Sun-Mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää

Sun-Mi Hwangin Kana joka tahtoi lentää (2016, Sitruuna) tuli luettavakseni jo viime vuoden puolella, ja aloitinkin kirjaa, mutta oikea hetki lukea kirja loppuun tuli nyt. Sun-Mi Hwang on korealainen kirjailija, joka on kirjoittanut yli 40 romaania aikuisille ja lapsille. Kana joka tahtoi lentää onkin lastenkirja aikuisille (tai toisinpäin), sillä tarinan päähenkilöt tulevat maatilalta: kana, kukko ja ankka - kuten lastenkirjoissa. 

Tähkä on kana, joka munii munia ja alkaa haaveilla, että saisi kerran ihan oman pienokaisen. Mutta se on mahdotonta, koska Tähkän munimat munat tippuvat saman tien pois häneltä. Tähkä on niin surullinen, että hänen munansakin alkavat olla liian surkeita kelvatakseen isännille, ja niinpä Tähkä ajetaan pois tilalta. Tähkällä on kuitenkin unelma, jonka takia se haluaa vielä elää. 

Matkalla on paljon vaaroja, kun kotitilan turvallisten seinien sisältä lähtee maailmaa haistelemaan. Tähkän päätös kuitenkin on elää unelmien mukaan, vaaroista piittaamatta. 

Tällä kertaa en kokenut olevani kirjan kanssa samoilla aaltopituuksilla, vaan tämä kirja jäi enemmän lastenkirjaksi, eikä kohonnut suuremmaksi. Olisi kuitenkin kiinnostavaa tietää, mitä muuta kirjailija on kirjoittanut. 

Sun-Mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää 

2015, Sitruuna

140 sivua

suomennos englannikielisestä käännöksestä The Hen Who Dreamed She Could Fly 2013, 

alkuperäinen teos 2000

suomentanut Hilla Hautajoki 

Jos olisin saanut kirjan luetuksi viime vuonna, olisin liittänyt sen osaksi Kurjen siivellä -haastetta, mutta luen näin jälkikäteen kirjoja tähänkin haasteeseen.

Helmet-haasteessa kohtaan 22. Kuvitettu kirja, koska kirjassa on myös kuvitusta lukujen aluissa. 

Ja täällä lisää kirjasta. 

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Könkään Hertta (2015, Otava) -teos tuli lukuun Helmet-haasteen myötä, sillä kirja kertoo Hertta Kuusisesta, josta tuli Suomen toinen naisministeri Miina Sillanpään jälkeen. Hertta Kuusinen ei siis ollut aivan ensimmäinen nainen politiikassa, mutta hyväksyn hänet  ja kirjan haasteen kohtaan 23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja, sillä Kuusinen oli kommunistipuolueen johtajia ja hänestä tuli kommunismin ja kansandemokratian symboli (kertoo wikipedia), ja merkittävä henkilö mm. naisasian tiimoilta. 

Teoksessa Köngäs kertoo tarinaa Hertan ja hänen rakastajansa (ja myöhemmin miehensä) Yrjö Leinon näkökulmasta. Kirjan tarina alkaa kun Hertta vapautuu vankilasta vuonna 1939. Suomea koettelee sota, jota hän pakoilee yhdessä Leinon kanssa. Aika ei ole helppoa, mutta Kuusista ajaa eteenpäin usko aatteeseen - ja pitää elossa rakkaus Leinoon. Lopulta Hertan täytyy tehdä valinta näiden kahden välillä. 

Pidin kirjasta, ja se imaisi minut mukaansa. Teos oli kirjoitettu ilmavasti, ja luvut olivat lyhyitä (kirja sopi hyvin työmatkalukemistoksi). Lisäksi teoksessa oli sopiva määrä historiaa, ja sen vastapainoksi rakkaustarinaa. Lisäksi kirja piirsi kuvaa naisesta, joka kulki omia polkujaan, eikä välittänyt aikakauden moraalisista arvoista. Hän teki omat valintansa, mutta ehkä kuitenkin joutui tekemään ratkaisuja, jotka olivat liikaa. 

Kirja oli niin punainen, että teki hyvää lukea välillä tällaista aatetta keskellä Espoon "rahalla saa  ja audilla pääsee" -maailmaa. Hertta Kuusinen ajoi eduskunnassa mm. lapsilisän ja äitiysloman uudistuksia, sekä myöhemmin toimi myös naisjärjestöissä, joissa ajoi kehitysmaiden naisten aseman parantamista. 

Mielenkiintoinen nainen ja mielenkiintoinen kirja. Olin lopulta iloinen, että haaste toi kirjan lukuun, koska tämä oli positiivinen lukukokemus. 

Heidi Köngäs: Hertta
2015, Otava
285 sivua

Kesäinen lukumaraton naistenkirjallisuutta

Jäin paitsi kirjablogien yleisestä lukumaratonista 10.7., mikä jäi vähän harmittamaan - ja mieleen jäi kytemään ajatus, että kyllä kesällä kerran vielä maratoonailen. Nyt ajatus tuli taas mieleen, kun kävin palauttamassa kirjoja kirjastoon... ja no, samalla tulin katsoneeksi vähän jotain luettavaa. Muutama kirja oli vinkkilistalla, osan kirjoista valitsin ohuuden ja kiinnostavuuden perusteella. Haaveenani siis lukea paljon erilaisia tarinoita. 

Koska pilvimuodostelmat saapuivat jostain taas tänään taivalle, päätän aloittaa kirjamaratonin ihan tässä heti, koska siivota voi aina huomennakin, ja rantakeli ei ole vielä tänään... Kahvi on keitetty, joten lukeminen alkakoon!

15.44. pari tuntia luettu, ja pari kirjaa luettu.

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like) kertoo 1500-luvun Italiasta aatelisperheestä, jonka tytär ja poika tuntevat vetoa toisiinsa. Sisko, Anna, rakastaa veljeään ja hellii ja tottelee tätä kuten sisko tekee. Veli, Miguel, alkaa tuntea rakkautta Annaa kohtaan ja tuntee omantunnontuskia näistä tunteistaan. Onneksi Espanja kutsuu Miguelia, hänet aiotaan lähettää espanjalaiseen hoviin. Kun suunnitelmat menevät pilalle, Miguel keksii toisenlaisen ratkaisun. Ahdistava uskonnollisuus ympäröi maailmaa, samoin aatelisten hillitty maailma. Tarina lisäksi kirjassa on pitkät jälkisanat ja viitteet.
118 sivua.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

19.30

Luin teoksen Prinsessan kirjeet (2010, Teos), jossa nainen kirjoittaa jäähyväiskirjeitä miehelleen, joka makaa hänen vieressään sängyssä. Nainen allekirjoittaa nämä kirjeet prinsessana ja kertoo, miten aikoo matkustaa maailman ääriin, ilmeisesti Kiinaan, sillä kirjeissä käsitellään paljon Kiinan tapahtumia. Samoin hän kirjoittaa rakakudestaan mieheen. Kirjoittajan aikomus on lähettää yksi kirje joka päivä, niin että kun mies saa viimeisen kirjeen, hän tulee takaisin. Pidin tästä kirjasesta ja sen kirjeistä, kirja oli mukavan erilainen.
112 sivua

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena) on ratkiriemukas novellikokoelma, joka on jäänyt jostain syystä lukematta. Nämä novellit ovat hauskoja ja välillä täytyy jäädä naureskelemaan, esimerkiksi ruumiin siirtämistä Helsingistä Pohjanmaalle kahden naisen voimin. Niin paljon kuin novellit naurattavatkin, täytyy nyt kokeilla jotain muuta, koska novellit ovat myös kovin samalla tavalla räävittömiä. Luen pari novellia myöhemmin loppuun.
166 sivua

8.15.
Illalla luin vielä Dina Rubinan Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti) -teosta, jossa on kolme pidempää novellia. Ensimmäinen, kirjan nimikkonovelli oli kiinnostava, toinen novelli hieman tylsempi, joten jätin viimeisen lukematta (luen tänään). Kirjan teemana tuntuu olevan parisuhteiden ongelmat, pettäminen.

Pia Ronkaisen Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio) vaikutti kirjastossa kiinnostavalta, ja hieman epäröiden otin mukaan luettavaksi. Kirja olikin yllättävän hyvin kirjoitettu, siinä kuvataan, miten uusioperhe toimii, kun isä rakastuu uuteen naiseen. Emilialla on vaikeuksia suhtautua isän uuteen naisytävään ja tämän lapseen. Emiliaa kiinnostaa lisäksi terroristin seuraaminen, ja hän miettii kovasti, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja mistä kummatkin syntyvät. Nuortenkirja, ihan mukava sellainen.
126 sivua.

Ja nyt aamulla aloitin Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus) -novellikokoelmaa, vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Pääosin novellit tuntuvat kertovan ongelmista miesten kanssa.

11.30

Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa luettu loppuun. Tässä teoksessa on lyhyitä novelleja naisista, miehistä ja suhteista. Pettämisiä, rakastumisia ja oivalluksia, jotka ovat hauskoja omalla tavallaan. Loppupuolen novellissa esiintyy Picasso, joten saan tästä yhden kirjan Helmet-lukuhaasteeseen!
125 sivua

Samoin luettu loppuu Pöyliön Pölynimurikauppias, jossa oli heti kesään sopiva novelli Side, jossa kolme sukupolvea naisia saapuu vasta ostetulle kesämökille: kartta/ navigaattori eivät näytä tietä mökille, vettä ei ole, piha on pitkää ruohoa, jota aletaan parturoida ruohonleikkurilla.... hauskaa kaaosta, jota selvittämään vaaditaan yksi putkimies.
166 sivua

Luin myös viimeisen novellin Rubinan teoksesta Kaksiosainen sukunimi. Ljubka oli varsin erilainen kuin kirjan kaksi muuta novellia. Tämän novellin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1953 ja siinä kaksi naista, joiden omaisia on viety mm. Siperiaan, yrittävät selvitä pikkukaupungissa. Lääkärinä toimiva Irina Mihailovna palkkaa kotiavukseen Ljubkan, joka on ajautunut rikosten tielle. Ongelmia ei kuitenkaan tuota Ljubka, vaan Irinan kuuluminen sukuun, jota syytetään lääkärien salaliitosta.
158 sivua

Lukumaratonia on nyt pari tuntia jäljellä, ja ajattelin hylätä loput kirjaehdokkaat ja siirtyä Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -kirjan ääreen, koska aloitin kirjaa jo vähän eilen, ja novellien vaihtuvat henkilöhahmot saavat pään pyörälle. Kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia ja niitä on ollut mukava lukea, samoin ne kaikki olisivat varmaan jääneet lukematta ilman lukumaratonia.

Aurinkokin on alkanut paistaa, joten siirtyilen sitten lukumaratonista ulkoilmailemaan!

13.30
Huh, ei jaksa ei pysty! Nyt olen lukenut vuorokauden putkeen ja silmät alkaa olla sen verran rasittuneet, että pakko pitää pidempää taukoa. Luin Reeta Paakkisen kirjaa vielä vajaat sata sivua, ja jatkan sitä hieman levättyäni ja tehtyäni muita asioita.

Tässä vielä luetut kirjat:

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like)
Anna, soror.... 1981
suomentanut Jussi Lehtonen
118 sivua

Leena Rantanen: Vastaantulijoita (2006, Like)
65 sivua

Prinsessan kirjeet (2010, Teos)
112 sivua

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena)
166 sivua

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti)
novellit alun perin v. 1990/ 1994
suomentanut Tuukka Sandström
158 sivua

Pia Ronkainen: Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio)
126 sivua

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus)
suomentanut Lotta Toivanen
125 sivua

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla (2015, Otava) jäi minulta lukematta edellisvuonna, jolloin kirja ilmestyi. Kirjastossa teos oli haluttu, ja minulla kesti kuukausia, ennen kuin sain kirjan varausjonosta luettavaksi. Melkoinen pähinä siis ollut kirjan ympärillä, joka on kirjoittajansa esikoisteos. 


Kesälukuhaaste 2016

Lehtola kirjoittaa kuolemasta. Siitä, miten Anna vasta kolmikymppisenä saa diagnoosin aggressiivisesta syövästä. Aviomies Aapo on lamaantunut, sillä pariskunnalla on 5-vuotias tytär. Miten hän selviytyy sekä kuolevasta vaimosta että kasvavasta tyttärestään? 

Lehtolan kerronta on lennokasta ja ytimekästä. Silti aiheeseen kaivaudutaan syvälle. Takaumissa kuvaillaan sairastumisen etenemistä ja nykyhetkessä taas Aapon selviytymistä. Sillä vaikka Anna ei selviydykään, Aapo on yhä elossa ja pienen lapsen yksinhuoltajaisä. Aika usein Aapo on pihalla, mutta sinnittelee pitääkseen elämän jotenkin kasassa. 

Teoksessa oli paljon samaa kuin Fausto Brizzin 100 onnen päivää -teoksessa, vaikka näkökulma olikin eri. Vaikka sairastumista ja kuoleman lähestymistä on vaikea hyväksyä kohdallaan, jossain vaiheessa ymmärrys siitä, ettei pakoonkaan pääse, tulee arkipäiväksi. 

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

2015, Otava

238 sivua

Yousif Abu al Fawz: Taikalintu & Hanna Hällsten: Mangojen aika

Pääsiäisen lopuksi vielä kaksi kirjaa edellisviikon teemaan liittyen: kaksi hyvin erilaista tarinaa maahamme muuttaneista ihmisistä. 

Yousif Abu al Fawzin Taikalintu (2000, Like) -teokseen törmäsin Marjatan kirjablogissa, ja luin kirjan samantien, koska se vaikutti kiinnostavalta. Abu al Fawz (s.1956) pakeni kotimaastaan Irakista jo vuonna 1979 ja päätyi lopulta Suomeen, josta sai turvapaikan. Etsin tietoa netistä kirjailijasta: hänellä on kirjoja, joita ei ole julkaistu suomeksi. Hesarin mukaan hänellä oli tekeillä (jo vuonna 2011) kirja Helsinkiin pommi-iskua suunnittelevista islamisteista. 

Taikalintu on kuitenkin novellikokoelma, jonka novelleissa irakilainen mies elää Suomessa, Virossa ja Venäjällä, niissä paikoissa, joita pitkin Abu al Fawz saapui Suomeen. Varsinkin alkupään novellit vievät lukijan kertojan muistoissa Irakiin Bagdadiin, välillä painajaisissa, välillä muistoissa. Toisen irakilaiskirjailijamme Hassan Blasimin tavoin novelleissa kohtaavat eri aikatasot, mutta Abu al Fawzin novellit eivät ole aivan yhtä raakoja, pitkiä ja kimurantteja kuin Blasimin. Taikalintu-kokoelmassa pidin erityisesti niistä novelleista, joissa kertojaminä elää (suomalaisten) naisten kanssa: näissä novelleissa ei teemana ole naisten alistaminen (niin kuin niin monessa), vaan toisen käyttäytymisen ihmettely miellyttävässä ja humoristisessa mielessä. Erityisesti pidin "Eräänä iltana" -novellista, jossa kertoja rakentaa junan ikkunasta näkemälleen kohtaukselle tarinan: toisaalta tullut mies tulee naisensa jättämäksi, ja joutuu miettimään, miten rakentaa elämänsä uuden ja kotimaan odotuksia vastaavaksi. Sukulaiset haluavat rahaa rikkaasta Euroopasta, mutta mies saa korkeintaan tiskaajan työtä, mikä ei elätä edes häntä itseään. 

Teos oli kiinnostava, koska tässä äänen sai irakilainen kirjailija. Harmi, ettei kirjailijan muita teoksia ole suomennettu. 

Yousif Abu al Fawz: Taikalintu 

200o, Like

alkuteos: Ta'ir al Dahsha

suomentanut Marko Juntunen

162 sivua 

Toinen teos, jonka luin pääsiäislomalla oli Hanna Hällstenin Mangojen aika (2015, Robustos). Törmäsin tähän teokseen jossain kirjablogissa, jonka olen nyt hukannut. Mangojen aika jatkaa siitä, mihin edellä mainitsemani novelli päättyy: oman kotimaan vaatimukset törmäävät uuden kotimaan mahdollisuuksiin. 

David muuttaa Suomeen päästyään opiskelemaan suomalaiseen oppilaitokseen. Hän elää suomalaisen Eveliinan ja heidän poikansa kanssa. Eveliina ei ole koskaan varma, haluaako David elää heidän kanssaan ja rakastaako mies häntä, sillä David on aina jossain menossa, muualla. 

Kirjan takakansi kertoo, miten Davidin sydän on edelleen kotimaassa, siellä missä mangot kasvavat. Lukijana ärsyynnyin Davidin hahmosta, sillä tuntuu, että sydäntä tällä ei ole ollenkaan: mies elää fiiliksensä mukaan ja juoksee naisen luota toisen luokse. Ärsyynnyin myös valinnasta kertoa Davidin tarina; valinnanmahdollisuuksia olisi ollut muitakin, sillä kirjassa oli mielenkiintoisia henkilöhahmoja sekä Suomessa että Afrikassa, mutta nämä muut henkilöt jäivät sivuhenkilöiden rooliin kirjassa. Varsinkin Afrikan suunnalla tuntui olevan näitä kiinnostavia hahmoja, kuten Davidin äiti, joiden tarina olisi ollut kiinnostava ihan vaikka yksinään. 

Kirja oli kaikesta huolimatta mukava lukea, välillä tarina hyppi menneisyyteen toiseen paikkaan, mutta kuten edellä kirjoitin, nämä koukkaukset olivat kiinnostavia ja välillä uhkasivat olla myös kiinnostavampia kuin Davidin tarina. Kiinnostavaa oli kirjan lopussa myös Davidin vanhempien mielipiteet, jopa yllättäviä - David olisi voinut kasvaa kirjassa samalla tavalla kuin hänen vanhempansa. 

Hanna Hällsten: Mangojen aika 

2015, Robustos

281 sivua


Ps. Alempana myös toinen postaus, Hiraiden Kissavieras-teoksesta. Halusin saada maaliskuussa lukemani kirjat postattua ennen huhtikuuta =D.

Pauliina Susi: Takaikkuna

Olen aiemmin lukenut Pauliina Suden Ruuhkavuosi ja Lukot -teokset, joista ensimmäisestä pidin ja toinen jätti minut ihmetyksen valtaan. Melkoisesti varsinkin Lukot-teoksesta Susi on kehittynyt taitavammaksi kirjoittajaksi (tai itse paremmaksi lukijaksi), sillä Takaikkuna (2015, Tammi) todellakin piti minut otteesaan. Tämä noin 550-sivuinen teos oli kahlattava loppuun, vaikka ilta meinasi loppua kesken ja naapurista kuuluvat narahdukset ja parvekkeella kuuluvat tuulenvingahdukset saada sydänkohtauksen partaalle. Tapahtuuhan iso osa kirjan tapahtumista päähenkilön Leia Laineen olohuoneessa, kun naiselta on murtunut jalka ja hän pötköttelee kotisohvalla liikuntakyvyttömänä. 

Kaikki alkaa siitä, kun Leia on keskusteluohjelmassa kertomassa uudesta hankkeesta, jossa autetaan seksiriippuvaisia miehiä. Tästä kaikki Leian elämässä muuttuu: alkaa tulla tekstareita ja puheluja, jotka pursuavat vihapuhetta, nettisivuille hyökätään ja Leian huomaamatta moni asia hänen elämässä on hyökkäyksen kohteena. 

Taustalla häärii nörtti, jolla on pääsy oikeastaan kaikkiin paikkoihin, joissa asiat ovat hoidossa tietoteknisin keinoin, älypuhelimet suorastaan kutsuvat hakkeroimaan ihmisten tietoihin. Suden kirja seurailee Hitchcockin elokuvaa Takaikkuna, jossa pariskunta katselee tappajaa kotoaan. Samaan paikkaan ja asemaan päätyy Leia: hän on kotona puolustuskyvytön jalka kipsissä ja kaikki hänen yhteytensä ulkomaailmaan on tuhottu. 

Nettistalkkauksen lisäksi tarinassa on pari sivujuonta: ministeriksi noussut Tarmo Häkkilä, ja isäänsä etsivä 16-vuotias Leian tytär Viivi. 

Susi koukuttaa lukijansa täysin seuraamaan juonta, joka liittyy lopulta kaikkiin henkilöhahmoihin. Jännitys tulee lähelle lukijaa, sillä Leian paikkaan on helppo päästä. Sama asia voisi tapahtua kenelle vaan. Ja samoja asioita tapahtuu niille, jotka ovat puhumassa "väärästä" asiasta julkisuudessa. Pauliina Sudelle annan arvoa siitä, ettei hän nosta maahanmuuttokysymystä siksi asiaksi, joka saa varsinkin perussuomalaisen miehen kiukustumaan tässä kirjassa. 

Hei me profiloidaan. Googlen ja kavereiden koneet käyvät läpi joka hakusi ja ottavat talteen joka ikisen kiinnostuksen kohteesi. On etusi mukaista, että sinut ja mieltymyksesi tunnetaan, jatkossa saat itseäsi hyödyttävät hakutulokset ylimmäiseksi. - -

 Polskit parvessa, luulet olevasi turvassa - ja sitten, eräänä ei niin kauniina päivänä, kaikki sinusta esiin noukittu ja talteen pantu loksahtaa yhteen. Tiedot täsmäävät sinuun. Sinä olet saalis, jota tänään tarvitaan. 

Minä olen se joka kalastaa. 

Kieltämättä kirjan luettuaan alkaa miettiä, mitä kaikkea tietoteknistyneessä maailmassa onkaan tallessa itsestään. Ei vain itse laittamia juttuja, vaan myös kaikki se, mitä viranomaiset laittavat tietojärjestelmiinsä. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Krista, Nenä kirjassa, Rakkaudesta kirjoihin ja Ullan luetut -blogit. 

Liitän kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 32. Kirjassa on myrsky, sillä siinä kuvaillaan myrskyävää säätä sekä sisämaassa että merellä. 

Takaikkuna sai Vuoden johtolanka -palkinnon, eikä syyttä. Harvoin itsekään innostun näin paljon dekkarista, ja tällä kertaa innostuin varmasti siksi, että teos oli kovin epädekkarimainen. 

Pauliina Susi: Takaikkuna

2015, Tammi

553 sivua

Kiertoteitä - Maahan muuttaneet nuoret yhteiskunnallisten esteiden edessä / Mikä ihmeen uussuomalainen?

Kun sain tietooni ja myöhemmin käsiini kirjan Kiertoteitä - Maahan muuttaneet nuoret yhteiskunnallisten esteiden edessä (2015, Into) ahmaisin kirjan samalta istumalta alusta loppuun. Tämä kirja pitäisi jokaisen lukea, joka miettii ja moittii niitä nuoria, jotka tulevat Suomeen ja jostain syystä eivät saa elämästään kiinni. Kiertoteitä-teos tuo näkyviin ne syyt, joiden takia elämä ei ole helppoa nuorille. Tämän teoksen tapauksessa maahan muuttaneille nuorille. 

Kurvi-projekti on Pakolaisavun, ilmeisesti on jo päättynyt projekti, joka tuo avun nuoren lähelle. Sosiaalitoimi ja myös oppilaitokset ovat voineet ohjata nuoria Kurviin eli käytännössä niiden henkilöiden luo, jotka toimivat ohjaajina projektissa. Ohjaaja on kulkenut nuoren apuna vaikkapa toimistoissa tai ottanut yhteyttä suurlähetystöihin, kun passin hakeminen on syystä tai toisesta hankaloitunut. 

Kiertoteitä-teos luo kokonaiskuvaa yksittäistapausten avulla niistä asioista, jotka voivat olla nuorelle ylitsepääsemättömiä esteitä: asunnottomuus, opiskelupaikan/ työpaikan puuttuminen, pankkitilin, henkilökortin puuttuminen tai vaikkapa joku perheasia, joka kaihertaa mieltä koko ajan. Osa asioista on tietenkin kaikille nuorille, ja aikuisillekin musertava ja ahdistava asia, mutta on myös asioita, jotka ovat ominaisia nimenomaan maahan muuttaneille nuorille. Melkoisen esteen luo byrokratia, niin kuin kirjan tarinat kertovat; ilman ohjaajan apua moni asia voisi jäädä selvittämättä. Monet nuoret alkavat suorittaa Suomessa peruskoulututkintoa, mutta oppivelvollisuusiän ylittäneet eivät ole oikeutettuja järjestelmämme mukaan opintotukeen eivätkä myöskään työmarkkinatukeen. Aivan absurdeja tilanteita luovat myös henkilökortin puuttuminen. 

Kiertoteitä-teos kertoo tilanteen todenmukaisesti (olin itse työssä nuorten maahan muuttaneiden koulutuksessa ja näin ja koin samoja asioita) ja tämä teos olisi tutustumisen arvoinen varsinkin niille, jotka ovat työssä maahanmuuttajanuorten kanssa tai jotka päättävät vaikkapa koulutusasioista. Ehkä kiertotiet voisi suoristaa. Kirjassa kuvataan nuorten elämää ryteikössä kulkemiseksi, enkä keksi asialle itse parempaa kuvausta. Samat asiat ovat olleet esteinä jo kauan, ja tuntuu, että muutos on tuskallisen hidas: esimerkiksi kotimaassaan peruskoulua suorittaneen on älytöntä alkaa suorittaa Suomessa peruskoulua 17-vuotiaana, mutta toisaalta hänen on vaikea päästä toisen asteen opintoihin ilman peruskoulututkintoa, tai ainakin hakija on hyvin eriarvoisessa asemassa verrattuna suomalaisen peruskoulututkinnon suorittaneen kanssa. 

Teoksessa on esillä monia muitakin asioita, jotka estävät nuoren saamasta jalansijaa uudessa kotimaassa. Välillä kirjoittajien mielipide tulee esiin, ja osassa kohdissa olin eri mieltä. Katson kuitenkin, että tällaista ääntä kaivataan juuri nyt maailmaamme. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja edustaa kohtaa 4: Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja

Kiertoteitä - Maahan muuttaneet nuoret yhteiskunnallisten esteiden edessä 
2015, Into 
Harri Nieminen, Antti Kivijärvi (toim.)
Kristiina Toivikko
224 sivua 

Toinen maahanmuuttajiin liittyvä teos, jonka luin, on Mikä ihmeen uussuomalainen? (2009, Teos), jossa on uussuomalaisten, Suomeen muuttaneiden henkilöiden kirjoituksia. Tunnetuimmasta päästä sellaiset kirjoittajat kuin Alexandra Salmela ja Naima Mohamud tai tulevaisuudentekijä Aziza Hossaini. Kaikki kirjoittajat ovat teksteillään osallistuneet novellikilpailuun vuonna 2008; 108 tekstin joukosta teokseen valikoituivat nämä 13 novellia. 

Osa novelleista on aivan huikeita, erityisesti Aziza Hossainin lyhyt, mutta koskettava tarina hänen matkastaan Kabulista Iranin kautta Suomeen. Nuori tyttö jää orvoksi, kun hänen vanhempansa tapetaan sodassa kodin pihalle. Isosiskonsa perheessä Iranissa asuneet lapset saavat turvapaikan Suomesta, jossa nuori tyttö joutuu vielä syrjityksi koulussa, kun suomalaiset luokkakaverit eivät halua häntä viereensä istumaan. Tätä tarinaa ei voi liikuttumatta lukea, ja lukemisen jälkeen jää kaihertamaan tämänhetkinen asenneilmapiiri, jossa joidenkin maahanmuuttajien teot vaikuttavat ihmisten mielipiteisiin kaikista maahanmuuttajista. Myös Anita Kurosen novellissa Ikävä on melkoisen alakuloinen mieliala: miksi venäläisiin suhtaudutaa edelleen niin nuivasti? Kuinka kauan ihmiset ovat velkaa isiensä sodista? 

Täysin toisenlainen tarina on Alexandra Salmelan Se oikea, aito maahanmuuttajablues, jossa seurataan slovakialaisen Palon matkaa hänen kuvittelemaansa Amerikkaan. Mies on unelmiensa maan sijasta kuitenkin Suomessa, jossa tämä taiteilija kulkee pitkin baareja. Novelli alkaa hillittömän hauskalla huonolla suomella, jossa esitetään kaikki stereotypiat, joita voi olla: 

Minä olen maahanmuuntaja. Minä tulin varastaa sun mies. Minä tulin varastaa sun sosiaalietuudet. Minä en työ. Minä istun kotona ja hoidan minun ja minun mieheni lapset ja käyn kaupaan ja katselen ja ostoskelen tavaria. 

Myöhemmin tarina rauhoittuu ja Palo löytää bluesinsa. 

Ehkä ainoa vika teoksessa oli se, että näiden vahvojen novellien rinnalla muut novellit jäivät melkoisen valjuiksi ja taukopaikoiksi, joissa levähtää, kun vielä fiilisteli vahvoja tarinoita. 

Toivoisin vastaavanlaisia kertomuksia lisää ja haastan maahanmuuttajia yhä vahvemmin tulemaan esiin ja kertomaan tarinoitansa; ottamaan äänensä yhteiskunnallisessa keskustelussa, ettei ainoaksi ääneksi jää uutiset häiriköivistä maahanmuuttajista. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja pääsee kohtaan 13: Kirjan nimi on kysymys. 

Mikä ihmeen uussuomalainen? 
2009, Teos 
toim. Maarit Halmesarka, Olli Löytty ja Mikko Rimminen
147 sivua

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Tapio Tammisen Kansankodin pimeämpi puoli (2015, Atena) sai viime vuoden Tieto-Finlandian, ja aiheensa puolesta teos alkoi kiinnostaa minua - liittyyhän se tavallaan nykymaailmaankin, vaikka Tammisen näkökulma on historiallinen: hän aloittaa tarkastelun vuonna 1991 Ruotsia järkyttäneestä lasermiehestä. Sala-ampujasta, joka alkoi  Tukholmassa murhata ulkomaalaistaustaisia ihmisiä. Miten naapurimaamme ajautui tilaan, jossa vihamielisyys toisenlaisia ihmisiä kohtaan sai näin hirveän ilmenemismuodon? 

Tamminen lähtee tarkastelemaan Ruotsia aina kansanuskonnosta ja viikinkiajasta alkaen, tai oikeastaan näiden valjastamisesta kansallisen identiteetin ja arjalaisen rodun rakentamiseen. Siitä, miten Skandinaviasta alettiin tehdä myyttistä viikinkien kotia ja ihmisistä näiden jälkeläisiä. Tamminen jatkaa rotuoppien maailmaan, 1800-luvun kallonmittauksiin perustuvaan teoriaan, joka osoitti, miten eurooppalaiset, arjalaiset, ovat muita "rotuja" älykkäämpiä ja kehittyneempiä ihmisiä. 

Välillä Tamminen vierailee natsien Saksassa ja Intiassa, jossa Savitri Devi elää ja mietiskelee arjalaisuutta. Välillä Tammisen teksti vie niin kauas, että oli vähintään haasteellista miettiä, miten kaikki liittyikään Ruotsiin. Tavallaan kaikki kirjassa oli kiinnostavaa, sellaisella karmivalla tavalla: pakkosterilisaatiot, perusruotsalaisen "rodun" kuvaaminen ja mielipidemittausten tulokset. 

Helsingin Sanomissa kuvia ja juttu kirjasta. 

Pahinta kirjassa lienee se, että samat ideologiat, jotka saivat tutkijat mittailemaan ihmisten päitä, elävät vieläkin hyvin ja saavat aikaan muukalaisvihamielisyyttä. Nationalismi hiipui toisen maailmansodan jälkeen, mutta pysyi elossa ja on vahvistunut. Järjestöt, jotka elävät muukalaisvihasta eivät kirjan perusteella ole lainkaan viattomia, sillä järjestöihin kuuluvat henkilöt ovat syyllistyneet esimerkiksi asevarkauksiin ja pankkiryöstöihin. 

Tamminen kirjoittaa lopuksi, miten juutalaisfobialla ja islamofobialla on samankaltaisuuksia: molemmille antavat sytykettä toiseuden pelko ja monoliittinen käsitys uskonnosta. Kaikki islaminuskoiset ihmiset niputetaan joukoksi, joka uhkaa parempaa ja erilaista kristinuskoista maailmaa. Vihaa kasvatetaan jankuttamalla vaikkapa sitä, miten maahanmuuttajat ovat yliedustettuina raiskaustilastoissa. Se, mistä Tamminen kirjoittaa, tapahtuu silmiemme edessä parhaillaan. Siksi teoksesta jäi vaikuttunut, pelonsekainen jälkimaku: mihin maailma vielä tästä eteneekään?

Kirjasta muissa kirjablogeissa: Kirsin book club ja Leena Lumi. 

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli 
2015, Atena
244 sivua

Kirjalla jatkan Helmet-haastetta, tämä kirja osuu kohtaan 14. Historiaan käsittelevä tietokirja

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Gummeruksen julkaisemalla kirjalla Tyhmä neitsyt on mielenkiintoinen tarina: Alun perin vuonna 1959 julkaistu teos sai uusintapainoksen, kun hollantilainen kustantaja löysi kirjan äitinsä kirjahyllystä ja ihastui kirjaan niin paljon, että halusi ottaa siitä uusintapainoksen. Niinpä 1920-30-luvuille sijoittuva teos on saatu myös suomennokseksi ja ilahduttamaan uusia lukijoita.

Lukija saa eteensä iloisen ja reippaan nuoren tytön, Gittelin, joka tarkastelee perhettään: bisneksissä jatkuvasti epäonnistuvaa isäänsä ja sukulaisiin karkuun lähtevää äitiään, sekä kaikkia niitä sukulaisia ja ystäviä, jotka hän kohtaa äidin pakopaikassa ja kotona. Gittel ystävystyy itseään selvästi vanhemman ja rikkaamman Mardellin perheen tyttären kanssa. Gittel pääsee perheeseen soittamaan pianoa, ja nauttii taidoistaan ja saamastaan huomiosta.

Teos vie lukijan maailmansotien väliseen maailmaan, juutalaisperheen arkeen, josta ei aina vauhtiakaan puutu. Maailman tapahtumat eivät voi olla vaikuttamatta Gittelinkään elämään. Erityisesti jäi mieleeni rahan arvon heilahtelut: yhtenä päivänä huikeassa asunnossa elänyt perhe jäikin seuraavana ilman katon turvaa. Euroopan politiikan ja talouden tilanteet vaikuttivat perheeseen, samaan aikaan kun 13-vuotias tyttö jatkoi elämäänsä omassa kuplassaan: ystävien ja musiikin parissa. 

Kirja oli pirteä ja kerronassa oli pientä piikittelyä, mikä teki siitä välistä hauskan. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Sara, Susa ja Tuijata.

Kirja sopii Helmetin-lukuhaasteeseen kohtaan 5. kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman (linkki kirjanaamoihin).

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

2015, Gummerus

Een dwaze maagd 2014/1959

suomentanut Sanna van Leeuwen

190 sivua

Vuoden viimeiset luetut: Marklund, Venho, Pöyhönen jne.

Nythän tässä meinaa käydä niin, että loppuvuoden luetut kirjat eivät millään tunnu päätyvän blogiin asti. Osa kirjoista on luettu jo ennen joulua, osa joulun aikaan. Laitan kirjoista nyt yhteispostauksen, että pääsen seuraaviin kirjoihin ja seuraavaan vuoteen.

Virpi Pöyhönen säväytti Hän rakastaa minua -esikoisteoksellaan, ja odotin hänen toista romaaniaan. Doe (2015, WSOY) vie lukijansa amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jossa elää Patty Jones ja hänen seitsemän lastaan: kuusi poikaa ja yksi tytär. Kirjassa tarinaa kertovat Patty ja Mary-tytär. Pattyn mies ja lasten isä Mahkah asuu kaupungin lähellä ja Patty elää miehen luona aina väliajoin, niin että hän synnyttää peräkkäin kuusi poikaa, joihin hän ei kuitenkaan koe yhteyttä ja nämä a-alkuisesta nimestä aina f-alkuiseen nimeen nimetyt pojat kasvattaakin heidän isoäitinsä. Vasta tyttären synnyttyä Patty huomaa tulleensa äidiksi. Pojat lähetetään kouluun muualle, eikä Mary osaa elää ilman poikia. Sekä Mary että pojat jäävät yhteisön ulkopuolelle ja yrittävät elää kahden eri paikan välissä, onnistumatta. Teos on kovin surullinen kertomus Amerikan intiaanien nykyelämästä ja hieman historiastakin. Kirjalla osallistun Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen, jonka emäntänä toimii Suketus.

Kirja jäi tarinaltaan minulle jollain tapaa etäiseksi, vaikka periaatteessa pidinkin aiheesta - lisää kirjasta Marjatan ja Main blogeista. 

Virpi Pöyhönen: Doe

2015, WSOY

275 sivua

Johanna Venho on minulle uusi kirjalijatuttavuus. Hänen teoksensa Kaukana jossain onnenmaa (2015, WSOY) vie lukijan 70-luvulle ja toisaalta nykyaikaan, joka ihannoi nuoruutta. Jos Doe on tarina äidistä ja tyttärestä, Venhon teos on tarina äidistä ja pojasta, ja tarinaa kertovat äiti ja poika. Kaarina perustaa perhettä 1970-luvulla ja valitsee Ramin, mutta huomaa, että naisena ja äitinä hänen valinnanmahdollisuutensa ovat rajalliset. Aina on tärkeintä miehen työ.

Tarinan toinen aika on nykyaika: Kun Kaarina katoaa, hänen poikansa saa vanhan kotitalon avaimet, jotta poika kävisi laittamassa taloa kuntoon. Otto ihmettelee, mihin hänen lapsuusvuotensa ja elämänsä on vienyt häntä: miksi niin läheiset naapurinlapset ovat hänelle täysin tuntemattomia nykypäivänä? Otto mietiskelee, mitä onni on? Mistä onni löytyy: hyvästä parisuhteesta vai omasta asenteesta? Kaarina on päättänyt, että onni löytyy nuoruudesta, hän on varannut ajan kasvojenleikkaukseen. Ehkä Kaarinan nuoruus jäi elämättä, kun hänen piti huolehtia lapsesta. 

Teoksessa pidin tekstin jaarittelevuudesta ja pohdiskelevuudesta. Otto on päättänyt kirjoittaa kirjan onnesta, ja Venhon teoksesta tuli tietenkin mieleeni vähän aikaa sitten lukemani Lelordin Matka onneen. Onnen avaimia ei löydy Venhonkaan teoksesta, mutta minusta kirja oli sellaista miellyttävää luettavaa. Lisää kirjasta Leena Lumin -blogista. 

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa 

2015, WSOY

327 sivua

Jouluna luin pitkästä aikaa Liza Marklundia ja hänen teoksensa Rautaveri (2015, Otava), joka lopettaa kirjailijan dekkarisarjan. Marklund on kertonut myös jättävänsä kaikenlaisen julkisuuden, koska on sanottavansa sanonut. Annika Bengtson on itselleni ollut ensimmäinen ja oikeastaan ainoa dekkaristi, jonka tarinaa olen seurannut kirjoista - ja kyllähän kirjasarjan loppuminen tuntuu pienesti oudolta, mutta toisaalta en ole Marklundin viimeisiä kirjoja lukenut kovinkaan säännöllisesti. 

Rautaveri kertaa Annikan elämää, tuo hänen perheensä mukaan tarinaan, kun Annikan sisko on kadonnut jäljettömiin. Samalla kun Annika yrittää saada selvää, missä sisko voisi olla, käy hän terapiassa avaamassa huonoa äiti-suhdettaan. 

Rautaveri näyttää myös Annikan rakkauselämän historian, ja nykyhetken omat ja toisten lapset, koko parisuhdeverkoston. Työkuviot ovat jälleen kerran oudot, sillä Kvällspresseniä uhkaa suurin muutos lehden historiassa. 

En täysin lämmennyt tälle viimeiselle teokselle, sillä se ei tuonut mitään kovinkaan uutta tarinaan, mutta toisaalta oli mukavaa fiilistellä Annikan kanssa kaikkea sitä, mitä kirjoissa on aiemmin koettu. Välillä tuli sellainen nostalginen olo, että olisi kiinnostavaa taas palata aiempiin teoksiin. 

Kirjasta muualla Hemulin kirjahyllystä ja Hesarista, jonka jutun kommenteista on pakko nostaa tähän tällainen keskustelu: 

koiranheisi

21.6. 18:01

HenriKol

Ainoa syy, miksi kukaan tietää mitään Marklundista, on hänet framille nostaneet feministitoimittajat (kuten nyt Ahola).

Surkea sovinistinen yritys. 17 miljoonaa myytyä kirjaa, montako sinä olet myynyt?

Liza Marklund: Rautaveri

2015, Otava

Järnblod 2015

suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

331 sivua

Toisen asteen lukudiplomista osiosta Rakkausmatkat löytyi tällainen hauska kirja: Jay Asher & Carolyn Mackler Sinä ja minä sitten joskus (2012, Otava), jossa on näemmä kaksi kirjailijaa. Kirjassa eletään vuotta 1996, jolloin tietokoneet tekevät tuloaan ihmisten maailmaan. Lukiolainen Emma saa oman tietokoneen, ja hankkiessaan sähköpostiosoitteen hän huomaan sähköpostin suosikeista jonkun kummallisen Facebookin. Kun Emma klikkaa itsensä Fb:n sivuille, löytää hän oman profiilinsa. Tosin Facebookin Emma on 30-vuotias. Emma pelästyy, sillä näyttää, että 15 vuoden päästä hän ei ole onnellinen elämässään. 

Emma ei ole nytkään onnellinen, sillä hän seurustelee Grahamin kanssa, eikä suhde voisi häntä vähempää kiinnostaa. Itse asiassa hänen pitäisi joka päivä laittaa välit poikki, koska juoksutreeneissä käy yksi söpö poika. 

Emma on perusteini, mutta Facebook saa hänet ajattelemaan, minkälainen tulevaisuus hänellä on edessään. Naapurinsa, parhaan ystävänsä, Joshin kanssa Emma tutkii Fb-päivityksiä ja huomaa, miten pienikin muutos nykyelämässä muuttaa elämää 15 vuoden päässä. Vaikka asia on melkoisen pelottavaa, saa se teinitytön miettimään, ketkä ovat tärkeitä ihmisiä hänen elämässään, ja mitä hänen pitäisi tehdä vaikkapa opintojensa suhteen. 

Kirjaa oli kiinnostava ja nopea lukea. Luulisin, että tämä on aika hyvä kirja teini-ikäiselle, joka ei varmaankaan mieti, miten oma elämä rakentuu niiden valintojen mukaan, mitä teininä itse tekee. Itselleni tämä oli nostalginen tietenkin sen takia, että vuonna 1996 sain itse ensimmäisen sähköpostini. Olihan se toki hieman erilainen kuin nykyinen, mutta fb oli kyllä valovuosien päässä siitä ajatusmaailmasta, saati sitten sähköposti, joka olisi puhelimessa. Sähköposti piti käydä tsekkaamassa ylipiston koneilta, joita oli laitosten auloissa ja kirjastoissa. No joo, en tiedä, miten olisin osannut itse käyttää somea teininä, joten ihan hyvä, että kaikkea ei ollut olemassa, kun olin teini. 

Kirjan on lukenut mm. Maija. 

Jay Asher & Carolyn Mackler Sinä ja minä sitten joskus
2012, Otava
The Future of Us 2011
suomentanut Laura Honkasalo
317 sivua

Rauhaa maailmaan -lukumaraton

Pinon päällimmäinen -blogi kajautti lukumaraton-haasteen ilmoille joululomaksi ja koska juuri tänään on paras hetki vetäistä villasukat jalkaan, ajattelin aloittaa heti aamusta lukemisen maratonin. Lukeminen tuo rauhaa maailmaan varmasti paremmin kuin riehuminen kylillä. 

Starttasin lukumaratoniin Sophie Kinsellan Kadonnut: Audrey -teoksella, jota koemaistoin illalla muutaman sivun verran. Heräsin tänään jo kello 7., jolloin aloin lukea kirjaa. Nyt kello on hieman yli yhdeksän, kirja on hauska aiheestaan huolimatta. Teinien ja vanhempien maailma on tuotu kirjassa lukijalle lempeällä huumorilla, ja myös Audreyn halu pysyä kodin seinien sisällä tuntuu hyvältä valinnalta, sillä aion itsekin pysytellä kotona ja lukea kirjoja. Epäilin aluksi Kinsellan genremuutosta, mutta vakava asia tuntuu kolahtavan rempseällä tyylillä lujaa. Valitsin alkuun tällaisen 300-sivuisen kirjan, koska näytti, että kirja on kuitenkin nopealukuinen. Nyt aamukahvilla eteenpäin. 

Ruokatauko. Kinsellan Audrey on luettu, eli 319 sivua takana. Saattoi olla, että hieman uuvahdin välissä vähäksi aikaa, mutta kirja oli kiinnostava omalla tavallaan. Vaikka Audreyn huolet painoivat lukiessa, niin vanhemmat tuntuivat hauskoilta. Joskus nuortenkirjaa lukiessa käy näin: sitä samaistuu niihin vanhempiin. 

11.30 ja aloitin lukea Henryk Sienkiewiczin teosta Bartek sankari. Tämä 1800-luvun lopussa kirjoitettu teos kertoo puolalaismiesten sotaan lähdöstä, kun Preussi ja Ranska sotivat. Sivuja 95. Luultavasti hyvin erilainen kuin edellinen kirja. Lainasin kirjan, koska halusin lukea puolalaista kirjallisuutta. 

13.20 Kaffepaussi. Nobel-palkittu Sienkiewicz vei mukanaan, vaikka etukäteen ajattelin, että kirja olisi tylsä ja olin jo mielessä valmistautunut sen keskenjättämiseen. Runebergin tyyliin teoksessa kuvattiin, miten sotamies Bartek löi ranskalaisia ja sai mitaleita enemmän kuin kukaan muu. Paluu Puolaan ei onnistunut aivan niin loistokkaasti, sillä Bartek ei kyennyt tekemään maatöitä, vaan mieluummin joi miestä väkevämpää. Myös saksalaisten politiikka Puolaa kohtaan oli melkoisen räikeää. Tekstinä Bartek sankari oli lennokasta, eikä yhtään tullut sellainen olo, että olisin lukenut 1800-luvun kirjallisuutta. Syvennyin tekstiin ja jäi ikävä mieli puolalaisten puolesta. Pitää jossain vaiheessa selvästi tutustua lisää Puolan historiaan. 

Kaffen ja joulusuklaanjämien voimalla kohtaan Marjatta Lintusen Mozartin hiukset (2011, WSOY) seuraavaksi. 

15.30 Luin Lintusen novelleja kirjan puoliväliin, mutta huomasin, että novellien uusia henkilöhahmoja on työlästä pitää mielessä, ja viimeinen novelli jäi tästä syystä ymmärtämättä. Kävin pienellä happihyppelyllä hoitamassa pari asiaa ja ostamassa kahvia ja karkkia, josko sokeri saisi pysymään skarpimpana. Aloitan nyt Mathias Rosenlundin Kuohukuja 5 -teosta, joka ainakin etukäteen kiinnostaa minua, sillä Vaskivuorentie 20 oli kiinnostavaa luettavaa.


19.10 No huh, nyt meni luultua pidempi aika Rosenlundin teosta lukiessa. Jäin myös hieman selaamaan nettiä, ja katselemaan telkasta Teemu Selännettä. Kuohukuja yllätti minut, sillä luulin, että kirja kertoo Vaskivuorentien jälkeisestä ajasta, mutta se kertoikin edeltävästä ajasta. Pääosin kirjassa oli kuitenkin esikoista positiivisempi ote: Rosenlund kertoi, miten sivistyksen ja kirjallisuuden jano ajoi häntä eteenpäin elämässä. Sama into tosin vei häntä kauemmas lapsuudenperheestään. Juuri kun kirjasta alkoi tulla mukava fiilis, astui tarinaan mukaan Christian, pikkuveli, joka kärsii itsemurha-aikeista, mielenterveysongelmista ja alkoholismista. Melkoisiin sfääreihin kurjuutta kirja veikin mennessään.

Nyt pitää saada ruokaa ja kevyempää luettavaa! Taidan ottaa luettavaksi Haatasen Meikkipussin pohjalta.

22.10. Olen vissiin hidas lukija, koska 170 sivua Haatajan melkoisen nopealukuista kirjaa luettuna nyt. Katsoin kyllä samalla lätkää telkasta ja söin. Haatajan teosta epäilin vielä aloittaessani, mutta loppua kohden kirja alkoi viihdyttää ja naurattaa. Joulun ja uudenvuoden välissä voin sanoa, että jaan kutakuinkin samat tunteet juhlapyhistä ja viisi vuorokautta on todellakin maksimimäärä, jonka aikuinen lapsi voi olla omien vanhempiensa kanssa saman katon alla. Lisäksi opin, miksi jään ruokakaupassa tönittäväksi, enkä saa ratikassa istumapaikkaa. 

800 sivua luettuna ja taidan jatkaaa iltaa Rambon seurassa. 

10.50 Huomenta! Niin kuin edelliselläkin kerralla, kun osallistuin lukumaratoniin, nukuin aivan järjettömän hyvät ja pitkät yöunet. 10 tuntia on ihan kiva määrä unta, ja koska huomasin, että lukmaraton on tällä kertaa 42 tunnin mittainen, niin aion viettää tämän vuoden viimeisen päivän lukien tuota pinoa pienemmäksi. Rambo jatkuu nyt aamualkuun.

12.50 Rambo luettu, kirja sai hymyn huulille. Tässähän oli nykypäiväistetty Häräntappoase, jossa eksyneet nuoret etsivät itseään. Ongelmia tuntui olevan nuoria enemmän heidän vanhemmillaan - ihme että nuorista oli tullut niinkin järkeviä. Kaahailua ja törmäilyä pitkin maalaismaisemia ja lämmin sauna ja järvenranta. Odottelen, että tästä kirjasta tehdään elokuva... Ainoa, mikä kirjassa hieman tökki, oli sen loppu, triathlon-kisa, josta tuli mieleeni Risto Räppääjä -kirjat - ehkä myös kirjaillijalle, koska kisassa oli Räppääjä-niminen perhe mukana. No, kirja oli kuitenkin suloinen ja mukava luettava, ei huonolle kirjalle Junior Finlandia -palkinto tullut ollenkaan.

Luettuna 238 sivua lisää, ja nyt kun on niin hyvällä fiiliksellä, voi lukea taas maailmantuskaa. Jonkunmittaisia taukoja tänään enemmän luvassa kuin eilen, mutta katsotaan, mitä kaikkea ehtii lukuun. Tällä hetkellä ei ole paineita, vaan lukeminen tuntuu kivan rentouttavalta.

16.00 Imre Kerteszin Lopetus luettuna. Tarina alkaa, kun kustannustoimittaja Keserü kuulee näytelmäkirjailija "B:n" itsemurhasta. Keserü alkaa etsiä kirjailijalta jäänyttä käsikirjoitusta, sillä hän on varma, että sellainen on jossain. Keserü kiertää B:n lähipiiriä ja kyselee näiltä, vastaukset eivät vie Keserüä lähemmäksi käsikirjoitusta. Lukija huomaa, että kaikkien henkilöhahmojen tarinat ovat valetta, aina siitä alkaen, kun poliisi kuulustelee Keserüä, joka kertoo poliiseille löytäneensä kuolleen ystävänsä. 

Teos oli hämmentävä, mutta kiinnostava. Ehkä tarina olisi tullut selkeämmäksi, jos olisin lukenut Kertésziä aiemmin, sillä kirjan etuliepeessä sen kerrotaan olevan osa kirjailijan romaanisarjaa. Nimensä ja tarinansa puolesta kirja kuulostaa viimeiseltä osalta. Kirjassa kustannustoimittaja Keserü toteaa tulleensa työn päätökseen: kirjojen maailma on mennyttä maailmaa, ehkä hänenkin pitäisi tehdä elämässään jotain muuta kuin elää kirjojen keskellä. Varsinkin, kun Keserün työpaikka, kustannustoimisto, pistetään kiinni. 

22.40 No niin, joitakin taukoja tuli lukemiseen, mutta vielä kaksi kirjaa tuli mukaan lukumaratoniin: 

Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita oli pirteän erikoinen kirja, jotain sarjiksen, kuvakirjan ja aikuisten sadun sekoitusta oli tämä kirja. En ehkä pitänyt niin paljon kuin oletin, mutta mieleeni jäivät runoteokset, jotka myttääntyivät kaduille ja Eric-vaihto-oppilaan tarina, sekä tietenkin ohjukset pihamaalla. 

Aloitin myös uhkarohkeasti Ian McEwanin Sementtipuutarhan, josta jäi vähintäänkin hämmentynyt maku viimeisiltä sivuilta. Sementtipuutarha (, joka on kirjoitettu jo vuonna 1978!) kertoo tarinan perheestä, jossa on kolme teini-ikäistä lasta: Jack, Julie ja Sue, sekä 6-vuotias Tom. Heidän isänsä kuolee, pian isää seuraa äiti. Lapset päättävät, etteivät kerro äidin kuolemasta kenellekään, koska vähintäänkin nuorin lapsista joutuisi lastenkotiin. He haluavat elää yhdessä ja omassa talossa. Melkoista elämää talossa vietetäänkin ilman vanhempia. Aivan kirjan loppua lukiessani alkoivat silmät pyöristyä ihmetyksestä, ja viimeiset metrit saivat sitten epäilyksen heräämään: mitä oikeastaan oli totta ja mikä ei?

En nyt tällä kertaa kirjoita kirjoista tämän enempää, koska kasassa on vielä pino muitakin kirjoja joista aion postata, mutta luetuksi tulivat: 

Sophie Kinsella: Kadonnut: Audrey 

2015, Otava

Finding Audrey 

suomentanut Lotta Sonninen

319 sivua

Henryk Sienkiewicz: Bartek sankari 

2007, BTJ Kustannus, 1. suomennos 1899

95 sivua

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5

2015, Schildts & Söderströms

suomentanut Taija Mård

153 sivua

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

2015, Johnny Kniga

170 sivua

Nadja Sumanen: Rambo

2015, Otava

238 sivua

Imre Kertész: Lopetus

2006, Otava 

Felszámolás, 2003

suomentanut Outi Hassi

123 sivua

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

2015, Lasten keskus & Kirjapaja

Tales from outer suburbia, 2009

suomentanut Jaana Kapari-Jatta

93 sivua

Ian McEwan: Sementtipuutarha 

2009, Otava, 1. suomennos 1980

The Cement Garden, 1978

suomentanut Eva Siikarla

135 sivua 

Maritta Lintusen Mozartin hiukset -teos jäi nyt hieman kesken, siitä lisää sitten ensi vuonna!

Sellaisia kirjoja vielä tähän vuoden viimeiseen päivään. Lukumaraton oli hieno kokemus taas. Vaikeimpia hetkiä olivat iltapäivät, jolloin tuli tehtyä muita asioita, ja lukujumi yllätti. Olisikohan vaikutusta ollut myös sillä, että koukuttavat kirjat loppuivat, ja uuden aloittaminen ei ollutkaan sitten niin helppoa. Kirjat jäivät elämään mieleen, ehkä siksi, että ne olivat hyviä, ja tarpeeksi erilaisia ja eri aikakausilta. Luin myös melkoisen rauhallista tahtia ja annoin itselleni aikaa keskittyä kirjoihin. Kokemus oli mukava ja miellyttävä, eikä lukiessa käynyt yhtään murhanhimoista ajatusta mielessäni, joten varmasti maailma olisi rauhallisempi paikka, jos jokainen asettuisi lempisohvalleen kirjakasan kanssa. Aika moni lukemistani kirjoista kertoi samaa tarinaa: vaikeuksista voi nousta voittajaksi ja elämä jatkuu, vaikka huonoja asioitakin tapahtuu, joten tästä on hyvä mieli puhdistuneena lähteä uuteen vuoteen mukaan! 

Kiitos haasteen järjestäjälle, varmasti myöhemminkin lähden mukaan tällaiseen puuhaan taas.