Ihminen sodassa -lukuhaaste

Suketus käynnisti vuosi sitten blogissaan lukuhaasteen Ihminen sodassa, jossa piti lukea kirjallisuutta, joka liittyy sotaan. En itse etsimällä etsinyt sotakirjallisuutta, mutta huomasin, että ehkä yllättäenkin sota liittyy aika moneen kirjaan, jota olen vuoden aikana lukenut. Olen yrittänyt laittaa lukemiini kirjoihin tunnisteen Ihminen sodassa -lukuhaaste - luulen, että se on jostain kirjasta voinut jäädä pois. Tässä postauksessa kirjoja ja sotia, jotka löysin vuoden aikana lukemistani kirjoista. Laitoin kategoriat hieman eri tavalla kuin Suketus haasteessaan, mutta yhteensä kirjoja olen lukenut 12, mikä oikeuttaa itseni majurin arvoiseksi. 

Suomi sodassa: 

Mila Teräs: Harmaat enkelit  (2014, Karisto)

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014, WSOY)

Jenni Linturi: Malmi, 1917 (2013, Teos)

Maailmansotien aikaan: 

Victoria Hislop. Elämänlanka (2014, Bazar)

Leon Leyson: Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus (2014, Tammi)

Etelä-Amerikan diktaattorit: 

Auli Leskinen: Petojen aika (2013, WSOY)

Iranin sisällissota: 

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (2014, WSOY)

Jugoslavian sisällissota: 

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus (2007, Like)

Somalian sisällissota: 

Giuseppe Catozzella: Et kai vaan pelkää? (2014, Like)

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha (2014, Atena)

Irakin sota:

Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus (2013, WSOY)

Afganistan: 

Paolo Giordano: Ihmisruumis (2014, WSOY)

Giuseppe Catozzella: Et kai vaan pelkää?

En onnistunut kuulemaan Giuseppe Catozzellaa Helsingin kirjamessuilla, mutta kiinnostuin silti hänen kirjastaan Et kai vaan pelkää? (2014, Like).

Giuseppe Catozzella (s. 1976) on italialainen toimittaja, joka kertoo kirjassaan somalialaisen Samia Yusuf Omarin tarinan. Samia syntyi vuonna 1991 melkein samaan aikaan kuin sisällissota syttyi Somaliassa. Sota on tytön arkipäivää ja vaikuttaa tämän elämään kovasti. Kovaa arkea Samia pääsee pakoon juoksemalla. Hän haluaa olla Somalian ja maailman nopein nainen. Kun al-Shabaab marssii Mogadishun kaduille, on juokseminen nuorelle tytölle vaikeaa. Hänen pitäisi pukeutua burkaan, eikä kentälle voi mennä kuin yöllä. Lyhyissä shortseissa juoksevaa tyttöä ei katsota hyvällä. Onneksi Samian isä kannustaa sekä Samiaa että tämän siskoa Hodania tekemään elämässään sitä, mitä he rakastavat. Hodan ei juokse, mutta hän rakastaa laulamista. Sekin on tosin kiellettyjen asioiden listalla sisällissodan Somaliassa. 

Sota jatkuu ja elämä vaikeutuu. Samian ystäviä liittyy Al-Shabaabin joukkoihin, läheisiä kuolee pommi-iskuissa, ruoasta on pulaa, eikä Samian harjoitteluolosuhteet todellakaan ole hyvät. Kaikesta huolimatta Samia jatkaa treenaamista ja pääsee Somalian kisoihin. Samian unelma toteutuu, kun hän pääsee Pekingin olympialaisiin 2008 (youtuben video juoksusta). Vaikka Samia jää selvästi toisista juoksijoista, hän toivoo olevansa esimerkkinä niille naisille, jotka Somaliassa piiloutuvat burkansa alle. 

Sain monia kirjeitä sekä suoraan kotiin että olympiakomitean osoitteeseen musliminaisilta, jotka olivat valinneet minut sankarikseen ja ihailunsa kohteeksi. Sain kymmeniä ja satoja kirjeitä. - - Minusta oli tullut maailman silmissä musliminaisten keulakuva. 

Kirjan sisäkannesta lukija saa tiedon, että Samian elämä päättyy vuonna 2012. Sinä vuonna, jolloin Samia aikoo osallistua Lontoon olympialaisiin. Koska en tiennyt Samian elämästä ennen kirjan lukemista mitään, luin kirjaa eteenpäin saadakseni tietää, mitä mahtaa tapahtua. 

Kun sain tietää, kirja muuttui surulliseksi. Surin Samiaa ja niitä muita, joiden elämä on päättynyt samoin. 

Kirja jätti ristiriitaisen olon. Minua kiukuttaa niiden ihmisten puolesta, jotka kärsivät sodasta ja elävät maassa, jota ei tunnuta saavan millään takaisin jaloilleen. Ihmisten unelmat kuolevat, kun arki on pelkkää taistelua olemassaolosta ja elämästä. Onko ihmisen elämä edes elämää ilman unelmia? Kirjassa käy myös ilmi, minkälaiset ihmiset menevät al-Shabaabin joukkoihin mukaan. Tietenkin ne samat turhautuneet ihmiset, joilla ei ole enää elämää eikä unelmia. 

Ne ihmiset, joilla on vielä unelmia, haluavat lähteä pois maasta. He haluavat Eurooppaan. Meren yli Italiaan. Toiset taas haluavat Pohjois-Eurooppaan, jossa pakolaiselle tarjotaan rahaa elämiseen. Ihmiset haluavat jonnekin, missä voivat elää unelmiaan. Jonnekin, jossa voivat tehdä työtä, opiskella tai vaan perustaa perheen. Mutta, kuten tiedämme, monet jäävät myös Euroopassa vaille inhimillistä elämää, koska ovat tipahtaneet elämässä jo niin pahasti toisista jälkeen. Onko elämässä unelmia silloinkaan, kun eurooppalainen todellisuus iskee ihmisiin, jotka pääsevät ja päätyvät vaikkapa Suomeen? Kirjassa unelmat siirtyvätkin Samian siskonlapseen, jolle sisko haluaa hyvän ja paremman elämän. Inhimillisen elämän. 

Giuseppe Catozzella: Et kai vaan pelkää?

2014, Like

Non dirmi che hai paura 2014

suomentanut Taru Nyström

246 sivua

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Helsingin Kirjamessujen jälkeen Paolo Giordanon teokset nousivat lukupinossani korkeammalle. Giordano osasi kertoa kirjastaan Ihmisruumis (2014, WSOY) niin vetävästi, että tuntui tärkeältä lukea kirja heti. 

Ihmisruumis kertoo Afganistanista ja sotilaista, kuten osasin odottaakin. Joukko italialaisia sotilaita on menossa Afganistaniin. Paikkaan, joka on keskellä ei mitään ja jossa talebanit tuntuvat olevan koko ajan läsnä, mutta kuitenkin piilossa. 

Giordano aloittaa tarinan pureutumalla sotilaiden elämään ennen komennusta Afganistanin sotaan. Nuorten miesten elämät ovat kovin erilaisia: on Ietro, joka yrittää saada äitinsä ymmärtämään, että on iso poika jo, on perheellisiä ja sitten on René, joka saa kuulla jymyuutisen juuri ennen lähtöään. Kaikki edellä eletty seuraa miehiä Afganistaniin, ajatukset jäävät pyörimään päähän ja Afganistanin hiljaisuudessa ei ole paikkaa, mihin paeta omia ajatuksiaan. 

Afganistanissa elämä on tylsää ja siihen tuo vipinää normaalielämässä pieneksi jäävät asiat, kuten käärme, joka löytyy leiriltä, ja josta saadaan monenlaista hupia ja merkitystä aikaan. 

Sota ja kuolema tulevat kuitenkin sotilaita lähelle, sillä näennäisestä hiljaisuudesta ja tapahtumattomuudesta huolimatta he ovat keskellä sota-aluetta. Miten jatkaa elämää taas sota-ajan jälkeen, siinä sotilaille uusi haaste. Kirjan lopusta eniten esille nousi Egitto, joka kokee velvollisuudekseen korvata jotenkin sen, mitä on jollain lailla tehnyt. 

Odotin kirjalta ehkä enemmänkin, Giordanon omien sanojen perusteella odotin, miten kirjasa miehet olisivat nääntymäisillään sekä fyysisesti että psyykkisesti. Jotenkin lukijana jäin hieman kylmäksi ja ihmettelin, miten vähän kuolema aiheutti sotilaissa surua ja ihmetystä. 

Paolo Giordano: Ihmisruumis

2014, WSOY

Il corpo umano 2012

suomentanut Helinä Kangas

334 sivua

Sanna, 

Lukuneuvoja, 

Mai Laakso. 

Mila Teräs: Harmaat enkelit

Mila Teräs on meillä luettavana sekä lasten- että aikuistenkirjana: Telma seikkailee ekaluokkalaisen kirjoissa, naiset äidin kirjassa. 

Harmaat enkelit (2014, Karisto) lähti mukaani kirjaston uutuushyllystä ja kirjan kanssa kävi niin, että se tuli luettavakseni heti ja luettua alusta loppuun melkein samalta istumalta. Luen parhaillaan mieskirjaa, mikä ehkä vaikutti siihen, että minusta oli kertakaikkisen miellyttävää lukea kirja, jossa on naisia ja naisten elämää. 

Harmaat enkelit kertoo Teresasta, joka elää Turkissa miehensä ja tyttärensä kanssa. Teresa on tullut kotiin ja Suomeen, koska hänen isoäitinsä on sairaalassa. Teresa vie lapsensa (Selma) kotitaloonsa, jossa Selma ei aluksi viihdy, koska hänellä on ikävä Turkkiin. Lisäksi Selma on varma, että talossa kummittelee. Teresa löytää äitinsä reseptikirjan, josta alkaa tehdä ruokaa sekä Selmalle että isoäidilleen. Helvi-mummo elää enemmän omissa kuin todellisessa maailmassa ja Teresan tarjoama ruoka vie mummon sota-ajan tapahtumiin. 

Kirjan kieli on kaunista, ja se onnistuu viemään lukijansa heti ensisivuilta jollain tavalla mystiseen maailmaan, jossa jotain maagista voisi tapahtua:

Ruoka-ohjeita selaillessani tuntuu äkkiä siltä kuin joku olisi ojentanut minulle kätensä kaukaa vuosien takaa. 

Marja Suvilammi, lukee reseptivihkon kansilehdellä. 

Äiti. 

Kätken vihkon takaisin komeroon. Vedän seinäkellon käyntiin kuin sydämen, kiskon mökin unesta aikaan ja tapahtumiin. 

Kirjan vahvuus on sen kieli. Kielikuvista syntyy maailma, joka vei minut mukanaan. Kirjaa oli miellyttävä lukea ja pysähtyä maistelemaan:

Sanamme muuttuivat makeiksi kuin kypsät hedelmät. Söin niitä, elin niiden varassa - - 

Välillä teoksessa taas toistettiin turhankin paljon samoja kielikuvia, sanat tulivat kivinä vatsaan ja vyö kiristi rinnasta sen verran useaan otteeseen, että sanojen teho hiipui. Pääosin teksti oli kuitenkin tuoretta, eikä toisteisuutta ollut hirveän paljon. 

Kirjassa luodaan naisten välisyyttä ruoan ja leipomisen kautta. Välillä kirjassa ollaan Suomessa, välillä Turkissa. Maasta huolimatta naiset pitävät yhtä: 

Ruoan paloittelu, lusikan lento, suun avaus, nieleminen, näiden liikkeiden toistuvuus, tämä syöttämisen hiljainen, intiimi, luottamuksellinen tanssi, pas de deux, se sitoo naiset yhteen. 

Ruoka liittää sukupolvet ketjuun. Kukin on vuorollaan syöttäjä, ja muut avaavat suutaan, lapset ja vanhukset. 

- - 

Ja kun isoäiti avaa suunsa, minusta tuntuu siltä kuin vihdoin puhuisimme asioista, jotka ovat olleet aina olemassa mutta josta olemme tähän asti vaienneet. 

Minulle kirjan anti oli tämä naisten välinen ketju. Kirjassa oli paljon muutakin: ystävyyden, äitiyden, kuolemanjälkeisyyden teemoja ja sukupolviromaanille ominainen salaisuuksien verhon avautuminen sekä sota-aikaan palaaminen Helvin muistoissa. Näitä kaikkia en olisi tarvinnut kirjaan mukaan, olisin viihtynyt sen parissa hieman karsittunakin, mutta kirja oli kiinnostava ja hieman erilainen teos kotimaiseen kirjallisuuteen. Toivottavasti Teräs kirjoittaa jatkossa lisää myös aikuisille! 

Mila Teräs: Harmaat enkelit 

2014, Karisto 

219 sivua

Kirjan on lukenut myös mm. Ulla ja Katja.

Mila Teräksen haastattelu Terhi Rannelan blogissa. 

Sotamuistojen kautta tällä kirjalla jatkan ihminen sodassa -lukuhaastetta. 

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarha (2014, Atena) oli yksi odotetuimmista syksyn kirjoista minulle. Nura Farahin Aavikon tyttäret (2014, Otava) -teoksen jälkeen halusin lukea ja tietää enemmän Somaliasta. Maasta, joka on sisällissodan puhkeamisen jälkeen jäänyt hajoamaan ja jättänyt ihmisensä selviytymään ympäri maailmaa mitenkuten. 

Kadotettujen hedelmätarha jatkaakin tavallaan siitä, mihin Aavikon tyttäret jäi: 1970-luvun Somaliasta, jossa koetaan hyvät ajat ja usko tulevaisuuteen - mm. somalian kieli yltää kirjalliseksi kieleksi ja lukutaitoa levitetään ympäri maata. Kunnes maa ajautuu kohti kaaosta ja armeijan ja kapinallisten yhteenottoja. 

Kirjan tarina kerrotaan kolmen naisen näkökulmasta. 

Kawsar on naisista vanhin, ja hänen kohtalonsa on jäädä omaan taloonsa vangiksi, kun sota syttyy. Kawsarilla ei ole ketään, joka huolehtisi hänestä. Kawsarin esikuva on Mohammedin oma isoäiti, joka jäi Kawsarin tavoin yksin sotilaiden ja kapinallisten miehittämään kaupunkiin; muu perhe oli Isossa-Britanniassa, jonne Nadifa Mohammed muutti perheensä kanssa vuonna 1986 (lähde: Yle). 

Kawsarin elämä kohtaa Deqon, katulapsen, kun vanha nainen yrittää pelastaa Deqon sotilaiden kynsistä. Kawsar saa viettää yön putkassa, minne hänet vie Filsan, 30-vuotias sotilas ja kirjan kolmas naishenkilö, jonka näkökulmasta maan menoa seurataan. 

Kun kirjassa siirrytään seuraamaan Deqon elämää, kirjan lukeminen jäi minulta pitkäksi aikaa kesken. Deqo on lapsi, jolla ei ole ketään, joka huolehtisi hänestä. Häntä ajaa elämässä eteenpäin halu löytää ympärilleen perhe. Perhettä hän etsii prostituoitujen joukosta, joiden seurassa saa elää vähän aikaa rauhassa, mutta naisten elämä on niin kamalaa, että lukijana en jaksanut lukea siitä enempää. Kuinka paljon pahempaa voisi olla, kuin elämä Nasralla, jonka luota Deqo etsii lämpöä itselleen?

Minusta tuntuu kuin en olisi oikein ihminenkään. Minulla ei ole perhettä, ei ystäviä, ei aviomiestä, ei lapsia. Joka päivä avaan silmäni ja ihmettelen, miksi minun pitäisi vaivautua nousemaan ylös tai syömään tai tienaamaan enää sillinkiäkään. Kukaan ei kaipaisi minua, äitini olisi itse asiassa iloinen, jos kuulisi minun kuolleen, hän taputtaisi käsiään ja sanoisi, että hänen häpeänsä on otettu pois. 

Yksinäinen on myös Filsan, joka on isänsä jalanjäljissä valinnut sotilasuran. Hänelläkään ei ole perhettä, ystäviä tai aviomiestä vieressään. Sotilaana hänellä on asema, mutta asema on koko ajan epävarma ja hänen on kohdattava miessotilaiden lähentelyt. Filsan huomaa, että hän on tuhlannut elämänsä parhaat vuodet. 

- - kukaan ei kertonut hänelle, että varastaminen tai naiminen tai tappaminen kävi mainiosti laatuun, kunhan sen piti salassa. 

Kirjan kaikki henkilöhahmot ovat äärettömän surullisia hahmoja, joiden elämä tuntuu hukatulta. Se tunne, joka minulla oli kirjaa lukiessa on sama tunne kuin se, jonka koen, kun kohtaan Somaliasta paenneita ihmisiä: ääretön suru ja viha siitä, miten monta elämää on tuhottu ja hukattu. Nadifa Mohamed tuntuu löytäneen sävyn, jolla kertoa tarina, joka jonkun on kerrottava: Kauheudet, joita kukaan ei haluaisi kokea, tapahtuivat kirjan henkilöhahmoille. Ne tapahtuivat myös oikeille ihmisille. 

Kirjan ovat lukeneet myös mm. 

Nanna, 

Kirjakaapin kummitus, 

Omppu.

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

2014, Atena

alkuteos: The Orchard of Lost Souls (2013)

suomentanut: Heli Naski

Lukuhaaste: Ihminen sodassa. 

Auli Leskinen: Petojen aika

Auli Leskisen Petojen aika (2013, WSOY) muistui mieleeni, kun yritin saada luetuksi viimeisiä MM-fudismaita. Leskinen on Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden tohtori, väitöskirjassaan hän on käsitellyt Chilen sotilasdiktatuurin ajan kirjallisuutta. Sama aihe, Pinochetin aika, on myös Petojen aika -teoksen aihe. 

Pinochetin sotilasvallankaappausaikaa tarkastellaan kirjassa kolmesta näkökulmasta: Michel lähtee sotilaaksi ja kirjoittaa kirjeitä tyttöystävälleen Cristinalle. Cristina kokee vallankumouksen nahoissaan - se, että hänen isänsä on ammattiliiton aktivisti ja maan entisen presidentin kannattaja, saa Pinochetin kätyrit hänenkin kimppuunsa. Cristina toimii myös vasemmistolaisessa vastarintaliikkeessä, eikä voi välttyä vankilatuomiolta, jonka aikana häntä kidutetaan ja raiskataan. 

Jo aamulla rikin maku tuntui suussa ja päivä oli oudon levoton. Kauppiaat huusivat kadulla, joku potkaisi koiraa. Köyhyyden levittämä rosvous ei herättänyt satamassa yhtä paljon epäluuloa kuin se mitä kuulin kerrottavan. Kaikki alkoi pahasta hajusta. Kutsuimme sitä rikki-ilmiöksi. 

Löyhkä oli vain yksi puoli oudosta ilmiöstä joka liittyi veteen. Merenrannan kiville oli alkanut ilmestyä kuolleita kaloja, jopa kuollut merileijona. Kaupungin hanoista virtaavan veden väri muuttui virtsan väriseksi. 

Pian alettiin puhua että ei se keltaista ollut, vaan punaista. Muistin miten Santiagossa naapurit puhuivat että kaupungin halki virtaava Mapocho oli imenyt verta. Sinne oli heitetty ruumiita. - - Oliko isä siellä? Ajatus piinasi, se ei jättänyt rauhaan. 

Karmeuksia tapahtuu, kun epäsopivia henkilöitä pistetään vankiloihin, kidutetaan ja tapetaan. Cristinan veli Ramón lähtee pakolaiseksi Suomeen, mikä oli jonkin verran harvinaista, sillä ainakin wikipedia tietää, että Suomeen tuli Chilestä vain 182 pakolaista. Ramón ei pidä Suomesta, vaan ikävöi kotimaahansa ja myös Chileen jääneet henkilöt ikävöivät aikoja, jotka Pinochet vei heiltä. 

Kirjan tarina alkaa vuodesta 1973, jolloin Pinochet nousi valtaan, ja näyttää, miten kokonaisen sukupolven elämä viedään. Cristinan, jolla on enää kaksi asiaa elämässään: odotus siitä, että hän kuulisi vielä Michelistä tai isästään, elämä katoaa kuin savuna ilmaan. Michelin kirjeiden tulo nimittäin loppuu, mutta Cristina uskoo, että hän vielä jonain päivänä näkee Michelin. Toinen asia on se, että hän haluaisi saada varmistuksen isästään: onko isä kuollut vai vankilassa? Cristina elää, mutta vain puoliksi: hänet on pakotettu elämään Etelä-Chilessä ja odottaessaan kahta elämänsä miestään Cristinan elämä lipuu ohi. Yhtäkkiä on vuosi 1990 ja Cristina sen ikäinen, ettei hän enää tule menemään naimisiin, eikä saamaan omaa elämää. 

Lukiessa tuli hirvittävän surullinen olo: niin monta elämää Chilessäkin hukattu jonkun hullun vallanhimon vuoksi. Mikä on se voima, joka ajaa ihmiset tavoittelemaan omaa valtaa niin voimakkaasti, että muutama tuhat kuollutta ei merkitse mitään. En päässyt aivan samanlaiseen tilaan kirjaa lukiessani kuin Sara, joten kannattaa käydä lukemassa hänen blogistaan enemmän lukufiiliksiä; taisin turtua hieman samoin kuin Maria; 

Auli Leskinen: Petojen aika

2013, WSOY

331 sivua

Kirjallisuutta futis-maista: Chile. Kirjan tapahtumista etäännyttää ainakin tämä video, jonka löysin tutkaillessani maata ja futis-maailmaan pääsee taas tästä linkistä - selostajan huudosta voi päätellä, että siinä tehtiin maali... 

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Dubravka Ugrešićin Kiputilahallitus (2007, Like) on vuoden tai parin takaisilta kirjamessuilta hankkimani euron kirja. Se on kummitellut aika ajoin luettavien kirjojen pinossani, mutta päätyi luettavaksi vasta nyt "Kirjallisuutta futis-maista" -haasteen myötä.

Minun on ollut äärettömän vaikeaa ymmärtää, että entinen Jugoslavia on joukko eri maita, joiden sijaintia saati sitten ihmisten etnistä ja uskonnollista taustaa en millään opi ymmärtämään. Kiputilahallitus on kirjana sopiva tähän hämmennykseen: niin kirjailija kuin kirjan henkilöt ovat kotoisin entisestä Jugoslaviasta. Nyt he asuvat (sekä kirjailija että henkilöt) Hollannissa ja yrittävät saada järjestykseen aiempaan elämäänsä. Lukijallekin tästä tilasta selviää jotain, mutta voin vain todeta, että entisen Jugoslavian uudet maat pysyvät vieläkin täysin mystisinä minulle. Koska Zagreb, kaupunki, josta sekä kirjailija että kirjan henkilöt tulevat, on Kroatiassa, niin liitän tämän kirjan osaksi haastetta ja korkkaan maan Kroatia kisoihin. 

Kirja on kiinnostava ja täysin yllättäen pidin kirjasta ja sen tuomasta maailmasta. Kirja alkaa siitä, kun Tanja ja Goran lähtevät Jugoslaviasta jo ennen kuin kaikki muut eli ennen sotaa. Tanja on kirjallisuuden ja kielten opettaja. Goranin lähdettyä Eurooppaa kauemmas, Tanja päätyy hollantilaiseen yliopistoon opettamaan entisen kotimaansa kieliä. Paikkaan saapuvat ovat pakolaisia, jotka eivät niinkään keskity kielen oppimiseen kuin oleskeluvan saamiseen ja oman paikkansa etsimiseen uudessa maassa. Kirjassa kerrotaan kiinnostavasti entisen Jugoslavian elämästä ja siitä, mikä sai ihmiset erilleen. Tyhjentävää vastausta maan jakautumiseen ei tässä kirjassa tule, ja suurimmalta osin kirjassa keskitytäänkin henkilöiden kohtaloihin sen jälkeen, kun he ovat jo lähteneet ja saapuneet Hollantiin. 

Olemme barbaareja. Heimomme jäsenet kantavat otsassaan Kolumbuksen erehdyksen näkymätöntä poltinmerkkiä. Matkustamme länteen ja tulemme aina itään, ja mitä kauemmaksi länteen menemme sitä kauemmaksi itään tulemme. Heimomme on kirottu. asetumme asumaan kaupunkien reunoille. Valitsemme reunan ikään kuin meidän olisi jonakin päivänä helpompi koota telttamme, lähteä uudestaan liikkeelle ja suunnistaa vieläkin kauemmaksi länteen vain tullaksemme vieläkin idemmäksi. Asumme harmaissa, ihmisiä täyteen ahdetuissa lähiöissä, jotka kiertävät kehässä kaupungin keskustaa aivan kuin avaimet linnanisännän vyötäröllä riippuavassa renkaassa. Jotkut sanovat lähiöitä getoiksi. 

Kirjassa ei kerrota mitenkään kaunista tarinaa maahanmuutosta ja henkilöiden oman paikkansa löytämisestä, vaan synkähköä ja rikkonaista tarinaa synkähköistä ja rikkonaisista henkilöistä, jotka seilaavat ympäri Eurooppaa, kun ovat joutuneet lähtemään kotimaastaan. 

Lisää kirjasta Jäljen ääni -blogissa ja Kiiltomadossa. 

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus
2007, Like
Ministarstwo boli 2004
suomentanut Kari Klemelä

Victoria Hislop: Elämänlanka

Victoria Hislopin Elämänlanka (2014, Bazar) oli lukulistallani kevään uutuuskirjoista, koska Hislopin Saari oli sen verran kiinnostava romaani, että halusin tutustua myös hänen uudempaan kirjaansa. Samoin kuin Saari, Elämänlanka kertoo eurooppalaista historiaa itselleni vieraammasta näkökulmasta, eli eteläeurooppalaisten ihmisten elämästä. Kirjassa kuljetaan ensimmäisen maailmansodan ajoista alkaen nykypäivään asti, joten tarinaan mahtuu monenlaista. Erityisen kiinnostavaa teosta oli lukea osin samaan aikaan kuin luin Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä. Molemmissa kirjoissa kuljetaan muutamien päähenkilön matkassa samaa vuosisataa läpi, samat sodat käydään sekä pohjoisessa että etelässä, mutta sotien vaikutus on kovin erilainen - kuitenkin molemmissa merkittävä kirjan henkilöhahmojen kannalta. 

Elämänlanka-kirjassa tapahtumapaikkana on Thessaloniki, joka on vuosisadan alussa erittäin heterogeeninen kaupunki: muslimit, kristityt ja juutalaiset elävät samassa kaupungissa saman kadun varrella sovussa ja naapureiden kanssa ollaan tekemisissä uskonnosta ja muusta taustasta riippumatta. Toisen maailmansodan jälkeen tilanne muuttuu ja sotien ja väkivaltaisuuksien jälkeen 1920-luvulla suoritetaan kansojen vaihtoa: kristityt muuttavat Turkista Kreikkaan ja muslimit Kreikasta Turkkiin. Ihmisten kodit vaihtuvat, ja Hislop kuvaa kirjassa erästä Irininkatua, jossa elää rikas tekstiilikauppias ja hänen perheensä. Olga Komninos, kotirouva, hyvästelee ensin muslimiperheen ja sen jälkeen toivottaa tervetulleeksi perheen, joka on paennut Turkista: Eugene kaksoistyttöineen ja matkalla äitinsä kadottaneen Katerinan kanssa asettuu taloon. Kirjassa seurataan Katerinan elämää ja toisaalta Komninosien pojan, Dimitrin elämää. Näiden elämät tietenkin kohtaavat tarinan kulkiessa eteenpäin.

Kirjassa on todella paljon tapahtumia, koska kirjaan mahtuu myös toinen maailmansota, mikä tuo Kreikkaan saksalaisvalloittajat ja saksalaisten lähdettyä kommunistien ja monarkien kannattajien sodan. En siis mitenkään tässä voi referoida kirjaa, enkä kaikkia sen henkilöitä. Historialliset tapahtumat liittyvät kahden perheen arkielämään: pakomatka ja asettautuminen Thessalonikiin ja toisaalta Komninosien isän ja pojan välisisissä ristiriidoissa näkyy toisen maailmansodan jälkeiset erilaiset näkemykset maan poliittisesta suunnasta. Hislop kirjoittaa viihteen ja lukuromaanin muotoon historiaa, joten kirjan yksi tarinalinja on myös epätoivoinen rakkaus Katerinan ja Dimitrin välillä. 

Hislop on saanut historian liittymään ihmisten arkeen, tosin välillä kirjassa on lyhyitä jaksoja, joissa selostetaan historian tapahtumia. Toisaalta selostukset sopivat kirjan tyyliin, osaltaan, koska se lukuromaanina varmaan on haluttu pitää "helppona" kirjana ja osaltaan myös siksi, että Kreikan historia ei ole ainakaan itselleni niin tuttua. En tiedä, miten hassua olisi sitten lukea kotimaista romaania, jossa kerrottaisiin, miten toisen maailmansodan jälkeen Suomesta osa liitettiin Venäjään ja tämän seurauksena Suomen rajojen sisälle muutti evakkoina ihmisiä. Ehkä selostukset on liitetty kansainväliseen versioon, hieman päälleliimatuilta jotkut kohdat tuntuvat. 

Viime vuosien katastrofaalisten sotien, vihanpidon ja väkivallan jälkeen poliitikot pitivät sitä ainoana vaihtoehtona. Muslimien ei enää ollut turvallista elää Kreikassa, eikä kreikkalaisten ja muslimien yhteiselo enää toiminut Turkissa. Koska Turkin pinta-ala oli valtava ja väestömäärä suuri, vaihdolla ei olisi siellä kovin suurta merkitystä, mutta Kreikalle mullistus olisi suunnaton. Pienen köyhän kansan väkiluku nousisi muutamassa kuukaudessa neljästä ja puolesta miljoonasta kuuteen miljoonaan. Ja koska suurimmalla osalla tulijoista ei olisi maahan muuttaessaan mitään muuta omaisuutta kuin yllään olevat vaatteet, 25 prosentin yhtäkkinen väestönkasvu olisi valtava haaste. 

Tällaisia selostavia kohtia lukuunottamatta pidin kirjasta todella paljon. Minusta oli mielenkiintoista lukea eteläisen Euroopan historiaa lukuromaanin muodossa, kun välillä tuntuu, että tämä pohjoisen historia pursuaa korvista ulos. Hislop osaa kirjoittaa henkilöistä ja seuduista elävän kuvailevasti ja kirjaa lukiessa tuntui kuin itse olisin kävellyt kirjan henkilöhahmojen vieressä aina Thessalonikin suurpalosta alkaen. Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, joka haluaa elää historianvaiheita jossain Suomea kaukaisemmassa maassa!

Kirjalla osallistun kahteen haasteeseen: Kirjallisuutta futis-maista ja Ihminen sodassa -haasteisiin. 

Victoria Hislop Elämänlanka

2014, Bazar

The Thread (2011)

suomentanut Susanna Tuomi

442 sivua

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys (2014, WSOY) on kriitikeissä ja kirjablogeissa hypetetty teos, josta itsekin kiinnostuin sekä kirjoitusten perusteella että kuultuani Kinnusen haastattelun kirjasta. Hatunnosto tälle esikoiskirjailijalle, joka osaa kertoa omasta kirjastaan kiinnostavalla tavalla. Vaikka olen seurannut kirjasta kirjoitettuja juttuja, ei minulla ollut ennen kirjan lukemaan ryhtymistäni oikeastaan minkäänlaista kuvaa, mitä kirja pitää sisällään. Siis sen lisäksi, että se kertoo Kainuusta, neljäntienristeystä sivutaan useasti ja että kirjassa on monta eri sukupolvea, jotka kertovat Suomen 1900-luvun historiaa. 

Sinällään kirjassa ei ole mitään kovinkaan erikoista: näitä kolmen sukupolven tarinoita on viime aikoina tullut eteen ja luettua aikamoinen kasa. Kinnusen kertojanäänet poikkeavat kuitenkin totutusta: Kinnusen naiset ovat heti 1900-luvun alusta asti itsenäisiä ja tekevät rohkeita ratkaisuja elämässään. Samaa voi sanoa kirjan miesäänestä: hänkin on rohkea omalla tavallaan, seuratessaan sydämensä ääntään. Onni siinä missä naisetkin ovat henkilöhahmoja, jotka elävät yhteisön normista poiketen, kärsivät kukin omalla tavallaan, mutta eivät voi oikeastaan luopuakaan siitä, mitä ovat. Kirjan historia rakentuukin enemmän siitä, miten ihmisten arkielämä on muuttunut vuosikymmenien saatossa. Se, mikä on aiemmin ollut paheksuttua, on tullut hyväksytyksi ja parhaillaankin hyväksyttävyys on muutoksen kourissa. 

Neljäntienristeys rakentuu kolmen naisen ja yhden miehen näkökulmista: Maria työskentelee kätilönä 1800-luvun lopusta alkaen. 1900-luvun alun vuosikymmeninä hänen elämäänsä vaikuttaa mm. polkupyörän saaminen, joka helpottaa työmatkailua, lapsen saaminen ilman miestä ja tietenkin kaikki sotavuodet. 

Lahja, Marian tytär, vie tarinaa eteenpäin aina 1960-luvulle saakka, mutta Lahjan osuus jäi lukukokemuksessani muiden naisten varjoon. Kaarina astuu tarinaan ja Lahjan ja tämän miehen, Onnin, taloon, jossa on sodan jäljiltä rikkinäistä. Pikku hiljaa alkaa selvitä, että Kaarinan apella, Onnilla, on salaisuus kannettavanaan. Salaisuus, jota ei voi kertoa vaimolle, eikä oikeastaan kenellekään. Se tekee Onnista vaitonaisen ja omaan itseensä käpertyneen miehen.

Kirja kuljettaa lukijansa kohti tuota salaisuutta ja sen selviämistä. Kinnusen kirjassa oli kaksi kiinnostavaa asiaa: historia yksilön näkökulmasta, rohkeat valinnat, jotka toivat esiin, miten yhteisö vähän kerrassaan muuttuu ja tuo salaisuus, joka alkoi paljastua lukijalle tosin jo aika varhaisessa vaiheessa. 

Kinnunen kirjoittaa lyhyitä lukuja ja lukujen välillä ehtii kulkea monia vuosia. Välillä kerrontatyyli rasitti, koska henkilöhahmoista olisi tehnyt mieli lukea enemmänkin, välillä kerrontatyyli viehätti, sillä lukijana nautin siitä, että saan täyttää kertojan jättämät aukot juuri niin kuin itse haluan. Kirjaan minulla jäi kokonaisuudessaankin tällainen kaksijakoinen suhtautuminen: toisaalta tässä kirjassa ei niin mitään uutta ollut, mitä en olisi jo jossain vaiheessa lukenut, mutta toisaalta kirjaa oli tavattoman nopea lukea ja siinä kiteytyi nopealla lukemisella kokonainen vuosituhat suomalaista historiaa. 

Samaan aikaan kun luin Kinnusen Neljäntienristeystä, luin myös erästä toista eurooppalaista romaania, joka kertoo myös muutaman ihmisen näkökulmasta 1900-luvun eurooppalaista historiaa, tosin kun Kinnunen kertoo Pohjois-Euroopasta, tämä toinen kirja vei minut eteläiseen Eurooppaan. Oli kiinnostavaa lukea kirjoja samaan aikaan, koska ne ovat kerrontatyyliltään niin erilaiset. Palaan tähän toiseen kirjaan toivottavasti pian. 

(Valokuvat eivät liity kirjaan muuten kuin että niissä näkyy eurooppalainen historia ja kieltojen nykypäivä, ja siten, että luin kirjaa pikaisella matkalla Virossa.)

Kirjasta muualla: HS:n hehkutusta Antti Majanderin tyyliin, 

Kirsi oli varmaan ensimmäisiä, jotka kirjasta kirjoittivat ja

Katjalla on hieno linkkilista ja koonti tekstissään. 

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

2014, WSOY

334 sivua 

Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus

Hassan Blasim (s.1973) on Irakista lähtöisin oleva kirjailija, joka on asunut Suomessa vuodesta 2004 lähtien. Hän on ammatiltaan elokuvaohjaaja ja tehnyt Suomessa Yleisradiolle lyhytelokuvia. Blasim kirjoittaa kirjansa arabiaksi, eikä kirjoista ole Suomessa kovinkaan paljon kohistu. HS kirjoitti Blasimin viime vuonna suomeksi julkaistusta kirjasta Irakin purkkajeesus (2013, WSOY) viime viikolla, sen jälkeen, kun Independent-lehti otti kirjan ehdokkaaksi parhaasta ulkomaisesta kirjasta. 

Myönnän, että en ole itsekään lukenut Blasimin kirjaa ennen kuin nyt, sillä vaikka Vapaudenaukion mielipuoli (2012, WSOY) teki minuun vaikutuksen ja heti kun kuulin, että Blasimilta on tulossa toinenkin kirja, tiesin lukevani kirjan, en kuitenkaan pystynyt lukemaan kirjaa syksyllä. Vapaudenaukion mielipuoli oli pysäyttävä, mutta kovin synkkä teos, enkä päässyt syksyn pimeydessä Irakin purkkajeesusta kovinkaan pitkälle. Irakin purkkajeesus nimittäin on, jos mahdollista, vieläkin synkempi kuin Blasimin esikoisteos. Novellit ovat kovin samanlaisia molemmissa teoksissa: niissä näkyy Irakin sota, kaaosmainen tilanne maassa, jota USA pommittaa, pakomatka maasta ja seikkailut ympäri Eurooppaa pakolaisjoukossa. Irakin purkkajeesus -teoksessa melkein jokaisessa novellissa joku sen henkilöistä kuolee, eikä mitenkään kauniisti, vaan esim. itsemurhapommin uhrina, kuristettuna jokeen jne. 

Samoin kuin Vapaudenaukion mielipuolessa myös tässä toisessakin kirjassa kamalat tapahtumat ja kauheudet verhotaan surrealistiseksi tapahtumaketjuksi, josta ei välillä käy selväksi, mitä todella tapahtuu. Pakko niin, koska tapahtumat ovat juuri niin kauheita kuin kuvitella saattaa, ja nimenomaan kuvitelmia vieläkin kamalampia. 

Ensimmäinen novelli, joka hätkäyttää, on kirjan kolmas novelli "Onkalo"; siinä ruokavarkaissa ollut mies tipahtaa pakomatkallaan onkaloon, jossa onkin jo ennestään asujia. Onkalosta ei ole poispääsyä, ja mitäpä henkilöt muutakaan viimeisenä ravintonaan syövät kuin sitä, mitä tarjolla on. Novellissa "Tuhat ja yksi veistä" kerrotaan henkilöistä, joilla on kyky saada veitset katoamaan. Miten siis saada hengiltä mies, joka saa veitset tappajiensa käsistä katoamaan? No, naulaamalla tyyppi seinään tietenkin. En suosittele kirjaa herkille, sillä kirjassa ei kuvauksissa säästellä. Kiinnostavampaa kuin erityisen raa'at kohtaukset kirjassa on kuitenkin se, mitä ei suoraan sanota, esimerkiksi tarinoiden kommentointi. Edellä mainitussa novellissa veitsiä kommentoidaan näin: 

Mieleeni tuli hakemattakin, että veitset yksinkertaisesti symboloivat maassamme vellovaa kauhua, kuolemaa ja julmuutta. Mutta mikä arvo symbolilla on? Mitä mikään metafora muka saa aikaan? Eikä veitsitemppu sitä paitsi ole metafora vaan tosielämän ilmiö, vaikka outo onkin. Epätavallinen temppu, jolla ei ole sen kummempaa arvoa, koska se nyt vain noudattaa omia lainalaisuuksiaan. 

Novellissa "Mikset kirjoita kunnon romaania vaan luot aina tällaisen henkilögallerian?" pohditaan sen nimen mukaisesti Blasimin novellien henkilöjä. Tässä novellissa viitataan myös siihen, että novellit ovat omaelämäkerrallisia: 

"Senkin juonitteleva huoranpenikka! Nimesi on Hassan Blasim, vaikka väität olevasi Salim Husain. Kehtaatkin tulla tänne vaatimaan minua tilille!" 

Novellissa on siis Salim Husain, joka on Romanian ja Unkarin rajalla muiden pakolaismatkalla olevien miesten seurassa. 

Novelleissa mukana oleva väkivalta ei kummastuta, kun tutustuu Blasimin nuoruteen ja lapsuuteen. Edellä mainitussa HS:n jutussa hän kertoo kouluvuosistaan: 

"Keväisin kaupungit olivat täynnä kukkia, mutta emme koskaan oppineet niiden nimiä. Kukkien sijaan meille opetettiin koulussa panssarivaunujen piirtämistä."

Teoksen viimeisessä novellissa "Parahin Beto" Blasim tuo suomalaisen hiljaisuuden ja saunamaiseman osaksi novellia, jonka alku on jossain muualla. HS:n jutussa Blasim lupailee, että jatkossa Suomi saattaa näkyä kirjoituksissa enemmänkin. 

Novelleiden synkkyydestä huolimatta niissä on mukana myös huumoria (värin voi päättää lainauksesta), kuten kirjan ensimmäisessä novellissa "Pukinlaulu". 

Parrakas mies oli opettaja. Eräänä päivänä hän oli käynyt ilmiantamassa poliisille naapurinsa, joka teki bisnestä museosta varastetuilla muinaisesineillä. Poliisi oli kiittänyt avusta, ja opettaja palasi omatunto huojentuneena kouluun. Puolustusministeriölle kuitenkin raportoitiin, että opettajan kotitalo toimi al-Qaidan tyyssijana. Poliisi oli nimittäin kompuksessa museotavaran salakuljettajan kanssa. Puolustusministeriöstä raportti lähetettiin Yhdysvaltain armeijalle, ja pian Bagdadin taivaalla partioiva helikopterilentue kävi pommittamassa kotia. Opettajalta kuoli vaimo, neljä lasta ja äiti. 

Väkivallasta ja kauheuksista huolimatta Blasimin teoksen jaksaa lukea juuri sen takia, että hänellä on paljon sanottavana. Huumori on myös keino selvitä kaikesta siitä traumaattisesta, mitä matkalla on tapahtunut. Tämän kirjan lukemiseen täytyy varata aikaa. Kovin montaa novellia en pystynyt lukemaan peräkkäin, sillä novellit vaativat pitkän ajan sulattelemiseen. 

Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus

2013, WSOY

suomentanut Sampsa Peltonen

192 sivua

Leon Leyson: Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus

Leon Leysonin Poika joka pelastui (2014, Tammi) oli kirja, jota minun ei oikeastaan pitänyt lukea. Kirja oli päällimmäinen kirja kirjakasassa, josta olin juuri luopumassa. En kuitenkaan ollut vielä ehtinyt antaa kirjakassia eteenpäin, ja tarvitsin jäähallikatsomonotkuiluun kirjan, jota lukea. Sieppasin Leysonin kirjan mukaan ja koska kirjan teksti oli nopealukuista, tulin lukeneeksi kirjaa aika pitkälle katsomossa, ja kiinnostuin sitten niin paljon, että luin kirjan loppuun asti. 

Sama kohtalo oli kirjan pojalla, Leon Leysonilla, elämänsä aikana toisen maailmansodan Puolassa, jonka natsit valtasivat nopeasti ja jonka juutalaisia alkoivat siirtää getoista kohti leirejä. Leib (pojan nimi Puolassa) oli usein kirjassa se, joka valittiin viimeisenä ja viime tipassa siihen ryhmään, joka pelastui elämässään taas jonkun matkaa eteenpäin. 

Leib oli vielä lapsi, kun toinen maailmansota oli käynnissä, 10-vuotiaana hän joutui jättämään koulunkäynnin, kun juutalaiset eivät saaneet enää käydä koulua. Leibin elämänalue kutistui gettoon, jossa perhe yritti muiden tavoin tulla toimeen lähes ilman ruokaa, kun heidän isänsä ja hänen veljensä olivat Schindlerin tehtaassa töissä ja toivat vähäisen toimeentulon perheeseen. Schindler on tämän kirjan sankari, joka auttaa perheen säilymään hengissä sodasta ja juutalaisten kohtaamasta vainosta.

Kirja ei tuo oikeastaan mitään uutta holokaustiin, ja tämän aiheiset kirjat ovat olleet pitkälti niitä kirjoja, joita en yleensä lue. Olen lukenut Tadeusz Boroswskin teoksen Kotimme Auschwitz joitakin vuosia sitten, ja Borowskin kirja teki niin ison vaikutuksen, että en varmasti koskaan unohda kirjassa kuvattuja kauheuksia. Siinä missä Borowskin kirja ei peittele eikä unohda mitään, Leysonin kirja jättää paljon kertomatta. Kirjan lopussa selviääkin, että Leyson on uudessa kotimaassaan USA:ssa kiertänyt aikuisiällä kertomassa lapsuudestaan Puolassa. Tämä näkyy kirjassa, joka on muistelmia pääpiirteissään, eikä  varsinaisesti kaunokirjalliseen muotoon kirjoitettu kirja. 

Olen pitkälti samoissa ajatuksissa kuin Paula, johon kirja ei tehnyt liiemmin vaikutusta. Tämä kirja kuitenkin sopii minusta erinomaisen hyvin esimerkiksi yläkoulun lukemistoon (ei kovin vaikea, eikä kovin kauhea) ja pidinkin tätä aika paljon nuortenkirjana. Toisekseen minusta on tärkeää, että natsien kauheuksista kerrotaan ja kirjoitetaan, sillä jotenkin toivoisi, että nämä hirveydet pysyisivät ihmisten mielissä. Siksi, ettei tekoja tarvitse toistaa ja toistaa. Vaikka, kun näkee maailman ympärillään, niin tuntuu, että tarvitsee kuitenkin. 

Kirjassa näkyy se, miten pelottavan nopeasti propagandasta ja satunnaisista väkivallan teoista siirrytään tappamaan juutalaisia. 

Saksalaiset sotilaat sattoivat kuitenkin silmänräpäyksessä muuttua kilteistä julmiksi. Jos he olivat tympääntyneitä tai juoneet liikaa, he saattoivat noin vain valita jonkun perinteisesti pukeutuneen juutalaisen hakattavakseen. Aina kun jouduin näkemään sellaista voimatta mitenkään puolustaa uhria, tunsin häpeää ja hämmennystä. Miksi natsit vihasivat meitä niin paljon? Tunsin monia miehiä, mukaan lukien oman isoisäni, jotka pukeutuivat perinteiseen juutalaiseen tapaan. Heissä ei ollut mitään pahaa eikä likaista; ei ollut mitään syytä, miksi heidän olisi pitänyt joutua moisen väkivallan kohteeksi, ja silti kaikkialle kaupunkiin liisteröidyt natsien propagandajulisteet kertoivat toista. 

Pelottavaksi asian tekee se, että kuten Leyson kirjoittaa, juutalaiset nähtiin yhtenäisenä ryhmänä, vastakohtana arjalaisille. Yksi piirre, uskonto, teki ihmisistä halveksittavan ryhmän, jota kohtaan voitiin hyökätä, ensin sanoin, lopulta kaasukammioiden voimalla. 

Jos he olisivat katsoneet meitä vähän tarkemmin, he olisivat nähneet aivan samanlaisia ihmisiä kuin itsekin olivat - -. He olisivat nähneet aivan samanlaisia perheitä kuin omansakin: poikia ja tyttäriä, äitejä ja isiä, tohtoreita, lakimiehiä, opettajia, ammatinharjoittajia ja räätäleitä, yksilöitä kaikilta elämän alueilta. 

Leysonin kirjaa lukiessani törmäsin samaan asiaan kuin kaikissa natsien julmuuksia käsittelevissä teoksissa: ne saksalaiset ja muut ihmiset, jotka olivat sodan aikaan juutalaisten ympärillä hokevat sodan jälkeen samaa: me emme tienneet -slogania. Minusta on ollut aina vaikea sietää tätä tietämättömyyttä: samat ihmiset sulkivat juutalaiset ystävänsä, koulukaverinsa ja kollegansa elämästään pois. Entiset ystävät sylkivät päälle, eivätkä puhuneet mitään juutalaisille. On aivan järjetöntä hokea, ettei tiennyt, kun oli itse mukana halveksimassa. 

Leyson kirjoittaa, miten hän oli aina se, joka viime tipassa pelastui, astui esiin ja piti meteliään itsestään. Kirjassa on kuitenkin aika kiltti ote pelastautumiseen. Muistan edellä mainitsemassani ja lukemassani Borowskin kirjassa, että ne, jotka selviytyivät, käyttivät todella kovia otteita, ajoivat omaa etuaan ja talloivat muita jalkoihinsa (kuvainnollisesti ja joskus konkreettisestikin). Katsoin samaan aikaan, kun luin Leysonin kirjaa, Puhdistus-elokuvan, jossa selviytyminen näyttäytyy aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Se, joka selviytyy, joutuu pettämään kaikkein läheisimmätkin ihmisensä. Verrattuna Borowskiin ja Puhdistukseen Leysonin kirja on siis erittäin kevyttä luettavaa: pelastuminen on toisten kiltteyden ansiota. 

Leon Leysonin Poika joka pelastui kietoutui muihin lukemiini teoksiin juutalaisvainoista ja samaan aikaan näkemääni elokuvaan. Yksinään kirja jäi aika ohueksi, mutta herätti niitä samoja ajatuksia kuin monet muutkin saman aihepiirin teokset, ja siksi tarjoaisin tätä kirjaa nuoren luettavaksi. 

Tarkemmin varsinaisesti Leysonin kirjasta ovat kirjoittaneet blogimaailmassa mm. Hemuli ja Lilli, jota kirja kosketti vahvasti.

Leon Leysonin elämä oikeastaan vasta alkoi Yhdysvalloissa, jossa hän opiskeli, teki työtään, meni naimisiin ja hankki ihanan perheen. Surulliseksi tässä kirjassa tulin oikeastaan vasta kirjan jälkikirjoituksista - mutta ehkä myös hyvällä tavalla surulliseksi: Leon Leyson sai huonosta alustaan huolimatta hyvän elämän. Sodan ja vainon surut eivät niin helposti lähteneet pois hänen vanhemmistaan, jotka olivat aikuisia sodan aikana. 

Leon Leyson: Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus
2014, Tammi
The Boy on the Wooden Box 2013
suomentanut Annika Eräpuro

Jenni Linturi: Malmi, 1917

 

Jenni Linturin Malmi, 1917 (2013, Teos) on kirja, joka jäi viime vuoden lopussa kesken. Koin ehkä jonkinlaista kirjaähkyä loppuvuodesta, enkä saanut nieltyä sellaisia kirjoja, jotka etukäteen ajattelin hyviksi ja joita olin odottanut paljon. Nyt kun olen lukenut hieman toisenlaista kirjallisuutta ja ollut välillä lukematta mitään, niin huomaan, että kirjat alkavat taas kulkea.

 

Malmi, 1917 ei ollut jäänyt minulta oikeastaan paljon kesken, mutta minua haittasi se, että Linturin kirjan henkilöhahmot olivat jääneet minulle mytyksi, josta kukaan henkilöistä ei erottautunut omakseen. Kirjan uudelleen lukeminen kannatti: tällä kertaa henkilöt piirtyivät selviksi ja toisistaan erilaisiksi, kaikilla oli selvät päämäärät elämässä, joskin kirjan loppua kohden päämäärät eivät olleet enää niin selvät.

 

Teoksessa eletään vuotta 1917 ja miljöönä on Malmi, jonne matkustetaan Helsingistä junalla - Malmi on liitetty Helsingin kaupunkiin vasta myöhemmin. Malmi on minulle rakas paikka, jossa asuin ennen kuin muutin Espooseen. Myös siksi kirja kiinnosti minua: minkälaisena näyttäytyy lähes sadan vuoden takainen Malmi. Hautausmaa, työväentalo, rautatieasema ja rautatie - siinä Malmin tunnusmerkit kirjassa. Malmin henki kirjassa on se, että suomenkieliset ja ruotsinkieliset eivät pidä toisistaan, punaiset ja maanomistajat eivät toisistaan. Henkilöhahmot edustavat näitä ajatusmaailmoja: Karl Karlqvist on tilallinen, jonka tyttäret Lettu ja Ingeborg tutustuvat suomenkielisen Puolakan perheen poikiin: Anteroon, Oivaan ja Intoon. Molemmat perheet kuuluvat omistajiin, kirjan kuluessa jako valkoisiin ja punaisiin alkaakin olla tärkeämpi yhdistävä ja erottava tekijä kuin kieliryhmiin kuuluminen.

 

Poliittinen aktivoituminen on teoksen yksi pääkohdista, sen rinnalla kulkee sisarten taistelu ja haaveilu pojista. Puolakan perheen pojista nimittäin vain yksi kelpaa heille, ja kelpaisikin molemmille. Lettu kulkee isänsä jalanjäljissä ja poikien kanssa aseiden kanssa Malmin hautausmaalla, jossa majailevat epämääräiset joukot kuten mustalaiset. Ingeborg sen sijaan lähtee Malmilta Helsinkiin, jossa asuu tätinsä luona ja haaveilee näyttelijättären urasta. Nyt hän tosin vain myy kukkia rikkaille miehille, kuten venäläisille.

 

Punainen valo hehkui kaukana horisontissa. Lettu kantoi asevyötä, kuljetti elämää suojeluskuntalaisille, kuolemaa kaartille. Välilän höyryleipomon pihalla torkkui humalainen, irtolainen, kulkuri. Kauempana metsässä kajahti laukaus. Kaarti pidätti talollisia takavarikoi heidän viljansa. Grännaksesta oli haettu aamulla perunoita ja kaksi porsasta. Edes isä ei jaksanut enää raivota. Mitään sanomatta hän oli hakenut haulikon, vetänyt saappaat jalkaansa ja kadonnut.

 

Toisella lukukerrallani huomasin, että Linturin teoksessa olikin kaikki kohdallaan: aika, paikka, tapahtumat, päähenkilöt. Erityisen paljon pidin päähenkilöiden haaveiluista.  Lukiessani Sarah Delijanin Jakarandapun lapset -kirjaa tuli sellainen olo, että kansannousut ja kapinat ovat nuorten, eksyksissä olevien, haaveilevien ihmisten ei-niin-loppuun-ajateltuja tekoja, jotka kasvavat historiallisten liikehdintöjen mittoihin vasta myöhemmin. Sama ajatus tuli mieleeni Malmi, 1917 -kirjasta: tekojen takana oli päähenkilöillä henkilökohtaiset motiivit, jotka syntyivät esim. siitä, että Lettu halusi olla lähellä ihastuksensa kohdettaan Oivaa ja siksi osallistui aseiden kuljetukseen ja punaisten lynkkauksiin.

 

Pidin Linturin aiemmasta teokseta Isänmaan tähden, ja pidin myös tästä uudemmasta teoksesta. Kuitenkin, aloin jo kaivata jotain lisää kirjaan. Perusasiat olivat koossa ja kunnossa, mutta kaipasin sellaista lihottamista perustapahtumien ympärille - teos toimi perusasioissa, mutta ei kasvanut erikoisen hyväksi historialliseksi suurteokseksi. Teoksessa nimittäin on hirveän paljon kaikkea pientä, joka ohitetaan lyhyillä maininnoilla, kuten esim. kiinalaiset, jotka olivat kaivamassa myös näitä vallihautoja.

 

- Oletko sinä nähnyt kiinalaisen ihmisen?

- Tietenkin. En minä tosin tiedä, oliko se nyt niin kovin ihminen. Siistejä ne kyllä ovat, vähän niin kuin siatkin.

 

 

 

Jenni Linturi: Malmi, 1917
2013, Teos
206 sivua

Muita kirjaa lukeneita blogimaailmassa:

Maria, Jaana, Pirjoliisa Lauren.

Liitän kirjan ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.