Kaksi erilaista kirjaa adoptiosta Tuuli Lähteenmäki: Kerro että äidillä on ikävä / Liisa Rinne: Odotus

Tuuli Lähteenmäki: Kerro että äidillä on ikävä

2014, Books on Demand

178 sivua

Liisa Rinne: Odotus

2015, Atena

181 sivua

Tuuli Lähteenmäen teokseen törmäsin, kun etsin kirjallisuutta Aasiasta. Kirjassa nimittäin käydään useasti Sri Lankassa, ja kirjan tapahtumat liittyvät olennaisesti tähän maahan. Teos kertoo adoptiosta, kun pariskunnalle käy selväksi, että biologisia lapsia ei tule. Tuuli alkaa miettiä miehensä kanssa mahdollisuuksia saada lapsi, ja mutkien kautta he päätyvät etsimään lasta toiselta puolelta maailmaa: Sri Lankasta on mahdollista saada pieni vauva, kohtuullisen nopeasti. Kolmen vuoden odotus tuntuu tulevista vanhemmista kuitenkin pitkältä ajalta, sillä sen verran menee ennen kuin perhe saa kuulla ensimmäisestä lapsestaan, Kumarista.

Kirja on erilainen adoptiotarina siinä mielessä, että kahden adoptiolapsen biologiset äidit ovat mukana tässä tarinassa. Sri Lankassa nimittäin on mahdollista saada biologisen äidin yhteystiedot, ja biologinen äiti käy tuomassa lapsen oikeudenistuntoon, jossa adoptiovanhemmat saavat lapsensa.

On itkettävän liikuttavaa lukea, miten biologiset äidit tuovat lapsensa, antavat vauvat aivan tuntemattomille ihmisille. Tuuli alkaa käydä kirjeenvaihtoa biologisten äitien kanssa, koska haluaa kertoa näille, että lapset voivat hyvin.

Vuosien saatossa lasten kaksi äitiä käyvät kirjeenvaihtoa, joissa he kertovat kuulumisistaan. Srilankalaisten äitien kirjeissä tulee jatkuvasti esiin se, miten lasten antamiseen pois on ehdottomasti eniten vaikuttanut se, että he ovat niin köyhiä. Tuuli joutuukin miettimään, miten paljon lasten kuuluu tietää maailmasta, jota näiden biologiset äidit elävät ja toisaalta myös, miten paljon hän on velkaa näille äideille, joilla on pulaa kaikesta: työstä, rahasta, ruoasta, asunnosta, lääkemaksuista. Mihin asti adoptioäiti voi kustantaa näiden aasialaisten elämää?

Emme voineet lukea Juliukselle ja Siljalle heidän huolistaan, jotka tuntuivat vain lisääntyvän. Emme voineet myöskään lähettää suurempia summia rahaa, koska mikään ei tuntunut riittävän. Rahaa meni aivan yhtä paljon kuin sitä lähetimme.

Lapset kuitenkin pääsevät tutustumaan myös omiin biologisiin juuriinsa, sillä perhe käy useita kertoja Sri Lankassa. Ei voi muuta kuin ihailla adoptioäidin jaksamista ylläpitää yhteyttä heti alussa ja myös sen jälkeen, kun lapset ovat kasvaneet teini-ikään. Vaikka suhde on kovin monimutkainen ja välillä ahdistava, on varmasti kaikille helpottavaa, että väylä biologisiin vanhempiin, samoin kuin lapsiin on auki. Kirjaa lukiessa ei voi myöskään muuta kuin tuskastua maailmaan: köyhien maiden äidit joutuvat luopumaan lapsistaan köyhyytensä takia, kun taas länsimaiden lapsettomilla on aivan toiset ongelmat.

Liisa Rinne kirjoittaa taas täysin vastakkaisesta näkökulmasta adoptioon. Emilia on elänyt aina perheen ainoana lapsena, eikä ole voinut aavistaakaan, että hänet on adoptoitu. Kunnes hän löytää vahingossa papereita, joissa asiasta kerrotaan. Tuntuu kuin hänen elämänsä olisi kokonaan valhetta. Ujo ja hiljainen Emilia on ollut äidille aina hieman pettymys, tai ainakin niin kovin erilainen kuin mitä Aili-äiti odotti. Kun Aili ryntää pulkkamäkeen, saa hän repiä puoliväkisi jurottavan tyttärensä mukaan. Toisaalta Aili ei itse myöskään osaa olla sellainen äiti kuin hän haluaisi: kotiin jäänyt nainen ei osaa tehdä ruokaa, niin ettei se palaisi kattilan pohjaan. Voi että, tätä kirjaa lukiessa kyllä symppailin tätä naista, joka yritti olla täydellinen äiti, mutta jäi kovin paljon täydellisyydestä. 

Minua harmitti. Ailan tekopirteä ääni ja minä, joka en kyennyt raivaamaan tietä muiden lasten leikkeihin, vaan tarvitsin Ailan siihen viereeni, istumaan puistonpenkille, keinumaan rinnalleni. Huiskis vaan, hän ponkaisi vauhtia, takapuoli valui keinulaidan yli. Emilia tuus kattoon, ei ku tuu nyt vaan. Emilia! Vaatteet hiersivät, teki mieli juosta pois.

Kirjassa liikutaan menneessä ja myös nykyisyydessä: Emilia muistelee lapsuuttaan ja kun Emilia alkaa odottaa lasta, hän päättää, että ottaa yhteyttä biologiseen äitiinsä saadakseen selvää, onko hän samanlainen jonkun kanssa. 

Biologinen äiti löytyy, ainakin kirjan lukijalle, ja hänen syynsä ja valintansa selviävät.

Näiden kahden kirjan jälkeen voi vaan todeta, että vaikka yhteys biologiseen äitiin voi tuntua vaikealta ylläpitää ja jotenkin hankalalta ajatukselta, avoimuus adoption suhteen tuntuu hyvältä ja elämää helpottavalta asialta.

Päivi Lappalainen: Kulkisitko kanssani

Kulkisitko kanssani kevääseen, 

jos

olisin kuin versoonsa puhkeava puu

tai 

kuin umpunsa puhkeamista 

pidättelevä kukka?

Kulkisitko kanssani on Books on Demandin julkaisuja, ja se on eri runoilijoiden, kirjan toimittaneen Päivi Lappalaisen facebook-ystävien, kokoelmateos. Runokirja on jatkoa facebook-ystävien aforismikokoelmalle (Jalkain alla suhisee ruohokatras), jota ei ole saatavilla ainakaan pk-seudun kaupunginkirjastosta, joten en osaa sanoa, mitä kirja pitää sisällään. 

Kulkisitko kanssani -teoksen kirjoittajista löytyy tietoa täältä. 

Teos jakaantuu seitsemään osaan, ja ensimmäisen osan aloittaa Sylvi Hutun runo Kulkisitko kanssani, josta alun lainaus (ja kirjan nimi). Osiossa mennään kivun ja kaipuun kautta ystävien tärkeyteen: 

Ystäväni, 

kun katson tähtiin

näen siellä sinut. 

Kun katson kedon kukkasiin

sielläkin sinä olet. 

- - 

Toinen osio on otsikoitu Tässä hetkessä ilo ja vapaus. Ilo tuntuukin olevan nopeasti ohi menevää runoissa: Päivi Lappalaisen runossa juhlat päättyvät jo toisessa säkeistössä: 

Kiire kätellä, kuvata, 

muistot, 

ja kenen omaisuus, 

on, pysyy poissa

kuin tyhjyyden täysi tuska

valuttaa kyyneleensä meren vatini pohjaa

myöten. 

Sanoissa ei säästellä, kuten Jussi Keskisen runossa, jonka lukemisen jälkeen jää miettimään, että onko tämä suurta runoutta vai arjen kuulemista teinien keskellä, vai vitun ironiaa siitä, että sanat ovat turhia, eivätkä riitä?

Taivaalla vitun tähdet, 

jotka putoavat suoraan fucking syliimme

siinä vitun paikassa sillä vitun hetkellä

syntyy tarina. 

Alkaa juttu, joka ei pääty koskaan. 

Samanlaista sanallista iloittelua on seuraavan osion (Rakkaus) Esa Karttusen runossa Sellaista on seksi, jossa jokainen säe päättyy translatiivi-muotoon. Tästä runosta ainakin löytyy sekä loppusointua että toistoa. 

Ylitalon ukko loi meidät ihmiseksi. 

Aatamin ensimmäiseksi. 

Ja Eevan toiseksi ihanaiseksi naiseksi. 

Rakkaus-aiheisista runoista pidän kirjassa Salme Laitisen kauniista, mutta ei mitenkään moderneista, runoista, joissa on osion muissakin runoissa esillä olevia pilviä rakkauden tuntoja kuvaamassa: 

Poutapilvenä leijuit

kuljetit minua kauas, 

kauas pois. 

Rakkauden jälkeen runokokoelmassa tulee runoja, joissa kaivataan tai etsitään. Rakkaus on rikki, ja se on jättänyt kaipuun. Seuraavaksi etsitään rakkautta, tai sanoja runoihin - tai jotain elämään. Oikeastaan silloin, kun runot on jaettu tiettyjen sanojen ja teemojen alle, osiosta pompahtaa esiin se runo, joka jotenkin eroaa toisista. Niistä, joissa kielikuvia ja asioita pohditaan luonnon äärellä tai arkiaskareita tehdessä. on se yksi runo, jossa minä istuu junassa ja miettii: 

Kirjoita tässä sitten runoja, 

kun pankkitili on moninumeroinen, 

pihassa bemari, 

soiton päässä

uskollinen tyttöystävä. 

paidat silitettynä

kokopuisessa kaapissa, 

sikarilaatikossa valmiina

juhlahetkiä varten, 

pyykit ja tiskit pesty, 

lapset hyvissä kouluissa

(Ilkka Putkonen)

Teoksen loppu, jossa mietitään huomista ja tulevaa, on yllättäen surullinen: masennusta ja kyyneleitä. Se pitää jopa maailmantuskaa sisällä runoissaan. 

Eilen uljaana uuteen huomiseen

kaksi Tulevaisuuden Toivoa

lähti lahjaansa noutamaan - - 

Sitten - - laukaus!

Syvä hiljaisuus!

Voin vain rukoilla ja vuodattaa kyyneleet. 

Miten tulisi parempi huominen. 

(Päivi Lappalainen) 

Teoksessa on 31 eri kirjoittajan runoja. En tiedä kirjoittajista heidän runojaan enempää, mutta teoksen toimittajasta ja monta runoa siihen kirjoittanut Päivi Lappalainen kirjoittaa omasta urastaan (ei vain kirjallisuuden saralla) täällä. 

Kirja osui silmiini kirjaston uutuus-luettelosta, ja luin sen, koska halusin kesällä irtaantua siitä, mitä yleensä luen. En yleensä lue runoteoksia, nyt niitä olen lukenut ja postannut kolme peräkkäin; en yleensä myöskään lue pienkustantamojen tai itsekustannettuja kirjoja, mutta tämän kesän aikana olen lukenut niitä useita. 

Tämä kirjan luin aamukahvia siemaillessa, kiitos seurastanne, runojen kirjoittajat! 

Päivi Lappalainen: Kulkisitko kanssani 

2013, Books on Demand

83 sivua

Kirjoittajat.