Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus (2016, Gummerus) kiinnosti minua kevään uutuuskirjoista, sillä Aasiaan sijoittuva tarina kiinnostaa aina. Kirjailija Sendker on saksalainen kirjailija ja toimittaja, joka on toiminut kirjeenvaihtajana USA:ssa ja Aasiassa. Hän on kirjoittanut viisi kirjaa, joista Sydämenlyönneissä ikuisuus on toinen, vuodelta 2002. 

Sydämenlyönneissä ikuisuus kertoo Tin Winistä, joka sokeutuu lapsuudessaan ja elää burmalaisessa kylässä. Elämä kuljettaa Tin Winin New Yorkiin, jossa tämä perustaa perheen ja saa lapsen, Julian. 

Jotain kummallista tapahtuu Tin Winin elämässä, sillä mies hylkää perheensä ja katoaa. Aikuistuttuaan Julia saa käsiinsä burmalaisen naisen osoitteen, jonka ohjaamana matkustaa isänsä kotiseudulle. Julia tapaa U Banin, joka alkaa kertoa Julian isän tarinaa tämän lapsuudesta alkaen. Julia haluaisi kovasti tietää, mitä isälle tapahtui, mutta U Ban ei kiirehdi: hän kertoo tarinaa ja Julian täytyy kärsivällisesti kuunnella. Samalla Julia oppii näkemään isästään puolen, joka oli Tin Winin elämää kaksikymmentä ensimmäistä vuotta. Burmassa tapahtuneista asioista isä ei koskaan kertonut amerikkalaiselle perheelleen. 

U Banin tarina vie Julian keskelle Burmaa ja myös rakkaustarinaa, jossa ihmisaistit saavat aivan uudenlaisen merkityksen. Kirjassa opitaan paitsi rakkaudesta ja aisteista myös aasialaisesta elämästä ja rauhallisuudesta - mielentyyneydestä.

Raivo meidät sokaisee ja kuurouttaa. Tai pelko. Kateus, epäluottamus. Maailma supistuu, menee aivan sijoiltaan, kun ihminen vihaa tai pelkää. 

Kirjassa oli vähän kaikkea, ja ehkä siksi jäin hieman kylmäksi. En ihastunut rakkaustarinaan, ehkä uskon liian heikosti tämän tyyliseen rakkauteen. Itämaisuus, aasialaisuus oli mukana niin kuin odottaa saattoikin, siinä mielessä ei tullut yllätyksiä. 

Pidin kirjasta, mutta ei tästä kirjasta tullut mikään vuosisadan kirjallinen elämys. Ehkä olin joap hieman pettynyt kirjaan. Mutta sellaiselle lukijalle, joka kaipaa pientä aasialaista maustetta ja romanttisen kaunista rakkaustarinaa kirjaltaan, tämä kirja on varmasti sopiva. 

Kirjasta on kirjoittanut myös Kirjasähkökäyrä. 

Kirjan lisään Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 3. Kirjassa rakastutaan.

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

2016, Gummerus

Das Herzenhören 2002

suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi (englannikielisestä teoksesta)

326 sivua

Teetä ja temppeleitä– matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta

Satu Rommin Teetä ja temppeleitä– matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta (2013, Basam Books) kiinnosti minua, koska olen aiemmin lukenut Rommin teokset: Moottoripyörällä Himalajalle ja Kahvia ja guruja, jotka molemmat kertovat elämästä Intiasta. Uusimmassa teoksessaan Rommi kertoo muusta Aasiasta - kirjan nimen mukaisesti Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta.

Kirjassa Rommi kertoo paitsi kyseisistä maista myös turismista ilmiönä ja matkustamisen etiikasta. Rommi kirjoittaa siitä, onko eettistä matkustaa maahan, jossa on sotilasjuntta vallassa - vai onko sillä mitään vaikutusta, matkustavatko länsimaiset Aasian maahan, kun naapurimaiden asukkaat matkustavat ja tuovat maahan rahaa länsimaalaisten boikotista huolimatta. Entä miten pitäisi suhtautua siihen, että turismi ylläpitää sellaisia alistavia käytäntöjä, jotka olisivat ilman turismia jo kadonneet? 

Rommi kirjoittaa maista kuten aiemmissakin kirjoissaan: hän kertoo lennokkaita tapahtumia, eikä peittele epämiellyttäviä asioitakaan maista. Olemme tottuneet näkemään aasialaiset, varsinkin buddhalaiset ja hindulaiset, rauhaa rakastavina ihmisinä. Rommi tuo kirjassaan esiin esim. burmalaiset munkit, jotka johtivat ihmisiä muslimeja vastaan ja polttivat näiden asuntoja. Rommi tuo esiin kiinnostavan erilaista näkökulmaa maista, jotka tuntee hyvin. 

Thaimaasta Rommi nostaa esiin sen, miten thaimaalaiset näkevät turistilaumat. Riittääkö aasialaista hymyä myös niille, jotka tulevat lomalle öykkäröimään ja örveltämään. Ja mikä oikeastaan on aasialainen hymy ja sen merkitys? 

Thaimaalaiset hymyilevät silloin, kun he eivät halua menettää kasvojaan, tai kun he eivät halua kenenkään muun menettävän kasvojaan. Niinpä he hymyilevät, kun turistit käyttäytyvät typerästi, loukkaavasti tai jopa vihamielisesti. Ja jos turisti hermostuu turhanpäiväisesti ja alkaa meuhkata, thaimaalaiset hymyilevät, koska heitä hävettää huonosti käyttäytyvän turistin puolesta. 

Rommi kertoo Kambodžasta mukavan ymmärrettävästi. Koska maa ja sen historia on vasta hiljan tulleet ainakin itselleni tietoisuuteen parin lukemani kirjan myötä, on kiinnostavaa lukea lyhyt ja yksinkertainen selitys siitä, mitä olivat punakhmerit ja mitkä olivat heidän tavoitteensa. Siis muutenkin kuin tappaa mahdollisimman monta ihmistä. 

Koko kirja on tiivis paketti, ja kirjassa on paljon mielipiteitä maailmaan. Allekirjoitan monet Rommin näkemykset - ja varmaan siksi kirjaa oli kiinnostava ja miellyttävä lukea. Olen itse kiinnostunut Aasiasta ja varsinkin Burma ja Kambodža ovat jääneet pimentoon Aasian maista. Olen sitä mieltä, että Aasiaa ei ole ainakaan liiaksi käsitelty kirjallisuudessa, joten aina kun joku kirjoittaa maanosasta, otan ilolla kirjan vastaan. Rommin kirjoista olen jo aiemmin pitänyt paljon, joten tämän kirjan lukaisin ahmien. Kirja oli tiivis, asiapitoinen ja monta ennenpainamatonta asiaa täynnä.

Pari asiaa haluan vielä nostaa kirjasta esille. Maailman kauheuksia ihmetellessään Rommi nostaa esiin tutkijan, David Chandlerin ajatukset:

Chandler uskoo, että ihmisten taipumus totella käskyjä ja muodostaa ryhmiä muukalaisia, vieraita ja erilaisia ihmisiä vastaan tarkoittaa, että useimmat meistä pystyisivät kiduttamaan ja tappamaan ihmisiä, jos kunnioittamamme auktoriteetit käskisivät tekemään niin ja jos uhrit määriteltäisiin "ulkopuolisiksi". Chandler kirjoittaa: "löytääksemme S-21:ssa päivittäin toteutetun  pahuuden lähteen meidän tarvitsee vain katsoa peiliin."

Rommin teos on kirja sellaiselle lukijalle, joka on lukenut jo paljonkin matkakirjoja, mutta haluaa miettiä matkustamista ja maita muutenkin kuin niiden nähtävyyksien ja shoppausmahdollisuuksien kautta. Matkustamista Rommi tarkastelee eettisestä näkökulmasta, mutta lopultakin, matkustamisessa on niin monta positiivista asiaa, että kirja, näin marraskuun alussa varsinkin, suorastaan kutsuu matkaan kohti Aasiaa. 


- - suurin osa peloistamme, varsinkin ulkomaalaisiin ja vieraisiin kulttuureihin ja uskontoihin kohdistuvista peloista on tarpeettomia, turhia ja keksittyjä. Miksi pitäisi pelätä? Ja mitä? Entä jos vain päättää, että ei enää pelkää? Mahdollisuus matkustaa toiselle puolelle maailmaa on etuoikeus, joka on vain harvoilla maailman ihmisillä. Miksei sitä myös käyttäisi?

Pidin kirjasta, kuten Rommin aiemmistakin. Ja jään jälleen odottamaan, mistä maasta seuraavaksi saan lukea Rommin käsialalla kirjoitettuna. 

Satu Rommi: Teetä ja temppeleitä– matkakirjoituksia Thaimaasta, Burmasta ja Kambodžasta
2013, Basam Books
187 sivua 

Daniel Mason: Pianonvirittäjä

Daniel Masonin Pianonvirittäjä (2003, Tammi) oli minulla kirjastosta lainassa jo ennen joulua, ja muistin kirjan nyt, kun aloitin Aasia-haastettani - kävin hakemassa kirjan uudelleen lainaan. Teoksessa nimittäin seikkaillaan Burmassa (Myanmarissa). Burma oli brittiläisen kolonialismin vallan alla vuosina 1824-1885, joka aika tunnetaan kolmena sotana. Kirjassa eletään vuotta 1886, aikaa, jolloin brittiläiset ovat julistaneet maan olevan valloitettu. 

Edgar Drake kutsutaan keskelle Burman viidakkoa virittämään pianoa, jonka sotilaslääkäri Anthony Carroll on mukanaan sinne vienyt. Seudulla on levottomuutta, koska burmalaiset kapinalliset, dacoitit hyökkäilevät brittien kimppuun. Edgar toimii pianonvirittäjänä Lontoossa, hän on naimisissa, mutta avioparilla ei ole lapsia. Edgar tuntee kaipuuta jotain muuta kohtaan, ja koska hän ajattelee itäisistä ihmisistä pelkkää hyvää, päättää hän lähteä tälle järjettömälle matkalle läpi merten ja Intian. 

Kirjassa kuvataan paitsi matkaa myös Burmaa ja sen historiaa. Tohtori Carroll elää keskellä Shan-valtiota, joka on entisen (1500-luvulle asti jatkuneen) vallan jälkeen hajaantunut sirpaleisiksi ruhtinaskunniksi pitkin Burmaa ja dacoitit kiusaavat myös shaneja. 

Edgar näkee ja kokee matkallaan paljon, ja varsinkin Intian junista näkyvät maisemat ja asiat hurmaavat hänet, tiikerinmetsästys ikään kuin kuuluu kuvioon mukaan. Burmassa hän huomaa, että englantilaiset ovat tuoneet paitsi hallintonsa myös ilmapiirinsä maahan, sillä Burmassa englantilaiset tapaavat oikeastaan vain toisiaan: on upseereja, rouvia, giniä ja juoruja. 

Matka shan-valtioon on pitkä, vihdoin kirjan keskivaiheilla Edgar pääsee perille: 

Leiriä suojaavan harjanteen päällä he pysähtyivät. Alhaalla, koillisessa, levisi laaja laakso, joka oli täynnä pieniä bambukyliä. Etelässä pieni kukkulajono puski ylängön läpi kuin maasta paljastuneen luurangon selkänikamat. Kaukana siintäviä vuoria tuskin erotti auringon häikäisyltä. 

Ollaan 80 mailin päässä Siamista, joka on puskuri brittien ja ranskalaisten välissä, jotka ovat Mekongin alueella. Shan-valtiossa viljellään oopiumia, minkä takia britit eivät myöskään halua menettää otettaan maasta. 

Kirjassa kuvaillaan yllättävän vähän maisemia ja ihmisiä, mikä tietysti on tavallaan ymmärrettävää, koska kirjassa kuvataan 1800-luvun maailmaa. Ja tavallaan kirjassa on kuvattu tuon ajan maailmaa: Burmassa sairastetaan malariaa, ja tohtori Carroll tutkii malarian alkuperää, ja asiasta tulee esiin mielenkiintoisia näkökulmia, kuten että hindujen veda-kirjat ovat esittäneet malarian välittäjäksi sääskeä, burmalaisten antama nimi on lintukuume, kun taas eurooppalaiset pitävät taudin alkuperänä huonoa ilmaa. 

Kirjaa lukiessa minun oli vaikea päättää, pidänkö kirjasta vai en. Historiallisesta kirjasta odottaisin paljon vanhan ajan kuvaamista ja Aasiaan sijoittuvalta kirjalta juuri Aasian kuvaamista, varsinkin kun kirjailija itse on viettänyt aikaansa Myanmarin ja Thaimaan raja-alueilla (tutkien juuri malariaa). Jotenkin tuntuu, että kirjassa on ajateltu lukijaa liian hellästi: asioista on kyllä vähän kuvausta, mutta minusta olisi voinut olla enemmänkin. Ja toisaalta Burman historia on kirjoitettu hieman väsyttävästi kirjeiden muotoon. Ehkä tässä kirjassa on kiusana se, että aineksia olisi vaikka mihin, mutta toteutuksessa kirjailija ei ole kuitenkaan ollut kovin taitava. Tämän kirjan maisemat ja tunnelmat eivät jääneet elämään mieleen niin kuin kirjan alkua lukiessa etukäteen odotin. 

Alueen uskonto tulee esiin Edgarin tutustuttua tohtori Carrollin ystävään Khin Myoon:

Korokkeella oli kullattu Buddhan kuva joka oli ympäröity kynttilöin ja kukkasin. Sen silmät olivat tummat ja murheelliset ja se istui jalat ristissä, kämmenet auki sylissään. Missään ei näkynyt merkkiäkään ihmisistä. Nok Lek otti laukustaan pienen kukkaseppeleen ja laski sen alttarille. Hän polvistui, samoin Khyon Myo, ja molemmat kumarsivat syvään, niin että päät koskettivat viileitä lattialaattoja. 

Kirjassa Edgar Drake kokee paljon: tiikerinmetsästystä, malariaan sairastumisen, rauhanneuvotteluihin ja valtiollisin juonitteluihin osallistumista, niin ja tietysti sen pianonvirittämisenkin. Tapahtumia oli minun makuuni liikaa, liian hätäisesti kerrottuina ja liian vähän miljöön kuvailua. Vaikka toisaalta, sain tästä kirjasta tietoa Burmasta, siirtomaavallasta ja shan-kansasta. Oli tosi jännää lukea kaikista edellä mainituista, koska vaikka tiedän brittiläisten olleen kovasti Intian isäntänä, en ollut ajatellut, että brittejä oli muuallakin Aasiassa. Tämä kirja oli kiinnostava alku Aasian-matkalleni, ja koska löysin toisen kirjan, jossa seikkaillaan myös Burmassa, päätin lukea sen seuraavaksi. 

Daniel Mason: Pianonvirittäjä 

2003, Tammi

alkuperäinen teos: 

The Piano Tuner 2002

suomentanut Kaijamari Sivill