MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tanska. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tanska. Näytä kaikki tekstit

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Jonas T. Bemgtsson: Submarino

Luin talvilomalla Tanskan-matkallani Jonas T. Bengtssonin teoksen Olipa kerran (2012, Like), joka oli erittäin lohduton kirja pojasta, joka kasvaa työkseen varastelevan isänsä kanssa Kööpenhaminassa. 



Submarino (2015, Like) on edellistä teosta vielä astetta masentavampi ja lohduttomampi kirja. Tarina jakautuu kahteen osaan: alun kertoja on Nick, juuri vankilasta vapautunut nuori mies, joka on istunut tuomionsa pahoinpitelystä loppuun. Elämästä on vaikea saada kiinni, Nick muistelee kaiholla entistä tyttöystäväänsä ja roikkuu tämän veljen kannoilla. Elämässä järjestystä luovat kuntosalilla käynnit ja naapurissa asuvan naisen luona vierailut. Käännekohta Nickin elämässä on, kun hän näkee exänsä. En nyt spoilaa tarinaa tässä kertomalla, mihin suuntaan tapaaminen elämää vie. 

Teoksen toinen, sen jälkiosan, kertoja on Nickin veli. Martin-nimisen päiväkoti-ikäisen pojan yksinhuoltajaisä. Martinin äiti on kuollut huumesekoilujen seurauksena, ja myös pikkuveli (, jonka nimi ei tule kirjassa esille) on syvässä koukussa. Hän alkaa myydä huumeita taatakseen Martinille elämän, tivolikäynnit, polkupyörän ja kauko-ohjattavat autot. Joka päivä hän kuitenkin pelkää, että tapahtuu jotain: hänet otetaan kiinni ja Martin joutuu pois, hänelle sattuu jotain ja Martin otetaan pois tai Martin löytää huumekätköt kotoa ja Martin otetaan pois. 

Teoksessa kurkistetaan myös veljesten lapsuuteen, jossa ei hurraamista ollut. Äiti oli alkoholisti ja laiminlöi lapsiaan täysin. 

Kun vertaa edellisten postauksen Hausfrauta ja Bengtssonin Submarinoa, niin ei voi kuin ihmetellä, miten erilaisia ihmisiä ja todellisuuksia maailmassa elääkään rinnakkain. Äärimmäisen keskiluokkainen Hausfrau ja nämä veljekset, joilla ei ole tietoa paremmastakaan elämästä jättivät lukijana minut jotenkin aivan sanattomaksi. Bengtssonin kirja oli niin surullinen ja ahdistava, ja oikeastaan koko lukemisen ajan toivoin, että jotain sattuisi, että Martin pääsisi pois ja poika saisi mahdollisuuden muuttaa elämäänsä, sillä sukupolvien ketjussa hänen elämänsä vaikutti jo kovin ennakoidulta päiväkoti-ikäisenä. 


Kirjan on lukenut ainakin Kirjakarusellin anette. 

Osallistun kirjalla Pohjoismaat-lukuhaasteeseen. 

Jonas T. Bemgtsson: Submarino
2015, Like
Submarino, 2007
suomentanut Päivi Kivelä
447 sivua




lauantai 21. helmikuuta 2015

Talviloma Kööpenhaminassa


Hiihtolomaviikosta iso osa vierähti Kööpenhaminassa, jossa kävin synttärisankarilapseni kanssa kaksin. Tavoitteena oli tutustua muutamaan paikkaan, jotka listasin Kööpenhamina-oppaan ja aiemmin kaupungissa käyneiden vinkeistä. Listalla oli kaksi paikkaa/ päivä, ja täytyy sanoa, että etukäteen suunnittelu toimi hyvin, koska vauhti yhden nopean lapsen kanssa on sen verran huikea, että aikaa ei miettimiseen juurikaan jäänyt. 



Ensimmäisenä iltana kävelimme kaupungilla ja osuimme heti Kööpenhaminan kävelykadulle Strøgetille. Ilta alkoi pimetä ja vastaan tuli niin monta pakettiautollista poliiseja, että kävimme vain syömässä ja palasimme hotellille, joka oli rautatieaseman vieressä. Söimme koko matkan ajan lähinnä kiinalaista ruokaa, sillä kaupungilla tuntui olevan vain joko kiinalaisia ravintoloita tai kebab-paikkoja. Kebabit on syöty jo 90-luvulla, eikä kuulu lempiruokiin, joten valittiin kiinalainen. Poliisit muuten olivat matkalla muistojuhliin, kun kööpenhaminalaiset kokoontuivat muistamaan väkivallan uhreja. 

Toisena päivänä lähdimme ajoissa aamiaisen jälkeen kohti Kansallismuseota, matkalla sinne hoksasin pyytää matkailumyymälästä kartan. Ajattelin, että Kööpenhamina on kovin pieni ja siellähän osaa liikkua mutu-tuntumalla, mutta oli sitten kivempi ja varmempi kuitenkin mennä kartan kanssa. 

Kansallismuseo on ilmainen, ja siellä on aivan mainio lastenmuseo, jossa voi leikkiä eri historiallisissa aikakausissa: voi olla merimies, viikinki tai ritari. Museossa vierähtikin muutama tovi, kun lapsi teki antaumuksella ruokaa (kalasoppaa ja leivät uuniin), muurasi seinää ja taisteli ritarina, ja vielä lähtiessä ripusti puisilla pyykkipojilla pyykkejä naruille. 

Täällä(kin) paikassa mentiin lapsen mukaan. Yksi kerros muusta museosta jäi jotenkin kummasti väliin. Itselläni kesti aikaa, kunnes tajusin, että ensimmäinen kerros onkin vasta ensimmäisten portaiden jälkeen tässä maassa. Eipä niihin muihinkaan kerroksiin niin hirveästi keskitytty.



Ruokailun ja levon jälkeen riensimme kohti Pyöreää tornia (Rundetaarn), jonne juokseminen meni myös kuntoilun piikkiin. Ylös (ja alas) on vain yksi oikea tapa mennä: juosta. Juoksevia lapsia oli muitakin - Köpiksessä tuli mieleeni, että maassa ollaan hieman rennompia lasten suhteen ja että lapset saavat olla ihan lapsia. Ihan jokaista asiaa ei niin tarmokkaasti kielletty kuin Suomessa. Tämä saattaa olla ihan vääräkin käsitys, mutta tanskalaisista jäi myös hirveän ystävällinen kuva. Näkymät Pyöreästä tornista olivat ylhäältä yli kaupungin ja turva-aidat tällaiselle korkeapaikkakammoiselle tarpeeksi turvalliset. 

Pääsymaksy torniin oli 25 kr (aikuinen) ja 5 kr lapsi. Yhteensä noin 4 euroa. Ei paha. 



Toisena päivänä suuntasimme toiseen suuntaan, koska Nyhavn kuuluu sellaisiin pakollisiin paikkoihin, jotka Kööpenhaminassa kuuluu nähdä. Värikkäät vanhat talot olivatkin kauniita, heti kun ne tulivat esiin rakennustyömaiden takaa. Aika paljon oli kaupungissa kolketta ja pauketta, joka paikassa rakennettiin ja korjattiin jotain. Aamupäivä oli aurinkoinen ja satama-alueella kävely peräti mukavaa, sillä tuulen lisäksi aurinko lämmitti ihanan keväisesti. 




Kävely jatkui kohti Pienen merenneidon -patsasta, jonne saikin kävellä reippaan matkan. Merenneidosta koko lapsuusiän lukeneelle tämä patsas oli kuitenkin kävelyn väärti, ja kun itse jo lepäsin läheisellä penkillä, 8-vuotias kiersi patsasta ympäri ikuistamassa sitä kameraan jokaisesta ilmansuunnasta. 



Alkuperäissuunnitelmistamme skipattiin H.C. Andersenin -museo, onneksi mies tuli kuitenkin vastaan Rosenborgin linnan läheisessä puistossa. Päivä oli tosiaankin aurinkoinen, paikalliset lapset juoksivat t-paidoissa puistossa ja me söimme eväitä puistonpenkillä. 




Seuraava kohde oli Rosenborgin linna, jossa etukäteen tiesimme olevan kruunuja ja muita rikkauksia. Linna on söpö ulospäin, ja sisälläkin kaikissa kerroksissa oli toisiaan upeampia huoneita - sisustettuina eri tyyleihin. Myönnän, että oma tietämykseni Tanskan historiasta on aika huono, eikä minulla ollut/ ole edelleenkään mitään käsitystä Tanskan kuninkaista, mutta mukavaa eri huoneita oli ihastella. 

Pääsymaksu linnamuseoon oli 90 kr / 12 e (aikuinen) ja ilmainen lapsille. 






Loppuaika menikin sitten kaupungilla ja kaupoissa pyörimiseen ja kiinalaisia buffetteja testaillessa. Löysimme sellaiset isot tavaratalot kuin Illums ja Magasin, mutta enemmän lapsiasiakasta miellyttivät Disney Store, Hamley's ja varsinkin Build-A-Bear-Workshop, jossa sai seurata, miten nalle (tässä tapauksessa pupu) sai sisälmykset ja sydämensä. 

Kööpenhamina vaikutti parin päivän juoksentelun jälkeen mukavalta paikalta, jossa varmasti kesällä on vielä hienompaa: kaupungissa on isoja puistoja ja varsinkin tivoli aseman vieressä on varmasti huikea. Lapsille kaupungissa oli paljon tekemistä, josta voi myös karsia. Emme esimerkiksi menneet Ripley's- tai Guinnes-museoihin, vaikka nämäkin olisivat olleet kiinnostavia kohteita. 

Kööpenhaminasta jäi mieleen hiljaisuus, keskustassahan autoja ei juurikaan näy ja ihmisten ystävällisyys. Englannilla pärjäsi joka paikassa hienosti, ja myös ruotsi auttoi paljon ymmärtämään kaupan ja katujen tekstejä, sekä vastailemaan kysymyksiin vaikkapa kahvia tilatessa.










Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran


Tanskalaiskirjailija Jonas T. Bengtssonin teos Olipa kerran (2012, Like) löytyi omasta kirjahyllystäni ja pääsi lukukierrokselle Köpiksen-matkani ansiosta. Kirjailijaa hehkutetaan kirjan kansiliepeessä: hän on kotimaassaan julkaissut kolme kriitikoiden ylistämää kirjaa, ollut kirjapalkintojen saaja ja ehdokas. Mikäs tällaiseen kirjaan siis tarttuessa, tulossa lukunautintoa. 

Bengtssonista kerrotaan myös, että hän on omaperäinen kirjalija, ja teostensa henkilöt hän on kaivanut alamaailmasta. Olipa kerran kertoo pojasta, joka täyttää kuusi vuotta vuonna 1986. Vuonna, jolloin Olof Palme murhataan. Tarina alkaa siitä, että isä ja poika kuulevat asiasta radiosta. Isä tekee hanttihommia ja hankkii pojalleen kaikenlaista, mitä tämä haluaa. Kaupassa ei tosin raha vaihda omistajaa, isä kuljettaa tavarat takin sisällä ulos kaupasta. He asuvat kahdestaan, poika on joko kotona tai isänsä mukana tämän vaihtuvissa työpaikoissa. On kaksi asiaa, joita poika haluaa: päästä kouluun ja polkupyörän. Isä lupaa nämä asiat, mutta unohtaa aina, kun he muuttavat taas uuteen paikkaan asumaan. 

Kävelemme katua pitkin. Isä pitelee minua käsivarresta. Hän katsoo suoraan eteensä ja kiskoo minua eteenpäin. Minusta on tullut kassi. Matkalaukku, jossa on pyörät. Sanon hänelle että minuun sattuu, etten pysy perässä, mutta tuuli vie sanani mennessään. 

Arkipäiväiset asiat niin kuin ruoan ostaminen ja valmistaminen jää pojan harteille, kun isä kiinnostuu sairaalla tavalla seuraamaan maan poliitikkoa, Monikaa.



Pojan lapsuus loppuu ja siirrytään hänen teinivuosiinsa. On vuosi 1996 ja poika on koulussa, mutta mieluiten polttaa hashista kotonaan tai kavereidensa luona. Hän asuu siskonsa ja näiden vanhempien luona. Ilmeisesti hän on saanut sijaisperheen, jossa asuu. Koulusta uhkaa erottaminen, mutta se ei hirveästi poikaa kiinnosta, ja hänen uudet vanhempansa myös haukkuvat enemmän opettajia kuin poikaa. Poika asuu perheensä kanssa hyvällä alueella, mutta on jotenkin irrallaan muista: häntä ei esimerkiksi kutsuta koululaisten juhliin. Poikaa ei kiinnosta tämä kovin paljon, mutta kun hän saa puhelun isoäidiltään, alkaa hänen elämäänsä tulla säpinää. Hän haluaa tutustua oikeisiin sukulaisiinsa. 

Teos on jaettu kolmeen eri aikakauteen, ja viimeisessä poika on itsenäisesti toimeentuleva kuvataiteilija/ postin lajittelukeskuksen työntekijä. Hänestä on tullut turkkilainen Mehmet Faruk. Eletään vuotta 1999 ja odotellaan vuosituhannen vaihdetta. Mehmetin elämään kuuluvat edelleen huumeet, juopottelu, naissuhteet - mutta myös pinnanalaiset haaveet taideteosten myynnistä. 

****

Kirja oli erikoinen, ja varsinkin viimeisen osan aikana mietin, että onko päähenkilö nyt edelleen sama, kun nimi on muuttunut. Myös keskimmäinen osa sai minut jo hieman ymmälleen, joten sanotaanko, että kirjan ensimmäinen osa, jossa poika oli pieni, oli mielikohtani, koska lukiessani seisoin vahvalla pohjalla, enkä ollut lainkaan hämmentynyt. 

Kirjassa ollaan pääosin Kööpenhaminassa, jonka eri paikat vilahtavat tapahtumapaikkoina, kun isä vie poikaansa paikasta toiseen, mm. Nyhavn.


Kirjasta lisää näissä paikoissa: Kiiltomato, Lukuvinkit, joissa ollaan myös välillä hukassa. 

Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran
2012, Like
Et eventyr, 2011
Suomentanut Päivi Kivelä
367 sivua

perjantai 20. helmikuuta 2015

Sara Blædel: Vain yksi elämä


Tanskalaiseen kirjallisuuteen tutustumiseni jatkui Sara Blædelin Vain yksi elämä (2014, Karisto) -teoksen kanssa. Suomeksi Blædelin kirjoja julkaisevan Kariston sivuilla kerrotaan, että Tanskan dekkarikuningattareksi tituleerattu kirjailija on maansa myydyin ja myös suosituin kirjailija. En yhtään ihmettele myyntilukuja tai suosiota, sillä itse tämän yhden luetun kirjan perusteella tykästyin kirjailijaan. 

Vain yksi elämä -teos kertoo maahanmuuttajatytön murhasta: 15-vuotias Samra löydetään kuolleena rantavedestä. Hänet on selvästi murhattu, koska ruumista pitää veden alla betonipaino. Kirjan miljöö on pieni kaupunki Holbæk, josta kirjan henkilöt ajelevat päivittäin Kööpenhaminaan. Paikkakunnasta kertoo Samran koulukaverin isä: 

Maahanmuuttajalapset pannaan kunnallisiin kouluihin, ja sen vuoksi jotkut tanskalaisperheet ovat paha kyllä päättäneet lähettää omat lapsensa yksityiskouluihin - - Ne lapset osaavat ehkä lukea ja kirjoittaa hyvinkin, mutta eivät tiedä, kuka on pääministeri, sillä he eivät katso Tanskan televisiota eivätkä lue lehtiä, ja tilanne vain pahenee, mitä vähemmän heillä on tanskalaisia koulukavereita, joilta he voisivat oppia

Samran murhaa asettuu paikallisen poliisin kanssa tutkimaan kööpenhaminalainen Louise Rick, joka saa työparikseen paikallisesta poliisista Kimin. Uusiin kuvioihin tottuminen sujuu hienosti, ja yhdessä muiden poliisien kanssa jutusta alkaa hitaasti mutta varmasti selvitä kaikenlaista. Louise huomaa, että Samran jordanialaistaustainen perhe on asettanut tyttärelle vaatimuksia, jotka ovat ristiriidassa tanskalaisen yhteiskunnan kanssa. Se, miten pahasti ja raa'asti vaatimukset on asetettu, selviää kirjan edetessä. Kunniamurha on kirjan keskeinen käsittelyssä oleva asia. 


Pidin kirjassa siitä, että tarinan kuluessa asioita käsiteltiin monipuolisesti. Louisen ystävätär Camilla on journalisti, joka on kirjassa henkilönä varmaan siksi, että hän voi vetää jutuissaan teemaa pidemmälle kuin poliisi-Louise. Camilla kirjoittaa, kuinka myös Tanskassa on hylätty tyttäriä, jotka ovat tehneet häpeällisiä tekoja, kuten tulleet raskaaksi ennen avioliittoa. Tämä tapahtui vuosikymmeniä sitten, mutta tapahtui kuitenkin. 

Pidin kirjassa myös siitä, että asiat eivät olleet yksinkertaisia. Yksinkertaista ei ollut syyllisen löytyminen, vaan selvittämisessä mentiin montaa eri linjaa pitkin. Yksinkertaista ei ollut lopulta myöskään se, miksi Samralle kävi niin kuin hänelle kävi. En kovin usein tykästy dekkareihin, mutta tällaisiin dekkareihin, joissa asiaa käsitellään monelta eri puolelta, pidän hyvänä teoksena: tarinassa ei niinkään yritetä saada selville, kuka tappoi, vaan miksi näin tapahtui. Blædelin kirjan ansio myös se, että syy ei ole mitenkään yksioikoinen. En myöskään tässä kirjoituksessa yritäkään tuoda esiin, mihin suuntaan tarina kulki, ettei muiden lukijoiden lukemisilo katoa. 

Maahanmuuttajien lisäksi kirjassa käydään vierailulla myös hyvätuloisten tanskalaisten kotona, sillä Samran koulukaveri Dicte ja hänen perheensä ovat tekemisissä poliisien kanssa. 

Pidin kirjassa myös siitä, että kirjan nimi Vain yksi elämä saa merkityksensä. Vain yksi elämä voidaan ymmärtää eri tavoin, riippuen siitä, kenelle elämä on vain yksi elämä. 

Luulen, että tulen tutustumaan Sara Blædelin teoksiin, aiemmin hän on julkaissut Nimimerkki prinsessa -teoksen, jossa netissä liikkuu raiskaaja, ja Blædelilta on tänä vuonna suomennettu uusi teos: Hyvästit vapaudelle, jossa pureudutaan ihmiskauppaan. 


Sara Blædel: Vain yksi elämä
2014, Karisto
Kun ét liv, 2007
suomentanut Virpi Vainikainen
360 sivua

Kirjasta on kirjoittanut pitkästi myös Ulla




torstai 19. helmikuuta 2015

Pia Juul: Hallandin murha




Kööpenhaminan-matkallemme varasin luettavaksi tanskalaista kirjallisuutta, ja tällä viikolla kirjoitan blogiini kirjoista, jotka sain luettua. Pia Juulin Hallandin murha (2011, Atena) lähti mukaan lentokoneeseen, koska vaikutti nopealukuiselta 200-sivuiselta kirjalta. 

Kun aloitin kirjan, selvisi nopeasti, että Juulin teos ei olekaan varsinaisesti dekkari, vaan kirja kertoo, mitä tapahtuu uhrin omaisille, kun rikos (murha) tapahtuu. Kirjailijatar Bess havahtuu siihen, että hänen miehensä lähtee asunnosta. Bess ei näe miestään enää koskaan, sillä joku ampuu Hallandin kodin lähelle. 

Poliisi alkaa tutkia, mitä tapahtui ja kuka murhan teki. Bess on sekaisin tapahtuneesta. Hän ei halua hyväksyä, eikä ymmärtää tapahtunutta. Bessin elämä ei muutenkaan ole kovin selvää, hänen tyttärensä ei asu Bessin kanssa ja ex-miehen kanssa hän ei ole väleissä. Omat vanhemmat ovat myös kaukana. Mitä tapahtuu Bessille, kun hänen tuki ja turva on menetetty?

Juuri kun olin avaamassa pääovea, Inger ilmestyi omille portailleen. 
"En tiedä mitä sanoisin", hän sanoi. 
"Niin", sanoin ja avasin oveni. 
"Onko Halland tosiaan kuollut?" 
"Lehdessä lukee niin", sanoin. 

Kirjassa ei selviä, miksi Halland murhattiin. Bessinkin selviäminen on vähän niin ja näin. Kirja etenee satunnaisten tapaamisten kautta kohti loppua, kirjan lukeminen Kööpenhaminen tapahtumien valossa ja varjossa oli tuskaisaa ja myös kirjan rakenne oli luotaantyöntävä. En päässyt kirjaan sen kummemmin sisälle, itselleni on jotenkin täysin selvää, että uhrin omaiset ovat kertakaikkisessa shokissa, jos omainen joutuu murhan uhriksi. Ei voi järjellä käsittää, mitä tapahtuu, kun omaisen kuolema koittaa väkivaltaisesti ja yllättäen. Todellisen elämän tapahtumista voi vain oppia, että kukaan ei koskaan tiedä, milloin oma loppu koittaa, tai toisen, itselleen tärkeän ihmisen.

"Ja kaiken aikaa eli jossakin luultavasti todellisia ihmisiä", mietti hän, "ja heille tapahtui todellisia asioita..."

Kirjan jokaisen luvun alussa on lainattu miete (edellinen Edith Whartonin Viattomuuden aika -teoksesta), joka liittyy lukuun ja sen tapahtumiin. Myönnän, että en tullut hirveän paljon pysähtyneeksi näitä mietteitä ajattelemaan. Hirveää sanoa, mutta tämä kirja oli jotenkin iso pettymys minulle. Myönnän, että kirjan lukemisajankohta oli myös mahdollisimman huono, koska samaan aikaan mietin, että tällaista tapahtuu todellakin jollekin juuri nyt. 

Kirjaa ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Susa ja Maria, joilla järkevämpiä sanoja kirjasta. 

Pia Juul: Hallandin murha
2011, Atena
suomentanut Katriina Huttunen
203 sivua



Synnyinvuode ei houkuta ketään, 
kuolinvuoteen ympärille kokoonnutaan joukolla.
Montaigne: Essais

Osanottoni Kööpenhaminaan.


tiistai 17. helmikuuta 2015

Tanskalaista kirjallisuutta


Talviloma vie minut tänä vuonna Tanskaan ja Kööpenhaminaan lumisten rinteiden sijasta. Kaivoin esiin tapani mukaan kohdemaan kirjallisuutta, ja tanskalaista kirjallisuutta löytyikin melkoisen kivuttomasti. Pääosin suomeksi käännetty tanskalainen nykykirjallisuus näyttää olevan dekkareita, joukossa tosin myös jotain muuta. 

Aloitin tutustumisen tanskalaisuuteen Poika matkalaukussa -teoksesta ja jatkoin Sara Blædelin teokseen Vain yksi elämä. Molemmissa kirjoissa peritanskalaisuus kohtaa maahanmuuttajat. Dekkariteema jatkuu Pia Juulin ja Jussi Adler-Olsenin teoksiin. Nähtäväksi jää, kuinka kauaksi matka vie dekkarien maailmaan, jotka eivät ole yleensä aivan minun makuuni genrenä. 


Omasta kirjahyllystäni löytyi Jonas T. Bengtssonin Olipa kerran (2011, Like), joka vaikuttaa kiinnostavalta, kirjailijan kerrotaan olevan yksi omaperäisimmistä tanskalaisista nykykirjailijoista. Nähtäväksi jää, onko se hyvä vai huono asia. 

Hanne-Vibeke Holstia olen ainakin monesti aikonut lukea. En ole nyt aivan varma, olenko jonkun hänen teoksistaan lukenut loppuun asti, joten lainasin kirjastosta kokonaiset kolme kirjaa. En varmaankaan aio näistä kaikkia lukea, mutta ehkä jonkun sentään. 

Jännityksellä tässä vaiheessa odotan, mitä Tanska näyttää itsestään maana ja kirjoina. Toivottavasti kuitenkaan Köpiksessä ei ole kaikki vallan sekaisin, kun uutisia tässä lähtöhetkellä katselee.... 

Tanskalaisen kirjallisuuden myötä käyn myös retkellä Pohjoismaissa -kirjahaasteessa


maanantai 16. helmikuuta 2015

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Poika matkalaukussa

Etsin tanskalaista kirjallisuutta ja ensimmäisenä löytyi Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin Poika matkalaukussa (2013, Siltala), joka oli kiinnostuksenkohteenani myös kirjan julkaisemisvuonna, mutta on jäänyt aiemmin lukematta. Lähinnä siksi, että en lue kovinkaan paljon rikoskirjallisuutta. Tanskasta tuntuu löytyvän erityisen paljon suomennettuja dekkareita, joten tulen lukemaan helmikuun aikana joitakin niistä. 



Poika matkalaukussa kertoo nimensä mukaisesti pojasta, joka löytyy Kööpenhaminassa matkalaukusta. Nina Borg, joka työskentelee sairaanhoitajana laittomien siirtolaisten parissa, on varmaankin oikein henkilö löytämään pojan. Ei hän haluaisi ryhtyä miettimään sijoituspaikkaa tälle tuntemattomalle pojalle, sillä Nina haluaisi olla kunnon äiti omille lapsilleen. Sellainen, joka muistaa hakea lapsensa iltapäiväkerhosta ja tekee hyvää ruokaa lapsilleen. Pojan löytyminen sekoittaa Ninan elämää kuitenkin sen verran, että hän nimenomaan unohtaa hakea oman lapsensa kotiin - tuntuu, että Nina on ainoa ja viimeinen tanskalainen, joka pitää huolen koko maailmasta ja sen hylkäämistä ihmisistä. 

Poika ei ole tanskalainen, hän puhuu kieltä, jonka Nina paikallistaa joksikin Itä-Euroopan kieleksi. Kieli on liettuaa, ja kirjassa kuljetaan Kööpenhaminan ohella yhtä paljon Vilnassa, mikä oli miellyttävää, koska en ole löytänyt kirjoja, joissa seikkailtaisiin Baltian maissa. 

Poika matkalaukussa koukutti alussa, kun Nina alkoi selvittää syytä pojan oloon Tanskassa ja tämän alkuperää. En ole dekkareiden ystävä, ja täytyy sanoa, että tässäkin kirjassa kävi niin, että kun selvisi, miksi poika on raahattu Tanskaan, mielenkiintoni alkoi vähetä kirjaa kohtaan. Kidnappaus- ja pakenemiskohtaukset eivät saaneet minua enää innostumaan kirjan tarinasta, vaan ne tuntuivat jotenkin hieman pakkopullalta kirjan dekkari-genren vuoksi. 

Entäs Tanska, minkälaisena maana Tanska näyttäytyi? Ehkä hieman sellaisena, jossa normaalit ihmiset kulkevat tyytyväisinä arjessa eteenpäin. Ihmiset, joiden arkeen eivät kuulu matkalaukusta löytyvät pojat, kidnappaukset, aseet ja veriset asunnot. Eivätkä laittomat maahanmuuttajat.

Kadun toisella puolella olevien vanhojen vestebrolaistalojen keittiönikkunoista näkyi valoa. Nuori mies laittoi kahvia katutason asunnossa. Hän seisoi pressokannu kädessään ja huusi jotakin toiselle asunnossa olijalle. Sitten hän hymyili ja tarttui kahvikuppeihin, eikä Nina voinut olla ajattelematta oliko muiden elämä niin helppoa miltä se näytti. Niin onnellista. 

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Poika matkalaukussa
2013, Siltala
Drengen i kufferten 2008
suomennos Aino Ahonen
339 sivua

Muita lukeneita mm. Leena Lumi, jolta pääsee toisiin teksteihin.


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Yahya Hassan: Runot

Yahya Hassan nousi otsikoihin Tanskassa, jossa Hassanin esikoisteosta on myyty yli 100 000 nidettä ja teos on käännetty monelle eri kielelle, suomeksi kirja ilmestyi tänä vuonna nimellä Runot (Tammi). Tappouhkauksia, teinisensaatio - Hassanin ympärillä on kohuttu, mutta mitä Hassan oikeastaan kirjoittaa - tulin uteliaaksi ja luin runoteoksen. 

Yahya Hassan (s. 1995) kirjoittaa teoksessaan omaelämäkerrallisesti. Kirjassa käydään läpi perheväkivaltaa, lasten sijoittamista, pikkurötöksistä alkavaa rikollisuuden kierrettä, vankiloita, päihteitä - elämän kääntöpuolta, jossa nuori vihainen miehenalku elää. 

Perheen isä odottaa lapsiaan kotona ja hakkaa pienestäkin rikkeestä ja epäilyksestä. Äiti tietää tien keittiöstä makuuhuoneeseen, jossa mies joko hakkaa tai ottaa vaimonsa muuten. Kun äiti lähtee kotoa, isoveli vie veljensä yökastelun seurauksena kastuneet lakanat ädin uuteen asuntoon pestäväksi, ettei isä saisi tietää asiasta ja ettei hän hakkaisi veljeä. 

Seuraavaksi perheen kotiin astuu sosiaalityöntekijä, mutta vihaisesta pojasta kasvaa vielä vihaisempi. 

OLEN ITSE SAANUT AIKAAN KAIKEN TÄMÄN MIELETTÖMYYDEN
NIMENI ON YAHYA HASSAN
JA VANHEMPANI TOIVOVAT ETTEN OLISI SYNTYNYT
TOIVON SAMAA HEISTÄ 
VAHINTÄÄN SEN ETTÄ HE OLISIVAT SYNTYNEET KUOLLEINA
TAI ETTÄ OLISIN 
KUOLLUT MUTTA SYNTYNYT
EN RAKASTA TEITÄ VANHEMPANI VIHAAN ONNETTOMUUTTANNE
VIHAAN HUNTUJANNE JA KORAANEJANNE
JA LUKUTAIDOTTOMIA PROFEETTOJANNE
OPINKAPPALEITA HOKEVIA VANHEMPIANNE
JA OPINKAPPALEITA HOKEVIA LAPSIANNE
PUUTTEITANNE JA RUKOUKSIANNE JA SOSIAALITUKEANNE

Kertojan vihan saavat vanhemmat ja uskonto, vanha maa ja uusi maa, joista kumpikaan ei halua näitä ihmisiä, maattomia palestiinalaisia. Teos on alusta loppuun asti runoutta enenmmän huutoa (se on myös kirjoitettu alusta loppuun isoilla kirjaimilla), jossa koko elämän viha ja elämän epäreiluus tulee huudettua ilman välimerkkejä ulos ja julki. 

Halusin lukea kirjan uteliaisuuttani. Halusin tietää, mikä kirjasta teki kohutun ja olinkin yllättynyt siitä raivosta, joka kirjassa nousi myrskyksi asti. Juuri kiukku ja viha jäivät kirjasta päällimmäisiksi - ja ehkä ainoiksi - tunnelmiksi. Kirjana Hassanin Runot on omanlaatuisensa ja anteeksipyytämätön. Se ei anna vastauksia kysymyksiin, se huutaa vihan ulos. On varmasti ollut vapauttavaa kertoa elämän paha ulos, vahvasta uskonnollisesta otteesta huolimatta tämä ei mielestäni ole mitenkään islamin-uskoisen pojan kertomus, vaan nimenomaan nuoren huutoa. 

Yahya Hassan: Runot
2014, Tammi
Yahya Hassan 2013
suomentanut Katriina Huttunen
167 sivua





torstai 13. joulukuuta 2012

Henrik Andersen: Turvavyöhyke

Turvavyöhyke

Henrik Andersen: Turvavyöhyke
2012, WSOY
Aikamme kertojia
alkuperäisteos: Beskyttelseszonen 2011
suom. Pirkko Talvio-Jaatinen 
448 sivua

Lainasin Andersenin Turvavyöhyke-teoksen sen kannen perusteella. Luulen, että moni jättää kirjan hyllyyn myös samasta syystä. On makuasia, haluaako, että kaunokirjallisuus kertoo jalkapallosta. 

Sinällään kannen olisi voinut tehdä toisenlaiseksikin, sillä tämä kirja ei varsinaisesti kerro jalkapallosta ja aivan turhaan ohjaa lukuodotuksia siihen suuntaan. Tai kyllähän kirja kertoo myös jalkapallosta, tarkemmin fudistähdestä, Martin Nørskovista, tanskalaisesta starasta, joka on pelannut kuningaslajia paitsi Tanskassa myös Saksan liigassa. Martin on kuitenkin vain yksi kirjan henkilöhahmoista, on makuasia, onko Martin edes kirjan päähenkilö. 

Turvavyöhyke on oikeastaan perhetarina. Siinä seurataan Martinin vanhempien: tanskalaisen Poulin ja itäsaksalaisen Ingridin elämää sodan jälkeisessä Euroopassa. Teoksessa on monta aikatasoa, joista kronologisesti kaikkein aikaisin on Ingridin vanhempien tarina sodan aikaisessa Saksassa. Kirjassa seurataan heidän elämää ja työtä BMW:n autotehtaassa Eisenachissa. Teos on siis myös sukupolvitarina Euroopasta, ja samalla se on myös tarina Euroopan historiasta, tarkemmin Tanskan ja Saksan suhteesta. 

Turvavyöhyke on myös rakkaustarina: Kun Poul tapaa Ingridin teknologianäyttelyssä, ei edes rautaesirippu pysty pidättelemään rakkautta. Teos on myös tarina maasta nimeltä DDR ja maan uskomattomasta vakoilukoneistosta. 

Turvavyöhyke on myös tarina ystävyydestä, veljeydestä, 1970- ja -80-luvun nousuvuosista. Se on tarina vanhemmuudesta ja vanhemmista, jotka haluavat lapsilleen paremman elämän kuin mitä heidän omansa oli. Samalla kirja on myös kasvutarina pojasta mieheksi. Ja jälleen kerran rakkaustarina. 

Tämä oli kerrassaan hieno kirja, jonka löysin lopultakin aika sattumalta. WSOY:n Aikamme kertojia -sarja on todella hieno, eikä sarja ole vielä tuottanut yhtään pettymystä. Andersenin Turvavyöhyke oli aivan uskomattoman hieno ja monipuolinen tarina, jonka 450 sivua ahmin todellakin intoa täynnä siitä, mitä mahtaa tapahtua seuraavaksi. Sinällään tarinan lopputulos kerrottiin heti kirjan alussa, joten jännitystä oli lähinnä siinä, mitä tapahtui kaiken välillä. Kerronta alkaa kirjassa siitä tapahtumasta, johon kirja myös päättyy. Luku toisensa jälkeen kirjassa siirytään ajassa koko ajan taaksepäin, ja minusta tämä tarinankerronta oli kirjan tarinaan sopiva. Ihmeellisintä tässä teoksessa oli varmasti DDR ja Stasi, itäisen Saksan vaiettu historia. Koska kirjassa oli niin paljon kaikkea, ei siinä pureuduttu jauhamaan samaa asiaa liiaksi, mutta toisaalta samat asiat vaikuttivat monen henkilön elämään kirjan kuluessa. 

Ja juuri kun kirjan lopussa olin vakuuttunut, ettei tämä voi enää paremmaksi muuttua, kirjassa tuli eteen kohtaus, joka oli aivan kertakaikkisen vaikuttava, ihana jälleennäkeminen. 

Tämä kirja oli yksi loppuvuoden parhaimmista lukemistani kirjoista, ja se pääsi myös vuoden parhaimpien kirjojen joukkoon. Suosittelen kaikille kirjaa, koska tässä on oikeastaan jokaiselle jotain. Ja minulle tämä oli lähes täydellinen kirja. 

Arvioni: + + + +½.

Liitän kirjan myös osaksi Eurooppa-haastetta ja tällä kertaa valtaan kirjalla maan Tanska. Kirja kertoo paitsi Saksasta myös paljon Tanskasta, ja ennen kaikkea näiden kahden maan keskinäisestä suhteesta, kuitenkin pääpaino on Tanskassa:

Kolme viikkoa myöhemmin he veivät Martinin naapureille hoitoon ja lähtivät katsomaan maaottelua Kööpenhaminan Idrætsparkiin. Kun orkesteri soitti Auferstanden aus Ruinen, DDR:n kansallislaulun, Ingrid ja Poul jäivät istumaan, ja Poul näki, ettei Ingrid edes muovannut sanoja huulillaan itsekseen. He nousivat seisomaan ja lauloivat mukana, kun soitettiin Der er et yndligt land. 

Kirjailijasta sen verran tietoa, kuin kirjan kansiliepeessä ja WSOY:n sivuilla

Henrik Andersen (s. 1966) on kirjoittanut useita romaaneja. Esikoisteoksensa De skyldfri hän julkaisi vuonna 1995. Vuodesta 1998 lähtien Andersen on asunut muun muassa Barcelonassa, Berliinissä ja viimeksi Tukholmassa ruotsalaisen vaimonsa kanssa.