan takakannessa kirjaa verrataan tietenkin Mma Ramotsween, sillä samoin kuin botswanalaisetsivä myös Behmin Patil ratkaisee arkipäivän ongelmia ja rikoksia, eikä ratko suuria murhavyyhtejä. Elämä on leppoisaa, sillä hra Patil on jättäytynyt päivätyöstään ja hoitaa pyöräkorjaamossa paitsi pyöriä myös päivänpolttavia asioita, kuten tässä ensimmäisessä kirjassa Ganaka Kanderan kuolleelta vaimoltaan saamien kirjeiden arvoitusta. 

Ganaka Kandera, vaatekaupan räätäli ja omistaja on mennyt uusiin naimisiin. Elämä on onnellisella pohjalla, mutta hänen nuorikkonsa alkaa saada kirjeitä Kanderan entiseltä vaimolta. Kirjeissä vaimovainaa vaatii rahalahjoja Ganeshalle, norsunpäänmuotoiselle jumalalle. Eikä jumalia ole hyvä suututtaa. 

Adhikara Patil, jolle Kandera avautuu kirjeistä, alkaa tutustua Kanderan lähipiiriin ja vierailee paitsi tämän kotona myös työpaikalla. Ihmisten haastatteleminen ja myös miljöiden tarkka tarkastelu johdattavat Patilia kohti syyllistä. Yksi tärkeä auttaja Patilin työssä on myös tämän äiti, joka "tuntui nauttivan siitä, että tiesi enemmän kuin poikansa."

Tässä kirjassa kaikki ovat ihanan leppoisia, mutta myös pienesti paheellisia - Adhikara Patil tykkää savutella sikareita ja juoda lasillisia. Aivan kuten hänen äitinsäkin. Pyöräkorjaamon omistajana Patil auttaa niitä, joilta puuttuu pyörä tai jotka tarvitsevat pyöräänsä hankkiakseen elantonsa. Siis tavallaan Patil on arkipäivän sankari  ja heikoimpien auttaja. Niinpä hän selvittää myös varastettujen polkupyörien kauppaa, samaan leppoisaan tapaansa kuin kirjeidenkin arvoitusta. Leppoisuus onkin tämän kirjan parhaita puolia - kirjaa lukiessa hiipii hyväntuulisuus mieleen ja jää sinne pitkäksi aikaa.

Pyöräkorjaamon pitäminen oli Adhikaralle harrastus. Se oli hänelle hupia tai terapiaa, jota hän oli määrännyt itse itselleen. Miten sen nyt otti. Hän oli eläkeläinen, vaikka oli ollut vasta äskettäin nuori mies ja astumassa uraputkeensa, joka oli pitkä ja kapea ja jossa ei hohkanut poistumisreittiä lupailevaa vihreää valoa. Hän oli kavunnut nyt putkesta ulos ja auringonvaloon. Hän sai keksiä itselleen haluamaansa tekemistä tai olla tekemättä sitä, minkä oli keksinyt. 

Miten Adhikara Patil pärjää sitten Tarquin Hallin luoman Vish Purin (katso ja katso) rinnalla? Mielestäni aivan hyvin, sillä salapoliisit ovat tarpeeksi erilaisia ja siinä missä Vish Puri (vai Tarquin Hall) haluaa pistää kirjaan koko Intian, riittää Behmin Patilille yhden intialaiskorttelin elämä. Maailmaan mahtuu ehdottomasti kaksi länsimaisen kirjailijan luomaa intialaisetsivää. 

Kirjan ovat lukeenet myös Lukutoukka Krista ja TuijaTa. 

Jukka Behm: Lahjoja norsujumalalle

2013, Tammi

219 sivua

Tarquin Hall: Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus

Tarquin Hallin Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus (2013, Gummerus) -kirja jatkaa yksityisetsivä Vish Purin tutkimuksia Delhissä. Kirja on itsenäinen teos Vish Puri -sarjaan, jonka aloitti Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus (2012, Gummerus) -teos. Ensimmäisessä kirjassa läsnäolevaa selittelyä kuka on kukin henkilöhahmoista tässä toisessa kirjassa ei juurikaan ole, mikä on hyvä, koska joskus minua ärsyttää kakkososissa se, että niissä selitellään puoli kirjaa oikeastaan samoja asioita kuin mitä ensimmäisessä kirjassa oli. Ensimmäisessä osassa intialaista elämää rapsutellaan vähän sieltä sun täältä, ja  kirjassa ovatkin mukana lähes kaikki ne asiat, jotka yleensäkin kuvaillaan Intia-aiheisissa kirjoissa. 

Tässä toisessa kirjassa sen sijaan keskitytään yhteen teemaan, joka on uskonto. Tai oikeastaan se, miten uskontoa voidaan käyttää väärin ja miten uskonnon nimissä voidaan hyväksikäyttää ihmisiä. Ei, kyseessä ei ole terrorismi, vaan Intian pääuskontoon hindulaisuuteen liittyvät asiat. 

Ensiksikin kirjassa tapahtuu murha. Siitä, kuka on murhaaja, on erilaisia näkemyksiä, sillä ihmiset näkivät Kalin, erään hindujumalan, tappavan miehen. Kuollut mies on Suresh Jha, rationalisti, joka on yrittänyt kitkeä kaikenlaista vääräoppisuutta, liiallista tekouskonnollisuutta ja kaikkea ihmisiä hämmentävää pois maailmasta. Nyt näyttää siltä, että jumalat ovat suuttuneet tälle miehelle, joka lyhistyy kesken naurujoogan (siitä kirjan nimi). Kirjassa käydään myös ashramissa, jonne on kokoontunut uskonnollisen johtajan ympärille joukko niitä ihmisiä, jotka etsivät elämäänsä jotain henkistä. Mitä kaikkea tapahtuukaan yhteisössä, sitä lähtee tutkimaan Vish Purin apulainen. Suhtautuminen kirjassa usknnollisuuteen, tai sen ympärillä tapahtuviin asioihin, on negatiivinen.

Pimeän tultua diyoja sytytettiin ja heitettiin veteen, johon ne jäivät kellumaan - niitä tuli aikamoinen pienoislaivue. Kellot ja gongit soivat. Kaiuttimista pauhasi Ganga-mantra. 
- - 
Ikiaikaista, lumoavaa spektaakkelia katsoessaan Kasvovoide ymmärsi, miksi ashramin elämä saattoi vedota hänen huonetovereihinsa. Toverillisuus ja tuntu yhteisestä päämäärästä oli samanlainen kuin maolaisten leirillä. Mutta kuten hän oli Nepalissa omaksi tappiokseen huomannut, sen lajin idealismia oli helppo hyväksikäyttää. 

Itse rikoksen selvittely sujuu vish purimaisen letkeästi mieluusti tuulettimien ja ilmastointilaitteiden seurassa, hyvän ruoan jälkeen, suurempia kiirehtimättä, ihmisiä haastatellen ja näistä haastatteluista johtopäätöksiä tehden. Väliin mahtuu lapsen loppuraskauden seuraamista, Vish Purin äidin tutkimuksia naispiiriläisten keskuudessa, mutta myös tiukkoja tilanteita. 

Pidin kirjassa siitä, että siinä keskityttiin yhteen aihealueeseen, eikä yritetty tuoda koko Intiaa mukana. Samalla kirjan viehätys nojaa Vish Puri -hahmon varassa, enkä ole aivan varma, riittikö se loppuun asti. Itse kaipasin jotain tietopuolta Kali-jumalattaren seuraksi. Vish Purin ja kirjan asenne intialaisuutta kohtaan on tässä kirjassa sopivan itseironinen.

Metron rakentaminen oli huikea menestystarina. Ensimmäinen osuus oli rakennettu kansainväliset laatuvaatimukset täyttäen budjettia ylittämättä ja aikataulussa. Järjestelmän menestyksen salaisuus oli siinä, että sitä eivät ohjanneet poliitikot ja byrokraatit - niin kuin Kalkutan häpeällisen metron kohdalla - vaan itsenäinen, voittoa tavoitteleva yritys. 

Metro kaupungissa tuo myös kaikki kansalaiset yhteen, sillä kastiluokkia ylittävästi samoissa vaunuissa matkustavat aivan kaikki. No, ei aivan kaikki, sillä esimerkiksi Purin mielestä "nauttikoon toiset siitä. Minä itse pidän autostani ja kuskistani."

Teoksessa on jälleen seitsemän sivuinen loppuliite sanaselityksiä, ja Bollywoodista mainitaan ainakin yksi näyttelijä (ilman paitaa) ja yksi laulu (tämä). 

Pidin kirjasta ja sen leppoisasta tunnelmasta, tosin väliin leppoisuus oli hieman liiankin leppoista, ja kuten edellä jo kirjoitin, uskonnollisuuteen olisi voinut kirjassa kaivautua vielä hieman syvemmin. Mutta kiva vihdyttävä pakkaus tämäkin kirja oli. 

Tarquin Hall: Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus
2013, Gummerus
325 sivua