Saku Heinänen: Zaida ja elovalkeat

Luin Saku Heinäsen ensimmäisen Zaida-kirjan (Zaida ja lumienkeli) viime vuoden joulukuussa. Vaikka kirja ei aivan täydelliseltä vaikuttanutkaan, jäi Zaida mieleeni ja halusin lukea myös toisen kirjan, Zaida ja elovalkeat (2015, Tammi). 

Zaida on Kiinasta suomalaiseen perheeseen adoptoitu tyttö, joka joutuu aina silloin tällöin kohtaamaan oman erilaisuutensa, vaikka itse haluaisi elää aivan samanlaisena tyttönä kuin muutkin ympärillään. Tässä kirjassa Zaida matkustaa kesäloman viettoon maaseudulle paikkaan, jota ei nimetä, mutta joka sijaitsee merenrannalla. Zaida kohtaa maaseudun nuoret ja joutuu kohtaamaan monta tilannetta, joista selviytyminen avaisi portit nuorten jengiin. Zaida kuitenkin tuntuu viihtyvän paremmin naapurin vanhan, sokean naisen kanssa. Kirjassa kulkee monta teemaa vierekkäin, joista yksi tärkeimmistä on se, miten kuulua joukkoon. Kirja kysyy myös, mitä kaikkea on valmis tekemään kuuluakseen joukkoon. Teoksessa on siis myös moraalinen teema koko ajan läsnä. 

Maaseudulla on mukavaa uida ja nauttia auringosta, mutta edellisen seikkailun mukaan tässäkin kirjassa on mystinen puolensa: Zaida ajautuu naapurinmummon tarinoiden maailmaan hieman liiankin syvästi. Sanotaanko, että tarinat vievät Zaidan mennessään. 

Kun moitin ensimmäistä Zaida-kirjaa siitä, että mystinen osuus oli hieman irrallinen, niin tässä toisessa teoksessa juoni pysyi paremmin kasassa ja mystisyys liittyi muuhun tarinaan saumattomasti. 

Kustantajan sivuilla kirja luokitellaan 9-vuotiaista ylöspäin luettavaksi, ja kun mietin omaa 8-vuotiasta tyttöäni (ajattelen tätä tyttökirjana, sillä kirjan henkilöt ovat tyttöjä), niin jännitystä on varmasti aivan tarpeeksi. Kirjassa on kuitenkin yli 200 sivua, joten kovin laiskalle lukijalle tätä kirjaa ei voi suositella, vaikka tarinan välissä onkin muutamia piirroskuvia. 

Kirjan on lukenut myös MarikaOksa.

Kirjankansibingossa kirja pääsee kohtaan piirroskuva. Kirjankansibingo tosin loppuu jo 15.8., joten taidan jäädä bingorivistä aika pahasti.

Saku Heinänen: Zaida ja elovalkeat

2015, Tammi

230 sivua 

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan

Gerbrand Bakkerin Isä muuttaa yläkertaan (2012, Karisto) tuli alun perin tietoisuuteeni jostain kirjablogista (kaiketi englanninkielisestä, vaikka on tätä kotimaisissakin luettu), kiinnostus kirjaan jäi, ja kirja päätyi kotiini vihdoin kirjaston poistomyynnistä. Bakkerin teksti sai vieläkin odottaa lukijaansa, mutta vihdoin kirja pääsi kesäkirjapinooni ja yritän ryhdistäytyä ennen kesän loppua - ja saada jopa pari kirjaa lukupinosta luettua. No, joskus kirjalla on pitkä matka, että se päätyy luettavaksi, joskus se päätyy suoraan uutuushyllyltä luettavaksi, niin kuin Kochin Naapuri edellä. 

Isä muuttaa yläkertaan on hyvä kirja, joten pääasia, että kirja tuli vihdoin luettavaksi. Kirjassa seurataan hollantilaista maajussia Helmeriä, joka on jäänyt kotitilalleen pitämään huolta lampaista ja lehmistä sen jälkeen, kun hänen kaksosveljensä, Henk, kuoli. 

Kirjassa palataan Henkin ja Helmerin lapsuuteen ja nuoruuteen, niihin hetkiin, kun pojista muodostui yksikkö, jossa kuitenkin Henk oli aina ykkönen, Helmer tunsi aina jäävänsä kakkoseksi. Tuntui itsestäänselvältä, että Henk menee naimisiin naapurintytön kanssa, saa lapsia ja elää maatilalla perheensä kanssa. Helmer lähti kaupunkiin opiskelemaan ja aloittamaan elämäänsä. 

Keski-ikäisenä Helmer huomaa olevansa yhä kotitilalla, hän kohtaa Henkin jättämän tyhjän tilan ja alkaa ehkä vihdoin elää omaa elämäänsä, kun hän vie isänsä talon yläkertaan, ja alkaa isännäksi talossa ja elämässään. 

Inhoa sinua, koska olet pilannut elämäni. En kutsu tänne lääkäriä koska minusta on korkea aika, että lakkaat pilaamasta elämääni - - 

Vieläkö Helmerin on mahdollista saada oma elämä, kun kaikki mielenkiintoiset asiat ja ihmiset hänen isänsä on aina pyrkinyt karkottamaan Helmerin elämästä. 

Kirja on hidastempoinen ja siinä on maaseudun tunnelmaa: "ei ole mitään niin rauhoittavaa, niin turvaavaa kuin navetta täynnä tyynesti hengittäviä lehmiä talvi-iltana" - ja myös samalla maaseudun hiljaisuuden ja liikahtamattomuuden tuomaa ahdistusta. Pidin kirjasta: siinä oli jotain tuttua verrattuna kotimaisiin maaseuturomaaneihin, mutta kuitenkin kotimaista kirjallisuuttamme enemmän vihjeitä, että elämä on ja odottaa, kun siihen vain hyppää kyytiin. Lohduttomuus ei ollut ensimmäinen ajatus, kun lopetin kirjan, vaan toivo.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja ja Maija. Osallistun kirjalla kirjankansibingoon: kannessa eläin (aasit ja varis, jotka liittyvät kirjan juoneen tiiviisti). 

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan

2012, Karisto

Boven is het stil 2006

suomentanut Antero Helasvuo

323 sivua

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kun on lukenut viikon espanjalaisten kirjailijoiden pitkiä lauseita ja koukeroisia juonia, kotimaisen kirjallisuuden lukeminen tuntuu suurinpiirtein siltä, kun törmäisi seinään. Varsinkin sellaisen yksinkertaisten lauseiden tyylitaiturin kuin Kari Hotakaisen kirjojen lukeminen.

Ihmisen osa (2009, Siltala) nousi kesäkirjojen lukupinoon, sillä olen lukenut Hotakaisen aikaisempia teoksia (Juoksuhaudantie, Bronks, jotka ovat myös suosikkejani Hotakaiselta) ja myöhäisempää tuotantoa (Luonnon laki), mutta en mitään siitä väliltä. Aloin lukea kirjaa luottavaisena, sillä Hotakainen on yksi kotimaisista suosikeistani, tai ainakin on jossain vaiheessa ollut. 

Ihmisen osa alkoikin miellyttävästi ja erikoisesti, kun 80-vuotias Salme Malmikunnas myy elämänsä kirjailijalle, joka aikoo laittaa naisen elämän kansien väliin tarinaksi. Salmen elämäntarina poukkoilee nykyhetkestä menneisiin ja vihjaa, että jotain traagista, joka teki hänen aviomiehestään mykän, tapahtui heidän perheessään. No, eikun vain asiaa selvittämään ja lukemaan kirjaa innolla eteenpäin!

Kerrontatapa kuitenkin muuttuu hetikohta kirjan alussa, Salme ikään kuin unohtuu ja lukijalle annetaan Salmen aikuisiksi kasvaneiden lasten elämä. Siis, voihan lukiessa miettiä hieman sitä, miten paljon lasten elämät eroavat siitä, miten äiti ne kertoo: onko kirjailija päättänyt ottaa erivapauksia ja värittää tarinaa, vai näkeekö äiti elämän eri tavalla kuin lapset? En oikein osannut päättää lukiessa, että miksi kerrontatyyli muuttuu kirjan tarinassa, enkä keksinyt syytä jättää Salme kokonaan pois. 

Tarina itsessään on hieman liian stereotyyppinen, tai ei ehkä tarina, mutta henkilöt. Kirja toistaa kaikkia mahdollisia stereotyyppisiä ajatuksia ja henkilöhahmoja, enkä mitenkään jaksanut innostua, miten kaikki onnettomuudet ja huono-osaisuus on koottuu kirjan kansien väliin. Viikon some-aiheeseen sopivasti mainitsen vielä, että Hotakainen on tuonut kirjaan Bikon, Salmen vävyn, joka on tummaihoinen mies. Arvattavasti Biko on bussikuski ja kokee asiakkaiden huudot niin pahasti, että lopettaa työt, koska haluaa aurinkoa elämäänsä, eikä pahoja fiiliksiä. Bikon monologi rasisteja vastaan on yksi kirjan hauskimmista, vaikka olisin mieluusti nähnyt Bikon jossain toisessa ammatissa kuin bussikuskina. 

Kyllä, kirja oli siis välistä hauska, mutta pääosin lukiessani tuli sellainen olo, että olen lukenut tämän jo niin monta kertaa, että ei jaksa. Seuraavana listalla ollut kirja: Tuomas Kyrön 700 grammaa koki kovin kohtalon: kun aloitin kirjan heti Hotakaisen teoksen jälkeen, tuntui, kuin olisin taas syönyt ihan samaa puuroa. Jätän suosilla puuron väliin, ja seuraavaksi aivan jotain muuta. 

Kirjasta lisää: Kirsin kirjanurkka.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

2009, Siltala

276 sivua

Kirjankansibingo-haaste: mustavalkoinen

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Kesäiseen traditiooni alkaa näemmä kuulua Lena Anderssonin kirjan lukeminen: vuosi sitten kesäkuun kukkien keskellä luin Omavaltaista menettelyä -teoksen, ja tänä vuonna pääsin jatkamaan Ester Nilssonin rakkauselämään tutustumista Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015, Siltala) -teoksen myötä. Teos vei minut jälleen rakkauden ihmeen ja ihmeellisten miesten teemoihin.

Ester Nilsson, joka päätyökseen kirjoittaa mm. kolumneja lehtiin, tapaa näyttelijämiehen, Olof Stenin. Olof on naimisissa taitelijasuvun tyttären, Ebban kanssa. Olof ei salaile avioliittoaan Esteriltä, mutta saa Esterin kuitenkin uskomaan, että ehkä jossain vaiheessa jättää vaimonsa. Olof tosin sanoo, ettei aio jättää vaimoaan ja hän sanoo myös, ettei halua suhdetta Esterin kanssa. Koska Esterin mielestä heillä on suhde, ei hän oikein usko myöskään muita Olofin sanomisia. Ester tulkitsee kaiken, mitä Olof sanoo tai tekee. Esterin tulkinnat alkavat vaikuttaa melkoisen sairailta sekä tarinassa hänen ystäviensä että kirjaa lukevan henkilön näkökulmasta. 

- Jos hän haluaisi olla sinun kanssasi, hän olisi sinun kanssasi. 

-Varmasti. Mutta hän sekä haluaa että ei halua. Toistaiseksi. 

Kirjan lukeminen on raskasta, koska jokaisen Esterin ja Olofin kohtaamisen jälkeen tekee mieli huutaa, että jätä se sika! Jättämisen sijaan Ester ostaa auton, jotta voi kuskata Olofia ympäriinsä. Koska Olof kiertää näyttelemässä ympäri Ruotsia, on auto hyvä Esterille: hän itse pääsee tapaamaan Olofia vaikkapa 400 kilometrin päähän Tukholmasta, jossa hän asuu. 

Kirjan lukeminen paitsi raskasta myös helpottavaa. Kirjaa lukiessa voi antaa anteeksi itselleen kaikki höperyydet ja hulluudet, joita on itse tehnyt suhteissaan. Kirja on myös lempeä sellaiselle lukijalle, joka on tavannut elämässään kusipään tai narsistin - tai jotain väliltä. 

Ester punnitsi mahdollisuutta, että Olofin aivoissa oli oikeasti vikaa, että hänellä oli ruuvi löysällä. Ehkä Olofilta puuttui jotakin oleellista, minkä vuoksi hän ei kyennyt ymmärtämään tapahtumien luonnollista suuntaa ja moraalista ydintä. Ehkä oli jopa olemassa jokin nimetty syndrooma ihmiselle, joka ei tajunnut omaa osuuttaan tapahtumaketjussa? Ihmiselle jolla oli niin pahasti horjuva minäkäsitys, että olisi virheellistä puhua henkilökohtaisesta vastuusta koska se edellytti henkilön olemassaoloa?

Kirjaa ovat lukeneet myös Ulla, Leena Lumi ja Lumiomena - sekä moni muu, nämä tulivat ensimmäisenä vastaan. 

Osallistun kirjalla Pohjoismaat-lukuhaasteeseen ja kesän kirjankansibingoon, kuvassa kengät. 

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

2015, Siltala

Utan personlight ansvar, 2014

suomentanut Sanna Manninen

332 sivua

Audrey Magee: Sopimus

En pidä ollenkaan sota-aiheisista kirjoista, enkä varsinkaan maailmansodista kertovista kirjoista. Siksi minun ei oikeastaan pitänyt ollenkaan lukea Audrey Mageen Sopimusta (2015, Atena). Jotenkin sain kirjasta kuitenkin esimerkiksi toisten kirjablogien kautta mukavan ja kiinnostavan kuvan, ja huomasin aloittavani kirjaa. Kävi niin kuin joskus kirjaa aloittaessa: tarina alkoi rullata ja huomasinkin seuraavaksi olevani jossain sivulla sata. 

Kirja alkaa tapahtumasta, jossa saksalaissotilas Peter Faber on saapunut rintamalta kotiin Berliiniin mennäkseen naimisiin Katharina Spinellin kanssa. Peter haluaa lomaa sodasta ja Katharina taas miehen, joka elättää hänet, tai eläkkeen, joka elättää hänet, jos mies sattuu kuolemaan sodassa. 

Kun Peterin loma loppuu, hän palaa sotimaan. Aluksi sota meneekin hyvin, mutta lopulta saksalaiset joutuvat venäläisten piirittämiksi. Jos Peter oli jo naimisiin mennessä laihtunut ja täitä täynnä, on hän nyt entistä pahemmassa kunnossa. Kun sotilaita kuolee vierestä, kirjassa kuvataan, miten eritteet tulevat pidäkkeittä ulos. 

Kirja on jännä sikäli, että siinä on paljon dialogia, mutta sitten kuitenkin kuvataan sota-ajan elämää niin, että mielikuvat eivät pyyhkiydy nopeasti pois, kun asioita kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti.

Toinen asia, joka kirjassa tulee läsnäolevaksi, on rintaman ja siviilien elämän ero. Kun Peter miettii, elääkö vielä huomenna ja kaveri kuolee syliin, suunnittelee Katharin synttäreitä 1-vuotiaalle pojalleen. Tosin ei elämä, kotonakaan ole aina helppoa, kun veli tulee kotiin sekaisena, eikä häntä esimerkiksi huolita pommisuojaan. Sotilaan hulluus pelottaa liikaa muita ihmisiä. 

Elämien erilaisuus ja myös kammottavat sodan tapahtumat tulevat kirjassa esiin samoin kuin Pianistissa, jonka satuin katsomaan juuri kirjan luettuani Ylen Teemalta. 

Mageen vahvuus on kertoa tarina erittäin vahvasti, mutta jotenkin helpolla tavalla. 

Naisen jalat notkahtivat, ja hän otti tukea penkin selkänojasta. Katharina katsoi häntä, hänen kättään penkillä, tohtorin vaunuja, ohi kulkevia ihmisiä. He näkivät kaiken. Näkivät Kathrinan puhuvan juutalaiselle. 

"Te ette voi istuutua tähän", Katharina sanoi. 

"Tiedän sen. Olen vain niin väsynyt."

Nainen ojentautui ja siirsi vauvan toiselle lanteelleen. Hän käveli pois poik yhä helmassa roikkuen. Katharina vilkaisi lastaan, siirsi tämän pois valosta ja jatkoi lehtensä lukemista. 

Yllätin itseni sillä, että oikeasti pidin kirjasta ja sen tavasta tuoda läsnäolevaksi sota ja ajan tapahtumat. Mukaviahan tapahtumat eivät olleet, eikä tarinasta sinällään voinut pitää. Kirja kuvailee, minkälaisia ihmisistä tulee, kun ympärillä on käynnissä sota, ja oma elonjääminen on kiinni siinä, että tekee itsekkäitä asioita. 

Audrey Magee: Sopimus

2015, Atena

The Undertaking, 2013

suomentanut Heli Naski

332 sivua

Kirjan on lukenut mm. Kirjakaapin kummitus, jolla hieno linkkilista muihin lukijoihin.

Osallistun kirjalla myös kesähaasteeseen, kirjankansibingo, ja tässä kannessa tosiaan valokuva (ei tosin tämä alla oleva).

Annika Luther: Ivoria

Kun aloittelin työpäiviäni nykyisessä työssäni, luin Annika Lutherin Opettajainhuone-teoksen (2013, Teos & Schidlts&Söderströms). Jo silloin mietin, että Lutherin nuortenkirjoihin täytyy tutustua, koska Lutherin nuortenkirjojen aiheet kiinnostivat. Onhan tässä toki aikaa mennyt, mutta varmaan ihan hyvä sattuma, että sain luettua Lutherin kirjan juuri nyt, kun olen sulkemassa lopullisesti taas yhden opettajainhuoneen oven. 

Ivoria (2009, Teos & Schidlts&Söderströms) sijoittuu osin myöskin kouluun, tosin näkökulma ei ole opettajainhuoneessa, vaan oppilaiden. 

Kirjan päähenkilö on Alphonse, 16-vuotias poika, joka on tullut perheensä kanssa Ruotsin ja Ranskan kautta Suomeen. Alun perin perhe on kotoisin Norsunluurannikolta, josta perhe on lähtenyt etsimään parempaa elämää ja tulevaisuutta lapsilleen Euroopasta. Afrikassa vanhemmilla oli hyvät työpaikat, mutta unelma toi heidät pohjoiseen. Oleskelulupaa ei kuitenkaan tule, vaan poliisi tulee karkottamaan perheen Suomesta. Alphonse karkaa kotoaan ja alkaa piileskellä poliisia - hän on ainoa perheestä, joka jää Suomeen ja kirjassa seurataan, miten Alphonse pärjää yksin ilman kotia ja paikkaa olla Helsingin talvessa. 

Alphonse tapaa sattumalta Unan, joka on lukioikäinen tyttö ja jolla on hyvä sydän. Una on ainoa, joka voi auttaa Alphonsea. 

Kirja on oikein mukava nuortenkirja, jossa päähenkilöt ovat nuoria ja kekseliäitä. Kirjassa on jännitystä, ihmissuhteita ja myös rakkautta. Näiden perinteisten teemojen lisäksi kirjassa myös päästään miettimään, onko maailma oikeudenmukainen paikka ja sitä, miksi jollakin on oikeuksia ja toisella taas ei. 

Jos Ahmadou (=Alphonsen isä) ja Yvonne (=Alphonsen äiti) olisivat edes olleet rikollisia ja tulleet käyttämään hyväkseen sosiaalipalveluja! Mutta kun he eivät  olleet pyytäneet mitään muuta kuin saada rehkiä itsensä puhki töissä, jotka eivät muille kelvanneet, aina siitä lähtien kun nousivat maihin Malmössä... Ja lopulta heidät sitten karkotettiin, niin että he joutuivat jälleen kerran aloittamaan tyhjästä jossakin päin maailmaa. Tätä tunnetta nämä kiltit ihmiset eivät koskaan voisi ymmärtää eivätkä kokea omissa vaaleanpunaisissa yovonnahoissaan. 

Luther näyttää kirjassaan toisenlaisen maahanmuuttajan kuin keskustelupalstoilla elävän sosiaaliavustuksilla itseään elättävn kouluttamattoman afrikkalaisen. Maahanmuuttajia kun on aivan yhtä montaa erilaista kuin suomalaistakin. 

Kun luin Lutherin Opettajainhuonetta, mietin, että tarina on melkoisen helppo, ja Lutherin kirjoitustyyli sopiikin mielestäni paremmin nuortenkirjaan. Nuortenkirjana tämä ei ollut liian helppo, mutta ei liian synkkäkään - loppuratkaisunkin voi tulkita eri tavoin. Sanoisin, että toimiva kirja, vaikka onkin jo kymmenen vuotta vanha! 

Aloitan kirjalla Kirjakaapin kummitus -blogissa henkäisemän kirjankansibingon: ajoneuvo. 

Samalla kirjalla oallistun myös omaan lukuhaasteeseen: Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -haaste, kaupunkina Helsinki - tässä kirjassa juostaan pitkin Hietaniemen hautausmaata ja jalkapalloon sopivasti Töölön kaupunginosassa. 

Annika Luther: Ivoria

2009, Teos & Schidlts&Söderströms

alkuteos Ivoria 2005 

suomentanut Raija Rintamäki

198 sivua