Viikon luetut: Viha jonka kylvät - Operaatio onni - Miten valo putoaa

Angie Thomas: Viha jonka kylvät 
2017, Otava
The Hate U Give, 2017 
suomentanut Kaijamari Sivill 
397 sivua 

Angie Thomasin teos Viha jonka kylvät (2017, Otava) tuli vastaani kirjaston uutuus-luettelosta, jota aika usein selailen. Thomas kirjoittaa mustista nuorista, jotka elävät mustien asuinalueella. Alueella, jossa Starr-nimisen teinitytön isä opettaa tyttärelleen, miten käyttäytyä, jos poliisi ikinä sattuu pysäyttämään tämän. Valitettavasti Starrin ystävälle ei ole kukaan opettanut, että poliisin pysäyttäessä täytyy aina pitää kädet näkyvissä. 

Starrin vanhemmat tekevät kaikkensa, että heidän lapsensa saisivat asuinaluettaan paremman elämän. Siksi he kuskaavat lapsiaan kouluun toiselle alueelle. Sinne, missä asuvat ja käyvät koulua valkoiset. Mutta Starr asuu mustien alueella ja hän on musta. Starr elää kahdessa maailmassa, ja yrittää elää niin, etteivät nämä kaksi maailmaa kohtaa toisiaan. Eläminen kahdessa maailmassa on kuitenkin raskasta, ja Starrin on päätettävä, voiko hän koulumaailmassa luottaa ystäviinsä niin, että päästää heidät myös toiseen maailmaansa. 

Teoksessa seurataan näitä kahta erilaista maailmaa. Jos teinin on vaikea elää kahdessa niin erilaisessa maailmassa, niin lukijalle tulee vähintäänkin kiusallinen olo siitä, että nämä maailmat ovat mahdolliset. Voiko maailmaa muuttaa niin, että erilaiset maailmat ovat lähempänä toisiaan? 

Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa normaalilta. 

Vaikka kirjassa on paljon nuortenkirjallisuuteen ominaista (ihastumista, ystävyyssuhteita, musiikin sanomaa), on kirjassa paljon myös aikuisille. Vähintäänkin se avaa silmät: onko maailma oikeasti tällainen? Kirjasta lisää mm. Ompun blogissa. 

Taina Haahti: Operaatio onni

2004, WSOY 

335 sivua 

Operaatio onni oli lukupinossa, koska ajattelin lukea sen Helmet-haasteeseen kohtaan kirjan nimessä on tunne. Kirjan puolivälissä tajusin, että johan se tunne oli Thomasin kirjassa - mutta luin tämänkin kirjan loppuun. Olen sen joskus ostanut kirjaston poistoista, koska tykästyin Haahden kirjoihin. Operaatio onni kertoo Suvi Sivulasta, joka on uraa luova kahden lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Mies on usein matkoilla, sekä miehen etä vaimon työt vaativat uhrautumista mm. illalla, ja elämää värittää mm. ongelmat lastenhoidon suhteen. 

Suvi päättää, että heidän perheen elämän muuttaa iso valkoinen omakotitalo, josta hän alkaa haaveilla lähes pakonomaisesti. Taloa varten perheen täytyy kuitenkin ottaa lainaa, minkä jälkeen mihinkään muuhun elämiseen ei ole varaa. 

Kirjassa seurataan sitä, tuoko valkoinen omakotitalo onnen, jota Suvi niin kovasti metsästää. Viha jonka kylvät -teoksen jälkeen tällainen tarina ei hirveästi tunteita enää kuitenkaan nosta. 

Katriina Ranne: Miten valo putoaa 

2017, Gummerus 

176 sivua

Katriina Ranteen teokselta Miten valo putoaa (2017, Gummerus) odotin etukäteen paljon, sillä hänen aiemmat teoksensa Minä, sisareni ja runoteos Ohikulkijan tuoksu (täällä) viehättivät minua erityisen paljon. 

Miten valo putoaa kertoo kahdesta henkilöstä: suomalaisesta Aarosta, joka elää Lontoossa eläkeläisenä. Hän on fyysikko, joka on vaimonsa kanssa intohimoisesti tutkinut fysiikan eri aiheita. Pikkuhousuista alkaa Aaron ja alun perin bulgarialaisen Lalan kummallinen kirjeenvaihto. Lala kertoo elämästään enemmän kuin koskaan aiemmin, ja Lalaa puolestaan kiehtoo Aaron maailma. Onko näiden kahden ihmisen välillä jotain muutakin kuin sattuma - tulevatko he tärkeiksi toisilleen muuten kuin kirjeissä? Tällaisen odotushorisontin kirja tuntuu luovan lukijalle. 

Lukiessani kirjaa tuntui olo kovin kömpelöltä: tuntui, että jotain jäi teoksen hienosta kielestä ja asetelmasta tajuamatta, koska en päässyt kirjan mukana sinne, mihin teoksen alku yritti minua kuljettaa. 

Kaikkea sitä mitä näemme ei ole olemassa. Ja on olemassa paljon sellaista mitä emme näe. 

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo - naistenviikko

Tänään naistenviikon nimppareita viettää Olga, joten päivän kirjana esittelen Oga Tokarczukin Päivän talo, yön talo (2004, Otava), joka on ollut kirjahyllyssäni jonkun aikaa odottelemassa lukemista. 

Tokarczuk (s.1962) on puolalainen kirjailija, joka on aiemmin toiminut psykologina. Päivän talo, yön talo -teoksesta on helppo nähdä hänen taustansa, sillä teoksen yksi lähtökohdista on ihmisten unet, joita toisilleen tuntemattomat ihmiset kirjoittavat internet-sivustoille. Unet ovat kuitenkin vain yksi osa kirjaa, lisäksi siinä kuvataan puolalaisen kylän elämää, pyhimys Kümmernistä, pyhimyksestä kirjoittavaa Paschalista, sieniä keräävää minäkertojaa, ihmissudeksi muuttuvaa professori Ergo Sumia ja myös puolalaisten siirtymistä asumaan entiseen saksalaiseen kylään, Nowa Rudan lähelle. 

Kirjailija itse asuu Nowa Rudan lähellä, joten kuvaus kylästä ja sen elämästä on varmaan todellista, nin paljon kuin se on historiallisesti mahdollista. Tämä alue on Tsekin rajalla ja alue on myös kuulunut toisen maailmansodan loppuun asti (vuodesta 1871) Saksalle. Tämä historia näkyy kirjassa tapauksena, jossa maisemia katsomaan ja menneitä muistelemaan tullut vanha mies jätetään kuolemaan rajalle - puolalaiset rajavartijat siirtävät miestä Tsekin puolelle ja tsekkiläiset taas Puolan puolelle. Kirjan lopussa myös kuvataan, miten aluetta asutettiin puolalaisilla, ja miten saksalaiset vietiin Saksaan Puolan rajan siirtyessä länteen päin. Moni saksalainen hautasi aarteitaan maahan, josta puolalaiset taas kaivoivat näitä aarteita ja toimeentuloaan itselleen. Melkoista puuhaa. 

Tämä oli kuitenkin vasta kirjan selkeä osuus, sillä kirjan tarinassa on paljon sellaista, mikä jäi minulle ihmettelyksi. Kun olin lukenut kirjaa kotvasen, alkaa kirjassa pitkä osuus, jossa kerrotaan Kümmernis Schonaulaisen elämästä. Isä haluaa naittaa tämän nuoren naisen taistelutoverilleen, mutta nainen itse haluaa jatkaa elämäänsä luostarissa, jossa on jo jonkin aikaa asunut. Ymmärsin lukemani tarinasta, mutta en tajunnut, miten tämä kaikki liittyi tarinaan puolalaisesta kylästä. No, kaiketi tietysti siten, että puolaisilla on katolilaisina pyhimyksensä. Kun tarina jatkuu kertomuksella Paschaliksesta, joka myöhemmin passitetaan Kümmerniksen elämäkerran kirjoittajaksi, olin jo kaukana puolalaisen kylän elämästä, jota olin asennoitunut lukemaan. Kirjan lopussa pääsin taas puolalaisen kylään elämään, mutta olin hieman liian turhautunut, varsinkin kun eteeni hyökkäsi ihmissudeksi muuttumista pelkäävä Ergo Sum. 

Huh, luulin pitäväni epärealistisista kirjoista, joissa on kaikenlaista erilaisia tarinoita mukana, mutta nyt tuntuu, että sain tätä kaikkea aivan liian paljon - ja innolla alan lukea jotain, joka pysyy realismissa. En onnistunut löytämään muita kirjoituksia teoksesta, onkohan kukaan muu lukenut tätä?

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo  (2004, Otava)

Dom dzienny, dom nocny, 1998

suomentanut Tapani Kärkkäinen

377 sivua

Hopia & Laakso: Kirjaston kissat x 5

Joskus tulee luettua monta raskasta teosta peräjälkeen, eikä sellaisen rupeaman jälkeen pysty lukemaan oikeastaan mitään. Täytyy keventää luettavaa, pitää taukoa. Tälla kertaa raskauteen toi apua Kirjaston kissat -sarjakuvakirjat. Bongasin nämä teokset vähän aikaa sitten Oksan hyllyltä -blogista, eikä siinä auttanut muu kuin etsiä sarjikset käsiinsä. 

Teossarjan tekijät ovat Antti Hopia (tekstit) ja Nina Laakko (piirrokset), epäilen turkulaista alkuperää, koska sarjisstripit ovat ilmestyneet Turkkareissa (Turun Sanomissa). Minulla on pieni haju, että olen näitä kissoja nähnyt ja lukenut aiemmin, mutta sittemmin unohtanut. Kiitos MarikaOksalle, joka toit ihastuttavat kissat elämääni takaisin! 

Kirjoisa seikkailevat Fransis ja Ziu, sekä koko joukko muita kissoja, jotka asuvat Turun pääkirjastossa (tai lähistöllä). Siinä vanhassa, jota vartioi puudeli suihkulähteen päällä ja jonka lattiat narisevat ja viettävät. Kirjastokissat viettävät aikaansa Turun maisemissa, mm. jokirannassa, jossa käyvät säännöllisesti kalastamassa. Kaloja sekä turhia tavaroita, joiden olemassaoloa ihmettelevät: "mitä kalat oikeastaan tekevät tällä kaikella roinalla?"

Huumori on oivaltavaa ja filosofista. Siitä pitää huolen tutustuminen maailman klassikkoteoksiin, punaviiniin ja Fransisin filosofointi. 

Kirjoissa seikkailee esimerkiksi graduntekijäkissa, kadonnut (ja sitten löytynyt) sukulaiskissa Agatha, vampyyri, tyttökissoja, jotka kokevat ihastuksia tai ovat entisiä heiloja Pariisista. Pääosissa ovat kuitenkin Fansis ja Ziu. Aivan huikeita ovat kissojen seikkailut kirjojen maailmoissa (Oksan hyllyltä -blogissa pari esimerkkiä). 

Kaiken kaikkiaan kirjoissa on paljon hauskoja oivalluksia ja huumoria. Nautin näitä kirjoja lukiessani kirjaston ja kirjallisuuden maailmassa. Vähän tuli ehkä myös ahmittua kirjat turhan nopeasti, mutta onneksi nämä kissat nyt löytyivät, niin että niiden pariin pääsee myös takaisin. 

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Pyhän kalan salaseura (Kirjaston kissat 1)
Sammakko, 2001
52 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Gogolin nenä (Kirjaston kissat 2)
Sammakko, 2004
96 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Oikeiden noitien osasto (Kirjaston kissat 3)
Utopia 1516, 2010 (2. painos)/ 2009
47 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Eräänlaista ystävyyttä (Kirjaston kissat 4)
Utopia 1516, 2010 
47 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Kirjan ja kanan päivä (Kirjaston kissat 5)
Utopia 1516, 2011 
47 sivua

Liitän kirjat Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 6: Kirjastosta kertova kirja

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Carlos Ruiz Zafón on kirjailija, jonka kirjoihin minun on pitänyt tutustua jo kauan aikaa, ja vihdoin sain innoituksen Espanjan-matkastani alkaa lukea Ruiz Zafónia. Hyvä niin, sillä kirja oli kiinnostava alusta loppuun saakka. 

Kirjojen ystävälle kiinnostavalla tavalla Tuulen varjo vie lukijan ja tarinan päähenkilön Danielin unohdettujen kirjojen hautausmaalle, josta 10-vuotias Daniel poimii yhden kirjan luettavakseen ja oppaaksi elämälleen. Kirja on Julián Caraxin Tuulen varjo. Kirjailija ei koskaan myynyt paljon kirjojaan, ja koko mies unohtui. Nyt Danielia ajaa intohimo selvittää, kuka Julián Carax oikeastaan oli ja mitä hänelle tapahtui. 

Kirjan edetessä Danielista kasvaa nuori mies, joka on rakastunut kuolettavasti Beaan, hänen parhaan ystävänsä siskoon. Tytön vanhemmat eivät halua Danielia perheeseensä ja nuoret tapailevat kaikilta salaa. Danielin elämä alkaa muistuttaa Juliánin elämää, sillä myös Julián rakasti Penélopeaan salaa kaikilta. Daniel ei välillä Juliánin kohtaloa selvittäessään tiedä, kuka on hänen puolellaan ja kuka häntä vastaan - samoin Julián kohtasi vihamiehiä eläessään - ja kuollessaan, sillä Juliánin tuttavat kertovat, että mies kuoli jo aikaa sitten. Danielia ajaa pakkomielteeksi kasvava halu selvittää, mitä Juliánille oikeastaan tapahtui ja miksi tämä kuoli. Daniel rientää haastattelemassa Juliánin lähipiiriä ottaakseen selvää tapahtumista, ja kirjan edetessä lukija saa vastaan useita mahdollisia selityksiä. Mikään selitys ei ole kuitenkaan ole täydellinen, ja tarina jatkuu. Kirjassa kiehtoo totuuden etsinnän lisäksi myös se, miten Danielin ja Bean rakkaustarinan käy. Ennen Ruiz Zafónin kirjaa lukemani Mariasin Rakastumisia-teoksen tavoin tässäkin mennään eteenpäin vielä sen jälkeen, kun luulin saavani selville, mitä oikeastaan tapahtui. Kirja on sekä rakkaustarina että jännäri. 

Kirjassa eletään Barcelonan kaduilla, vuodesta 1945 vuoteen 1950 ja takaumissa tutustutaan Juliánin elämään parikymmentä vuotta aiemmin. Samalla kirjassa luodaan kiinnostavaa katsausta eri aikakausien elämään Barcelonassa: siihen, miten mahtisuvut pitävät hallussaan kaupunkia ja miten suvut nousevat ja tuhoutuvat - ja myös, miten rikkaat voivat nostaa tai tuhota muita ihmisiä. Rikas suku nostaa poikien tulevaisuutta, kun herra Aldaya, Juliánin hattukauppiasisän asiakas, maksaa Juliánin koulunkäyntimaksut ja avaa tien pojalle "parempien" ihmisten joukkoon. Aikakausien lisäksi kirjassa luodaan kuvaa Barcelonasta. Kaikkein eniten kirjassa riennetään La Ramblaa pitkin, melkein kaikki tuntuu tapahtuvan tämän kauppakadun varrella. Tosin kirjassa katu on usein tyhjä ja siellä tuulee viileästi.

Saapuessani Katalonian aukiolle huomasin, että kyyhkysparvi oli laskeutunut aukion keskusympyrään. Linnut peittivät sen kokonaan kuin valkoinen, kevyesti keinahteleva siipipeitto. - - Kun olin päässyt aukion keskelle, kuulin katedraalin kellojen kumahtelevan puolenyön merkiksi. 

Kaikkien vanhojen kaupunkien tapaan Barcelona on raunioiden summa. Ne paraatipaikat, joilla me niin mielellämme ylpeilemme, palatsit, tehtaat ja muistomerkit, identiteettimme perustavat tunnusmerkit, ovat enää vain ruumiita, sammuneen sivilisaation pyhäinjäännöksiä. 

Portal de la Pazin aukiolla pysähdyin katsomaan satama-altaan laitureita. 

Ostin Katalonian rautateiden lippuluukulta kolmannen luokan matkalipun Tibidabon asemalle. - - Nojasin päätäni ikkunaan ja katselin ulos silmät raollaan, kunnes juna syöksyi tunnelin pimeyteen ja kaupungin uumeniin Tibidabon kukkuloiden juurelle asti. Kun taas nousin katutasolle, tuntui kuin olisin saaounut toiseen Barcelonaan. Aamu oli valkenemassa ja purppuranpunainen valokaistale repi rikki pilviä ja välkehti Avenida del Tibidaboa reunustavien palatsien ja huviloiden seinissä. 

Palasin vajaa viikko sitten Barcelonasta, ja mikään ei ollut parempaa kuin viipyä matkan miljössä vielä pienen hetken verran, kun luin Ruiz Zafónin kirjaa tällä viikolla sateisessa ja viileässä Espoossa. Osa kirjan kiinnostavuudesta syntyi varmaan siitä, että luin sen oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. 

Kirjasta on kirjoittanut myös mm. MarikaOksa.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

2004, Otava (2005, Loisto-pokkari)

La Sombra del Viento 2001

suomentanut Tarja Härkönen

647 sivua

Margaret Mazzantini: Älä liiku

Italia tuli kesääni aivan pienesti salaa. Mutta nyt päätin antautua maalle myös kirjallisuuden puolella. Luen heinäkuun lopussa toivottavasti monta italialaista kirjaa ja fiilistelen muutenkin saapasmaata. Tuulevin kirjablogissa on muuten haastekin Italian kirjallisuuden lukijoille: haasteessa voi syödä italialaisen aterian aina jälkiruokiin asti. Lähden haasteeseen mukaan hieman jälkijunassa, en aseta paineita tähän haasteeseen, koska lukeminen ja Italia lähtee nyt ihan fiiliksen pohjalta. Liitän haasteeseen kesällä aiemmin lukemani kirjan, Marco Malvaldin Viiden korttipeli. 

Etsiessäni italialaista kirjallisuutta huomasin jälleen, että myöskään italialaista kirjallisuutta ei suomenneta ruuhkaksi asti; suomennetut kirjat ovat aiemmilta vuosilta ja vuosikymmeniltä. Margaret Mazzantinin Älä liiku (2004, WSOY) on alun perin kirjoitettu vuonna 2001 ja siitä on sen suomennosvuonna tehty elokuva, jossa Penélope Cruz näyttelee Italiaa. 

Kirja alkaa, kun 15-vuotias tyttö, Angela, ajaa kolarin skootterillaan. Hänet tuodaan sairaalaan, jossa hänen isänsä Timoteo työskentelee kirurgina. Päähän iskun ja vamman saanutta tyttöä leikataan parhain voimin, kun isä kutsuu sairaalan parhaan kirurgin töihin. Samaan aikaan, kun tytär on leikkauksessa, Timoteo muistelee ikään kuin kertomuksen muodossa elämäänsä. Hänen elämässään on ollut kaksi naista: vaimo Elsa ja rakastajatar Italia, joiden ympärillä miehen elämä kietoutuu. Miehen elämän naiset, järkiperäisesti suhtautuva Elsa ja intohimoinen Italia jakavat miestä tämän elämässään ja hän yrittää tehdä ratkaisua puoleen tai toiseen. 

Hyväilin hänen sääriään, mutta en tuntenut niiden värisevän kosketuksestani. Käsiini ei jäänyt muuta kuin rippeitä hänen makealta tuoksuvasta vartalovoiteestaan. Rakastin häntä, mutta jokin veti minua toisaalle, toisen naisen luo. 

Mutta elämä on päättänyt hänen puolestaan valmiiksi: syntyy Angela ja tyttären maailmantuleminen ratkaisee Timoteon puolen. Tai ainakin melkein, sillä Timoteo miettii ja jahkailee asiaa vieläkin. 

Löysin kirjasta Elegian kirjoituksen, jossa Elegia miettii Timoteitä: toisaalta mies on pelkuri, mutta toisaalta lukijana hän alkoi pitää miehestä. Täytyy sanoa, että itse en varsinaisesti alkanut pitää miehestä missään vaiheessa. Syynä oli juuri tuo jahkaaminen, herranen aika sentään, teki mieli potkia miestä persauksille ja huutaa, että tuo ei ole reilua - tee päätöksesi ja kerro se noille naisille ennen kuin naiset tuhoutuvat! 

Kiinnostavaa, vaikka yhtä riipaisevaa kuin naissekoilua, oli lukea isän ja tyttären suhteesta. Teini-ikään ehtinyt tytär on ollut aina vanhempien silmäterä, mutta teininä vanhempien täytyy alkaa päästää hänestä vähän kerrassan irti. Voiko lastaan suojella, ja mihin asti se on mahdollista?

Muistan sanoneeni: "Emme voi koko ajan pelätä, meidän täytyy antaa hänen kasvaa." Ja minua pelotti ajatella: meidän täytyy antaa hänen kuolla. 

Kiinnostavaa kirjassa on se, että se on naiskirjailijan kirjoittama, mutta näkökulma on miehen. Mies on kovin sovinistinen ja seksistinen, siinä mielessä italialainen kirjallisuus ei tuottanut yllätystä, koska ajatuksissani eteläisen Euroopan maat ovat juurikin miesten ja mammojen maita. Ehkä seuraava italialainen kirja ravistelee näkemyksiäni? Italiaa maana tämä kirja ei juurikaan kuvannut, vaikka siinä ajettiinkin Roomasta etelään. Jonkinlaista luokkayhteiskuntaa ja huomioita ihmisten sosiaalisesta eriarvoisuudesta ja yhteensopimattomuudesta kirjassa oli rivien väleissä luettavissa. 

Tarinana kirja oli enemmän hidastempoinen kuin nopea, luettavana enemmän nopea kuin hidas. Juonellisesti kirjassa oli vähän tapahtumia, mutta kuvailussa siinä oli paljon, koska pääsin todella helposti kirjan tapahtumiin mukaan. Varsinkin sade oli kaunis ja romanttinen. 

Margaret Mazzantini: Älä liiku

2004, WSOY

Non ti muovere 2001

suomentanut Helinä Kangas

329 sivua

Elizabeth Kay: Rajalla

Kylläpä onkin tuottanut tuskaa ja päänvaivaa löytää kirjallisuutta Etelä-Amerikasta, sama koskee myös Väli/Keski-Amerikkaa. Piskuinen Costa Rica pääsi jalkapallon MM-kisoihin Brasiliaan, jossa yllätti kaikki, koska ennakolta juuri Costa Rican piti tippua tiukasta alkulohkosta. Miten sitten kävikään? Costa Rica meni kirkkaasti jatkoon ja haastoi itsensä Hollannin puolivälierissä. Costa Ricassa muuten on asukkaita pikkuisen päälle 4 miljoonaa, joten eipä enää voi laittaa Suomen huonoa menestystä jalkapallossa vähäisen asukasmäärän syyksi; kyllä niissä pienemmissäkin maissa riittää pelaajia. Sama muuten koskee Brasilian naapurimaata Uruguayta: maassa asuu päälle 3 miljoonaa asukasta ja maajoukkue on jaliksen MM-kisoissa aina.

No, en halunnut jättää Costa Ricaa lukematta, mutta kirjan, joka jotenkin liittyisi maahan, löytäminen oli enemmän kuin vaikeaa. Päätin tyytyä sitten Elizabeth Kayn Rajalla (2004, WSOY) -teokseen, jonka helmet-haku löysi minulle. Kirjan takakannessakin lupailtiin, että tässä kirjassa mennään Costa Rican vuoristoon. Kirja on kuitenkin fantasia-kirja, jossa Costa Rican viidakosta siirrytään nopeasti rinnkkaismaailmaan. No, otan tämän kirjan sen kannalta, että haasteet tuovat luettavaksi aina sellaisiakin kirjoja, joita en muuten lukisi. 

Rajalla on siis nuorten fantasia-kirja, jossa päähenkilönä on Felix, nuori englantilainen poika, jolla on parantumaton sydänvika. Vanhemmat toteuttavat Felixin suuren unelman päästä Costa Ricaan, mutta viidakossa Felix pyörtyy ja katoaa vanhemmiltaan. Vanhemmat eivät löydä Felixiä, mutta Felix jatkaa matkaansa toisessa maailmassa, jossa mm. saa parhaan ystävän, jonka kanssa lähtee etsimään parannuskeinoja (taikoja, yrttejä), jotka parantaisivat hänet. Yhdessä kyntelitytön ja vaskon (aarnikotkan) kanssa Felix kohtaa lisää mielikuvitusolentoja kuten haurassarvisia, tulenhönkijöitä jne. Felix ihmettelee maailmaa, samoin kuin toisen maailman tyypit pitävät ihmisiä mielikuvituksen tuotteina - molemmat ovat yhtä ihmeissään siitä, mitä kokevat. Kirjan juonena on löytää rohto, joka pelastaisi Felixin, mutta myös pysäyttää väärien lääkkeiden kauppaaminen, jota rinnakkaismaailmassa harrastetaan. 

Costa Rica tässä kirjassa kohdataan vain kirjan alussa ja lopussa, ja kerran keskikohdassa, kun Felixin vanhemmat alkavat luopua toivosta löytää poikansa. Kirjassa kuitenkin seikkaillaan vuorten ja metsien maisemissa, jotka on helppo mieltää Costa Rican luonnoksi. Kirjassa oudot eläimet kasvavat hieman vieläkin oudommiksi. 

Niin, tuumi Felix, minä jaksan paremmin kun en ajattele koko asiaa. Ja Costa Ricassa kaikki on ollut mahtavaa - tulivuoret, mangrovemetsät, liskot, papukaijat. En halua palata kotiin. 

Vaikka en oppinut Costa Ricasta tämän kirjan perusteella oikeastaan mitään, luin kirjan, jossa oli  käsitelty kiinnostavia asioita (sairaus, ystävyys) tyyliin, joka kiinnostaa nuoria. Kirja oli nopealukuinen, eikä jäänyt jankkaamaan, kuten jotkut fantasiakirjat jäävät. Tässä ei myöskään ollut pahoja taisteluja, vaan taistelut käytiin sanan voimalla - kirja voisi sopia siis varsin nuorelle lukijalle. Oma kokemukseni fantasia-kirjoista on hieman suppea, lähinnä olen tutustunut David Eddingsin -teoksiin, jotka pelastin kirjastosta (jospa vaikka nuo kirjat lukisi uudelleen näin vanhemmalla iällä?) ja Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin -kirjoihin. Luetaankohan noita edellisiä vielä? Olen itse nimittäin tutustunut kirjoihin silloin, kun ne on suomennettu. 

Löysin kirjasta muuten 8. luokkalaisen kirjoittaman esitelmän (täällä). Lukija vaikuttaa pitäneen kirjasta. 

Elizabeth Kayn kotisivut, joilta löytyy tietoa hänen muista kirjoistaan.

Elizabeth Kay: Rajalla

2004, WSOY

The Divide 2003

suomentanut Tiina Ohinmaa

kuvittanut Ted Dewan (kirjassa on aika ajoin pieniä piirroksia kuvituksena)

Kirjallisuutta futis-maista -haaste, Costa Rica. 

Henning Mankell: Nimeltään Tea-Bag

Henning Mankellin Nimeltään Tea-Bag (2004, Otava) löytyi kirjastosta, kun etsin kirjoja Rasisminvastaiselle viikolle. 

Kirja alkaa Tea-Bagin tarinalla. Tea-Bag on päässyt Afrikasta Etelä-Espanjaan pakolaisleirille, jossa odottaa hänen tavoin meren ylittäneitä afrikkalaisia. Joukossa kulkevat huhut, joiden mukaan milloin minnekin päin Eurooppaa olisi tietynmaalaisten mahdollista päästä turvapaikan hakijaksi. Tea-Bag keksii nimensä eräässä haastattelussa, koska ei halua kertoa oikeaa nimeään. Tea-Bag kertoo aina sellaisen kertomuksen, jonka ajattelee jonkun haluavan kuulla, esimerkiksi, että hän on kurdi (koska hän kuuli huhun, että kurdit pääsevät johonkin maahan). Harmi, että kukaan ei ole kuullutkaan tummaihoisista kurdeista koskaan.

Jesper Humlin on ruotsalainen runoilija, jota ahdistaa moni asia, kuten tyttöystävä, joka haluaa tietää, haluaako Jesper tehdä lapsen hänen kanssaan vai ei tai se, että hänen kustannustoimittajansa on päättänyt Jesperin puolesta, että runoilijan seuraava kirja on dekkari, koska ne myyvät parhaiten. 

Jesper Humlin on puhumassa runoistaan eräässä kirjastossa, jossa hänet pysäyttää nuoren mustan tytön kysymys: 

- Etkö ole koskaan kirjoittanut mitään tällaisesta ihmisestä kuin minä? 

Tea-Bag on päässyt siihen maahan, johon halusikin. Jesper Humlinin päähän jää Tea-Bagin kysymys pyörimään - ajatus alkaa syventyä, kun Humlin alkaa pitää kirjoituskurssia maahanmuuttajatytöille. Vastentahtoisesti Humlin tapaa tyttöjä, joita kurssille seuraa puoli sukua varmistamaan tyttöjen kunniallisuutta. Tea-Bagin lisäksi Humlin tapaa Leylan, joka haluaa tv-juontajaksi ja Tanjan, jolla on monta salanimeä ja joka saa jokaisen oven auki ja joka varastaa huomaamattomasti jokaiselta vastaantulevalta ihmiseltä kännykän. 

Humlin jää kuitenkin koukkuun tyttöjen tarinoihin, joita lukee paperilta tai kuulee tyttöjen kertomana. Mankell kirjoittaa tarinat kirjan sivuille, joilta voi lukea, miten Tanja päätyi tallinnalaiseksi huoraksi tai miten Leylan sisko sai happoa kasvoilleen. Kirjan sivuilla kerrotaan, miten Ruotsissa elää jopa 10 000 ihmistä, jotka asuvat piilossa jossain. Aivan kuten Tanjakin. Jesper Humlin törmää myös afrikkalaiseen vartijaan, joka lukee väliajoilla ruotsalaista runoutta. 

Ennen Ruotsiin tuloani olin kirjallisuushistorian dosenttina eräässä yliopistossa. Täällä Ruotsissa leimaan lippuja. 

Tässä kirjassa on monta erilaista tarinaa. Ja kirjassa on myös nykyiseen kirjallisuuteen liittyvää natinaa: jokaisen pitäisi kirjoittaa dekkari, koska dekkarit ovat ainoa kirjallisuudenlaji, joka myy hyvin. 

Kirja ei alleviivaa, mutta kertoo tarinoita. Jesper Humlin kohtaa eri maahanmuuttajat ja heidän tarinansa hieman ihmetellen ja kysellen, mutta selvittäen myös, miksi. Miksi joku elää mieluummin Ruotsissa ilman papereita ja ilman omaa perhettään ja ystäviään kuin omassa kotimaassan.

- - aivan kuin he olisivat nykyajan orjia. 

Mutta heillä ei ollut ollut rautakettinkejä jaloissaan, kahleina olivat olleet heidän unelmansa, heidän epätoivonsa, kaikki se pelko, joka oli saanut heidät lähtemään erilaisista maanpäällisistä helveteistä hankkiutuakseen vapauteen Euroopan puolelle. 

Aloitin Mankellin teoksen hieman epäluuloisin mielin, koska miellän Mankellin dekkaristiksi. Teos oli kuitenkin kiinnostavaa lukea, koska päähenkilö Jesper Humlin on mukavanoloinen hahmo. Hänen kyselevä, utelias, lempeä, mutta hieman kiukkuinen hahmonsa on tarinaan sopiva ja suuren dekkaristin, Mankellin, dekkarikritiikki on kiinnostavaa luettavaa. Maahanmuuttajien tarinat tulevat kirjassa esiin kuin huomaamatta, kuitenkin tyystin ilman kiihkoa suuntaan tai toiseen.  

Henning Mankell: Nimeltään Tea-Bag

2004, Otava

alkuperäinen teos: Tea-Bag (2001)

suomentanut Laura Jänisniemi

378 sivua

 

Jonas Hassen Khemiri: Ajatussulttaani

 

Jonas Hassen Khemirin Ajatussulttaani (2004, Johnny Kniga) -teos on ollut minulla lainassa jostain viime vuoden puolelta asti (siis, välillä veinkin sen jo takaisin), ja otin kirjan esiin ja luettavaksi nyt, kun kirjailija oli otsikoissa sekä meillä että varsinkin kotimaassaan Ruotsissa. 

Jonas Hassen Khemiri on syntynyt Tukholmassa vuonna 1978, hänen äitinsä on ruotsalainen ja isä tunisialainen. Khemiri on opiskellut kirjallisuustiedettä Tukholmassa ja kansainvälistä taloutta Pariisissa, hän on kirjoittanut kirjoja ja näytelmiä. Ruotsissa hänestä on tullut maahanmuuttajien ääni, vaikka hän onkin syntynyt Ruotsissa. Tässä varmaan näkyykin maahanmuuttokeskustelun älyttömyys: keskustelun aiheena ei voi olla maahanmuutto, jos maassa syntynyt joutuu puolustamaan olemassaoloaan kotimaassaan. Khemiri tuli tänä vuonna otsikoihin, kun hän kirjoitti omista kokemuksistaan Ruotsissa ja ehdotti poliitikko Beatrice Askille, että he voisivat vaihtaa vartaloitaan 24 tunniksi, jolloin Ask voisi kokeilla, millaista on elää Ruotsissa vääränvärisenä ja Khemiri taas voisi kokeilla, miltä tuntuisi olla nainen. Kirjeessään Askille Khemiri kertoo omista kokemuksistaan omassa kotimaassaan. Kirje on suomennettuna Aamulehdessä. Olen seurannut Suomessa Hesarin ja Aamulehden julkaisemien uutisten perässä käytyä keskustelua, joissa osa kommentoijista kertoo, miten on aivan hyvää ja toivottavaa, että poliisi tekee työnsä ja etsii paperittomia, ja pysäyttelee maahanmuuttajia, tai maahanmuuttajilta näyttäviä henkilöitä, eli käytännössä on oikein, että joitakin henkilöitä voi aina ensin epäillä rikollisiksi ja vasta kun nämä pystyvät ensin todistamaan, että eivät ole rikollisia, voi epäilyksistä vapauttaa. Jokainen tietysti voi miettiä omalta kohdaltaan, onko helpompaa elää niin, että muut ajattelevat sinusta ensi pahaa kuin niin, että ne ihmiset, jotka kohtaat päivän aikana, ajattelevat sinusta ensin hyvää.  

Khemirin teos Ajatussulttaani on kymmenen vuotta sitten julkaistu teos, joka pyörii saman aiheen ympärillä. Teoksen päähenkilö on Halim, joka käy ysiluokkaa ja joka on ruotsalaisen yhteiskunnan ulkopuolinen, hän on syntynyt muualla ja tullut vanhempiensa mukana Ruotsiin. Ulkopuolienn Halim haluaakin olla, eikä missään tapauksessa tulla sveduksi. Toisaalta hän ei halua olla stereotyyppinen mutiainenkaan. 

Mutiksia koulussa on nimittäin kahta eri laatua: 

Ykkönen on tavallinen mutis: hölmö, ahne varastelija ja vandaali. - - Kakkossortin mutis on kunnon poika joka pänttää kokeisiin ja käyttää hienoja sanoja eikä koskaan matkusta pummilla metrossa eikä piirtele tägejä. 

Halim on kuitenkin jotain muuta: 

Tänään olen kuitenkin filosofoinut että on vielä kolmannenkilainen mutistyyppi joka on täysin vapaa ja jota svedut vihaavat eniten: vallankumousmutis, ajatussulttaani. Sellainen joka näkee kaikkien valheiden läpi ja jota ei ikinä pysty huijaamaan. 

Halim on ajattelija, joka ammentaa arkipäivän tietoutensa vanhalta Dalandalta, joka kertoo Halimille, miten muinaiset egyptiläiset kirjoittivat jo papyrukselle, kun eurooppalaiset elivät barbaareina. Dalandalta Halim saa myös idean Integraatriosuunnitelmasta, jolla ruotsalaiset sotivat maahanmuuttajia vastaan. Uutisista Halim bongaa näitä jokapäiväisiä todisteita, esim. kun poliisit aikovat tarttua pimeitä takseja vastaan, Halimista se on selvä hyökkäys mutiaisia kohtaan. Ajatuksensa tämä ajatussulttaani kirjoittaa muistikirjaansa sekä vessojen seiniin tägeinä, hänen tunnusmerkkinsä on kuu ja tähdet.

Halimin isällä on Tukholmassa pieni kauppa, äiti on kuollut, perhetuttu Nourdine haaveilee suuresta teatteriroolista, jota ei kuitenkaan huonon ruotsinsa takia koskaan saa. Yhdessä he tekevät ruokaa ja pelaavat shakkia. Isä on ollut kiireinen, koska hänelle Halimin ajatukset tulevat yllätyksenä. Isän malli tehdä asiat ruotsalaisten tavalla taas näyttäytyy Halimille petturuutena, taistelusta luopumisena. 

Isä päättää ottaa Koraanin esiin ja tutustuttaa Halimin oikeaan arabialaiseen kulttuuriin. Halim on imenyt vanhalta Dalandalta kaikenlaista soopaa, kuten vääristeltyjä sananlaskuja, isän on aika opettaa Halimille jotain muuta, kuten oikeita sananlaskuja, esim. "Viisas haluaa tietää, hullu puhua", joka on sitaatti Koraanista.

Koraani opettaa meille, että suuressa jihadissa on kyse taistelusta jota me käymme sisällämme olevaa pahaa vastaan. Meidän sisäisestä taistelustamme. Pienessä jihadissa on kyse taistelusta epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Mutta kumpikaan niistä ei tarkoita terrori-iskuja jotka kohdistuvat naisiin ja lapsiin!

Koulussa Halimin opettaja Alex taas tekee työtä Halimin opiksi ja hyväksi. Kun Halim huutaa Integraatiosuunnitelmasta, Alex kysyy, miksi Halim ei avaa suutaan ruokalatoimikunnassa, jossa on osallisena. 

Kun Halim on hetken miettinyt asioita, hän kokeilee ja huomaa, että koulussa onkin pian tiedossa kulttuuriviikko ruokalassa. Halim ei tietenkään myönnä, että on ollut jotenkin väärässä, mutta läheiset ihmiset ovat ikään kuin huomaamatta saaneet Halimin toimimaan niin kuin kunnon kansalainen Ruotsissa toimisi ja vaikuttaisi. Myös Halimin isä lähestyy poikaansa, sillä hän vihdoinkin antaa omille juurilleen mahdollisuuden ja asentaa lautasantennin, jotta voi loistaa egyptiläisen Haluatko miljonääriksi -ohjelman äärellä. 

Olen lukenut aika monia erilaisia maahanmuuttajatarinoita eri puolilta maailmaa, ja täytyy sanoa, että Jonas Hassen Khemiri on loistava kirjailija. Nimittäin kirjan lopussa minulle lukijana tuli ensin aivan hölmistynyt olo. Ensimmäiseksi ihmettelin Khemirin uskallusta kirjoittaa teoksen päähenkilöksi Halim, joka on uhoileva teinipoika, jonka svedu-vihan voi vain odottaa roihahtavan kunnon liekkeihin. Seuraavaksi ihmettelin, miten minua höynäytettiin: vaikka Halim onkin kovin tosissaan käsityksissään ja varsinkin omassa erinomaisuudessaan, häntä hienovaraisesti ohjataan toimimaan niin kuin yhteiskunnassa kuuluu. Varsin helposti Halim saakin äänensä kuuluviin ruokalatoimikunnassa suunsa avatessaan. Kirjaa lukiessa tuli mieleeni Ayad Akhtarin kirja Appelsiininkuorten katu, jossa aivan samalla tavalla teinipoika yritti löytää omaa tietään kahden erilaisen kulttuurin välissä. Akhtarin teoksessa Hayat saa enemmän pahaa aikaan kuin Khemirin Halim.

Khemirin kirjassa minua kolmanneksi ihastutti Halimin isä, joka Halimista vaikutti mieheltä, joka on unohtanut oman taustansa. Mutta Halimin isä yllättää: hän kaivaa esiin Koraanin ja lautasantennin, hän ymmärtää, että Halim ei voi elää ilman omaa taustaansa. Isän täytyy opettaa, mikä on oikeanlaista omasta kulttuurista, ja lopultakin se on kovin samanlaista kuin svedujen kulttuuri: pyrkimys on hyvään, ei pahaan. Viimeksi kirjaa lukiessani tunsin todellista sympatiaa isää kohtaan: pikkukaupan raataja, joka ei osaa kunnolla ruotsia, tiesi kaikki vastaukset miljonääri-ohjelman kysymyksiin ja oli ylpeä itsestään: hän osaa ja tietää jotain, vaikka ei osaakaan kaikkia ruotsin hienoja sanoja. Miten tärkeää onkaan päästä loistamaaan jossain asiassa.

Jonas Hassen Khemiri: Ajatussulttaani

2004, Johnny Kniga

alkuperäinen teos: Ett öga rött 2003

suomentanut Outi Menna 

253 sivua 

Jonas Hassen Khemirin kotisivut.

 

Ajatussulttaani on tämän viikon teemakirjallisuutta, sillä tällä viikolla on

Rasisminvastainen viikko 18.3.-24.3.2013, 

josta löydät tietoa, taustaa ja tapahtumia esim. täältä tai täältä.

Toiminnasta omalla paikkakunnallasi, tietoa täältä.

SPR on mukana toiminnassa, ja järjestää flasmob-tapahtuman 21.3. metrossa.

Chitra Banerjee Divakaruni: Hopealaakson salaisuus - lukudiplomi II

 

Chitra Banerjee Divakarunin Hopealaakson salaisuus (2004, Tammi) on kiinnostanut minua pitkään, ja kun huomasin, että tämä kirja sopii Lukudiplomi-suoritukseksi, niin lukaisin kirjan läpi.

Chitra Banerjee Divakaruni on syntynyt Intiassa, mutta asuu nykyisin Yhdysvaltain Texasissa. Hän on kirjoittanut novelleja, romaaneja ja runoja. Hopealaakson salaisuus on ensimmäinen osa nuorten fantasiasarjaan, joka sijoittuu Intiaan. 

 

Kirja alkaa Kalkuttan kaduilta, joilla elää 12-vuotias poika Anand, joka perhettään auttaakseen tekee työtä huonolla palkalla. Perheen isä on kadonnut lähdettyään töihin Dubaihin, perheen lapset ovat joutuneet luopumaan koulunkäynnistä ja perhe on muuttanut slummiin, jossa Anandin pikkusisko on nähnyt kauhean surmatyön ja muuttunut puhumattomaksi. Paljon huonommin ei voisi siis mennä, mutta Anandilta riittää empatiaa kadulla istuvalle vanhalle miehelle, jolle Anand tarjoaa oman ruokansa ja juomansa. 

 

Illalla sama mies astuu Anandin kotiin ihmeellinen säteily ympärillään. Mies kutsuu Anandin mukaansa matkaan, mutta Anand epäröi, kunnes vanha mies parantaa pikkusiskon. 

 

Alkaa suuri seikkailu, joka on esteitä täynnä. Ensiksikin pitää löytää vanha mies, joka antoi niin merkilliset ohjeet tapaamiselle, ettei Anand oikein ymmärtänyt niitä. Matkalla hän tapaa kadulla elävän takkutukkaisen tytön, joka lupaa auttaa Anandia.

 

Vanha mies löytyy juna-asemalta, ainakin Anand luulee niin. Mies muuttuu yhtäkkiä:

 

Vanhan miehen ilme oli muuttunut ja hymyn tilalla oli nyt pilkallinen irvistys. Mutta todellinen ero oli silmissä. Ne olivat harmaat kuin kivi, ja kiven tavoin ne olivat himmeät, niin että niihin katsoessaan Anand ei nähnt peilikuvaansa. Niissä ei ollut yhtään valoa, vain sameaa pimeyttä, joka oli valmis vangitsemaan ja ahmaisemaan kaiken mikä uskaltaisi lähelle.  

 

Kuten niin monessa muussakin fantasiaseikkailuissa tässäkin seikkailevat nuoret: Anand ja tyttö, joka saa vasta myöhemmin nimen. Hyvä vanha mies on heidän oppaansa, ja muotoaan muuttava mies on pahis, joka yrittää saada reissulaiset valtaansa. Anandilla on mukana esine, joka pitää saada kotipaikkaansa Hopealaaksoon. Matkalla reissulaiset kohtaavat esteitä ja onnettomuuksia, ja Anand on joutua useaan kertaan pahan valtaan. 

Pidin teoksen alusta, jossa seikkaillaan Kalkuttan kaduilla, ja pidin erityisen paljon kohdasta, jossa vanha mies antaa tytölle luvan tulla mukaan ja laittaa tytön valitsemaan nimen itselleen: 

"Nisha! Yö!" tyttö huudahti ja katsoi häntä ilahtuneena. "Ihanaa!" Hän lisäsi uneksivasti. "Olen aina pitänyt yötaivaan katselemisesta, kun kaukaiset tähdet vilkuttavat minulle, kun pilvet liukuvat Vanhan Kuuttaren kasvojen yli. Ne saivat aina omat ongelmani tuntumaan vähemmän tärkeiltä."

Nisha-nimellä on erityinen merkitys elämässäni. 

Muuten kirja ei ole kovin yllättävä: vaaroja ja esteitä tulee matkaan, jonka määränpää on Himalajalla, tämän tästä eteen. Välillä lapset eivät pysty selvittämään esteitä, ja heitä auttamaan tulee mungo, jolle Nisha antaa nimen Rajah. Esteinä lasten pitää mm. ylittää joki ja sola, jotka elävät ja vain taikavoimin on mahdollista päästä niiden yli. 

Lukudiplomi-tehtävän valitsin kasiluokan Sinuhesta, ja vaikka pelikortit tuntuivatkin kivalta idealta, piirsin tällaisen juonikaavion, jossa näkyy Anandin ja Nishan matka ja matkan tärkeimmät tapahtumat.

 

Kun Anand ja Nisha ovat saaneet esineen (kotilo) vietyä Hopealaaksoon, heidän täytyy valita: jäädäkö veljeskuntaan vai palatako kotiin?

****

Kirja oli tyypillinen fantasiatarina esineineen ja matkoineen. Kiintoisaa kirjassa oli lähinnä sen alku Kalkuttassa ja tytön mukana olo: Nisha joutui tyttönä tappelemaan matkalle mukaan pääsystä ja lopuksi vielä laitettiin maailmaa uuteen järjestykseen, sillä veljeskunta tietenkin tarkoittaa vain poikia ja miehiä. 

Kirja oli selvästi suunnattu nuorelle lukijalle, ja kyllähän tässä päästiin etenemään kivasti esteestä toiseen, mutta itse en ole lukenut kovin yllättävää fantasiatarinaa, eikä tämäkään ollut kovin erilainen kuin kaikki muut lukemani fantasiaseikkailut. 

Chitra Banerjee Divakaruni: Hopealaakson salaisuus

2004, Tammi

alkuperäinen teos: The Conch Bearer 2003

suomentanut Arja Gothoni

252 sivua

 

Joyce Carol Oates: Putous + Kosto: rakkaustarina

Olen kirjablogimaailmassa varmasti viimeinen, joka viimein avasi Oatesin Kosto: rakkaustarina -kirjan. Luin monesta blogista arvion ja pelkäsin, että aihe olisi liikaa. Lähinnä siksi, että kurjuus- ja pahuuskiintiöni oli joulun alla täynnä.

Nytkin tarvitsin pienenä rohkaisuna tai alkupalana Oatesin toisen kirjan, joka oli Putous (Otava 2006). Tämä alkupala oli 560-sivuinen, mutta lukeminen sujui nopeasti ja kyllä, olen Oatesin koukussa. Tiukasti. En tiedä, onko Putous lähellekään Oatesin parhaita kirjoja, mutta se oli tarpeeksi hyvä, että tulevaisuudessa luen muitakin naisen kirjoja. 

Putous alkaa hätkähdyttävästi sillä, että vastavihitty mies hyppää Niagaran putouksiin. Pian selviää, että hänen morsiamensa on jäänyt hääsviittiin ja on hieman hämillään ja häpeissään tapahtuneesta - kauan aviomiestä odottanut nuorikko on taas jätetty yksin. Ariah (morsian) haluaa jäädä nukkumaan ja unohtaa elämänsä, mutta aika nopeasti häneen tutustuu itsepintainen Dick Burnaby, paikkakunnan asianajaja. Rakkaus syttyy ja häitä vietetään (ehkä liiankin) nopeasti (muiden mielestä). Ariahilla on suunnitelma: hän haluaa lapsia ja yhden tytön. Hän nauttii jokaisesta hetkestä miehensä ja lastensa kanssa, sillä hänen luottamuksensa elämän tasaiseen onneen on mennyt: hän pelkää koko ajan, että mies (tai lapset) häviävät hänen elämästään. Elämä sujuu ja Ariahin ensimmäisen aviomiehen kohtalo siirtyy tarinoiden joukkoon, eikä kukaan osaa yhdistää tarinaa Ariahiin. Elämän varjona kuitenkin säilyvät Niagaran putoukset, jotka vetävät puoleensa ihmisiä... hyppäämään ja suistumaan veteensä... tai ainakin harkitsemaan hyppäämistä. Sama teema, Niagaran putoukset ja pienen kaupungin ahdas ja ahdistava yhteisö seuraavat henkilöitä, varsinkin Ariahia, koko kirjan ajan.

Dick Burnaby on menestyvä juristi, mutta yhtäkkiä hän saa päähänsä alkaa ajaa melkein mahdotonta tapausta, johon liittyy asuinalue Love Canal, jonka asukkaat sairastavat koko ajan ja muita ihmisiä enemmän. Alue on halpa asua, ja lähellä kemiantehtaita ja niiden jätteitä. Aika, 60-luku on kuitenkin täysin väärä ja amerikkalainen oikeuslaitos tuntuu olevan sen puolella, kenellä on eniten rahaa. Oikeusjuttu koituu Dickin kohtaloksi, Love Canalista ja Burnabyn nimestä tulee naurun aihe: hänen vaimonsa ja lapsensa tulevat aina olemaan burnabyjä - sukunimeä ei koskaan lausuta hyvään sävyyn.

Lapset: Chandler, Royall ja Juliet elävät elämäänsä isän nimensä varjossa, mutta menestyvät kuitenkin kaikki omalla sarallaan. Kun pojat ovat lähteneet kotoa, saa Juliet hämmentävän ystävän: Stonecropin - hiljaisen ja ison miehen körilään, jonka isä toimi poliisina siihen aikaan, kun Julietin isä hoiti Love Canal -juttua. Stonecrop johdattaa Julietia menneisyyden varjoihin. Myös Ariah, joka on kieltäytynyt katsomaan menneisyyteen, näkee mitä oikeasti tapahtui. 

Oatesin teksti on riemullista luettavaa. Kirjan tapahtumat etenevät parin sukupolven verran. Jokaisella henkilöllä on omat ristinsä ja taakkansa kannettavanaan ja putoukset ovat jokaisen vieressä muistuttamassa voimastaan. Vaikka elämä etenisi välillä suunnitelmien mukaan, voi valtava luonnonvoima muuttaa elämän suuntaa yhtäkkiä. Ja vaikka elämä ei aina menekään suunnitelman mukaan, vaikeimmatkin hetket ylittyvät - ja rakkautta voi löytyä sieltä, mistä sitä vähiten odottaisi.  

Putous-kirjan lukeminen ennen Kosto: rakkaustarina -kirjaa oli yllättävän hyvä ratkaisu, sillä molemmissa kirjoissa liikutaan samoissa paikoissa ja tavallaan niissä molemmissa on sama teema: mätä oikeuslaitos, joka on lahjottavissa. Pieni ihminen tulee jyrätyksi, eikä oikeutta ole olemassa. Ainakaan virastojen puolesta.

Luulen, että jokaisessa kirjablogissa ollaan jo käsitelty Kosto: rakkaustarina -teos. Minulla oli jo kerran aikaisemmin lainassa tämä Oatesin kirja, mutta jaksoin silloin lukea vain kaksi sivua. Kirjan aloittava kertomus joukkoraiskauksesta oli sen verran kova, että jätin kirjan kesken ensimmäisellä kerralla. Nyt jatkoin lukemista ja ehkä jotenkin etäännytin itseni aiheesta, Teenan kokemasta joukkoraiskauksesta ja siitä, että oikeuslaitos on niin mätä. Totta kai se kiukutti ja raivostutti - mutta samalla aloin ihailla Oatesin kykyä saada minut lukijana raivon partaalle, ja kuljettaa tarinaa oikeaan suuntaan. Juuri kun olen lukijana huutamassa kostoa silmä silmästä, niin kirjailija kuljettaa tarinaa oikeaan suuntaan. Ja juuri kun olen lukijana huokaisemassa pettymyksestä, että poliisi John Droomor kääntyy kuvioista pois, alkaa tapahtua ja huomaan, että kirja eteneekin juuri niin kuin haluaisin.  Ihailen Oatesin taitoa saada lukija kannattamaan Droomoria. Kirjassahan raiskaajat ovat kerta kaikkiaan ällöttäviä, irstaita paskapäitä, eivätkä mitään muuta. Jos joissain rikoskirjoissa yritetäänkin nähdä rikollinen edes jotenkin inhimillisenä ja ymmärtää hänen tekoonsa johtuvia onnettomia kasvuolosuhteita, niin Oatesin rikolliset ovat vain tekojensa määriteltävissä. Minusta se on oikein, koska raiskausta ei voi selittää muuten kuin epäinhimillisellä julmuudella. Ovatko tekijät piripäisiä tai muuten vain juhlatuulella ja onko naisella sitten miten lyhyt hame tahansa, ei ole merkityksellistä.

Yllättävää minulle oli se, että näissä kirjoissa oli samantyylinen aihe ja tematiikka: oikeuslaitoksen mädännäisyys ja myös se, että molemmissa takavasemmalta syöksyy hennon ja haavoittuneen naisen avuksi mies, joka myötätunnosta ja rakkaudesta naista kohtaan auttaa tätä. Vaikka molemmissa kirjoissa tapahtui kauheuksia, ne kuitenkin kantoivat positiivisuudellaan: elämä jatkuu.

Putous-kirjasta lainattu virke oli minusta molemmissa myöskin yksi kantava teema:

Ehkä rakkaus on aina anteeksiantoa, ainakin osittain.

Kohdassa, jossa se oli Putous-kirjassa, virke jysähti päälle niin yllättäen ja muun tekstin tyylistä poiketen, että se jäi mieleen soimaan ja kannatteli molempien kirjojen lukemisen ajan. Sanoisin, että loistava kirjoittaja, jolla on taito saada tekstistä merkityksellistä. Mikä onni, että kirjoittajalla on vielä paljon muutakin luettavaa.