Seija Vilén ja Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta

Kyllähän tätä kirjaa Sormet sahramissa (2011, Avain) sai jo odotellakin,

kun siitä olin kuullut jo jonkin aikaa sitten tulevaksi.

Nyt se kuitenkin on kansissa ja käsissä ja reseptit kokeiltavissa.

Ajattelin ensin, että testaan jotain reseptiä tunnontarkasti ohjeen mukaan ja käväisen Hakaniemestä hakemassa mausteet, jotka kaapeista puuttuu. 

Mutta päätin sitten tyytyä siihen, 

mitä kaapista löytyy ja korvata osan jollain muulla. 

Tekstini lopussa käy ilmi, miten nämä korvaamiset onnistuivat ;D  

Teoksen alussa annetaan perustietoutta intialaisesta keittiöstä ja sen merkityksestä. Ruoka on keskeinen elämän osa-alue ja sen teossa vietetään kauemmin aikaa kuin täällä meillä. Ruoka on myös sen verran tärkeä asia, että ateriasta ei kieltäydytä ja sitä pitää kehua. Sormet sahramissa -teoksessa on myös Vilénin omakohtaisia kokemuksia ruoanlaitosta ja syömisestä, mikä on kivaa - ehkä hieman erikoista reseptien lomassa. Paitsi että kirja on varsin henkilökohtainen, siinä myös ruoat liitetään intialaiseen mytologiaan tai bollywoodin elokuviin - ja kaikkeen niiden väliltä. Tosin kuten itselläni tapana on, niin jäin pohtimaan Vilénin tekstiä Bhagatin romaanin ja bollywood-elokuvan yhteydestä. Vilénin tekstistä sain kuvan, että kyseessä olisi varkaus, kun taas muista yhteyksistä olen ymmärtänyt, että elokuva (3 Idiots) on aivan julkisesti ja Bhagatin kanssa keskustellen perustunut Bhagatin kirjaan.

No, mutta tuo ei liene kirjan tärkein anti, vaan itse reseptit. Koska kasvikset ovat hyviä hyvin maustettuina, päätin kokeilla kukkakaaliperunaa jogurtissa, koska vaikka olenkin tehnyt aika usein kasvisruokia, en ole koskaan lisännyt jogurttia ruokaan. Vilénin mukaan ruoan tärkein mauste on sinapinsiemenet, joten en varmaan päässyt ihan ruoan oikeaan makuun, koska juurikin se tärkein osa oli vieläkin siellä kaupassa.

Teoksen valokuvat on otettu kotioloissa aidoista ruoista, ja aivan täydessä terässä värit eivät loista kirjan sivuilta. Toisaalta tyyli sopii kirjan tyyliin, jossa on paljon henkilökohtaisuutta.

Teoksessa esitellään reseptien välissä intialaisia kirjailijoita, mikä on aika loistava keksintö, koska intialaisissa kirjoissa ruoka on melkein kuin yksi henkilö tai miljöö.

Tai se on kirjan nimenäkin, kuten Malladin teoksissa The Mango Season ja Serving Crazy With Curry.

Sormet sahramissa -teoksissa on valittu sellaisia kirjailijoita, joilta on suomennettu kirjoja, joten Malladin kirjoja ei tässä teoksessa ole mukana.

Suurimman osan teoksessa mainituista kirjoista olenkin lukenut,

mutta Sormet sahramissa antaa kirjoihin uudenlaisen näkökulman,

sillä se keskittyy kirjojen ruokakuvauksiin.

Lisäksi siinä on vielä pari itselleni tuntematonta kirjailijaa. 

Erityisesti pidin eräästä vanhemman ajan kirjailijan mainitsemisesta. 

Pitääkin etsiä käsiini!  

Tämän kirjan ansio on siinä, että se toimii aapisena Intian kirjallisuuteen ja ruokiin. Ensimmäisenä teoksena sellaiselle, jota edelliset kiinnostavat. Resepteistä on varmasti paljon iloa myös sellaiselle, joka on jo jonkun verran kokkaillut aasialaista ruokaa. Itse olen kokkaillut kotikutoista ruokaa lähestulkoon aina samalla reseptillä, mikä on välillä tylsää, mutta välillä myös hauskaa: meillä on varmaan ainoat lapset maailmassa, jotka rakastavat parsakaalia.

Seuraava, jota haluaisin kokeilla, on intialainen tee eli chai, mikä on myös teoksen kanteen kuvattu.

***

No, sitten siihen kokkailuuni.

Tein eräitä ratkaisevia muutoksia reseptiin:

unohdin ne sinapinsiemenet (ratkaiseva maku!) ja myös reseptin mustapippurijauheen, koska tässä oli jo vihreä chili. Hing-jauheen korvasin keltasipulilla. Perunaa laitoin enemmän kuin ohjeessa, ja suolaa myös enemmän kuin ohjeessa. 

Persiljan huomasin vasta tehtyäni ruoan. 

Joten voisi sanoa, että tämä oli karsittu versio ruoasta!

Ja mikä ehkä pahinta, työnsin tähän(kin) ruokaan currya, joka Vilénin kirjassa tuomitaan täyshuijaukseksi, jonka myötä ruoka maistuu aina samalta.

Oi, mä olen täysin huijattu, ja tykkään juurikin curry-ruoista...

Mausteista täytyy vielä sanoa, että kirjassa on tosi paljon korianteria,

josta en oikeastaan pidä yhtään,

mutta ehkä keksin keinon välttää/korvata sen/ alkaa pitää siitä.

Soteerata-verbiä en ollut aiemmin kuullutkaan, mutta luulen tietäväni, mitä sillä kuitenkin tarkoitetaan.

Mutta itse ruokaan:

Ruoantekovaiheet ohessa kuvattuina. 

Mun ruokani on keltaista

ja kirjan kuvassa se näyttää valkoiselta.

Voi johtua valaistuksesta,

tai siitä currysta.

Mutta oli aivan törkeän hyvää mielestäni, 

ja tajusin jogurtin merkityksen: 

vaikka chili höyryää korvissa, niin 

suussa chili ei tuntunut ollenkaan, 

kun jogurtti lannisti palon... 

Aloitin kokkauksen siitä, mikä oli itselleni helpointa:

samaa ruokaa olen tehnyt monesti - ilman jogurttia.

Kirjan myötä aion kokeilla lisää ja rohkeammin mausteita

ja myös muita aineksia ruoanvalmistukseen.

Siksi kirjaa oli kiinnostavaa lukea,

ja sillä on varmasti myöhemminkin monta kertaa käyttöä.

Täytyykin myöhemmin palata kehumaan, mitä olen saanut tehtyä.

Myöskin Salla oli päässyt kokeilemaan reseptejä täällä.

(Kirja arvostelukappale Avain-kustantamolta)

Miksi rakastan internetiä - osa I

Olen koukuttanut itseni nettiin vuonna -96, jolloin aloin kirjoittaa sähköpostia yliopiston ihan ensimmäisellä sähköpostiosoitteellani.

Itselläni ei ollut vielä pitkään aikaan omaa konetta kotona,

joten käytin kovasti yliopiston koneita (joiden toiminta katkesi aina vähän väliä) ja ystäväni, joka asui naapurissa yo-kylässä, konetta.

Silloin vielä useimmiten soiteltiin toisillemme ja sovittiin tapaamisia ja menoja.

Mainittakoon, että ensimmäisen nokiani (joka ei mahtunut taskuun, mutta laukkuun kylläkin) hankin samoihin aikoihin.

No, mutta netistä olen tykännyt aina siitä lähtien, kun siihen tutustuin.

Vaikka välillä usein ryhdynkin seuraamaan ties mitä käsittämättömiä linkkipolkuja, niin joskus netistä on vain niin paljon iloa ja hyötyä.

Hyötyä siitä on erityisesti ruoanlaiton suhteen.

Kun kerran vuodessa päätän tekaista hienon synttärikakun ties milläkin kuorrutuksella, löytää sen netistä

ja kun kerran vuodessa päätän vaihtaa suosikkireseptiäni,

löytyy netistä ohjeita vaikka kuinka.

Flunssapäivänä, kun ei todellakaan jaksa lähteä kauppaan

(ja kun näitä samanlaisia päiviä on jo muutama takana),

ja kaapissa on kolme raaka-ainetta,

niin voi lyödä ne aineet hakuun

ja

heti löytyy ainakin kolme sopivaa ruokaohjetta.

Tämä, tuoksuva kanakeitto löytyi täältä.

No, ei siitä ihan samanlaista tullut, koska piti karsia ne ainekset näihin kolmeen,

kaapista löytyvään, 

mutta herkullista tuli!

Ja ei siitä ihan keittoakaan tullut, kun laitoin vähemmän vettä ja enemmän riisiä (kätevää!), 

mutta edelleenkin niin hyvää.  

Varmasti kokeilen tätä (tai ehkä jopa jotain toista ohjetta)

uudelleen, kun syksy saapuu. 

Me like!

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Kiinnostuin Jonathan Safran Foerin kirjasta Eläinten syömisestä, kun luin Jorin kirjoituksen kirjasta. Ajattelin tosin, että olen niin tiedostava ihminen, ettei minun tarvitse kirjaa lukea. Tai en ole itse tiedostava, mutta minua on siunattu ystävillä, jotka olivat tietoisia esim. aspartaamin haittavaikutuksista ennen kuin suuri yleisö niistä kohisi. Ja kaikesta kohinasta huolimatta, en ole luopunut pepsistäni.

No, Eläinten syömisestä kertoo ei niinkään eläinten syömisestä, vaan eläinten tehotuotannosta, jota ilman ei tietysti voisi olla eläinten syömistäkään nykyisessä mittakaavassa, joka on muuten aivan liiallinen. Ei tarvitse muuta kuin avata silmänsä normaalina päivänä ihmisten parissa ollessaan, niin huomaa, että meillä Suomessakin syödään liikaa.

Foer lähtee kirjassaan pohtimaan ruokaa mielenkiintoisesta näkökulmasta: 

hän kirjoittaa isoäidistään, joka maailmansodan aikaan kärsi paitsi natsien vainosta myös nälästä ja joka selvittyään näistä kauheuksista koko ikänsä leikkasi alennuskuponkeja ja varastoi jauhopaketteja kaappeihinsa. Taustapohdinnan myötä on jotenkin ymmärrettävissä se, että sodan jälkeiset sukupolvet ovat halunneet turvata lastensa ja lastenlapsiensa ruoan, ja jotta ruoasta ei olisi pulaa (länsimaissa) täytyy sitä olla paljon liikaa. Ihmisten luontoon kuuluu myös ahneus rahaan ja jokainen janoaa keinoa rikastumiseen. Yhdistyneenä nämä kaksi asiaa ovat saaneet aikaiseksi lihan tehotuotannon.

Foerin lähtökohta on henkilökohtainen myös siten, että hänkin haluaa taata jälkipolvilleen ruoansaannin. Mutta tehotuotanto ei mahdollista sitä, sillä se tuhoaa maailman.

Foerin näkökulma on amerikkalainen: niinpä siinä keskitytään paljolti USA:n tehotuotantoon, joka on tietysti niin kuin kaikki, paljon isompaa valloissa kuin Suomessa. Kirjan loppuosassa onkin luku siitä, miten suomalainen lihateollisuus on pitkälti samansuuntainen kuin USA:ssa, tosin tietysti pienemmässä mittakaavassa. Mutta esim. sikatilat kasvavat koko ajan.

Foerin kirjasssa amerikkalaisuus näkyy paitsi tietyssä kirjoitustyylissä myös siinä, että ison luvun saavat kiitospäivän kalkkunat.

Foer käyttää sanomisensa tukena tutkimuksia, ja tekstin sisäisiä viitteitä onkin 50 sivua. Koska Foer on käyttänyt kolme vuotta asiansa tutkimiseen, niin en ole nyt perinpohjainen tutustuessani lähdetutkimuksiin, vaan uskon Foerin sanaa. Lihatuotannon kritisoiminen taitaa olla muutenkin sukupolveni sanoma, joten tämä on sinällään tuttua kauraa: olen miettinyt lihansyöntiäni 16-vuotiaasta asti, jolloin vaadimme omaan lukioomme kasvisruokavaihtoehtoa. Silloin sitä ei tarjottu, joten mielenosoituksellisesti söimme näkkäriä ja salaattia vuoden ajan.

Olisikin mielenkiintoista, jos joku sellainen, joka syö lihaa ja vastusti Helsingin koulujen kasvisruokapäivää, lukisi kirjan ja kertoisi mielipiteensä.

No, mutta niihin Foerin taustatutkimuksiin: erilaiset tutkimukset ovat osoittaneet (Chicagon yliopiston ja YK:n), että ruokavalintamme vaikuttavat ilmaston lämpenemiseen enemmän kuin liikenne. Sekasyöjät aiheuttavat seitsenkertaisesti kasvihuonekaasuja vegaaneihin verrattuna.

Kirjassa vaikuttavinta ovat numerot, joita ladotaan eri tutkimuksista. Kriittisenä lukijana tietysti voisin kyseenalaistaa numeroita, mutta uskon kyllä tietyt seikat.

Jos Intiassa ja Kiinassa alettaisiin syödä yhtä paljon linnunlihaa kuin Yhdysvalloissa (27-28 lintua vuosittain henkilöä kohti), Intian ja Kiinan yhteenlaskettu kanankulutus olisi yhtä paljon kuin koko maailmassa tällä hetkellä. 

Koska kyseessä on raha, myös tietyt tahot (valtio ja tuottajat) haluavat suosia lihatuotantoa sen sijaan, että suosisivat hedelmien ja vihannesten syömistä. 

Kirjassa vaikutetaan myös näin: 

ja näin:

Edellisessä kuvassa on se tila, joka munijakanalla on käytetävissä ja jälkimmäisessä on 5 ja puoli sivua samaa tekstiä, jonka sanat edustavat kaikkia niitä (21 000) eläimiä, jotka yhdysvaltalaiset syövät elämänsä aikana.

Kirjan sanoma on selvä:

lihatuotanto on pelkkää bisnestä, joka tuottaa turhaa kärsimystä eläimille, kun eläin ei ole minkään arvoinen.

Eläimet ovat sairaita ja niitä kasvatetaan keinotekoisesti niin, että talouden voi maksimoida.

Huolenaiheeni lihajalostuksen suhteen ovat taudit, jotka leviävät siksi, että no, tehotuotantoa on: liian lähekkäin ja liian sairaina pidetyt eläimet pumpataan täyteen antibiootteja, jolloin myöskin antibiootit käyvät tehottomiksi. Yksinkertaistin nyt hieman Foerin tekstiä. Foerin kirjoitus siitä, että ihmisillä on yhä enemmän sairauksia, joita lääkärit eivät pysty eivätkä osaa määritellä, osui ja upposi. Pienten lasten äitinä tuntuu, että meillä ainakin on koko ajan sairauksia, ruokamyrkytyksiä olemme kokeneet myös pari. Toinen niistä tuli eräästä hampurilaisravintolasta, jonne ilmoitin asiasta ja joka asianmukaisesti tutkikin sen. Aiheuttajaa ei löytynyt ja meille kerrottiin, että oireet voivat johtua myös likaisista ovista kauppakeskuksessa. En tietenkään uskonut selitystä, koska meistä neljästä kaksi sairastui: ne, jotka söivät hampurilaispaikassa. Luonnolllisesti olen vältellyt paikkaa siitä lähtien. Tänäänkin olen kotona meillä kiertävän vatsaflunssan takia. 

Voi tietysti olla, että ennenkin on ollut vastaavaa, ruoansulatussairauksia, mutta ehkä ne ovat johtuneet muista seikoista, niin kuin lihan säilytyksen ongelmista. Mikä tietysti voi olla ongelmana nykyisinkin, kun suuria määriä lihaa käsitellään.

Toinen kestämätön asia, jonka lihansyönti aiheuttaa, on maailman saastuminen. 

Asia, jota en ole tullut kovin paljon ajatelleeksi, on se yksi luonnollisimmista: 

paska, johon maailma hukkuu ja josta maailma saastuu: lihajalostuksen tuottamaa lantaa kun ei tarvitse edes puhdistaa. 

Myös se toinen luonnollinen asia, syöminen, aiheuttaa maailmanlaajuista tuskaa: 

YK:n erikoislähettiläs luonnehtii 'rikokseksi ihmisyyttä vastaan' sitä, että 100 miljoonaa tonnia viljaa ja maissia uhrataan etanolin tuotantoon samalla kun lähes miljardi ihmistä näkee nälkää. Millainen rikos on eläintuotanto, joka käyttää 756 miljoonaa tonnia viljaa ja maissia joka vuosi, paljon enemmän kuin tarpeeksi ruokkimaan 1,4 miljardia ihmistä, jotka elävät suoranaisessa köyhyydessä? 

Kirjassa oli myös paljon sellaista, mikä meni mielestäni tunteisiin vaikuttamiseksi: esimerkiksi se tosiasia, että jonkun pitää eläin tappaa teurastamossa. 

Lihansyönnistä on kirjan luettuaan vaikea löytää mitään hyvää, tai mitään oikeutusta sille. Itse en ole ollut mukana lihaketjussa, mitä tulee possuihin ja lehmiin, pitkiin aikoihin. Sen sijaan kanaa ja kalaa olen syönyt lasten saamisen jälkeen, kirjan lukemisen jälkeen ei tosin enää tee mieli ostaa niitäkään. En tiedä, uskaltaisinko tehdä niin kuin Foer: muuttaa lapset kasvissyöjiksi.

Ja kuten alussa totesin, luulin olevani jo tiedostettu kaikesta lihanjalostukseen liittyvästä. Silti teksti iski ja vaikutti. Toivoisin, että ruoasta keskusteltaisiin enemmän ja että julkisuuteen pääsisi enemmän ääniä. Muistissa on vielä rasva-keskustelu, jossa oli yksi ainoa 'oikea' ääni pitkään. 

Nykyisin uskomme siihen, että lihaa täytyy syödä proteiinin lähteenä, mutta Foerin kirjassa kumottiin tämäkin väite. 

On vaikea uskoa, mikä on totta, kun asioista saa yksipuolisen kuvan.

Parasta on, että ostaa useimmiten sitä, mistä ei näe mainoskampanjoita, sillä mainoksissa halutaan aina, tai useimmiten ainakin, tuoda markkinoille aina jotain uutta. Ja kuten opittua, yleensä se vanha on parempaa: 

milloinkas kaupat mainostaisivat perunaa ja porkkanaa, tai kukkakaalia isoilla kampanjoilla?

Kenelle?

Niille, joita ruokavalinnat kiinnostavat.

Erityisesti sille, jonka mielestä oikea ruoka on pihvi kermakastikkeella.

    



Ruokaa!

Karoliina ehti tänään postaamaan ruoasta, itselläni oli samaan aikaan kamera käsissä - ja vaikka tuntuu hullulta kuvata omaa ruokaansa, niin päätin silti esitellä, mitä lautasella oli tänään ja miksi. 

***

Reilu kuukausi sitten vaihdoin työpaikkaa olosuhteiden pakosta ja olenkin nauttinut uudesta työstäni maahanmuuttajien opettajana. Monestakin syystä. On mukavaa, kun saa tehdä työtä aikuisten parissa (välillä kyllä kyseenalaistuu se aikuisuus), on mukavaa, kun saa kuulla kaikkia erilaisia tapoja - ja koska olen tietysti kaikkein eniten kiinnostunein itsestäni ja siitä maailmasta, mikä on lähinnä omaa napaani, niin täytyy sanoa, että ehkä kaikkein hauskinta on se, että saan joka päivä uusia väläyksiä, ideoita ja ajatuksia omasta elämästäni, kielestäni ja ympäristöstäni. Minusta suomen kieli on mahtava kieli. Se ei ole vaikea kieli, niin kuin monet väittävät. Suomen kieli on todella systemaattinen kieli ja vaikka oma elämäni, kotini ja asioiden hoitaminen on täyttä kaaosta, niin nautin sellaisista paikoista, joissa on järjestys: rakastan suomalaista liikennettä, jossa liikennesäännöt ovat kaikkien tiedossa ja käytössä (ainakin melkein) ja rakastan myös olemista kielessä, jossa voi edetä sääntöjen mukaan. Toisaalta minusta on miellyttävää tehdä tahallisia poikkeuksia säännöistä. Pätee enemmän kieleen kuin liikenteeseen, jossa ne poikkeukset olisivat lähinnä typeriä. 

Mutta tehdäkseen tahallisesti poikkeavaa pitää tuntea ja tietää säännöt. 

Huomaan, että pojallani on taipumusta tähän samaan asiaan.

Joka päivä opin siis jotain uutta kielestämme, kun oppilaat kysyvät asioita, joita en ole koskaan tullut ajatelleeksi (ja niitä on todella paljon - kysymyksiä ja ajattelemattomia ajatuksia).

Toisaalta opetan myös suomalaista kulttuuria: käytin oppilaat pulkkamäessä ja pienen alkunatinan jälkeen kaikilla oli oikein kivaa. 

Kenellä ei olisi pulkkamäessä kivaa?

Vaikka pidän omastani enemmän kuin muusta, välillä minulle lyödään eteen myös kysymyksiä, jotka saavat minut miettimään sitä omaani. 

Välillä puolustamaan kiivaammin kuin olin etukäteen uskonut, välillä taas näkemään kadonneen maalaisjärjen ja metsästämään sitä takaisin. 

Suomalaisten syömistähän on monesta eri kanavasta koeteltu kyseenalaistaa ja miettiä. 

Koska kaikilla on varmaankin tiedossa se, että einekset ja eet ovat pahasta, lihatuotanto epäeettistä, pekka puskat väärässä ja maidon pastörointi tekee ihmisten vatsat pahoinvoiviksi, hyppään suoraan omaan herätykseeni, joka vaati kaiken infon lisäksi kahdenkymmenen minuutin keskustelun oppilaideni kanssa. Koska jos osaa kieltä huonosti tai vähän, sanoo asiat usein niin selvästi, että toinen ymmärtää paremmin ja heti asian ytimen. 

No, koska minulla on taipumusta tehdä parannuksia elämässäni ja sen laatua ajatellen, olen tämän viikon ahkeroinut keittiössä, miettinyt kaupassa ruokaostoksia tehdessäni, mitä oikeasti ostan sieltä. 

Usein työpäivän jälkeen, kun menen kauppaan, olen väsynyt, haluan vain päästä lepäämään kotisohvalle ja antaa mikron tehdä kotiyöt puolestani. Myönnän, olen monesti ostanut kalapuikkoja, lihapullia ja vastaavaa ihan vain sen takia, että ei tarvitsisi seisoa lieden edessä. Meidäthän on vapautettu kotiorjuudesta, pe*kele! 

Eli nyt olen viikon ajan tehnyt ruokaa muusta kuin pussista lämmittämällä. Myönnän kyllä, että kävimme perjantaina Mäkkärissä lasten kanssa, mutta se oli ihan eri juttu (sitä paitsi sääntöfriikki poikani protestoi, koska hammaslääkäri sanoi tarkastusajalla, että ei saa syödä hampurilaisia). 

      

Olen potenut ruokaostoskammoa aika kauan aikaa. Saatan kiertää kaupan monta kertaa ympäri, sillä en keksi, mitä voisin ostaa syötäväksi.

Kauppa tuntuu olevan täynnä lihaa ja se lihan on useimmiten lehmää, jota meillä ei syödä.

Kauppa tuntuu olevan myös täynnä valmisruokaa.

Samoin erilaisia jogurttivalmisteita, muroja, mehuja, keksejä, leipiä, valmiskastikkeita, purkkeja ja tölkkejä.

Jonkinasteisessa paniikissa peruutan puolivälistä takaisin alkuun ja alan katsella hevi-tiskejä sillä silmällä.

Valitsen turvalliset kotimaiset: perunaa ja porkkanaa ja alan katsoa, mitkä muut hevit olisivat edullisia.

Tällä viikolla olen ostanut paprikaa, kukkakaalia ja kesäkurpitsaa, sekä appelsiineja, omenoita ja paljon tomaattia ja kurkkua.

Se on ollut viikon ruokailujen perusta.

En ole siis siihen tuttuun tapaan ostanut valmislihapullia ja -kalapuikkoja, ja niiden kanssa pastapussia.

Tällä viikolla meillä on syöty: seitiä paistettuna ja kalakeittona, kanapihvejä, kanaa uunissa tehtynä ja tonnikalarisottoa.

Kasvisten kanssa.

Mehuja meille ostetaan vain, jos joku on sairaana. Luovuin mehujen juomisesta puolitoista vuotta sitten. Tajusin, että ne ovat täynnä sokeria. Luovuin silloin muistakin sokerituotteista, kuten suklaasta (jota söin kerta kaikkiaan aivan liikaa). Laihduin kymmenen kiloa nopeasti (join mehuja ja söin suklaata todellakin paljon!) ja vannon, että seuraavatkin kymmenen kiloa voisivat lähteä pois. Tuosta täytyy kertoa, että tänään kävimme pullalla (siis ei pelkkää kasviksia viikon aikana!) Espalla ja kun kysyin lapsilta, että mitä juomista, niin poika vastasi varmasti että vettä!

No, mutta itse olen miettinyt niitä keinoja, joilla ne loput kymmenen ylimääräistä lähtisivät. 

Se on se yksi, josta on vaikeinta luopua: 

leipä.

Eikö ole kamalaa? Voin luopua suklaastakin helpommin kuin leivästä. 

Tässä asiassa sattui onni onnettomuudessa, sillä podin vatsatautia jokunen aika sitten ja viimeisin, mitä söin ennen kuin ymmärsin saaneeni viruksen, oli vaalea leipä. En ole pystynyt syömään vaaleaa leipää tapahtuneen jälkeen. 

Kuten sitä suklaata, myös leipää söin todella paljon.

****

Kaikkea syömistä ja ruokaa aloin miettiä siis tuon yhden keskustelun myötä. Olen katsonut kaikki mahdolliset asiaohjelmat telkasta, mutta vasta kun pääsin keskustelemaan aiheesta kasvokkain, se meni sisälleni. 

Nyt olen pysähtynyt heville ja viettänyt kotona sen 30 minuuttisen ruokaa tehden. Eihän se tosiaan vaadi paljon aikaa eikä vaivaa, saada kunnollista ruokaa. 

Täytyy sanoa, että kyllä minulla on suuria vaikeuksia keksiä, mitä kaupasta voisi oikein ostaa syötäväksi. 

Tänään ostin kanaa, silakoita ja lopulta päädyin myös jauhelihaan (possuun). Itse voisin olla kokonaan kasvissyöjä, mutta lapset saavat valita oman tiensä syöjänurallaan sitten, kun osaavat tehdä valinnan itse.   

Meillä tehdään kaikki ruoat samoilla mausteilla. Noilla ylläolevilla. Tällä hetkellä on lähikaupan meiran tuotteet käytössä. Ovat ihan toimivia nämäkin: tekevät ruoasta saman ja turvallisen makuisen lapsillekin.

Itselleni se, että alan tehdä viikolla, arkipäivänä, töiden jälkeen aikaa vaativaa ruokaa, oli isoin kynnys. Viikonloppuisin ollaan kyllä useimmiten syöty juuri näin. Mutta oikeasti, eihän se vie aikaa paljon yhtään. 

Kalakeittoon pitää kuoria perunat ja porkkanat, mutta itsekseenhän ne kiehuvat. Ei hirveä vaiva.

Ja parempi mielihän saarioista paremmasta ruoasta tulee. 

****

Tänään vietettiin Minna Canthin päivää ja koska Canth on suuri idolini, niin alan väsätä jotain keskustelun aihetta naisten tasa-arvosta. Syntyyköhän siitä tappelu vai uusia ajatuksia itsellenikin?

Ruoka-aihe tietenkin jatkuu mm. näiden kirjojen kautta: