Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret

Tyttö-teemalla jatkan kirjapostauksia, vaikka tämän kirjan lukemisesta onkin jo vähän aikaa kulunut. Yangzom Brauenin Tiibetin tyttäret (2011, Ajatus kirjat) löytyi omasta kirjahyllystäni lukemattomien kirjojen kohdalta - tavoitteena lukea tosiaan näitä kirjoja, joita olen kotiini kantanut. 

Yangzom Brauen on sveitsiläinen näyttelijätär, jonka isä on etnologi ja äiti tiibetiläinen taiteilija. Kirjassa Brauen kertoo hänen äitinsä ja isoäitinsä tarinan, jossa kuljetaan Tiibetistä Sveitsiin ja avaa myös Tiibetin nykytilannetta, joka aina tulee esiin, missä Kiinan poliittinen johto liikkuukin (linkki HS:n juttuun). 

Brauenin isoäiti ja isoisä tuntuvat elävän kaikessa rauhassa buddhalaisina munkkeina rukoillen ja ker(j)äten ruoka-annoksiaan, tavoitteena on elää mahdollisimman yksinkertaisesti ja rauhassa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kiinalaiset tulevat Tiibetiin. Aluksi kuullaan vain huhuja kiinalaisarmeijasta, lopulta armeija tulee luostarin lähelle. Isovanhemmat kuulevat, että Dalai-lama on lähtenyt Tiibetistä Intiaan. Koska kiinalaiset tulevat koko ajan vain lähemmäksi, päättävät he lähteä maasta. Heille on syntynyt jo kaksi lasta, jotka joutuvat taivaltamaan matkan Intiaan vuoriston yli vanhempiensa kanssa. Matka ei ole todellakaan helppo, mutta perhe pääsee Intiaan. Intiassa elämä on köyhää, mutta perhe, joka on vielä jäljellä, pyrkii joka tapauksessa elämään niukan buddhalaisesti. 

Toisaalla, Sveitsissä elää mies, joka tuntee vetovoimaa Tiibetiin. Hän on etnologi ja Tiibetin-tutkija Martin Brauen. Tutkimusmatkallaan Martin tapaa Sonamin, Yangzomin äidin, jonka vie kotimaahansa Sveitsiin. Kiinnostus Tiibetiä kohtaan kestää myös Sveitsissä, ja Yangzom toimii omassa elämässään myös Tiibetin puolestapuhujana. 

Kirja oli yllättävän hyvä ja kiinnostava, koska en osannut odottaa kovinkaan paljon - muistelmateokset eivät ole minua juurikaan säväyttäneet. Tässä teoksessa kerrottiin paljon buddhalaisesta elämäntavasta arkielämässä. Oli kiinnostavaa lukea tavoista, jotka tuntuivat itselle vierailta, mutta vuoristoiseen maahan ihan sopivilta. Kirjan loppuosassa selviääkin, että tällainen buddhalainen elämäntapa on ehkä katoamassa. 

Minä haluan kertoa länsimaalaisille tiibetiläisten arkibuddhalaisuudesta, tavallisten ihmisten uskosta suhteessa luostareissa koulutettuihin munkkeihin, joiden elämää oli dokumentoitu yllin kyllin. Filmi oli kuvattava pikaisesti, sillä Mola (isoäiti) ystävineen saattaa olla viimeinen sukupolvi, joka tuntee ja harjoittaa täysipainoisesti ikivanhaa kansanbuddhalaisuutta kaikkine riitteineen. 

Teoksessa elämä ei todellakaan ole helppoa. Kirjasta voi lukea, miten ison maan poliittiset kuviot vaikuttavat yksittäisen ihmisen arkeen. Erityisen kamalaa oli kuvaus jokien ylityksestä riippusiltoja pitkin, mutta myös köyhyyden kuvaus, kun tiibetiläiset elivät Intiassa vailla toimeentuloa. 

Kirja oli hyvin kirjoitettu ja jäin tähän hyvällä tavalla koukkuun. Suosittelen sellaiselle, jota kiinnostaa saada tietoa täysin toisenlaisesta elämästä! 

Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret

2011, Ajatus kirjat

Eisenvogel - Drei Frauen aus Tibet, Die Geschihte meiner Familie 2009

suomentanut Riitta Virkkunen

391 sivua

Helmet-haasteessa laita kirjan kohtaan: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Sun-Mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää

Sun-Mi Hwangin Kana joka tahtoi lentää (2016, Sitruuna) tuli luettavakseni jo viime vuoden puolella, ja aloitinkin kirjaa, mutta oikea hetki lukea kirja loppuun tuli nyt. Sun-Mi Hwang on korealainen kirjailija, joka on kirjoittanut yli 40 romaania aikuisille ja lapsille. Kana joka tahtoi lentää onkin lastenkirja aikuisille (tai toisinpäin), sillä tarinan päähenkilöt tulevat maatilalta: kana, kukko ja ankka - kuten lastenkirjoissa. 

Tähkä on kana, joka munii munia ja alkaa haaveilla, että saisi kerran ihan oman pienokaisen. Mutta se on mahdotonta, koska Tähkän munimat munat tippuvat saman tien pois häneltä. Tähkä on niin surullinen, että hänen munansakin alkavat olla liian surkeita kelvatakseen isännille, ja niinpä Tähkä ajetaan pois tilalta. Tähkällä on kuitenkin unelma, jonka takia se haluaa vielä elää. 

Matkalla on paljon vaaroja, kun kotitilan turvallisten seinien sisältä lähtee maailmaa haistelemaan. Tähkän päätös kuitenkin on elää unelmien mukaan, vaaroista piittaamatta. 

Tällä kertaa en kokenut olevani kirjan kanssa samoilla aaltopituuksilla, vaan tämä kirja jäi enemmän lastenkirjaksi, eikä kohonnut suuremmaksi. Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, mitä muuta kirjailija on kirjoittanut. 

Sun-Mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää 

2015, Sitruuna

140 sivua

suomennos englannikielisestä käännöksestä The Hen Who Dreamed She Could Fly 2013, 

alkuperäinen teos 2000

suomentanut Hilla Hautajoki 

Jos olisin saanut kirjan luetuksi viime vuonna, olisin liittänyt sen osaksi Kurjen siivellä -haastetta, mutta luen näin jälkikäteen kirjoja tähänkin haasteeseen.

Helmet-haasteessa kohtaan 22. Kuvitettu kirja, koska kirjassa on myös kuvitusta lukujen aluissa. 

Ja täällä lisää kirjasta. 

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja (2016, Tammi) kiinnosti kovasti syksyn käännöskirjallisuuden tarjonnasta. Japanilainen Ogawa on jukaissut kotimaassaan yli 40 teosta, joista Professori ja taloundehoitaja on tunnetuin ja laajimmin käännetyin kirja (kerrotaan kansiliepeessä), pakkohan tällaisen kirjailijan teos on lukea, kun sen suomeksi saa!

Professori ja taloudenhoitaja on alun perin kirjoitettu jo vuonna 2003. Nimensä mukaisesti kirjassa on henkilöinä matematiikan professori ja onnettomuudessa muistinsa osin menettäneelle proffalle palkattu taloudenhoitaja. Professorin muisti kestää vain 80 minuuttia nykyajasta, menneisyydestä hän muistaa paljon enemmän. Nykyaikaa on hyvin vaikea elää, ja siinä proffaa auttaa häneen teipatut muistilaput ja taloudenhoitaja, joka on päivisin hänen apunaan. 

Kirjassa on paljon matematiikkaa - kaikki keskustelut henkilöiden välillä saavat aiheensa luvuista. Toinen aihe kirjassa on baseball, jossa professori elää vanhoissa joukkueissa, jonne on muistoissaan jäänyt. Lähes olemattomasta muististaan huolimatta taloudenhoitaja ja hänen poikansa ystävystyvät tämän erikoisen miehen kanssa. 

Ogawan teos on eriskummallinen teos, jossa matematiikan kaavoilla on iso osa, ja koska itse en ole kovinkaan matemaattinen, jäävät nämä osat omalta kohdaltani sivuseikaksi. Onneksi kirjan loppua kohden numerot jäävät, ja pidinkin tarinan loppuosasta enemmän - vaikka se onkin hieman surullinen. 

Myös ainakin Ulla ja Krista ovat kirjan lukeneet. 

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

2016, Tammi

Hakase no Aishita Sushiki 2003

suomentanut Antti Valkama

286 sivua

Kirjalla jatkan Kurjen siivillä -lukuhaastetta

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa (2016, Gummerus) tuli luettavakseni kirjalistojeni ulkopuolelta. Usein huomaan uutuuskirjat kirjaston uutuusluettelosta, ja sieltä löytyi tämäkin teos. Aluksi epäröin kirjan lukemista, sillä se vaikutti hieman paksulta (lähemmäs 400 sivua), mutta lopulta kun avasin kirjan, huomasin nopeasti, että tämän kirjan lukeekin vauhdilla. Välillä sellainenkin asia kuin iso fontti ja riviväli huokuttelee lukemaan kirjaa... hassu juttu. 

Kaksi ihmistä minuutissa vie lukijan yliopistoon, tutkijoiden maailmaan ja toisaalta Aasian kyliin, joissa pieni suuri vihollinen, malariaa levittävä hyttynen, vaanii ihmisiä. Alina on elänyt jo vuosia uppoutuneena tutkijan työhönsä, koska hänen yksityiselämänsä on kokenut kovia. Niinpä hänet on helppo houkutella Pohjois-Thaimaan sademetsiin tutkimaan paikanpäälle, miten malaria muuttaa muotoaan. 

Aasiassa Alina, ja varsinkin hänet matkaan houkutellut lääkäri Lotte, huomaa, mitä tarkoittaa, kun tutkimuskohteesta tulee oikea henkilö. Lotte on tutustunut pieneen Kian-poikaan vuosia aiemmin; sairaalaan Kian tulee taas, kun hänen pikkusiskonsa sairastuu. Aasialaiset potilaat tulevat siis lähelle, mutta olisin silti kaivannut oman äänen antamista Kianille, koska kaikesta huolimatta poika ja tämän sisko jäivät Loten ja Alinan tarkastelunkohteeksi. 

Tutkimuksen lomassa Alina kipuilee yksityiselämässään: hänen rakkaansa kuoli auto-onnettomuudessa, minkä jälkeen Alina ei ole halunnut avautua kenellekään. Hänen uskonsa tieteeseen horjuu, sillä vaikka tiede selittää asioita maailmasta, ei se voi selittää sattumaa: miksi joku joutuu onnettomuuteen, vaikka on nuori ja terve? Alina tapailee pientä Sellaa, joka on hänelle rakas. Pidin kirjassa siitä, että Alinan elämä avautui vähän kerrassaan. Kirjaa oli kiinnostava lukea juuri siksi, että joutui odottamaan asioiden selviytymistä. Jännitystä kirjaan toi taistelu malarian parissa, ja helpotusta kaukokaipuuseen tapahtumien sijoittuminen Aasiaan. 

Minua on petetty, ajattelin. Sillä vaikka tiede erottaa sattuman säännönmukaisuuksista, se ei ikinä pysty suojelemaan sattumalta. Se ei tarjoa lohtua, ei taivasta, ei paratiisia, uudellensyntymää, toisia elämiä toisaalla, ei yhtään mitään. 

Kaiken kaikkiaan, pidin kirjasta, koska se taisi päästä yllättämään minut ja tarina vain parani loppua kohden. 

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

2016, Gummerus 

384 sivua

Takashi Hiraide: Kissavieras

Odotin Takashi Hiraiden Kissavieras (2016, S&S) -teosta innolla, sillä kissa kirjallisuudessa sisältää kaksi minua kiehtovaa asiaa. Lisäksi japanilainen kirjallisuus on minulle arvoitus, jota en ole pystynyt ratkaisemaan. 

Kissavieras kertoo kolmikymppisestä pariskunnasta, joka työskentelee kirja- ja kustannusalalla. He asuvat tatamilattiaisessa asunnossa, jonka pienestä rakosesta sisään eksyy kissa, Chibi. Chibi on tarpeeksi pieni kissa mahtuakseen raosta, josta muut kissat eivät mahdu. Pariskunnan kertojamies miettii kissaa ja tämän käytöstä. Hän kokee olevansa jotenkin valittu, koska kissa on päättänyt tulla juuri heidän kotiinsa. 

Mutta, kuten kissanystävät tietävät, kissa on itsenäinen eläin, ja sama selviää kirjan pariskunnalle. 

Vaimoni katsoi takaisin. Ennen pitkää koittavaa eroa pohtiessaan häntä raastoi ajatus, että Chibi ei ollut hänen kissansa. Eikö se voisi olla minun kissani, tai ainakin haluta olla? Chibin katseessa tuntui syvä kohtalonyhteys sen seuratessa, miten kyyneleet putoilivat vaimoni silmistä. 

Kissan kohtaaminen tuntui satunnaiselta, hieman samaan tapaan kuin ihmisten kohtaaminen tai kohtaaminen elämän kanssa. 

Kirja on pieni ja kaunis, hieman arvoituksellinen kuten minulle moni japanilainen kirja on ollut. Ihastuttavaa, että saamme suomennoksia tällaisista kirjoista, sillä pidin kirjasta, jonka luettuani jäin miettimään, mitä kirja oikeastaan halusikaan sanoa. 

Kirjaa ovat lukeneet mm. Ulla, Lumiomena, Krista. 

Liitän kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja aloitan vihdoin myös Kurjen siivellä -lukuhaasteen (, jossa luetaan itäaasialaista kirjallisuutta).

Takashi Hiraide: Kissavieras 

2016, S&S

Neko no Kyaku 2001

suomentanut Raisa Porrasmaa

152 sivua

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus (2016, Gummerus) kiinnosti minua kevään uutuuskirjoista, sillä Aasiaan sijoittuva tarina kiinnostaa aina. Kirjailija Sendker on saksalainen kirjailija ja toimittaja, joka on toiminut kirjeenvaihtajana USA:ssa ja Aasiassa. Hän on kirjoittanut viisi kirjaa, joista Sydämenlyönneissä ikuisuus on toinen, vuodelta 2002. 

Sydämenlyönneissä ikuisuus kertoo Tin Winistä, joka sokeutuu lapsuudessaan ja elää burmalaisessa kylässä. Elämä kuljettaa Tin Winin New Yorkiin, jossa tämä perustaa perheen ja saa lapsen, Julian. 

Jotain kummallista tapahtuu Tin Winin elämässä, sillä mies hylkää perheensä ja katoaa. Aikuistuttuaan Julia saa käsiinsä burmalaisen naisen osoitteen, jonka ohjaamana matkustaa isänsä kotiseudulle. Julia tapaa U Banin, joka alkaa kertoa Julian isän tarinaa tämän lapsuudesta alkaen. Julia haluaisi kovasti tietää, mitä isälle tapahtui, mutta U Ban ei kiirehdi: hän kertoo tarinaa ja Julian täytyy kärsivällisesti kuunnella. Samalla Julia oppii näkemään isästään puolen, joka oli Tin Winin elämää kaksikymmentä ensimmäistä vuotta. Burmassa tapahtuneista asioista isä ei koskaan kertonut amerikkalaiselle perheelleen. 

U Banin tarina vie Julian keskelle Burmaa ja myös rakkaustarinaa, jossa ihmisaistit saavat aivan uudenlaisen merkityksen. Kirjassa opitaan paitsi rakkaudesta ja aisteista myös aasialaisesta elämästä ja rauhallisuudesta - mielentyyneydestä.

Raivo meidät sokaisee ja kuurouttaa. Tai pelko. Kateus, epäluottamus. Maailma supistuu, menee aivan sijoiltaan, kun ihminen vihaa tai pelkää. 

Kirjassa oli vähän kaikkea, ja ehkä siksi jäin hieman kylmäksi. En ihastunut rakkaustarinaan, ehkä uskon liian heikosti tämän tyyliseen rakkauteen. Itämaisuus, aasialaisuus oli mukana niin kuin odottaa saattoikin, siinä mielessä ei tullut yllätyksiä. 

Pidin kirjasta, mutta ei tästä kirjasta tullut mikään vuosisadan kirjallinen elämys. Ehkä olin joap hieman pettynyt kirjaan. Mutta sellaiselle lukijalle, joka kaipaa pientä aasialaista maustetta ja romanttisen kaunista rakkaustarinaa kirjaltaan, tämä kirja on varmasti sopiva. 

Kirjasta on kirjoittanut myös Kirjasähkökäyrä. 

Kirjan lisään Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 3. Kirjassa rakastutaan.

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

2016, Gummerus

Das Herzenhören 2002

suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi (englannikielisestä teoksesta)

326 sivua

Teppo Turkki: Tiikeriportti - Korean vimma valloittaa maailma

 

Teppo Turkin kirjoittama Tiikeriportti - Korean vimma valloittaa maailma (2009, Edita) jatkaa matkaani tutustua maailman suurimpiin ja parhaimpiin fudismaihin. Etelä-Korea on yksi niistä neljästä Aasian maista, jotka pääsevät Brasiliaan pelaamaan MM-futista (muut ovat Japani, Australia ja Iran). Etelä-Korea on parhaimmillaan päässyt neljänneksi maailmanmestaruuskisoissa (vuonna 2002), saanut pronssia Lontoon olympialaisissa (2012) ja pärjännyt tietenkin Aasian mestaruuskisoissa hyvin, joten ansioita joukkueella on.

 

Etelä-Korea on myös maana melkoisen menestynyt, jos talouskasvu ja teknologinen kehitys tai koulutus määrittää menestystä. Turkin kirja keskittyykin näihin osa-alueisiin Koreasta. Kiinnostava ja iso osa kirjaa on myös eteläkorealaisen uskonnon, poliittisen ja taloudellisen luonteen esiinkirjoittaminen. Korea on kungfutselainen maa taustaltaan, uskonto määrittää tiukasti jokaisen paikan maailmassa, joka on eriarvoinen: vanhempaa ja miespuolisia kunnioitetaan. Koreassa tärkeitä ovat perhe ja klaanit, joista suurimmat näkyvät vaikkapa jalkapallojoukkueen pelaajien sukunimissä: 20 pelaajan joukossa on kahdeksan Kimiä, kuusi Leetä ja pari Parkia. Koreassa talousyritys on yhden ja saman perheen omistuksessa, jossa se toimii ja kasvaa. Erityisen kiinnostavia kirjassa olivat tarinat, joissa syvennyttiin jonkun esimerkin avulla maahan. Yristysmaailmasta Turkki kertoi Samsungin tarinaa: firma on perustettu 1930-luvulla kalan ja vihannesten vientiyritykseksi. Jälkipolvi on kasvattanut yritystä työllään ja myös avioliitoilla. Nykyisin yrityksen liikevaihto on suurempi kuin monen valtion kansantuote.



Suomeakin kiinnostavissa uutisissa PISA-tuloksista Etelä-Korea on ollut se ihmemaa, joka lyö kaikki muut. Turkin kirjassa kerrotaan maan koulutuksesta, joka on kovin stressaavaa, koska kaikki yrittävät olla parhaita. Loppukokeiden aikoihin nuoria koettelee itsemurha-aalto, niin tärkeää menestys on. Turkki lainaa kirjassa tutkimusta, jonka mukaan 60 % koululaisista toivoo syntyneensä johonkin toiseen maahan kuin Etelä-Koreaan.

 

Maan menestys on siis maksanut paljon. Turkki kirjoittaa myös miten Aasian talouskriisi koetteli maata - kriisin myötä yritysmaailman ja politiikan korruptoituneisuus tuli esiin ja kuplat puhkesivat: ylisuuret investoinnit lainarahoilla kaatoivat lukuisia firmoja. Mutta Etelä-Korea nousi taas jaloilleen. Ihmiset tekevät ylipitkiä päiviä ja uhraavat elämänsä maansa menestykselle. Tällainen ajatus kirjasta syntyi ja jäi mieleen elämään.

 

Maassa, jossa naiset ovat olleet vanhan näkemyksen mukaan kotona ja miehensä käskyvallassa, opiskelevat ja luovat uraa. Syntyvyys on heikointa maailmassa, eivätkä naiset edes halua mennä naimisiin miesten kanssa. Maahan on tuotu vaimoja muualta (lähinnä muista Aasian maista), mikä on johtanut taas siihen, että seka-avioliitoista syntyneet lapset ovat jääneet koulutuksessa muiden jalkoihin (kun eivät osaa kieltä tarpeeksi hyvin kiriäkseen kisassa kaikkien muiden kanssa) ja joutuneet toisten silmätikuiksi muutenkin. Etelä-Korea kun on varsin homogeeninen maa, jossa klaanit ja perheet ovat harvalukuiset, vierautta ja erilaisuutta ei koeta rikkaudeksi.

 

Muita ongelmia Turkki ei tuokaan esiin maasta, joten kirjasta jäi vähän sellainen kuva, että kaikki pärjäävät aivan superhyvin. Turkki kirjoittaa Pohjois-Koreasta, joka on vastakohtainen etelälle. Itse jäin miettimään, että onko maassa niitä, jotka syrjäytyvät ja mitä tapahtuu heille?

 

 

 

 

Yksi kirjan kiinnostavista puolista oli Etelä-Korean kulttuurin (pop-kulttuurin) käsittely. Olen joskus jäänyt seuraamaan eteläkorealaisia draamasarjoja ja Turkki tuokin esiin nämä tv-sarjat kirjassaan. Hän nostaa esiin näyttelijän Bae Yong-joonin ja sarjan Winter sonata. Netti onkin täynnä miehen kuvia ja täältä voi käydä katselemassa, millaisilla vatsalihaksilla näyttelytaidoilla pääsee aasialaisten sydämiin. Winter sonata, samoin kuin moni muu korealainen tv-sarja on myös youtubessa, sieltä voi katsella mitkä asiat ovat tärkeitä elämässä ja myös mietiskellä Turkin kirjassaan mainitsemaa puhetta, joka on Turkin mukaan erittäin epäsuoraa.

 

Pidin kirjassa sen värikkäistä kuvista, myös kaduilta, eikä vain vanhoista merkittävistä paikoista. Kirjasta sain paljon uutta tietoa Etelä-Koreasta. Jäin miettimään, miten kiinnostava maa Etelä-Korea on. Kirjan kertomasta jäin miettimään sitä, mien Turkki mainitsee eteläkorealaisen työn tehottomaksi: työntekijät tekevät paljon pidempää päivää kuin monissa muissa maissa, jotka menestyvät aivan yhtä hyvin. Miksi on näin?

 

Aasialaisuus kiehtoo minua, haluaisin paitsi katsella eteläkorealaisia tv-sarjoja myös lukea aasialaisten kirjailijoiden kirjoja. Tähän mennessä olen löytänyt Koreasta Kyung-Sook Shinin teoksen  Please Look After Mother, jonka luin vuosi sitten.

 

Teppo Turkki: Tiikeriportti - Korean vimma valloittaa maailma
2009, Edita
246 sivua
+ sanasto, historian kronologia 30 sivua

Teetä ja temppeleitä– matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta

Satu Rommin Teetä ja temppeleitä– matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta (2013, Basam Books) kiinnosti minua, koska olen aiemmin lukenut Rommin teokset: Moottoripyörällä Himalajalle ja Kahvia ja guruja, jotka molemmat kertovat elämästä Intiasta. Uusimmassa teoksessaan Rommi kertoo muusta Aasiasta - kirjan nimen mukaisesti Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta.

Kirjassa Rommi kertoo paitsi kyseisistä maista myös turismista ilmiönä ja matkustamisen etiikasta. Rommi kirjoittaa siitä, onko eettistä matkustaa maahan, jossa on sotilasjuntta vallassa - vai onko sillä mitään vaikutusta, matkustavatko länsimaiset Aasian maahan, kun naapurimaiden asukkaat matkustavat ja tuovat maahan rahaa länsimaalaisten boikotista huolimatta. Entä miten pitäisi suhtautua siihen, että turismi ylläpitää sellaisia alistavia käytäntöjä, jotka olisivat ilman turismia jo kadonneet? 

Rommi kirjoittaa maista kuten aiemmissakin kirjoissaan: hän kertoo lennokkaita tapahtumia, eikä peittele epämiellyttäviä asioitakaan maista. Olemme tottuneet näkemään aasialaiset, varsinkin buddhalaiset ja hindulaiset, rauhaa rakastavina ihmisinä. Rommi tuo kirjassaan esiin esim. burmalaiset munkit, jotka johtivat ihmisiä muslimeja vastaan ja polttivat näiden asuntoja. Rommi tuo esiin kiinnostavan erilaista näkökulmaa maista, jotka tuntee hyvin. 

Thaimaasta Rommi nostaa esiin sen, miten thaimaalaiset näkevät turistilaumat. Riittääkö aasialaista hymyä myös niille, jotka tulevat lomalle öykkäröimään ja örveltämään. Ja mikä oikeastaan on aasialainen hymy ja sen merkitys? 

Thaimaalaiset hymyilevät silloin, kun he eivät halua menettää kasvojaan, tai kun he eivät halua kenenkään muun menettävän kasvojaan. Niinpä he hymyilevät, kun turistit käyttäytyvät typerästi, loukkaavasti tai jopa vihamielisesti. Ja jos turisti hermostuu turhanpäiväisesti ja alkaa meuhkata, thaimaalaiset hymyilevät, koska heitä hävettää huonosti käyttäytyvän turistin puolesta. 

Rommi kertoo Kambodžasta mukavan ymmärrettävästi. Koska maa ja sen historia on vasta hiljan tulleet ainakin itselleni tietoisuuteen parin lukemani kirjan myötä, on kiinnostavaa lukea lyhyt ja yksinkertainen selitys siitä, mitä olivat punakhmerit ja mitkä olivat heidän tavoitteensa. Siis muutenkin kuin tappaa mahdollisimman monta ihmistä. 

Koko kirja on tiivis paketti, ja kirjassa on paljon mielipiteitä maailmaan. Allekirjoitan monet Rommin näkemykset - ja varmaan siksi kirjaa oli kiinnostava ja miellyttävä lukea. Olen itse kiinnostunut Aasiasta ja varsinkin Burma ja Kambodža ovat jääneet pimentoon Aasian maista. Olen sitä mieltä, että Aasiaa ei ole ainakaan liiaksi käsitelty kirjallisuudessa, joten aina kun joku kirjoittaa maanosasta, otan ilolla kirjan vastaan. Rommin kirjoista olen jo aiemmin pitänyt paljon, joten tämän kirjan lukaisin ahmien. Kirja oli tiivis, asiapitoinen ja monta ennenpainamatonta asiaa täynnä.

Pari asiaa haluan vielä nostaa kirjasta esille. Maailman kauheuksia ihmetellessään Rommi nostaa esiin tutkijan, David Chandlerin ajatukset:

Chandler uskoo, että ihmisten taipumus totella käskyjä ja muodostaa ryhmiä muukalaisia, vieraita ja erilaisia ihmisiä vastaan tarkoittaa, että useimmat meistä pystyisivät kiduttamaan ja tappamaan ihmisiä, jos kunnioittamamme auktoriteetit käskisivät tekemään niin ja jos uhrit määriteltäisiin "ulkopuolisiksi". Chandler kirjoittaa: "löytääksemme S-21:ssa päivittäin toteutetun  pahuuden lähteen meidän tarvitsee vain katsoa peiliin."

Rommin teos on kirja sellaiselle lukijalle, joka on lukenut jo paljonkin matkakirjoja, mutta haluaa miettiä matkustamista ja maita muutenkin kuin niiden nähtävyyksien ja shoppausmahdollisuuksien kautta. Matkustamista Rommi tarkastelee eettisestä näkökulmasta, mutta lopultakin, matkustamisessa on niin monta positiivista asiaa, että kirja, näin marraskuun alussa varsinkin, suorastaan kutsuu matkaan kohti Aasiaa. 


- - suurin osa peloistamme, varsinkin ulkomaalaisiin ja vieraisiin kulttuureihin ja uskontoihin kohdistuvista peloista on tarpeettomia, turhia ja keksittyjä. Miksi pitäisi pelätä? Ja mitä? Entä jos vain päättää, että ei enää pelkää? Mahdollisuus matkustaa toiselle puolelle maailmaa on etuoikeus, joka on vain harvoilla maailman ihmisillä. Miksei sitä myös käyttäisi?

Pidin kirjasta, kuten Rommin aiemmistakin. Ja jään jälleen odottamaan, mistä maasta seuraavaksi saan lukea Rommin käsialalla kirjoitettuna. 

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä– matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta
2013, Basam Books
187 sivua 

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Olen seurannut Terhi Rannelan blogia, josta huomasin joku aika sitten, että häneltä on tulossa aikuistenkirja ja tietysti kiinnostuin kirjasta, koska olin lukenut kirjailijalta hänen nuortenkirjojaan, jotka vievät lukijansa Goaan, Amsterdamiin ja Jäämerelle (täällä). Punaisten kyynelten talo (2013, Karisto) vie lukijan myöskin Suomen rajojen ulkopuolelle, Kambodžaan, ja myös ajassa taaksepäin, 1970-luvulle, jolloin maassa pääministeriksi nousi Pol Pot ja ideologiaksi radikaali maolaisuus, punaisina khmereinä tunnettu liike. 

Kirjan alkuosa seuraa erään naisen. Chey Chanin, ja tämän pienen pojan, Sothearin, elämää vankilassa, johon valtionviholliset ja niiksi epäillyt on tuotu. Vankeja kidutetaan ja kuulustellaan niin kauan, että vangit tunnustavat olevansa niitä, joiksi heitä epäillään. Chey Chan on tekstiilitehtaan johtajatar ja ministerin vaimo - siispä hän on vaarallinen vainoharhaisen puolueen, Angkarin silmissä. 

Näen miehen katseesta, että hän on tottunut saamaan tunnustuksia irti ja että hänen mielestään on vain ajan kysymys, milloin hän saa minut murretuksi. Minun kaltaisiani hän ei ole kuitenkaan kohdannut aikaisemmin. Kivi ei niin vain halkea. 

Toinen näkökulma kirjan alkuosassa on pakkotyössä pellolla veljensä kanssa ahertava tytär. Näin hänet on luvuissa nimetty - kyseessä on siis vangitun naisen, Chey Chanin lapset.  Heidän on oltava huomaamattomia, etteivät puolueen kätyrit huomaa, että heidän vanhempansa on niitä, jotka on viety. Työ on kamalaa, ruokaa on vähän ja puolueen juhlissa on näytettävä, miten paljon puolueen kannattaja on. 

Yritän istua viivasuorassa rivissä mahdollisimman ryhdikkäänä ja näyttää kiinnostuneelta ja valppaalta, kun isoisä Khon, kädetön mies, julistaa Demokraattisen Kamputsean ylivertaisuutta ja armeijamme voittamattomuutta. 

- - 

Minulla on niin kova nälkä, että voisin repiä joltakin silmät päästä. Jokainen meistä voisi repiä toisiltaan silmät ja hiukset, mutta Angkarin lapset eivät käyttäydy kuin eläimet. Angkarin lapsille propagandapuhe on täyttävä ravintoa, josta saamme olla kiitollisia.

Kirjan ensimmäistä osaa täydentävät kuulustelupöytäkirjat ja Tuol Sleng -vankilan säännöt ja muut auntenttiset tekstit. Rannela on blogissaan pohtinut aika ajoin historiallisen romaanin totuudellisuutta ja sitä, miten hän on halunnut kirjoittaa nimenomaan fiktiota, ei elämäkerrallista kirjaa. Tässä kirjassa on joitain lauseita, joita on todella sanottu, mutta kirja on fiktiota, koska se voi välittä tunteita, toisin kuin historiallisista faktoista kertova tietokirjallisuus, Rannela miettii. Kirjaa varten Rannela on kuitenkin tehnyt suuren määrän taustatyötä, joten kirja on varsin uskottava: näin on mahdollisesti tapahtunut. 

Kirjan alkuosaan olisin kuitenkin kaivannut myös näkökulmaa siitä, minkälainen oikeastaan oli Chey Chan ennen kuin joutui vankilaan. Kirjassa kuvailtiin, miten häntä kidutetaan ja kuulustellaan ja miten hän kestää tämän, mutta silti naishahmo jäi kovin etäiseksi. Jotain viitteitä siitä, minkälainen tehtaanomistaja voisi olla, antoi ainoastaan sellinaapurin huutelut seinän läpi. 

Kirjan toisessa osassa eletään vuotta 2005. Minulla kesti jonkun aikaa keksiä, kuka on kukin tässä jälkimmäisessä osassa. Vuosiluku auttoi päättelyssä, mutta mietin vielä kirjan lukemisen jälkeen, että miksi kirjassa luvut on nimetty samalla tavalla kuin sen alkuosassa: miksi kirjassa on kaksi tytärtä? 

Toisessa osassa eletään aikaa, jolloin punakhmerien päämiehet halutaan oikeuden eteen. Aika moni puolueen tärkeistä miehistä ehti kuolla ennen tuota vuotta, joten kansa on ollut pessimistinen oikeuden suhteen. Kirjassa seurataan, miten Duch, evtinen matematiikan opettaja, kommunisti ja kylmäverinen teloittaja yritetään saada sovittamaan tekonsa. Chey Chanin tytär ja hänen miehensä miettivät, että oikeudenkäynti avaisi turhaan muistojen kaivon kannen. Kun kirjassa aikuiseksi kasvanut Vanna halutaan saada todistajaksi khmerien teoista, se ei alkuun tunnu kovinkaan hyvältä idealta. 

Mielestäni Rannela on kirjassa miettinyt kovasti tapahtumia historiallisesta näkökulmasta. Siis sitä, ovatkko kirja ja sen tapahtumat totta. Tämä näkyy paitsi blogissa myös kirjan tekstissä. Minun ei ollut lukijana vaikea uskoa tapahtumien totuudellisuutta, päinvastoin minun oli paikka paikoin vaikea päästä mukaan henkilöhahmojen elämään. Kun luin viime keväänä Kim Echlinin Kadonneet (2009, Tammi), kirja tuntui aika ajoin varsin epärealistiselta, mutta kirja toi henkilöhahmojen kautta esiin juurikin tapahtumien tunteellisen puolen. Sitä samaa kaipasin Rannelan kirjaan, varsinkin kirjan alkuosaan. Toisessa osassa koin lähimmäksi hahmoksi Vannan tyttären, Chandan, joka eli kirjassa nuoruuttaan, kävi koulua ja mietti teinielämän ongelmia ja onnea. Välillä minulle tuli muutenkin sellainen olo, että kirja oli hieman liian helppo aikuiselle lukijalle, aika ajoin tuli mieleeni Ruta Sepetysin Harmaata valoa, joka on Suomessa luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta häilyy aikuis- ja nuortenkirjallisuuden välimaastossa (ja kertoo Stalinin vainoissa vankileireille siirretyistä) . Rannelan kirjan lukemisen aikana minulle tuli olo, että jokin oli minun ja tekstin välissä, ehkä se oli Echlinin Kadonneet, joka oli kirjana minulle todella voimakas tunteellinen elämys. 

Rannela on miettinyt blogissaan myös sitä, että onko suomalainen kirjailija oikeutettu kirjoittamaan aasialaisten menneisyydestä. En keksi yhtään että miksi ei olisi. Echlinin kirjassahan se, että näkökulma on vieraan, ulkopuolisen, on selvästi näkyvissä koko kirjan ajan. Rannelan kirja ei ole minusta huono ja minusta on täysin oikeutettua kirjoittaa toisista ja heidän elämästään. Sitä kai kirjallisuus pohjimmiltaankin on, kuviteltuja tarinoita kuvitelluista ihmisistä. Aasia ja sen historia kaipaa ja vaatii kertojia, unohdettujen historian täytyy saada kertojansa. Siksikin Rannelan teos on arvokas. 

Se, mikä tunnetasolla pysäytti minut kirjaa lukiessani, oli sivulla 252 oleva kuva, jossa sylissä oleva lapsi näkyy (kirjan kannessa lapsi on pyyhitty pois). Kirjan alkuosaa lukiessani en aivan löytänyt kuvaa ja sen tarinaa. Jotenkin ensimmäinen ja toinen osa kirjasta olivat niin erilaisia, että mietin, olisiko ensimmäisen osan voinut jotenkin sisällyttää toiseen osaan ja kertoa jälkipolven näkökulmasta koko tarinan? Pääosin tämä kirja oli kuitenkin hyvää ja nimenomaan miellyttävää luettavaa. Tai no, voiko kauheuksista kertova kirja olla varsinaisesti miellyttävää... 

Kirjaan pääsi lähemmäksi Annika K., kun taas Notkopeikko kiinnitti huomiota samaan osien erilaisuuteen kuin itsekin. 

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

2013 Karisto

252 sivua