MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Nais Mason: Toivo / Fabio Geda: Krokotiilimeri

Kun kasasin pari päivää sitten luettavia kirjoja, ajattelin että masennun näiden alle täysin. Miten väärässä sitten olinkaan! Aiheethan kirjoissa ovat aika raadollisia, mutta näissä kaikissa on kuitenkin positiivinen syke, joka jäi kirjat luettuani elämään mieleen.

***

Nais Masonin Toivo (2012, Gummerus, suom. Mervi Osaka alkuperäinen teos Meine Kraft ist die Hoffnung) kertoo kenialaisesta Nais-nimisestä naisesta. Tai aluksi nuoresta tytöstä, joka syntyy Keniassa, käy asumassa USA:ssa ja palaa Keniaan, johon Naisin julma isä pakottaa tyttönsä muuttamaan. Amerikkalaistunut teinityttö ei ole sopeutua elämään, mutta tapaa sitten mukavia poikia. Ja vaikka hän joutuukin välillä vaikeuksiin, koska hän ei ole ihan kuin muut, vaan hieman muita vapaampi tyttö, niin Mais kohtaa Muugin, kivan pojan, jonka kanssa menee naimisiin.

Kaikki on hyvin: Maisilla on oma pieni perhe ja rakastava mies. Kunnes mies alkaa hakata vaimoaan, raiskata tätä mielin määrin ja lopulta mies alkaa käydä baareissa ja vieraissa naisissa. Jopa lääkäri varoittaa heitä ensimmäisen sukupuolitaudin jälkeen, että hi-virus on vakava sairaus ja voi tarttua, jos viettää samanlaista elämää. Tätähän mies ei usko, vaan seurauksena on pian se, että Nais huomaa olevansa hiv-positiivinen. Mies kuolee pian, yhteisö saa tietää asiasta ja Nais saa potkut työstään.

Miten tällainen tarina voisi olla positiivinen, voi joku kysyä tässä vaiheessa. Siksi, että tästä tarina oikeastaan vasta alkaa (ja tuo edellinen oli muuten takakannessa, en siis pilannut kirjan lukemista juonen kertomisella): Nais alkaa ottaa elämäänsä omiin käsiinsä. Aluksi Nais keksii, miten saa toimeentulonsa yh-äitinä, hän alkaa auttaa muita hiv-viruksen saaneita ja ajautuu järjestöihin, joiden kautta alkaa luoda uraansa. Sillä tästä isän ja aviomiehensä nyrkin tiellä olleesta afrikkalaisesta naisesta kasvaa uranainen, joka aloittaa yliopisto-opinnot 37-vuotiaana.

Naisilla on kaksi asiaa, joita hän ajaa elämässään: naisten kohtaama väkivalta ja hiv. Usein nämä yhdistyvät: väkivaltainen mies kohtelee naista välinpitämättömästi, eikä tällaista miestä kiinnosta, mitä seuraamuksia hänen käyttäytymisestään seuraa.

Kyselytutkimuksissa runsaat 80 prosenttia kaikista naisista ja tytöistä ilmoittaa kokeneensa jo lapsuudesta väkivaltaa. Nähtävästi lähes puolella kaikista kenialaisnaisista on miesystävä tai aviomies, joka hakkaa häntä.

Masonin kirjaa lukiessa pääsee kurkistamaan tahtomattaan väkivaltaiseen maailmaan: moni nainen ei edes tiedä, että väkivalta on laissa kiellettyä, kuten ei tunnu tietävän edes poliisi. Sukulaisten tavoin poliisi nimittäin kehoittaa Naisia tottelemaan miestään, niin tämä ei enää hakkaa Naisia.  

Teoksen esipuheessa Elina Hirvonen kertoo, kuinka Masonin teos on tärkeä siksi, että harvoin afrikkalainen nainen pääsee kertomaan eurooppalaisessa kirjallisuudessa elämästään itse; usein afrikkalaiset nähdään uhreina, mutta Masonin kirjassa nainen nähdään toimijana, joka haluaa auttaa paitsi itseään myös muita.

Myös Mason korostaa kirjassaan sitä, että länsimaissa afrikkalaiset on totuttu (vai haluttu?) näkemään "eletään päivä kerrallaan" -ihmisinä, Mason muistuttaa, että eivät kaikki suinkaan olen tällaisia. Masonilla itsellään on tulevaisuuteen tähtäävä suunnitelma: hän haluaa elää pidempään ja hän haluaa nähdä lastensa kasvavan. Niinpä hän lähtee USA:han, jossa hänen on mahdollista saada kalliimpia ja parempia lääkkeitä kuin mitä hän olisi Keniassa saanut. Saatuaan lääkkeitä Mason saa ikään kuin uuden elämän. Tai ainakin tosi monta vuotta pidemmän kuin hän olisi Afrikassa saanut.

Kuinka ihminen voi olla Yhdysvalloissa niin paljon arvokkaampi kuin Afrikassa? Miksei aids-potilailla ole Keniassa samoja mahdollisuuksia?  Se on kyllä räikeä vääryys!

Mason onkin työskennellyt mm. Unicefilla ja AIDS-järjestöissä ja yrittänyt saada afrikkalaisille halvempia hiv-lääkkeitä, joilla hi-viruksen kantajien elämä pidentyisi. Yhtä tärkeä työ on ollut myös informaation antaminen asiasta, joka Masonin sairastumisen aikaan yritettiin vaieta kokonaan. Miten kukaan voi suojautua aidsilta, jos ei tiedä taudista tai kondomeista mitään?

Miksi tämä teos kannattaisi lukea?
Koska se ei todellakaan ole tuhannes kurjuus-kertomus kolmannen maailman ihmisten elämästä, vaan inspiroiva tarina naisesta, joka otti elämänsä haltuunsa, eikä suostunut luovuttamaan! Tällainen tarina voi inspiroida paljon ja auttaa laittamaan oman elämänsä ongelmat oikeisiin suhteisiin. Sitä paitsi, ongelmat voi voittaa, jos aloittaa niiden kanssa taistelemisen. Vaikka heti.



Koska Nais Mason ei saanut minua masentumaan, vaan päinvastoin iloiseksi, aloitin Fabio Gedan Krokotiilimeri (2012, Otava, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä, alkuperäinen teos Nel mare ci sono i coccodrilli) -teoksen heti perään. Teoksen kerrotaan olevan tositarina afgaanipojan Enaiatollah Akbarin elämästä. Tarina syntyi, kun kirjailija keskusteli afgaanipojan kanssa tämän matkasta Afganistanista Italiaan.

Totta vai tarua, on mahdotonta arvioida teoksesta, mutta tarina on ainakin vetävä. Minä-muodossa kerrotaan, kuinka noin kymmenenvuotias poika jää yksin Pakistaniin, mukanaan vain äitinsä kolme elämänohjetta. Poika matkaa Pakistanista Iranin kautta Turkkiin. Hän työskentelee rakennuksilla, katukauppiaana ja milloin minäkin, Turkkiin hän päättää lähteä kyllästyttyään iranilaispoliisien ratsioihin. Matka ei ole helppo, vaan matkalla täytyy ylittää Iranin ja Turkin välinen vuori, jonka yli kävelemiseen menee noin kuukausi. Matkalla laittomat rajanylittäjät paitsi näkevät jäätyneitä ryhmiä myös hukkaavat matkatovereitaan vuorelle. Vuorten jälkeen ihmiset sullotaan kuormurin kyytiin, jonka sisällä ei voi  kunnolla hengittää.

Enaiat on hazara eli kuuluu mongoliväestöstä tai Tsingis-kaanin sotureista syntynsä saaneeseen kansanryhmään, joka ei sopinut muiden afganistanilaisten joukkoon. Kun talebanit antoivat partansa kasvaa, hazarat erottuivat joukosta paitsi kasvonpiirteidensä myös huonon karvankasvunsa takia. Enaiat haluaakin korostaa keskusteluissaan, että talebanit eivät ole sama asia kuin afgaanit.

Istanbuliin päästyään Enaiat huomaa, että elämä on kovin toisenlaista kuin aiemmissa maissa, joissa hän eli: hanttihommia ei saa ja toisten afgaanien luokse ei pääse asumaan, koska kaikki toiset elävät puistoissa, ilman asuntoa. Vaikka matka on surullinen: monet ystävät eivät koskaan pääse määränpäähänsä, tarina on paikoin myös hauska. Esimerkiksi silloin, kun porukka afgaaneja lähtee Turkista Kreikkaan. Sisämaan asukkaina he eivät ole koskaan nähneet merta, uineet tai soutaneet. Kumivene alla kiertää ympyrää ennen kuin he oppivat soutamistekniikan. Samoin silloin lukijaa huvittaa, kun pojille selviää, miksi kumivenepaketin mukana on tullut myös teippiä: kun vene pompsahtaa rantakiviin. Hysterisen hauskaa on myös seurata, miten pojat juoksevat kalsareisillaan pitkin Kreikan rantoja ja kohkaavat edestakaisin. Hysteerisen, koska tarina on juuri niillä main aika kamalakin.

Välillä Enaiat kohtaa auttavaisia ihmisiä, myös Euroopan puolella.

Solkkasimme parhaamme mukaan englanniksi, ja kun toinen miehistä kertoi olevansa ranskalainen, minä sanoin: Zidane. Kun toinen sitten ilmoitti olevansa brasilialainen, minä sanoin: Ronaldinho. En tiennyt heidän kotimaistaan mitään muuta kuin nuo nimet, mutta halusin tehdä selväksi, että pidin niitä arvossa. He kysyivät minulta, mistä olin kotoisin. Sanoin tulevani Afganistanista. He sanoivat: Taleban, taleban. Siinä olikin kaikki, mitä he tiesivät minun kotimaastani.

Olenko joskus maininnut, että jalkapallo on tärkein urheilulaji maailmassa? Jalkapallon kieltä puhuvat kaikki.

Enaiat siis pääsee Italiaan, ja yksi asia pisti silmiini erityisesti. Nuoreksi mieheksi kasvanut poika aloittaa Italiassa toisen asteen koulutuksen opiskeltuaan puoli vuotta (!) kieltä. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten oppilaitoksessa tulee ongelmia, koska miehen opinnot ovat hieman vajavaiset. Hän kun ei ole käynyt koulua sen jälkeen, kun hänen opettajansa ammuttiin koulunpihaan Afganistanissa. Mutta puoli vuotta ja sen jälkeen opiskelemaan kouluun, voitaisiin ilmeisesti Suomessa ottaa mallia Etelä-Euroopasta.

No jaa, itse kirjasta. Se oli Masonin teoksen tyyliin nopealukuinen (vajaa 200 sivua, Masonin teoksessa reilut 200 sivua) ja lopultakin aika viihdyttävä. Alku tässä kirjassa vaikutti sellaiselta olen-joskus-tämän-saman-tarinan-kuullut-kirjalta, mutta vuorten jälkeen kirjassa tuli huumori mukaan. Vaikka matka oli karmea, se vaikutti tarinassa poikien retkeltä läpi viidakon. Välillä aloin pohtia, että mikä tarinasta mahtaa ja voi olla totta, mutta luovutin kuitenkin ja annoin tarina viedä.

Miksi tämäkin teos pitäisi lukea?
Koska se kertoo yhden tarinan niistä ihmisistä, jotka pyrkivät meidän rakentamien rajojen yli. Jokainen voi miettiä, onko tulija elintasopakolainen, joka on turistimatkalla hyvien tukien perässä.
En lukisi teosta kovinkaan otsa kurtussa -meiningillä, sillä tarina kantaa ja on kerrottu mieleenpainuvalla tyylillä, ja on nimeonmaan tarina.  

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Liisa Karvinen: Riisiä tiskin alta - Tarinoita nousevan auringon maasta

Liisa Karvisen Riisiä tiskin alta - Tarinoita nousevan auringon maasta (2012, Gummerus) oli pakko hankkia heti, kun huomasin sen Maijan blogissa. Japani-tietämykseni on ollut paljon kirjojen varassa, olen tainnut jopa tenttiä Japanin historia -kurssin yliopistoaikoinani ja silloin tuli tutuksi tämä teos:


Muutoinkin olen listannut Japani-kuvaani kirjojen sivuilta:

Pilgrim Kumoi, Ruriko: Etäällä koittaa kevät
Sujata Massey: Rei Shimura -sarja
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Junichiro Tanizaki: Avain
Banana Yoshimoto: NP, Kitchen




Japani on kiinnostanut pienesti senkin verran, että olen ajalla ennen lapsia hikoillut tatamilla suorittaakseni seuraavan vyön. Ja joitakin tuttuja on Japani lahjoittanut minulle, mutta jotenkin kuvani Japanista on aika yksinkertainen: riisiä, sushia ja hassuja asioita, joita japanilaiset harrastavat: valokuvaaminen joka paikassa, pitkät työpäivät ja jatkuva kumartaminen.

Täytyy sanoa, että Karvisen teos muutti kuvaani Japanista ja japanilaisista aika paljon. Siltihän kuvani on pitkälti nojatuolimatkailun kautta koettua ja rakennettua, mutta en ole ainakaan ihan heti matkustamassa Japaniin.

Karvinen on YLE Uutisten ulkomaantoimittaja ja uutisoinut monesti Japanista Suomeen. Karvinen on myös opiskellut japania ja valmistunut Helsingin yliopistosta pääaineena Japanin tutkimus. Karvisen tieto ja kokemus Japanista näkyy teoksessa. Paitsi historiaa, politiikkaa ja taloutta tässä teoksessa käsitellään myös tavallisia ihmisiä.

Teos itse asiassa kertoo Tokiosta ja esittelee Tokion niin, että kaupunkin on jaettu eri osiin. Näissä eri osissa Karvinen kertoo niistä asioista, jotka liittyvät kuhunkin kaupunginosaan. Teos alkaa niin, että siinä kuvaillaan keisarin palatsia ja tietysti samaan aikaan kerrotaan keisarin vallasta ja historiasta. "Palatsista itään" -luvussa siirrytään kuvailemaan työelämää, jossa tulee vahvasti ilmi naisten heikohko asema Japanin työelämässä, mikä liittyy Japanin historiaan ja myös siihen, miten työelämässä noustaan ylöspäin: liehittelemällä esimiestä ja pomoa työajan jälkeen. Nyky-Japanissa seurauksena on se, että naiset eivät halua naimisiin, eivätkä tehdä lapsia.

Kurinalainen ja kilpailuun keskittyvä työelämä ei sinällään tullut yllätyksenä kirjan mukana, mutta vapaa-ajonviettotavat kylläkin. Karvisen mukaan japanilaiset ovat kovaäänisiä ja nauravat paljon, nukkuvat mitä kummallisimmissa paikoissa ja juovat paljon! Enpä olisi ensimmäisenä ajatellut viileistä japanilaisista, että maassa otetaan viinaa (sakea) niin rankalla kädellä, että katukuvaan kuuluvat sammuneet. Tai että juopottelusta avoimesti kerrotaan, eikä reipasta juhlintaa pidetä mitenkään nolona asiana.

Kirjaa lukiessa ymmärsin harrastamieni japanilaislajien luonnetta paremmin: olin tahtomattani solahtanut japanilaiseen tiukan hierarkian maailmaan, kun kumarsin kunnioittavasta mustavöistä senseitäni. Japanilaisten intensiivinen lukuharrastas teki vaikutuksen. Kaikkein parasta kirjassa, vaikka pidinkin kovasti myös historia- ja politiikkaosuuksista, oli tavallisten ihmisten kuvaus:

Jokaista seuruetta yhdistää iloisuus. Joskus aikanaan juuri junalaiturilla retkeilijöitä katsoessani havahduin siihen, miten paljon japanilaiset nauravat. He kertovat juttuja, läimäyttelevät toisiaan olalle ja nauravat. Junassa jatketaan pulisemista, vertaillaan eväsrasian herkkuja, juodaan jääteetä ja nauretaan. - - Eikä hyväntuulisuus rajoitu retkeläisiin, vaan yhtä lailla näkee nauravia naisporukoita lounaalla, kikattavia koululaisryhmiä junassa tai asiakkaan kanssa iloisesti jutustelevia pikkupuodin kauppiaita.


Aivan kaikki Japanista lukemani ei tehnyt vaikutusta: hyvä veli -järjestelemä, korruptio, nuiva suhtautuminen ulkomaalaisiin, silmien sulkeminen asunnottomien ja burakulaisten asemasta, kova kilpailu koulumaailmassa, itsemurhaluvut jne. - Japanissa tuntuu olevan paljon asioita, jotka kaipaavat huomiota ja ratkaisua.

Välillä Japani tuntui kovin aasialaiselta maalta, välillä kovin länsimaiselta, välillä kovin omalaatuiselta - ja totta varmaan onkin, että Japani on kaikkea näitä. 

Kirja on ehdottmasti lukemisen ja tutustumisen arvoinen, todellakin taidolla ja tietämyksellä tehty. Ainoa, mitä kaipasin kirjaan, oli sellaisen normaalin japanilaisen kertomus: missä hän asuu, mitä harrastaa, mitä lapset tekevät vapaa-ajalla, vai onko vapaa-aikaa olemassakaan kovan kilpailun jälkeen? Siis vielä enemmän kuin mitä kirjassa oli. Teoksessa esiteltiin lähinnä teatterit ja ruokapaikat, nähtävyydet ja muut asiat, joita varmasti keski-ikäinen ihminen haluaa tietää ja kuulla, mutta miten japanilaiset oikeastaan elävät, jäi hieman epämääräiseksi. Eihän sitä tietysti voi tyhjentävästi kertoa, ja ehkä olen vain liian utelias, blogimaailman nielaisema lukija...

***

Tässä vielä pari mielikuviini vaikuttanutta pätkää, teoksessakin mainittu Lost in Translation -filmi ja Geishan muistelmat.



Ja jos ja kun Japani-aihe innostaa eteenpäin, Karvinen mainitsee kirjassaan vielä nämäkin teokset:

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Shusaku Endo: Verraton hölmö
Junichito Tanizaki: Makiokan sisarukset.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Seuraavaksi listalla: pelastetaan maailma!

Mulla on tapana lainata kirjastosta liikaa kirjoja, kasata niitä nurkkiin lojumaan ja unohduksiin hautautumaan. Välillä on pakko kasata kirjoja jonkinlaiseen järjestykseen ja hyväksi kokemani lukemisjärjestelmä on muutenkin se, että peräkkäin luettuja kirjoja yhdistää joku asia, teema tai tekijä.

Listasin maaliskuun alussa naisten kirjoittamia kirjoja, ja nyt ne kirjat on luettu. Kasassa oli kaksi helmeä ja kaksi vähän raskaampaa teosta. Mikähän siinä on, että en ihan ole koskaan päässyt pohjoisten kirjailijoiden teoksiin sisälle asti?

Johanna Hulkon Säkeitä Pietarista sai Pietari-kuumeen päälle ja myöskin se sai minut lainaamaan Hulkon seuraavan teoksen lukuinnostukseeni kasoittumaan.
Veronica Pimenoffin Maa ilman vettä toi maailman epätasa-arvoisuuden lähemmäs, ja ehkä innoitti tähän seuraavaan kirjalistaukseen.
Katja Ketun Hitsaaja ei ollut ehkä niin suuri lukukokemus, ja sai laivapelkoni yltymään, mutta kuuluu sarjaan tulipahan kuitenkin luettua.
Maria Peuran Valon reunalla taas jatkoi tutustumista pohjoiseen ja sen ehkä edelleen hieman mystisenä pysyvään kirjallisuuteen.

Jos mietin, että mikä yhdisti näitä naiskirjailljoita, niin aiheen puolesta niissä melkein kaikissa käsiteltiin ihmissuhteita, rakastumista, suhteen kehittymistä aina eroon asti. Peura ja Kettu kertoivat pohjoisen Suomen ihmisistä, Hulkko vei naisensa Pietariin ja Pimenoff vielä kauemmas aina kolmansien ja neljänsien (!) maiden maailmaan. Peuran naishenkilö oli vasta kasvamassa naiseksi, muilla naiset etsivät elämäänsä paitsi suhteissa myös urallaan. Lohduttavaa lukiessa oli samastua naisiin, joilla elämä ei tunnut luistavan ihan niin suoraan kuin aina joskus kuvittelen kaikkien muiden kuin oman elämäni kulkevan.

Samalla luin hieman vanhempaa kirjallisuutta, mikä oli hieno saavutus itseltäni, koska koko alkuvuoden olen  lukenut vain uutta kirjallisuutta. Uutta kirjallisuutta on tulossa seuraavien teosten väleihin, mutta kasasin kuitenkin kirjani aiheena "pelastetaan maailma", tai ainakin "ahdistutaan maailman pahuudesta".

Nais Masonin Toivo kertoo voimakkaasta afrikkalaisesta naisesta, joka matkaa kohti parempaa elämää, lähtökohdat ovat niin huonot kuin ne vain voivat olla. 
Fabio Gedan Krokotiilimeri kertoo puolestaan afgaanipojan matkasta kohti parempaa maailmaa, Eurooppaa tällä kertaa. 
Lubna Ahmad Al-Husseinin Olenko kirottu -kirja miettii naisen asemaa ja Koraanin kirjoituksia suhteessa naisen asemaan.   



Jos edelliset eivät onnistu minua täysin masentamaan, niin jatkan maailmanparannusmatkaani näihin teoksiin:

Liu Xiaobo on kiinalainen ihmisoikeusaktivisti ja Nobelin rauhanpalkinnon saaja, josta en tiedä oikeastaan mitään, mutta haluaisin tietää. Vangittu rauhannobelisti -teos varmaan kertoo, minkälainen henkilö Xiaobo on.

Himalayan People´s War taas kertoo Kiinan naapurimaan maoistien kapinasta. En usko, että tästä kirjoitan blogiini, vaikka sen saisin luetuksi. Vaikka saattaahan tietysti olla, että innostun.


Sitten, silmiini osui pari uudehkoa teosta omasta maastamme, jotka ehkä kiinnostavat minua.

Kulttuurien kohtaamisia arjessa ja Kansalaisuus työyhteisön arjessa - Maahanmuuttajien kertomuksia työelämästä voisivat tuoda uutta näkökulmaa maahanmuuttaja-asiaan, tai sitten ei.

Siitäkin huolimatta, että joitakin se tuntuu suunnattomasti ärsyttävän, nostan asiaa, joka minua kiinnostaa, esiin taaskin.
   


Edellisten linjoilla jatkavat nämä:

Mikä ihmeen uussuomalainen, joka on koonnut kansiensa sisään maahanmuuttajien omia tarinoita, mukaan lukien Alexandra Salmelan novellin.

Juha Vakkuri taas kuljettaa teoksessaan Neljän polven puu lukijansa Afrikkaan.


Osa teoksista tuntuu jo etukäteen rankalta ja raskaalta, joten en ota stressiä siitä, saanko jokaisen luetuksi. Toisaalta, haluan tuoda esille nämä kaikki teokset niille, joita samat aihepiirit kiinnostavat.

Hassua, miten oman lukusuunnitelman julkituominen sai puhtia lukemiseen ja juuri noiden naiskirjailijoiden kohdalla sain luetuksi kaikki etukäteen suunnittelemani teokset.

Maria Peura: Valon reunalla

Kylä inhosi niitä, jotka lähtivät.
Meitäkin, jotka vasta suunnittelimme pakoa.
Me pakenimme kylää.
Piilouduimme sen katseelta metsään tai kirkkomaalle,
jossa hautakivet olivat niin tiuhassa rivissä,
etteivät puut mahtuneet kasvamaan.
Me tiesimme, miksi tavarajuna toi kylään
 niin monia kuolleita ja niin vähän eläviä.
Se johtui kylästä.
Sillä oli ilkeä sielu.



Maria Peura tuli tutuksi esikoisestaan On rakkautes ääretön (2001), joka kertoi insestistä ja pedofiliasta, ei niin mukavista aiheista, mutta Peura käsitteli aihetta tavalla, joka toi mm. Finlandia-palkintoehdokkuuden.

Siispä, ennakko-oletuksena Valon reunalla (2005, Teos) -teosta aloittaessani oli, että se olisi myös jotain ei-niin-mukavaa-aihetta käsittelevä kirja, joka kuitenkin olisi tekstin tasolla taitavaa.

Kirjassa kerrotaan Kristiinasta, nuoresta tytöstä, joka kasvaa kohti aikuisuutta. Tätä kasvua kuvataan erityisen tarkasti verineen karvoineen. Kristiina elää pohjoisen kylässä, jossa keskellä virtaa joki ja reunalla kulkee rautatie. Molemmat paikat ovat kuolemanpaikkoja, sillä keväisin joki vie ihmiset jäiden läpi ja junan alle voi hypätä. Tosin juna vie jotkut harvat mennessään myös etelään, jossa sielläkään kaikki eivät pärjää, vaan saattavat sitten Helsingissä jäädä ratikan alle. Kirjassa on siis hieman pessimistinen ote ihmisin: kirjan henkilöt ovat tuomittuja elämään pikkukylässään, joka on ahdistava sekä perheen sisällä että muissakin kylän yhteisöissä.

Kaiken pessimismin keskellä elää nuorten rakkaustarina: Kristiina hyppää Karinsa mopon selkään, ja Kari vie Kristiinaa tyhjiin mökkeihin, joissa he voivat tutustua siihen, mikä Kristiinasta on kasvamassa. Toisaalta Kristiinasta tuntuu, että Kari on ottanut hänet vain siksi, että ystävä-Pirta on toisen kanssa. Kirjassa ruumillisuus on mitä vahvimmin läsnä, eikä lukijalle käy epäselväksi, että Kristiina on läski, ainakin siihen saakka, kun ei enää syö mitään.

Kylässä ihmiset puhuvat pahaa toisistaan jatkuvasti, Kristiinan isä käy vieraissa ja pahin alue kylässä on kerrostalo, jonka rappukäytävässä leijuva rasvan haju jää niin vahvasti ihoon kiinni, että vanhemmille ei osaa valehdella, jos käy kielletyssä paikassa.

Kirjassa puhutaan ruumiillisuudesta, naimisesta, kuolemasta, ja siinä on sellainen samanlainen pohjoisen vire, joka myös Katja Ketun Hitsaajassa oli vallalla: ihmisille tapahtuu pahoja asioita, eikä pahojen asioiden vyörymistä voi mitenkään pysäyttää. Jotenkin en osaa lukea näitä pohjoisen kirjailijoita niin täysillä kuin haluaisin, sillä vahva ilmaisu ja pessimistinen sävy jää pitkäksi aikaa elämään kirjan lukemisen jälkeenkin. Itäisenä ihmisenä kaipaan kirjaankin sellaista ilkikurista huumoria ja valoisampaa suhtautumista elämän käänteisiin ja sitä en löydä pohjoisen tarinoista. Voisin sanoa, että nämä kovasti ahistavat minua. Tähän tyyliin:

Karin isän ääriviivat asfaltissa olivat hauraammat kuin papan. Isä oli ampunut itseään päähän, mutta luoti oli löytänyt sellaisen reitin, ettei hän kuollutkaan. Hän vain halvaantui vyötäröstä alaspäin. Kari ei saanut pikkuveljeä, vaikka sitä oli suunniteltu. Isä rullasi pois kylästä pyörätuolillaan, laittoi aseen jonkun toisen ohimolle. Luoti löysi tappavan reitin ja hän päätyi Oulun lääninvankilaan. Raakel (äiti) poltti kaikki valokuvat ja pian Kari oli unohtanut, miltä isä näytti, mutta ne violetinväriset soikiot, jotka isä oli Raakelin kasvoihin painanut silitysraudalla, ne eivät lähteneet pois hankaamalla.

Kirjan luettuani (165 sivua) voin todeta, että Peuran kieli on taitavaa, kirjan aihe ei-niin-mukavaa. Juuri niin kuin ajattelinkin. Kannattiko kirja sitten lukea? Tähän en osaa oikein vastata, koska kirja oikeasti sysää minut sellaiselle alueelle, jota on vaikea ymmärtää ja siitä myöskin lukea. Silti täyty sanoa, että minua kiehtoo Peuran uusin, Vedenaliset (2008) nin paljon, että voisin senkin jossain vaiheessa lukea.    
  
Arvioni + + ½.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Anne Swärd: Kesällä kerran

On kummallinen kesä mutta pian se on ohi.
Tulee syksy, tulee talvi.
Yritämme teeskennellä että kaikki on normaalisti.
Hiljainen sopimus, keino päästä eteenpäin?
Kaikki tuntuu hiertävän kuin kiristävä kaulus
joka ei hellitä otettaan ennen kuin nukahdamme illalla.
Kaikki mitä huudan sinulle on väärin.
Ja kaikki mitä sinä huudat takaisin.
Kaikki mitä teemme ja
kaikki mitä emme tee.


Kun noin vuosi sitten luin Anne Swärdin Viimeiseen hengenvetoon, kirjoitin, että luulin kirjaa aloittaessani sen olevan dekkari. Jostain syystä ajatus seuraa minua edelleen, sillä vieläkin muistelen Swärdin ensimmäisen teoksen olleen dekkari, ja vieläkin jostain syystä ajattelin, että myös Kesällä kerran (2012, Otava - alkuperäinen teos: Polarsommar, suom. Katriina Huttunen) olisi dekkari. En tiedä, poistuuko dekkari-päähänpinttymä koskaan, mutta Swärdin kirjat eivät ole dekkareita. Vaikkakin teoksissa tapahtuu jotain dekkarimaista ja niiden tunnelma on synkkä, sellainen, joka enteilee jotain pahaa tapahtuvaksi.  

Luin Swärdin Kesällä kerran -teosta fyysisesti huonoina hetkinä, enkä tiedä, onko fyysinen huono olo syy siihen, että kirja tuntuu todella synkältä, pahalta ja sellaiselta, jonka parissa voi pahoin. Swärdin teksti ja tyyli kirjoittaa on mahtavaa, mutta hänen aiheensa ja teoksensa tapahtumat ovat vain niin synkkiä. Samalla Swärdin omantakeista tyyliä on pakko ihailla.

Jackin lähellä on aina pimeää, äidillä oli tapana sanoa. Niin kuin se olisi isän oma vika. Jos hän avaisi silmänsä, tulisi vähän valoisampaa, äiti sanoo. Silloin isä näkisi ettei ole yksin tässä maailmassa. 

Kesällä kerran on kertomus perheestä, jossa on äiti Ingrid ja isä Jack, pojat Kristian ja Jens. Perheeseen tulee myös tytär, jota Ingrid on kauan kaivannut ja jonka Jack haluaisi mieluiten unohtaa: Kaj on Jackin tytär hänen naisseikkailunsa hedelmä. Kirjaa kerrotaan eri henkilöiden kertomana, luvut ovat lyhyitä ja kertoja vaihtuu yhtä tiuhaan kuin aiemmin lukemassani Ketun Hitsaaja-teoksessa. Aluksi kirjassa se olikin rasittavaa (en vain mitenkään pidä tällaisesta hektisestä tyylistä kirjoittaa), mutta loppua kohden aloin niellä tyylin, sillä toisin kuin Ketulla tässä teoksessa tarina eteni hyvin, töksähdyksiä yhteen tiettyyn hetkeen ei tullut ja lopultakin aloin pitää lukemastani. Niin paljon kuin kirjassa kerrotuista asioista voi pitää.

Perheen sisällä on rakkautta: Kaj rakastaa velipuoltaan Kristiania, eikä halua päästää tätä irti; rakkauden lisäksi perheessä on myös välinpitämättömyyttä: Kaj tekisi mitä tahansa, että saisi isänsä rakkautta. Perhettä koettelevat petokset ja pettymykset: kun Kaj tulee taloon, täytyy Ingridin avata silmänsä miehensä uskottomuuksista; ja mitä tapahtuu, kun toinen uskottomuus tulee perheen sisällä ilmi?

Ja tämän kaiken sisäisen kuohunnan ulkopuolella he ovat suhteellisen normaalinoloinen ruotsalainen keskiluokkainen perhe. Ainakin loppuun asti.

Rakkautta ja riitaa.
 Aina rakkautta ja riitaa.
Jopa Kajn ja minun välillä, miksi sen täytyy olla niin?
Koska yksinäisyys on
 pelottavin avaruuden kaikista mustista aukoista,
 siihen ei missään tapauksessa halua
imeytyä ja kadota.

Vaikka alussa nurisinkin, on kirja täysin lukemisen arvoinen ja Swärd kertojana niin omanlaisensa, että lukeminen on kiinnostavaa.

Arvioni: + + + ½. (koska en ihan täysin ja alusta päässyt kyytiin mukaan)

Teoksen ovat viimeisimmäksi lukeneet myös:

Minna

joiden teksteistä pääsee myös muiden arvioihin.


perjantai 23. maaliskuuta 2012

Kohtaamispaikassa Joel Haahtela

Eilen kiirehdin Akateemiseen kirjakauppaan kuulemaan, mitä hienoa Joel Haahtela kertoilee kirjoistaan, kirjoittamisestaan ja maailmanmenosta noin yleensä. Kirjailijathan ovat valo pimeässä: tuovat elämäämme sen puuttuvan sykkeen, jonka varassa voi nähdä paremmin.

Ennen Haahtelaa ehdin kuuntelemaan Liisa Keltikangas-Järvisen viisauksia lastenkasvatuksesta ja peittämään lapseni korvat kaikelta mahdolliselta, joka voisi haavoittaa pienen tunteita. Niin kuin se, että Suomessa on erilaisia päiväkoteja: hyviä ja huonoja. Omanihan ovat olleet vain siinä ensimmäisessä. Ja vasta sen jälkeen, kun kyky empaattisuuteen ja muut asiat, joita maailmassa tarvitsee, ovat päässeet kehittymään normaalilla tavalla. Koska lapselle pitää tuottaa pettymyksiä, niin seuraavaksi pahoitin lapseni mielen sillä, että pitää olla hiljaa ja antaa äidin kuunnella.


Haahtela kertoili uutuudestaan, Traumbachista, ehkä hieman hillitymmin kehuen kirjaansa kuin itse tein täällä. Haahtela on tehnyt kertakaikkisen kirjallisen vaikutuksen, sillä mennään.

Haahtela kertoi, kuinka Traumbach lähti liikkeelle lehtileikkeestä Itä-Saksan kerrostaloista, joiden kohtaloa Haahtela alkoi miettiä: minkälainen ihminen siellä asuisi. Haahtela pyrkii tipauttamaan kirjoissaan lukijansa tari-naan ja kieleen, ja ainakin Traumbachin kohdalla Haahtela onnistui aikeissaan: aloitettuani matkan Jochenin kanssa en halunnut tarinasta enkä kielestä pois. 

Haahtelan teokset eivät ole kovin pitkiä, koska kirjailija kertoi olevansa kärsimätön kirjoittaja. Onneksi kirjoja on tipahdellut sen verran useasti, että itselläni on vielä muutama vanhojakin lukematta, seuraavana varmaankin lukuvuoroon tulee Katoamispiste. Toivoa kuulemma sopii, että seuraavakin Haahtelan teos pulpahtaisi ulos.


Lopuksi ja välillä Haahtela jutteli niitä näitä ja harmitteli, että välillä nykymaailmassa ei pääse mihinkään muita piiloon ja karkuun. FB seuraa, minne menetkin. Somea sattumoisin pohdittin myös tämän viikon Annassa (itse tosiaan olen paitsi somen myös naistenlehtien orja). Haahtela muisteli, miten hauskaa oli aikana, jolloin keskellä kaupunkia voi kadota puhelinkoppiin kokemaan elämän hyviä ja huonoja hetkiä. Muilta piilossa. Miten musta tuntuu aina välillä, että aika moni kuvittelee olevansa samanlaisessa piilopaikassa, kun aloittaa puhelun vaikka ruuhkaisessa junanvaunussa. Ehkä se entinen maailma elää meissä syvemmin kuin huomaammekaan.

Itse elän keväisellä onnentiellä, ja vaikka nyt vähän koetellaankin, niin täytyy sanoa, että aina on mukavaa ja ilo pysähtyä kuuntelemaan herra (tai rouva) kirjailijan puheita kirjojensa synnystä ja taustoista.

Ketähän seuraavaksi pääsemme kuuntelemaan?

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Katja Kettu: Hitsaaja

Ei se ole pahinta, että on syyllinen,
vaan se, ettei koskaan jää kiinni.


En ole saanut vieläkään käsiini saati luetuksi Katja Ketun Kätilöä, joten päätin lukaista odotellessani Hitsaajan (2008, WSOY), jossa pääsin kohtaamaan suurimman painajaiseni. Todettakoon, että olen maailman surkein takakansitekstien lukija, ja jos olisin lukenut Hitsaajan takakannen, olisin ehkä jättänyt kirjan lukematta. Hitsaaja kertoo tarinan Estonian uppoamisesta ja sen, miten moneen ihmiseen ja elämään Estonian uppoaminen voikaan vaikuttaa.


Teos alkaa syyskuusta 1994, päivästä, jolloin Estonia uppoaa Itämereen. Teoksessa tapahtumia kerrotaan eri näkökulmista: on Somero, joka tarkastelee tapahtumia Ivalon poliisiasemalta; Niila, joka miettii tapahtumia lomautettuna hitsaajana; Kaisu, edellisen vaimo, joka asuu Jollaksessa Helsingissä; Mirka, joka ikävöi elämäänsä ja kadotettua veljeään Inarin korkeudella. 

Teos hyppii näkökulmasta toiseen ja takaisin niin vauhdikkaasti, että hyppiminen käy ongelmalliseksi teoksen kerronnan kannalta. Olen lukijana mahdottoman hidas rakentamaan kuvaa kirjan henkilöistä ja siksi tällainen tyyli, jossa näkökulma vaihtuu kahden sivun jälkeen, ei sovi ollenkaan minulle. Olen todella huono myös muistamaan nimiä, joten Hitsaajaa lukiessani minulla meni turhaa energiaa, kun pinnistelin muistaakseni, kuka asuu missäkin ja miten henkilöt liittyvät toisiinsa. En saanut rakennettua henkilöistä oikein minkäänlaista kuvaa mieleeni.

Ehkä eniten lihaa ja elämää rakentuu Niilan ympärille, joka joutuu vaikeuksiin työpaikallaan. Niila on hitsaaja, joka passitetaan uudestaan kurssille, oppimaan hitsaamista. Yhtäkkiä nimittäin kaikki hänen tutkintopaperinsa ovat kadonneet. Niilan muistin syövereistä kumpuaa muistoja, joissa hän työskentelee Estonian keulaportin kimpussa. Jotain on vialla, mutta kuka on syyllinen ja mihinkin? Tämä on johtoajatus koko teoksen ajan; Niilan muistot pulpahtavat lopulta tarinassa selviksi. Vaikka lukija olisi voinut arvata Niilan osallisuuden niistä monista vihjauksista, jotka kirjassa toistuivat. Liian monesti, tuskailee tarkkaavainen lukija.

Niila on vajonnut yhä syvemmälle muistoihinsa, Kaisu-vaimo alkaa ärsyttää puhumattomaksi muuttunutta miestä, ja Niila menettää hermonsa vaimonsa suhteen.
Mie olen mies, jonka paras ystävä on orava.

Niila tuntee syyllisyyttä keulaportista, mutta lopulta myös kaikesta siitä, minkä hän jätti Lappiin karatessaan etelään. Samoin kuin keulaportti ei myöskään Lappi jätä Niilaa muistoissa rauhaan, ja Niila alkaa miettiä muistojensa kohtaamista: hän matkustaa takaisin pohjoiseen.





Pohjoinen onkin Ketun teoksessa melkein yhtä voimakas kuin Estonia määritellessään ihmisten kohtaloita: pohjoisessa on jotain synkkää, joka vie ihmiset salaisuuksien syövereihin.

Koko päivän katselen, kuinka metsänlaita syö valoa ja oksentaa pimeyttä. Hämärtyvässä illassa varvikkoreunan käkkyrämännyt ja vaivaiskoivut vääntelevät peloissaan.

Pohjoisen kuvaus on Ketun vahvuuksia. Mutta tässä teoksessa en oikein päässyt ymmärtämään, miksi Estonia ja nimenomaan pohjoinen piti olla yhdessä. Sekä pohjoinen että Helsinki olivat täynnä epätoivoisia elämänkohtaloita ja ihmisiä. Jotenkin teoksesta jäi lopultakin hieman sekava olo: kaikki henkilöhahmot olivat jotenkin sekaisin ja tekojensa takia syyllisyyttä täynnä; näkökulman muutos parin sivun välein teki teoksesta vielä sekavamman. Jo Estonia aiheena oli tarpeeksi kammottava; en tiedä, mihin tarvittiin vielä painajaisunia, jotka kuljettivat lukijan hukkuvien mieleen.

Tämä teos oli hieman liikaa minulle.

Luulen jatkossakin valvovani kaikki laivamatkani.

Arvioni + + (½), koska en päässyt henkilöihin mukaan, teos oli aivan liian synkkä, mutta plussaa siitä, että Ketun kieli on kuitenkin varsin sujuvaa - mitä nyt tässä teoksessa oli turhaa toistoa, jonka olisin siivonnut pois.  






maanantai 19. maaliskuuta 2012

Kirjailija kuvassa


Perjantaina hämmästyin kovasti, kun luin ilmaisjakelulehti-Metroa. Viikonloppuliitteen (joka ei enää ole liite, joten mikäs se sitten onkaan) etusivulla oli iso juttu kirjailija Eeva Rohaksesta, jonka uusi teos Syvä pää on tullut kauppoihin.
Myönnän, että alkoi kiinnostaa, vaikka en ole lukenut Keltaiset tyypit -teostakaan. Samalla mietin, että miksi kaikki kirjailijat eivät näy samalla tavalla aikauslehtienkin kansissa? Tai ehkä kohta näkyvät. Ainakin Rohas voisi olla myös naistenlehden kannessa. 
Alanko olla niin vanha, että kaikki kirjailijattaret näyttävät kauniilta? Vai ovatko kaikki kirjailijattaret muuttuneet kauniimmiksi?

Edellisviikkojen MeNaiset (10/2012) kirjoittaa paitsi omakustannekirjallisuudesta myös Laura Gustafssonista. Olen alkanut lukea naistenlehtiä viime aikoina, koska alan olla siinä iässä, että tyyliblogit eivät näytä sitä tyyliä, johon itse voisin pukeutua. Vaikka useimmiten mietin puoli lehteä, että miten ripsien hoidosta voi saada kolmen sivun jutun ja 15 vinkkiä siitä, miten ripsensä saa näyttämään tuuheammilta, pidemmiltä ja taipuisimmilta, niin naistenlehdet ovat yllättäneet myös kirjallisuusaiheisilla jutuillaan ja myöskin jutuilla, jotka koskevat naisten elämää. Olen koukussa ainakin niinä viikkoina, jolloin lehti maksaa pari euroa.

Gustafsson paitsi kertoo elämästään myös kritisoi naisia siitä, että naiset eivät ole solidaarisia toisilleen: jos joku menestyy, niin ajatellaan, että se on jotenkin itseltä pois. Niinpä huomaan, että olen melkein astunut ansaan, kun Rohaksen kuvan nähdessäni ajattelin ehkä vähän pahasti, että pitääkö naisen olla myös kaunis päästäkseen kirjailijana pinnalle? Gustafsson muistuttaa, että on ihan ok, jos nainen on sekä kaunis että älykäs. Ja jos nainen on seksikäs, niin sekin on ihan ok.

Jos joku nainen on avoimen seksuaalinen, se otetaan henkilökohtaisena vittuiluna. Juuri naiset käyttävät tätä kontrollikeinona toisiaan vastaan.

Itse menen ehkä tästä jo vähän sekaisin: olenko minä salaa opetettu ajattelemaan niin, että naisena pitäisi pärjätä ilman ripsien pidennyksiä ja nytkö pitäisi ajatella, että on oikeastaan parempi, jos kaunis nainen saa menestyä, kun tähän asti se on ollut sallittua vain rumille. Ja sitten tulee sellainen olo, että onko sillä sitten aina merkitystä, että onko nainen kaunis vai eikö ole? Ehkä juuri siksi pidin Katja Ketun kolumnista Hesarissa:

Yrjönkadun uimahalli on lempipaikkani Helsingissä, keidas rumuuden keskellä. Joka puolelta kuuluu kikatusta, rupatusta ja polinaa. Altaassa lilluu kauniita vartaloita. Kaikenikäisiä, kokoisia, näköisiä.

Onneksi on vielä joku paikka, jolloin sillä ei ole mitään merkitystä, onko kaunis vai ruma.

No joo, pää menee sekaisin vähemmästäkin. Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että itseäni nuoremmat ajattelevat ihan eri tavalla. Juuri kun itse olen alkanut päästä tasolle, jossa osaan puhua edes hieman arvokkaasti ja ikääni kuuluvaan tapaan, paheksua jokaista v***u-sanaa, jonka kuulen, varsinkin nuorison suusta ja lasteni lähellä, niin luen Huorasadun, jonka jälkeen opin sanomaan, että älä vittuile mulle (ainakin hiljaa mielessäni, jos kukaan tuttu ei näe).

 

Sitten taas, kun menee pari päivää, niin huomaan, että nyt ehkä sitten onkin muodikasta käyttää tiettyjä alatyylin sanoja. Myös teosten nimissä. Että en nyt sitten tiedä, mitä taas ajatella. Itse olen tottunut ajattelemaan, että tietyt sanat alistavat naisia ja kuuluvat ikään, jona ei oikein tiedä niiden sanojen merkityksiä. Mutta sitten toisaalta, ehkä tässäkin on kyse siitä, että naiset ottavat sanat takaisin itselleen. Myönnän, olen suorittanut naistutkimusta yliopistossa, mutta en mä silloinkaan tajunnut niitä teorioita.



Lopuksi vielä kerrottakoon miten naisten kirjoittaman kirjallisuuden lukeminen vaihtuu. No, miesten kirjoittaman kirjallisuuden lukemiseksi. Menin viime viikolla kuuntelemaan, kuinka kirjat ovat syntyneet -luentoa. Simo Hämäläisestä en nyt edes kunnolla muistanut, että mitä kirjoja herra onkaan kirjoittanut, mutta halusin kuulla Veronica Pimenoffin kertovan omista kirjoistaan. Koska odotukseni olivat edellämainitut, niin olin hieman pettynyt, että Pimenoff olikin sairas, ja hänen osuutensa illasta oli peruttu. Jäinkin sitten vain odottelemaan hetkeä, jolloin uskaltaisin karata koko illasta. 
Mutta, täytyy sanoa, että illan puhuja, Simo Hämäläinen, oli loistava puhuja ja piti otteessaan, enkä mä sitten mihinkään lähtenyt. Itse asiassa Hämäläinen sai minut niin pahasti pohjoiskarjalaisiin maisemiin, että seuraavana aamuna töissä puhuin, että siellä Helsingissä. Pari päivää on mennyt sen asian muistamisessa, että täällähän minä kuitenkin olen. Hämäläinen oli vakuuttava, sopivasti hauska ja tottunut puhuja, niin että eihän tuolta luennolta sitten olisi oikeastaan edes halunnut lähteä pois.

Mietinkin, että miten kirjailija oikein pääsee tarpeeksi lähelle lukijaa? Kertomalla naistenlehdessä sitä, miksi toimittaja kirjailijan sanoman muokkaa vai kertomalla itse sen, mitä haluaa. Jälkimmäinen sai minut rientämään ja hankkimaan kirjailijan kirjan, ensimmäinen toki tavoittaa suuremman yleisön kuin kourallisen kuulijoita.

Ja sitten vielä aloin tuntea suurta ahdistusta siitä, että miksi toiset pääsevät isosti ääneen ja toiset pienesti? Mietinkin, että pitäisikö blogissa kirjoittaakin mieluummin niistä, jotka eivät suuressa mediassa pääse esille kuin niistä, joista valtamedia kirjoittaa. Monesti nimittäin itsekin haluan lukea niitä kirjoja, joista "kaikki" puhuvat, että tietäisin, mistä kaikki puhuvat. Valitettavasti on tullut myös monia pettymyksiä isojen ja suosittujen suhteen. Joten nyt tasa-arvon päivänä julistankin teesikseni nostaa esiin niitä kirjailijoita, joita media ei rakasta, mutta joita itse rakastan.


Jossain vaiheessa, TBR-listan kirjojen ohella siis tulen lukemaan myös nämä kirjat:

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

TBR100 -kirjaa

Karoliinan suomalaisiin kirjablogeihin tuoma TBR100-lista ei jättänyt ihan kylmäksi minuakaan. Ensin ajattelin, että en jaksa ruveta mitään listailemaan, mutta sitten kuitenkin päätin kasata listan, koska sellaisen alku mulla olikin jo valmiina.

Ensinnäkin listalla ovat sellaiset kirjat, jotka olen saanut omaan kirjahyllyyni ostettua, ja siis joita en kuitenkaan ole vielä lukenut. Toiseksi, listasin mukaan kirjoja, jotka näkyvät kirjaston lainaushistoriassani eli jotka olen lainannut, mutta en kuitenkaan ole niitä ehtinyt lukea. Kolmanneksi, kurkkasin erästä aika uutta lukion äidinkielen kirjaa, joka antoi vinkkejä kirjallisuudesta Afrikan suuntaan. Se on ollut mulle pitkään maanosa, jonka kirjallisuuteen haluaisin tutustua. Aivan en ole vielä unohtanut sitä Intiaakaan, koska olen saanut hyllyihin haalittua intialaisten kirjailijoiden kirjoja.

Karoliinalla tässä oli aikarajana vuosi 2015. Hmmm.... no, senhän näkee, vieläkö oma blogini on silloin enää pystyssä, mutta jos laitan tämän listan tuonne operaatio oma kirjahylly -tilalle, niin sieltähän voi hienosti seurata, miten projekti edistyy. Vai edistyykö...

Joidenkin kirjailijoiden kohdalla lukee "joku kirja". Tämä tarkoittaa, että haluan tutustua kirjailijan tuotantoon, mutta en osaa näin etukäteen sanoa, että mikä kirja olisi sellainen, joka ehdottomasti olisi ylitse muiden.   





1. Abulhawa, Susan: Jeninin aamut
2. Agarwal, Shilpa: Haunting Bombay
3. Ahmatova, Anna: Runoja
4. Alasalmi: Vainola
5. Allende, Isabel: joku kirja
6. Anam, Tahmina: Kulta-aika
7. Aswani, Alaa: Yacoubian-talon tarinat
8. Atwood, Margaret: Herran tarhurit
9. Auster, Paul: joku kirja
10. Autere, Terttu: Kirjepostia
11. Ba, Mariama: Pitkä kirje
12. Behm, Jukka: Matkoilla
13. Blixen, Karen: Eurooppalaisena Afrikassa
14. Boyne, John: Tarkoin vartioitu talo
15. Bulgakov, Saatana saapuu Moskovaan
16. Chaviano, Daina: Ikuisen rakkauden saari 
17. Coetze, J. M.: Kesä
18. Couto, Mia: Flamingon viimeinen lento
19. Cunningham, Michael: Illan tullen
20. Currie, Ron jr.: Juniorin erikoinen elämä
21. Desai, Anita: joku kirja
22. Divakaruni, Chitra Banerjee: Hopealaakson salaisuus
23. Dorrestein, Renate: Pojallani on seksielämä ja minä...
24. Dostojevski, Fedor: Idiootti
25. Drew, Alan: Vesipuutarhat
26. Ekman, Kerstin: Sudentalja-trilogia
27. Fagerholm, Monika: Amerikkalainen tyttö
28. Farah, Nuruddin: Perhesalaisuuksia
29. Farooki, Roopa: Bitter Sweet
30. Franzen, Jonathan: Vapaus
31. Franzen, Jonathan: Muutoksia
32. Gallay, Claudie: Tyrskyt
33. Geda, Fabio: Krokotiilimeri
34. Gilbert, Elizabeth: Eat Pray Love
35. Gille, Elisabeth: Vartiotorni
36. Glavinic, Thomas: Toiveet jotka toteutuvat
37. Gluhovski, Dmitri: Metro 2033
38. Gordimer, Nadine: joku kirja
39. Haahtela, Joel: kaikki, joita en ole vielä lukenut
40. Hautala, Turkka: Salo
41. Hotakainen, Kari: Ihmisen osa
42. Hulkko, Johanna: Jostakin kotoisin
43. Hustvedt, Siri: Amerikkalainen elegia
44. Hämeen-Anttila, Virpi: ne, joita en ole vielä lukenut
45. Hämäläinen, Simo: Kätkäläisen tarina
46. Ishiguro, Kazuo: Pitkän päivän ilta
47. Itkonen, Juha; Seitsemäntoista
48. Jalonen, Olli: 14 solmua Greenwichiin
49. Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Taivaalta putoava eläintarha
50. Kala, Advaita: Almost Single
51. Kettu, Katja: Kätilö
52. King, Stephen: Liseyn tarina
53. Kuusisto, Stephen: Kuulokuvia
54. Lewycka, Marina: Muu maa mansikka?
55. Li, Yiyun: Kultapoika, smaragdityttö
56. Leinonen, Tarja: Liian ruskea miniä
57. Liksom, Rosa: Hytti n:o 6
58. Llosa, Mario Vargas: Tuhma tyttö
59. Makine, Andrei: Vain rakkaus
60. Malkamäki, Sari: Toinen kattaus
61. Malladi, Amulya: The Sound of Language
62. Mason, Nais: Toivo
63. McEwan, Ian: Sovitus
64. Mehran, Marsha: Lumoavien mausteiden kahvila
65. Mehta, Gita: Joen sutra
66. Morrison, Toni: Minun kansani, minun rakkaani
67. Munro, Alice: Viha, ystävyys, rakkaus
68. Murakami, Haruki: Pieni lammasseikkailu
69. Murari: Taj Mahal
70. Nair, Anita: Mistress
71. Naipaul: Elämän kuva
72. Nasrin, Taslima: Häpeä
73. Nazer: Orja
74. Niffenegger, Audrey: Aikamatkustajan vaimo
75. Nummi, Markus: Kiinalainen puutarha
76. Onerva: Mirdja
77. Peura, Maria: Valon reunalla
78. Pimenoff, Veronica: Sankarin seisaus
79. Pohjola, Mike: Ihmisen poika
80. Pulkkinen, J. P.: Kaikki onnelliset perheet
81. Rai, Dipika: Someone Else´s Garden
82. Sanderson, Catherine: Petite Anglaise
83. Saxell, Jan: Unenpäästäjä Florian
84. Samartin, Cecilia: Senor Peregrino
85. Sealy, Allan: Hotelli Everest
86. See, Lisa: Shanghain tytöt
87. Shields, Carol: Rakkauden tasavalta
88. Shriver, Lionel: Poikani Kevin
89. Sillanpää: Elämä ja aurinko
90. Sjögren, Vivi-Ann: Kasvokkain
91. Tan, Amy: Rouva Chenin henki
92. Tikkanen, Henrik: Helsinki-kirjat
93. Tikkanen, Märta: Vuosisadan rakkaustarina
94. Toibin, Colm: Brooklyn
95. Umrigar, Thrity: The Space Between Us
96. Xiaolong, Qiu: Punapukuiset naiset
97. Zama, Farahad: The Wedding Wallah
98. Zusak, Markus: Kirjavaras
99. Waheed, Rekha: Sari´s and the City
100. Woolf, Virginia: Orlando


Veronica Pimenoff: Maa ilman vettä



Veronica Pimenoff on ollut omalla TBR-listallani jo jonkin aikaa, Loistava Helena -teoksen luin juuri ennen blogini aikaa, joten se on mielessä, mutta ei kirjoituksissa mukana. Jos Pimenoff kiinnostaa kirjailijana, kannattaa aloittaa juuri Loistava Helena -teoksesta, joka on naisen kasvukertomus paitsi naiseksi myös tieteen tekijäksi.

Pimenoffin teoksissa tuntuukin olevan aina samanlainen teema: nainen tiedemaailmassa, nainen miesten maailmassa (tieteessä tai ylipäätään yhteiskunnassa). Jos ihmettelet kirjapostausteni pitkää aikaväliä, niin se johtuu siitä, että Pimenoffin teokset eivät ole kovinkaan nopealukuisia. Mutta sitäkin palkitsevampia, kun ne saa luetuksi. Luotaantyöntäviä kirjat eivät ole; niissä on vain niin paljon ajateltavaa, että kirjaa ei voi kahlata illassa, eikä kahdessakaan. Ja kirja jää, kuten hyvän kirjan kuuluukin, elämään ja ajatuksiin vielä lukemisen loputtuakin.

Suosittelen Pimenoffiin tutustumista, koska kirjailija on ihan suotta jäänyt ilman suurta suosiota. Pimenoffista (s. 1949) itsestään on aika vähän tietoa löytyvissä, mutta hän on kirjailijan työn lisäksi lääkäri ja psykiatri, joten kirjoissa on varmaan paljon myös oman elämän kokemuksia mukana. Koska itse olen huono tunnistamaan kirjailijoita siinä missä muitakaan Suomen silmäätekeviä, niin meinasi mennä sekin ohi, että Pohjois-Karjala-vuosinani Pimenoff oli monesti lähempänä kuin tajusinkaan. Mennä viikolla yritin päästä kuulemaan Pimenoffia itseään Kirjailijaliiton luentosarjassa Studia Litteraria, mutta Pimenoff oli sairastunut ja perunut tulonsa.


Maa ilman vettä (1999, Tammi) on hieman varhaisempaa tuotantoa, kirjan sisäsivujen mukaan Pimenoffin seitsemäs teos. Teoksessa on kyse kahdesta naisesta, suomalaisesta Kristiinasta ja mosambikilaisesta Sofia Elenasta, jotka ovat nuorina opiskelijoina kohdanneet 60-luvun Berliinissä ja marssineet pelastaakseen maailman.

Kristiina ja Sofia Elena kohtaavat uudestaan vuosien päästä Portugalissa, jossa Sofia Elena makaa sairaalavuoteessaan kuolemassa. Lääkäriksi valmistunut nainen sairastaa syöpää, eikä enää parane. Kirjan sanoma paljastuu naisten dialogeista, joihin osallistuva Sofia Elena muistaa asioita väärin, kertoo saman tarinan monta kertaa aina eri tavalla, tai ei muista, mitä kertoi.

Kristiina on Suomessa menestyvä tutkija. Hänellä on aviomies ja kaksi lasta. Kristiina matkaa miehensä kanssa Yhdysvaltoihin ja tapaa vapaa-ajallaan miehen, joka järjestää hänelle sammakoita. Kristiina haluaa salakuljettaa sammakot tieteen nimissä Suomeen päästäkseen tutkimaan niiden myrkkyä. Sammakkoja hän matkustaa hakemaan Portugaliin.

Teoksessa ei ole tapahtumia tämän enemmän, mutta se, mitä tapahtui vuosien saatossa, tulee ilmi naisten nähdessä toisensa.

Sofia Elena halusi pelastaa maailman, tai ainakin kotimaansa, Portugalin siirtomaan Mosambikin. Naisena hän kohtasi kuitenkin monta ongelmaa, epätasa-arvoisen maailman, jossa naisen asema on olla uhri, synnyttäjä ja rakastaja; lääkärinä kouluttamattomat ja parantajiin uskovat asukkaat, afrikkalaisena sisällissodan, joka syttyi maan irtaantuessa Portugalista. Kristiinan on vaikea ymmärtää Sofia Elenan kertomaa, mutta osansa hän saa jahdatessaan sammakoita, joiden myyjänä toimii Sofia Elenan veli ja hänen afrikkalaiset ystävänsä. Mukana on myös nais- ja huumekauppaa. Maailman ikävät ja rikolliset kasvot näyttäytyvät Kristiinallekin, jonka oman salakuljetus-operaation pyhittää se, että hän tekee asian tieteen nimissä.





Teos näyttää, miten samoilla eväillä ihmiset suuntautuvat eri suuntiin, olosuhteiden pakosta, maailman epätasa-arvon takia. Naiset, jotka opiskelevat samassa paikassa, eivät voi maailmoilleen mitään. Vaikka olivat nuorina uskoneet siihen, että maailma muuttuu opiskelujen ja asenteen avulla. Teoksessa osoitetaan ne kohdat, joissa maailman ongelmat sijaitsevat: naisten ja miesten maailmojen erilaisuudessa.

Minä todella tömähdin Mosambikiin miesten maailmaan. Siihen, että tuhouduttiin. Siinä ei ollut vaihtoehtoa, vain tuhoutumisen tavan vaihtoehdot: joko tulta tai tomua, Sofia Elena sanoi sivuuttaen Kristiinan suuttumuksen. - Miehet halusivat sotia, ei heitä huvittanut tehdä peltotöitä ja hankkia lapsille puhdasta vettä. Siksi tuloksena oli tulta tai tomua. Luoti tai aavikko, miina tai kuiva kaivo. Eikä niitäkään vaihtoehtoja lopulta enää ollut, saatiin nimittäin ne kaikki. Tomukin saattoi vielä syöstä tappavaa tulta, kun aavikoituvaa peltoa kuokkiva nainen sohaisi miinaan.

Teoksessa maailman ongelmat nähdään miehissä, tai vallassa. Vallastahan ovat taistelleet maailman historiassa miehet. Onko miesten vallanhalu sitten sukupuolessa? Ainakin teoksen mukaan, sillä paitsi maailman vallasta kyse on myös vallasta kotona, naisen ja miehen välillä.  

Nuorena minä luulin että miehet enimmän osan ajastaan taistelevat päästäkseen valtaan, nyt uskon että niille on tärkeintä pitää valta hallussaan niin valtiossa kuin kotona. Valtaan tarrautuminen on ympärillä oleville kauheampaa kuin valtaan pyrkiminen. Vallan puolustaja on tuhoisampi kuin haastaja. Miehen merkki ei ole keihäs vaan tuoli. Päällikön istuin! Paskajakkara!

Kristiina kokee Sofia Elenan jutut vastenmielisinä, oikeastaan hän kokee Sofia Elenan vastenmielisenä: kuoleva ja haiseva nainen on jotain, mitä Kristiina ei halua nähdä eikä katsoa. Lukijalla on hieman sama olo, vastenmielisiä asioita, joita ei halua kuulla, eikä tuoda arkielämään, on kirjassa sivun sivun jälkeen.

Teoksessa kaikesta vastustuksesta huolimatta näytetään, miten maailma on epäreilu: maailmassa pitää olla aina joku, johon peilata itseään: valtaa ja erinomaisuuttaan. Maailmassa on ollut vastakkain länsi ja itä; pohjoinen ja etelä; krisityt ja muslimit. Aina tarvitaan joku, jota alistaa. Ja kaikkein alimpana ovat köyhät naiset. Vaikka toisaalta naiset ovat niitä, jotka synnyttävät uutta ja jotka jatkavat elämää.

Entäs Suomi sitten? Mehän olemme kaikesta sivussa, emme ole Portugalin tavoin alistaneet ketään ja meillä on tasa-arvo, eikö niin?

Öljykriisin aikana koko Eurooppa suostui palelemaan, kun koneille oli tulla nälkä. Vesikriisin vuoksi emme suostu palelemaan, vaikka Keski-Aasian öljykenttien lapset kuolevat suolistotauteihin. Mitä äitien lasten vedestä, kunhan isien autoissa on bensaa. Tankkerit kuljettavat öljyä vesistöjen saastumisen uhalla, jotta koneet saisivat omansa, mutta makean veden kuljetukseen ei tankkereita panna jotta elävät saisivat osansa. Suomessa suolataan pohjavedet talviliikenteen takia.

Teoksessa tuodaan naisten keskusteluissa esiin niitä asioita, jotka eivät ole mukavaa tai miellyttävää kuunneltavaa. 60-luvun maailmanparantajat ovat nähneet, miten maailma ei ole muuttunut ihan siihen suuntaan, mitä he suunnittelivat. Teoksessa on kovin pessimistinen kuva, mutta toisaalta siitä voi nähdä ajankuvan. Ja näin vuonna 2012 voi myös kauhistella, että maailma on jatkanut matkaansa aivan samaan suuntaan; eriarvoisuus on päivän sana ja toisia maita käytetään globalisaation nimissä häikäilemättömästi hyväksi. Veden saanti kaikille ihmisille ei ole lainkaan maailman prioriteetti numero yksi.

Mitä tästä voisi ajatella? Kamalaa, ettei Pimenoffin ajatuksia jaa useampi ihminen maanpäällä.

Luin tänään HS:n sivuilta, miten portugalilaiset lähtevät Brasiliaan töihin, kun entinen siirtomaa pärjää paremmin kuin siirtomaaherransa. Tuntuu, että Eurooppa on saanut itsestään melkoisen sotkupesän, jonka selvittämiseen ei tunnu olevan kiinnostusta. On syntynyt uusia vallan tavoitteilijoita, jotka eivät suostu lännen valtaan, mutta ottavat vallan samalla tavalla: alistamalla niitä, joita alistaa voi.

Pimenoffin kirja oli loistava herättelijä. Toisaalta tieto lisää tuskaa, myös näkemään maailman tilan kokonaisuudessaan. Siis, miten huono se on.




Arvioni:  4½/5