Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin & Vaimoksi vuorille - sarjakuvakirjoja

Aina tähän vuoden synkimpään aikaan iskee kaukokaipuu johonkin maailman äärimmäisen laidan paikkoihin. Kaukokaipuuta aloin parantaa tällä kertaa Aino Sutisen sarjakuvilla. Taksi Kurdistaniin (2009, Asema) kertoo matkasta Turkissa, Syyriassa, Iranissa, Pohjois-Irakissa ja Azerbaidzanissa. Näissä maissa naisen asema ei ole paras mahdollinen, ja yksin matkustava nainen kohtaa häntä lähestyviä ja seuraavia miehiä, mutta myös erittäin ystävällisiä ja luotettavia miehiä ja ylipäätään ihmisiä, joihin tutustuu ja joiden luona syö ja nukkuu. Yksin matkustava nainen (tai ihminen ylipäätään) on myös joskus aivan yksinään, ei puhu kenenkään kanssa, eikä ole muiden kanssa tekemisissä. Näistä kaikista kertoo sarjakuvakirjanen, jonka ainoa vika oli se, että se oli niin kovin lyhyt. Kirja kertoo myös matkustamisesta, matkanteosta. 

Rakastan matkallaolossa sitä hetkeä, kun saapuu uuteen kaupunkiin aikaisin aamulla. Kadut ovat hiljaiset ja ilma on viileää. Joka kulman takana on uutta. 

Ja sitä, kun on tien päällä - tai raiteilla - paikkojen välissä, ei-missään. Vailla kiirettä... 

Kirjasta jäi mieleeni syyrialainen elämänmeno, joka vaikutti vielä varsin leppoisalta ja iranilaiset ihmiset, joille oli tehty kasvoleikkauksia (naisilla huivin alta näkyvät laastarit) ja jotka söivät salaa paaston aikaan. Kirjasta jäi mieleeni myös naistenahdistelijat, ja voi olla, että minulta jäisi tekemättä matka näihin maihin, joissa Aino Sutinen matkasi. Ihan vain siitä syystä, että naisten huono asema ahdistaisi liikaa. Kirjasta tätä matkaa oli kuitenkin kiinnostava lukea. 

Yksi kirjojen kiinnostavin asia oli, että joillakin sivuilla oli paikasta valokuva ja piirroskuva, joten sain lukijana nähdä, miltä valokuvamaisema näyttää piirrettynä. Taksi Kurdistaniin (2009) erosi Vaimoksi vuorille (2015, Neon Tunisia) -teoksesta siinä, että jälkimmäisessä (alla) piirrokset olivat isompia ja sivuilla väljemmin, ehkä jotenkin myös selkeämpiä. Valokuvat ilostuttivat myös tässä kirjassa paikka paikoin. 

Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta vie lukijan nimensä mukaisesti Azerbaidzaniin, Armeniaan ja Georgiaan. Maihin, joissa näkyy neuvostovallan vaikutus, öljyn mahti, vuoristolaisuus. Ihmiset, joita Aino Sutinen tapaa, ovat sitkeitä, ja hän pääsee mukaan juhliin, jotka ovat kontrastina vasemmalla kädellä remontoituihin taloihin ja niukkaan arkipäivään. Jokaista maata ja kaupunkia vaivaa työttömyys. Vanhat elinkeinot ovat ihmisten toimeentulon lähteenä, kaupungeissakin ruoan antaa takapihan oma pieni kasvimaa. 

Erityisesti minua viehättivät vuoristomaisemat, joita olisi kiva päästä ihailemaan. En kuitenkaan ehkä näihinkään maihin uskaltaisi matkustaa, joten sitäkin kiinnostavampaa oli lukea matkoista kirjasta. Tunnen itseni pieneksi ja saamattomaksi, mutta reppumatkailu ei kuitenkaan ehkä ole minun juttuni. Mutta kuitenkin niin mahtavaa päästä fiilistelemään kirjan sivuilta tällaisia juttuja, joita ei itse uskalla tehdä! 

Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin (2009, Asema)

Aino Sutinen: Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta (2015, Neon Tunisia) 

118 sivua

Akram Ailisli: Kiviset unet

Olen elämäni aikana lukenut ainakin yhden azrbaidzanilaisista kertovan teoksen ennen Akram Ailislin Kiviset unet (2015, Into) -teosta. Ali ja Nino -teoksen kirjailija ei tosin tainnut olla Azerbaidzanista kotoisin, sen sijaan Akram Ailisli on (tarkemmin Into-kustannuksen sivuilla), hän on kotoisin  kylästä nimeltä Ailis, johon tämän kirjan tapahtumat pääosin sijoittuvat. 

Kirjan tapahtumat alkavat, kun bakulaiseen sairaalaan tuodaan loukkaantunut mies, Sadai Sadygly. Mies on pahoinpidelty oman rohkeutensa takia: tämä azerbaidzanilainen mies on noussut milloin ympärileikkausta, milloin armenialaisiin kohdistuvaa vihaa vastaan. Armenialaisten ja azerien välillä on maassa ollut kinaa ja levottomuutta, kristityt armenialaiset ja islaminuskoiset azerit ovat pyrkineet yhteiseloon, mutta armenialaisten kansanmurha vuonna 1915 (Turkissa) ja kiista Vuoristo-Karabahin alueesta ovat vaikuttaneet suhteisiin. Ailislin kirjassa ihmiset elävät yhdessä ja kirjan tarinoissa nähdään, miten ihmiset yli etnisten ja uskonnollisten rajojen auttavat toisiaan. 

Sadai Sadygly häilyy sairaalassa unen ja toden maailman välillä. Sairaalan vuoteelta hän matkaa muistoihinsa kotikaupunkiinsa Ailisliin ja sen 80-lukuun. 

Vaikka ihmiset elävät yhdessä näennäisen rauhallisesti, ihmisten menneisyys ja tausta on joka päivä läsnä: islamilaiseksi kääntynyt armenialainen nainen istuttaa kukkia ja ihmiset ympärillä miettivät, ovatko kukat kuolleiden armenialaisten muistoiksi istutettuja? Naisen kova ääni, minne tahansa hän meneekin, pitää armenialaisten äänen elossa, eikä vaikene. 

Taustalla häilyy jotain epämääräistä, jotain uhkaavaa. 

Radiosta, television ruudulta, kumouksellisista, uskonnollisista ja kaikista mahdollisista isänmaallisista lentolehtisistä, joita oli liimattu talojen seiniin ja katujen varrelle lyhtypylväisiin, sanoma- ja aikakauslehtien etusivuille isoin kirjaimin painetusta otsikoista; kaikkialta hänen korviinsa kantautui tuo ennennäkemätöntä kauheutta maailmaan kylvävä surina ja siihen liittyvä valon kajastus. Sadai ei voinut käsittää, miksi hänen piti elää jatkuvasti pelon vallassa, vaikka kukaan muu ei tunnustanutkaan pelkäävänsä. Miksi hän aisti tragedian enteen kaikissa sanoissa, jotka hän luki sanomalehdessä, kuuli radiossa ja televisiossa, toreilla esiintyvien tai kadulla kulkevien naisten puheissa? 

Se, minkä Sadygly tuntee aavistuksena ja kokee nahoissaan katujen mielenosoituksissa, syttyy myöhemmin armenialaisten ja azerien välienselvittelyksi. 

Suhtautuminen kirjailijaan on ollut kahdenlaista: azerbaidzanilaiset eivät ole pitäneet Ailislin tavasta vetää yhteen armenialaisten kansanmurha vuonna 1915, vaan polttaneet Ailislin kirjoja kaduilla. Toisaalta taas Ailislia on ehdotettu Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi 2014. 

Kirja oli kiinnostava, vaikka aihe oli kovin vieras. Kirjan lukemisen jälkeen kävin tutkimassa azerien ja armenialaisten suhteita niistä tiedoista, mitä internet tarjosi. Kirja toimi niin kuin kirjallisuuden joskus kuuluukin: se herätti kiinnostuksen uusiin maailmoihin. Kaukasian maat ovat kiehtoneet minua jo joitakin vuosia, ja mm. Ville Haapasalon Kaukasia-aiheinen matkaohjelma on ruokkinut kiinnostusta. Kirjojen puolelta on todellaki ilahduttavaa saada luettavaa maista, joista sitä ei yleensä saa. Kiitos Into-kustannukselle tästäkin teoksesta! 

Akram Ailisli: Kiviset unet

2015, Into

alkuteos Kamenney sny, teoksessa Ne ko vremeni vesna 2013

suomentanut Liisa Viitanen

150 sivua

Kurban Said: Ali ja Nino

Ehkä se on ainoa todellinen ero ihmisten välillä: metsän ihmisen ja erämaan ihmisen. Idän kuivattava juopumus saapuu erämaista, missä kuuma tuuli ja kuuma hiekka humalluttavat miehet, missä maailma on mutkaton ja vailla ongelmia. Metsät ovat täynnä kysymyksiä. Vain erämaa ei pyydä, ei anna eikä lupaa mitään. Mutta sielun tuli tulee metsästä. Erämaan miehellä - on vain yhdet kasvot. Hän tietää vain yhden totuuden, ja se totuus täyttää hänet. Metsän miehellä on monia kasvoja. Fanaatikko tulee erämaasta, luova mies metsästä. Ehkä siinä on tärkein idän ja lännen ero. 

Kurban Said: Ali ja Nino 
2000, Gummerus (2. korjattu painos)
saksankielinen alkuteos Ali & Nino 1937
suomennettu englanninkielisestä teoksesta 1972, korjattu painos suom. Susanna Suomela

239 sivua 

Ali ja Nino julkaistiin ensimmäisen kerran Wienissä vuonna 1937. Kirja on eurooppalaisen kristityn Ninon ja azerbaidzanilaisen, aasialaisen ja islamin-uskoisen Alin välisestä rakkaudesta kertova romaani. Tämä etniset ja uskonnolliset rajat ylittänyt rakkaus lienee järkyttänyt sotaa kohti menossa olevaa Eurooppaa, ja muuta maailmaa. Kirja julkaistiinkin salanimellä Kurban Said, ja sen oikeudet kuuluvat itävaltalaisen paronittaren Ehrenfelsin nimelle. Kirjan historia on mielenkiintoinen, sillä sodan syttyessä kirja oli vähällä unohtua, mutta sen osti antikvariaatista eräs saksalais-venäläinen tanssijatar, joka teki kirjasta englanninkielisen käännöksen ja koska 1970-luku oli kirjan syntyaikaa otollisempaa aikaa raastavalle, rajat rikkovalle rakkautarinalle, kirjasta tuli menestys. Näin kirjoittaa Tom Reiss kirjan alkusanoissa. 

En olisi itse kaivanut kirjaa esiin, ellen olisi keskellä Eurooppa-haastetta ja Euroopan rajamaat lukematta. Kirjaa aloittaessani en hetkeäkään katunut, että aloitin haasteen ja että olen sitä sinnikkäästi eteenpäin lukenut, vaikka edelliset kirjat eivät juurikaan vahvistaneet uskoani löytää kiinnostavia kirjoja. Kirjan luin nopeasti, eivätkä edes kellastuneet sivut saaneet intoani väistymään. 

Teos kertoo siis Alista ja Ninosta, joista jälkimmäinen on nuori kaunis nainen, jolla on georgialaiset sukujuuret ja hän on uskonnoltaan kristitty. Nino on eurooppalainen, kun taas Ali on aasialainen: hän on uskonnoltaan muslimi ja hän rakastaan erämaan tuoksua ja tuulta, siinä missä Nino kaipaa pariisilaisia kävelykatuja ja metsää. Ali taas pelkää metsän haamuja  Nuoret tapaavat koulussa, josta Ali valmistuu hieman Ninoa aiemmin. He rakastuvat ja heidän vanhempansa hyväksyvät avioliiton, heti kun Nino on valmistunut koulusta. 

Kirjan kertojana on Ali, mikä on kiinnostavaa, sillä eurooppalainen elämä näyttäytyy "barbaarisena" ja outona. 

Ihailin isäni ja setäni tyylikkyyttä, kuten olin niin usein aikaisemminkin ihaillut. Edes liikauttamatta vasenta kättään he repivät mustasta leivästä isoja paloja, muovasivat ne kartionmuotoisiksi ja kohottivat ne huulilleen. Esimerkillisen sirosti setäni pisti oikean kätensä peukalon ja kaksi sormea rasvaiseen, höyryävään riisiin, otti sitä, puristi sen palloksi ja työnsi suuhunsa ainoankaan jyväsen putomatta. 

Minkä takia venäläiset niin ylpeilivät veitsellä ja haarukalla syömisensä takia? Typerinkin ihminen voi oppia sen taidon kuukaudessa. Minun on helppo syödä veitsellä ja haarukalla ja tiedän kuinka eurooppalaisessa pöydässä käyttäydytään. Mutta vaikka olen jo 18-vuotias, en vieläkään osaa syödä kaikkia itämaisia ruokalajeja niin täydellisen aristokraattisen sirosti kuin isän ja setäni - - 

Alin ja Ninon välinen rakkaus on kuitenkin kahden ihmisen välistä rakkautta, ei kahden eri kulttuurin rakkautta. Näin tajuaa Nino: "olen typerä, kun pidän sinua vastuunalaisena jokaisesta muhamettilaisesta, joka on surmannut georgialaisen. En enää ikinä tee sitä." Aivan ilman kulttuuritaustaansa he eivät kuitenkaan pysty elämään. Kun Ali haluaa mennä naimisiin Ninonsa kanssa, hänen ystävänsä neuvoo tätä näin: 

Miehen on mentävä naimisiin, mieluimmin naisen kanssa, josta pitää. Naisen ei tarvitse pitää hänestä. - - Nainen on vain maatilkku, johon mies kylvää. Onko pellon rakastettava maanviljelijää? Riittää, että maanviljelijä rakastaa peltoa.

Alin ystävien mielestä naisella ei ole sielua, joten Nino pitää tärkeimpänä asiana, että Ali rakastaa myös hänen sieluaan. Alille tärkeintä on, että hänen ystävänsä eivät paheksu hänen kristittyä vaimoaan. 

Alin ja Ninon rakkauden ei tarvitse taistella paitsi erilaisia käsityksiä vastaan rakkaudesta, naisesta ja elämän tärkeistä asioista, vaan rakkauden ympärillä riehuu sodan uhka. Ali ja Nino pakenevat Persiaan, jossa Nino ei pysty elämään. Maailma on liian islamilainen: hänet yritetään pakottaa käyttämään huntua, hiljenemään miesten seurassa ja olemaan kuin muslimivaimo. Nino taas suunnittelee, että he muuttaisivat Eurooppaan pakoon. Ali ei pysty edes ajattelemaan asiaa, sillä "rakastan tätä kaupunkia, vanhaa vallia ja pienten kujien varrella olevia moskeijoita, ja kuolisin jos joutuisin olemaan kaukana idästä, kuin kala kuivalla maalla." 

Ainoaksi mahdolliseksi paikaksi elää jää Baku, joka on kaupunki idän ja lännen välissä. Kirjassa pidin erityisen paljon siitä, että siinä oli kiihkoton kirjoitustyyli. Sen kieli oli ihanan runollinen, ja vaikka teksti onkin vanha, se oli nykypäivässäkin elävä. Teksti oli runollisuutensa ohella kuitenkin rehellinen. Ja kaikkein kauneimpana loisti rakkaus, paitsi Alin ja Ninon välillä, myös rakkaus Bakuun. Sanoista kuultaa niin iso rakkaus, että en ihmettele ollenkaan, että kirjaa on pidetty sen esipuheen mukaan kansallisteoksena. 

Suljin kirjat ja menin talon kattotasanteelle. Sieltä voin nähdä oman maailmani, kaupungin linnoituksen massiivisen seinämän ja palatsin rauniot portissa olevine arabiankielisine kirjoituksineen. Katujen labyrintteja pitkin kävelivät kamelit nilkat niin hoikkina, että olisin halunnut hyväillä niitä. Edessäni kohosi vanttera Neitsyen torni legendojen ja turistioppaiden keskellä. Ja tornin takana alkoi meri, täysin kasvoton, lyijynharmaa, mittaamaton Kaspianmeri ja sen toisella puolen erämaa - ulkonevia kallioita ja pensaikkoja,: tyyneydessään, mykkyydessään, voittamattomuudessaan se on maailman kaunein maisema. Istuin vaiteliaana katolla. Mitäpä minulle merkitsi, vaikka oli muita kaupunkeja, muita kattoja ja muita maisemia. Rakastin tuota tasaista merta, tasaista erämaata ja niiden välissä olevaa vanhaa kaupunkia. Ne hälisevät joukot, jotka tulivat etsimään öljyä, löysivät sitä, rikastuivat ja lähtivät jälleen, eivät olleet bakulaisia. He eivät rakasta erämaata.

Teksti oli niin kaunista, että minunkin täytyi tehdä tutkimusmatkaa Bakun suuntaan. Ensiksi piti kaivaa esiin koko maa maailman kartalta esiin, sillä siihen aikaan, kun itse kävin koulua, oli maailma erilainen, ja Azerbaidzan taisi kuulua aivan toiseen maahan: venäläiset, turkkilaiset ja persialaiset näkyvät kirjassa, samoin Kaspianmeri. Toiset ovat pelottavia ja uhkaavia, vaikka Bakussa eri uskonnot asuvat rauhallisesti toistensa kanssa rinnakkain. 

Youtubessa kävin vierailemassa Bakussa, Azerbaidzanissa turisti-videolla
ja vielä fiilistemässä tässä kaikkein ihanimmassa Azerbaidzan videossa.

Kirjalla osallistun Eurooppa-haasteeseen ja täytän sillä maan Azerbaidzan. 

Arvioni kirjasta + + + +, koska se oli kaunis. 


Ja nyt jään viettämään joulun-aikaa. Blogi hiljenee ja avautuu jälleen, kun joulunaika on eletty ja toivottavasti paljon kirjoja luettu.

HYVÄÄ JOULUA!