MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

maanantai 28. toukokuuta 2012

Verkottunut yhteiskunta eli maailmanhistoria lyhyesti

J.R. McNeillin ja William McNeillin Verkottunut yhteiskunta - yleiskatsaus maailmanhistoriaan (2006, Vastapaino - alkuperäinen teos The Human Web. A bird's-Eye View of World History 2003, suom, Natasha Viilokkinen) ei ole mitään sen vähempää kuin koko maailmanhistoria yksissä kansissa ja 480 sivussa.

Teos alkaa noin 12 000 vuoden takaa ja alkaa tuoda esiin niitä verkkoja ja verkostoja, joita ihmiset ja ihmiskunta ovat luoneet  esihistorian ja historian ajan. Esihistoriasta selvitään teoksessa parissa-kolmessa ensimmäisessä luvussa, joiden mukana siirrytään keräilijä-metsästäjästä maanviljelijäksi.

Seuraavissa kappaleissa kerrotaan ihmiskunnan ensimmäisistä sivilisaatioista: Mesopotamiasta, Niilin Egyptistä, Induksesta ja Kiinasta. Sivilisaatiot syntyivät, kun ihmiset pystyivät maanviljelyksen myötä jäämään paikoilleen. Kun ihmisillä alkoi olla aikaa ajatella muutakin kuin jokapäiväistä ruuansaantiaan, alkoi heillä olla tarve uskoa elämän jatkumiseen jossain muodossa fyysisen kuolemansa jälkeen. Syntyivät uskonnot, jotka myöskin saivat ihmiset tyytymään eriarvoiseen asemaan elämässään. Tämä sopi aikakauteen, sillä samaan aikaan kaupunkien ja sivilisaatioiden synnyn myötä ihmiset alkoivat olla eriarvoisia: toisille kerääntyi rahaa ja rikkautta, toiset tekivät työn. Kun maanviljelijät kärsivät ryöstelyistä, tarvittiin sotilaita suojelemaan heitä; rannikkoa pitkin siirryttiin toisiin sivilisaatioihin etsimään uusia tavaroita ja myös jokivarsia pitkin kuljettiin omilla seuduilla: syntyi kauppiaiden ryhmä, jotka toivat tavaroita muualta lähemmäksi.

Ihmiset tekivät erilaisia töitä; kauppiaiden oli helppo rikastua, uskonnon päälliköitä arvostettiin ja heistä tuli kuninkaita. Maanviljelijät tekivät ruumiillisesti haastavimman työn ja he kärsivät kovista veroista. Esimerkiksi Intiaan (Indus-kulttuurin tuohouduttua ja uuden synnyttyä) kasti-järjestelmä asetti ihmiset eriarvoiseen asemaan (tai valloittaja-arjalaiset toivat kastit). Järjestelmä säilyi ja ihmiset tyytyivät siihen, koska esim. avioliittoja ei saanut solmia yli kastirajojen; rajojen ylittämisiä vartioitiin tarkoin.

**
Teosta lukiessa tulee kieltämättä uusi näkökulma uskontoihin. Tai vähintäänkin kuva uskontojen synnystä vahvistuu: uskonnot ovat syntyneet siinä ajassa ja paikassa, joka niitä on ympäröinyt. Uskonnon moraalisäännöt on laitettu palvelemaan yhteiskunnan päämiehiä ja turvaamaan heidän asemansa. Tätä taustaa vasten tuntuu pöljältä, että uskonnot eivät muutu, vaan pitäytyvät vanhoillisisssa (ja epätasa-arvoisissa) kansantokannoissaan. Toisaalta myös aiemmin uskonnot ovat joutuneet muuttumaan ja joustamaan: ne uskonnot, jotka ovat soveltuneet muuttuneen yhteiskunnan vaatimuksiin, ovat selvinneet ja ne, jotka eivät ole soveltuneet, ovat kuolleet. Jos maailma olisi mennyt jossain vaiheessa toiseen suuntaan, suurimmat uskonnot olisivat tänään jotkut muut.
**

Teoksen myöhemmissä vaihessa kerrotaan, miten verkostuneisuus levisi sivilisaatioiden ja muilla seuduilla asuneiden ihmisten välillä. Ihmisten historia vaikuttaa väkivaltaiselta ja merkittävää onkin ollut erilaisten ryhmien suojautuminen toisilta ihmisiltä. Kehitys tuntuu aina tapahtuneen kahden asian aikaansaamana: sodan ja kaupan tarpeiden. Molemmat ovat saaneet aikaan teknologian kehittymistä ja myös verkostojen kehittymisen. Kauppa on luonut suhteita, joissa vaihdetaan tavaroita toisten omistamiin tavaroihin tai ruokaan, myöhemmin rahaan. Sota on yhdistänyt ihmisiä väkivallan keinoin: ne, jotka on valloitettu, ovat jääneet tahtomattaankin toisten verkostoihin. Sekä sota että kauppa ovat levittäneet paitsi uusia ajatuksia, kuten uskontoja, ja innovaatioita myös tauteja.

Kirjassa tulee esiin paimentolaisten merkitys. Kun ratsauilla kulkevat miehet oppivat käyttämään jousta, olivat he Lounais-Aasian seuduilla voittamattomia. Arovalloittajat olivatkin kauhuna ajalla 612 eaa.-1644. Ryöstelevät joukot alkoivat kerätä veroja ja heistä tuli lopulta myös monesti alueen hallitsijoita.


Se, kenellä maailmassa on valta, on riippunut uusimmista keksinnöistä: villikasvien ja -eläinten kesyttäminen, kastelujärjestelmät, kamelin kesyttäminen, ratsuväki, jousipyssyt, laivojen kehittyminen, härkävankkurit, arabialaiset numerot (nolla), sotureiden varustelu (ritarit), navigointi jne. jne. ovat vaikuttaneet valtasuhteisiin. Myöskin hyvällä tuurilla on ollut merkitystä: suotuisa ilmasto on auttanut hyviin satoihin, joet ovat helpottaneet tavaroiden kuljetusta. Lounais-Aasiassa sekä ilmasto että maantiede haittasivat kehitystä. Kuivuus (ilmastonmuutoksen myötä), maantiede (jokien puute esti halvat ja helpot laivakuljetukset; kamelit eivät jaksaneet kantaa yhtä paljon) ja ryöstelevät paimentolaiset haittasivat kehitystä, eivätkä islaminuskoiset alueet siten kaupallistuneet niin kuin Eurooppa. Hallitsijat ovat voineet vaikuttaa historian suuntaan: kun kiinalaiset hallitsijat kielsivät laivaliikenteen, he antoivat eurooppalaisille edun valloittaa Afrikan ja Amerikan. Kun italialaiset ja portugalilaiset kieltäytyivät auttamasta Kolumbusta, rahoittivat espanjalaiset Kolumbuksen Amerikan valloittajaksi.

Kiinnostavaa oli lukea kansoista, joista en ole kuullutkaan (tai ehkä lahjakkaaasti unohtanut historian tunnteilta?), kuten partalaiset ja sassanidit, jotka taistelivat kansansa nykyisen Iranin seutujen valtiaiksi ajanlaskumme alun molemmin puolin. Kiinalaisten dynastiat taas olivat vähän liikaa.

Kaiken kaikkiaan tässä kirjassa oli hienoa se, että toisin kuin ainakin oman aikani historianopetus historia jakaantui teoksessa tasapuolisesti kaikilla mantereilla tapahtuvaksi kehitykseksi. Muistan omilta oppivuosiltani vain sen, että historia alkoi Kreikasta ja Roomasta, ja sitten muuallakin niin kuin Mesopotamiassa oli jotain. Historiankirjojen loppuosa, jossa käsiteltiin Aasiaa laajemmin, jäikin sitten kevätauringon ja luokkaretkien takia käsittelemättä jokainen vuosi. Voisin väittää, että juuri siksi Kiinan, Intian ja muiden Aasian osien historia oli minulle tämänkin kirjan epäselvin osio.


****

Teos oli paikoin sirpaleinen johtuen sen esitystavasta: siinä on valittu aina tietty aika, jossa tarkastellaan ihmisyhteisöjä eri puolilla maailmaa: 3500 eaa. - 200 jaa.; 200 - 1000 jaa.; 1000 - 1500; 1450 - 1800 jne. Lukujen aluissa tarkastellaan niitä alueita, jotka olivat merkittävimpiä kulloisellakin aikakaudella, ja luvun lopussa mainitaan kunkin alueen kehittymisaste. Seuraavassa luvussa kerrataan eri alueiden kehittymistä tähän asti, ja kyllähän se kertaus on paikallaan, mutta kuitenkin lukijana epäilen, että oliko tämä taas uutta asiaa.


Historiassa vihaan juuri tätä, etten saa kokonaiskuvaa tapahtumista. Sama asia vaivasi minua koulun historiantunneilla. Tai kirjallisuudenhistoriassa. Muistan ahaa-elämykseni, kun jossain lukion kirjassa oli vihdoin yhdistetty Suomen ja maailmankirjallisuus tyyliin "kun Shakespeare kirjoitti Romeon ja Julian, Suomessa Agricola kirjoitti ABC-kirjaa (samalla vuosisadalla ainakin). Periaatteessahan tässä kirjassa on juuri tehty noin, mutta en tiedä, miksi se on silti niin kovin vaikea asia hahmottaa. Olenko sitten tottunut lukemaan historiaa (kirjallisuutta) aina yksi maanosa kerrallaan? Joka tapauksessa, mun oli pakko kirjan lukemisen jälkeen tarkistaa wikipediasta kunkin maanosan kohdalta kehityksen kulku. Tai sitten historiaa on vain vähän vaikea sulattaa yhden 500-sivuisen lukemisen perusteella? 

Ehkä siksi että kirja on lyhyt, siitä puuttuu melkein kaikki havaintomateriaali. Ja ehkä juuri sillä tavalla maanosat ja eri sivilisaatiot olisikin saanut kuvioin ja kartoin selvemmiksi.



Pääosin kirjaa oli kuitenkin kivaa ja kiinnostavaa lukea. Vaikka itse tosiaan pidän hieman enemmän kulttuurihistorian tavasta tuoda historia yksittäisten ihmisten kautta eläväksi eteeni, eikä niinkään sotien tai vuosilukujen, tai hallitsijoiden nimien kautta.

Kirjaa lukiessa tuli sellaisia asioita mieleen, että maailma on jo niin kauan valjastettu kaupan ja sodan aisoihin, että ei taideta päästä enää irti niistä kahleista. Toisaalta voihan olla, että kirjoittajien näkökulma oli taloudesta ja politiikasta kumpuava ja siksi nämä asiat painoittuivat erityisen paljon teoksessa.

En kyllä pysty keksimään, mikä olisi se paras tapa kirjoittaa ja kertoa historiaa, tai mikä kaikkia miellyttäisi. Itse olen nauttinut kaikkein eniten historiallisten elokuvien katsomisesta. Kirjojakin olen lukenut, mutta niistä tulee monesti sellainen kuva, että kirjailija on turhankin varovainen kuvauksissaan. Täytyy olla hurjaa uskallusta kuvata eri aikaa: miltä silloin näyttää, tuoksuu ja mitä ääniä kuuluu? Monesti kuvaus jää hieman vajaaksi; todenperäisyyttähän tällaisen tavislukijan on vaikea päätellä.

Eräs alkavan kesän teema lukemisessa voisi ollakin eri historiallisiin ajankohtiin sijoittuvien kirjojen lukeminen.
  

torstai 24. toukokuuta 2012

2 x 11 kysymystä


Tintti haastoi minut vastailemaan seuraaviin kysymyksiin:


1. Mieleenpainuvin matkustusmuistosi?

Vierailu Neuvostoliitossa. Ja kyllä se oli NL eikä Venäjä vielä silloin, olen joskus joutunut todistelemaan, että olen oikeasti ehtinyt käydä CCCP:n puolella. Mieleenpainuvimman matkasta teki se, että maailma oli niin erilainen, enkä oikeasti ollut tajunnut, että sellaista voi olla. No, olin silloin kuitenkin vähän teini ;D

Kaupat olivat täynnä kaaleja, eikä oikeastaan muita. En osannut kunnolla venäjää, enkä saanut millään perheen (jonka luona olin) isää uskomaan, että meillä(kin) näkyy vain kaksi kanavaa telkasta, vaikka kuinka yritin että adin, dva. Matkan jälkeen vannoin, että en mene enää koskaan itärajan toiselle
puolelle. Lähinnä sen takia, että tein tuttavuutta elämäni ensimmäisen torakan kanssa. Myöhemmin sitten menin ehkä jotkut 4-5 kertaa ;D ja sittemmin olen myös tullut sinuiksi topi ja teppo ja lukemattomien muiden torakoiden kanssa.



2. Mitä aiot lukea kesälomalla?

Varmaankin jotain näistä pinoista.


3. Jos voisit matkustaa minne tahansa, niin minne menisit?

Malesiaan. Haluaisin nähdä ne tornit ja viihtyä rannalla. Tai Kiinaan, haluan kävelemään sille muurille.


4. Kirja, joka on naurattanut sinua?

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja viimeisimmäksi tosi paljon. Aina kun joudun odottamaan julkisia, yritän muistaa mielensäpahoittajan odotusajan (vuorokausi ja vähän lisää) ja toisaalta tämä kirja on vaikuttanut muhun niin, että järkytyn sydänjuuriani myöten, kun kohtaan vanhuksen, joka on aivan liian kaukana mielensäpahoittajan antamasta kuvasta.



5. Kirja, joka on itkettänyt sinua?

Fabio Gedan Krokotiilimeri. Vaikka se onkin vähään sellainen roadmovie-tyylinen kohelluskirjanen paikoin, niin onhan se aivan kamala tarinaltaan. Pistää kovimmankin tyypin miettimään elämää eri näkökulmasta.



6. Mikä on parasta kesässä?

Lämpö. Aurinko. Elän ihan vaan niillä. Ja aina, joka kevät, ensimmäisenä lämpimänä päivänä ajattelen saman ajatuksen: Mun on pakko päästä elämään sinne, missä on lämmintä läpi vuoden. Riudun Suomen talvessa, syksyssä ja keväässä.



7. Millaisesta mukista juot mieluiten aamukahvisi/-teesi?

Ihan pakko sanoa, että sillä ei ole muuten väliä, kunhan se on muki ja että se ei ole muovia.

 
8. Minkä kirjan haluaisit lukea uudestaan?

Tähän voisi vastata, että Waltarin Sinuhe. Rakastuin teokseen joskus teini-ikäisenä, ja olisi kiinnostavaa lukea kirja uudelleen. Siis, miten sen nyt näkee. Toisaalta olisi kamalaa, jos se ei olisikaan enää yhtä hohdokas.

9. Mikä oli toiveammattisi lapsena?

Mulla ei ole koskaan ollut mitään toiveammattia. Ainoastaan jossain vaiheessa haaveilin, että musta tulee (kulttuuri)antropologi ja elän viidakossa ja löydän uuden intiaaniheimon. Vissiin katsoin liian monta indiana jonesia lapsuudessani. Sitten mä tajusin, että en voisi elää metsässä.



10. Mikä on mielestäsi paras kesäruoka?

Jäätelöllä pärjää koko kesän.


11. Jos kirjoittaisit romaanin, millainen se olisi (laji riittää)?

Rakkautta, elämän suuria tunteita, kyyneleet vierittäviä ristiriitaisuuksia ja näennäisen viihteellisestä juonestaan huolimatta tämä olisi syvällinen teos. Ihmisiä ympäri maailman, tapahtumapaikka ehdottomasti Suomi ja Helsinki.

Hanna lähetti toisenlaisia kysymyksiä, joten vastaan niihinkin:
1. Minkä kirjan maailmaan haluaisit uppoutua niin, että olisit siellä mukana "oikeastikin"?
Onko sellaista kirjaa, jonka maailmassa ei oikeasti ole mukana? Mun on helppo uppoutua erilaisiin maailmoihin, jopa kadulla kulkiessa välillä. Sitten järkytyn, kun huomaan, että kadulla kulkee autoja, eikä esim. hevosvaunuja, koska itse elin vähän aikaa jossain toisaalla. Mutta joo, aina jos mennään kauas pois joko maantieteellisesti tai ajallisesti, niin nautin eniten. 


2. Koska ja miten opit lukemaan?

En osaa itse sanoa, että miten. Osasin vaan. Kesällä ennen koulun alkua. Yritn salata asian, mutta mut juoniteltiin lukemaan. Kuulemma olisin halunnut, että mulle oltaisiin luettu telkkaohjelmien tekstitykset vieläkin...

3. Minkä elokuvavinkin antaisit sateiseen kevätiltaan?

Tähänhän on pakko vastata, että tsekkaa tää =)
Voi haaveilla kuumasta kesästä... vähän vanha, mutta ihan klassikko - ja juuri sellainen kuin se mun tuleva kirja... ;D


4. Mikä on ollut paras tänä vuonna lukemasi kirja?

Daniyal Mueenuddinin Hunajaa ja tomua ja Joel Haahtelan Traumbach jakavat ykköstilan.
5. Minkä elokuvan, joka pohjautuu kirjaan olet katsonut viimeksi?
Olisko ollut Kaima. Katson hirveän huonosti leffoja, ja tuostahan ei ole kuin vuosi aikaa...

6. Mikä oli ensimmäinen kirja, jonka muistat lukeneesi
En oikeastaan muista muita kuin Tammen kultaiset kirjat, vähän myöhemmin Tirlittan ja sitten viisikot, neiti etsivät, Merri Vikin Lotta-sarja.

7. Mikä on ahdistavin kirjamuistosi?

Khalid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, koska se avasi uuden maailman, jonka olisin halunnut pitää poissa itseni läheltä. Ja jotenkin se toi myös niin paljon ymmärrystä maailman naisia kohtaan, että ei voi muuta kuin ahdistaa: siirryin kaikkien alistettujen ja hakattujen naisten ruumiseen, enkä vieläkään ole päässyt pois siitä maailmasta. Joskus kirjan täytyy olla tällainen, että sen tapahtumia ja ahdistusta ei voi unohtaa.

8. Ketkä kuusi fiktiivistä henkilöä kutsuisit päivälliselle?

1. Don, tämä moottoripyörällä saapuva pahis, joka  on oikeasti hyvis. Siis, eihän ihmisistäkään tiedä aina, ovatko he pahoja, vai sisimmiltään hyviä.



2. Mr. Big - siis tarviiko tätä jotenkin selittää?!!

No joo, näiden kahden välissä vois olla vähän vaikea keskittyä... öö päivälliselle?!



Sitten voisin ottaakin vähän keskusteluseuraa mukaan, joiden kanssa voisin häikäistä nuo edelliset älykkyydelläni (LOL)

3. Liza Marklundin kirjojen Annika Bengtzon, koska voisin vaikuttaa vähemmän kiukkuiselta tämän naisen vieressä.
4. Prinsessa Ruusunen, jolta voisin kysyä, miltä tuntuu nähdä maailman muuttuvan...
5. Shivan vaimon Parvatin, jolta voisin kysyä, että miten ihmeessä se pystyi elämään Shivan kanssa...
6. Anna Kareninan, joka voisi edellisen kanssa miettiä, millaista on petos.

9. Mitä luet juuri nyt?

Näitä:


10. Luetko kirjan joskus loppuun vain siksi, että voit kirjoittaa siitä blogiisi?

Joo, joskus. Mutta huomasin, että voin oikeastaan kirjoittaa myös kirjoista, jotka jätän kesken.


11. Jos et kirjoittaisi kirjablogia, niin mikä muu aihe jaksaisi pitää mielenkiintosi bloggaamisen parissa?

Bloggaan myös lasteni elämästä, vaikka se koetaankin arkaluontoiseksi asiaksi. En tietenkään ihan rehellisesti kaikesta veetutuksestani, vaan valikoituja paloja, jotka haluan muistaa itse ja jakaa muille. Varmaankin ilman kirjablogia olisin ahkerampi sillä saralla. Lapset jaksavat ihmetyttää, ilahduttaa, naurattaa ihan joka ikinen päivä elämässäni. Ja vaikka joskus ne jaksavat myös väsyttää, niin ollaan kuitenkin ihan potenssiin tuhat positiivisella puolella. Mulla on maailman ihanimmat lapset, jotka olen saanut täysin ansioitta itselleni.



1. Kirja, joka muutti elämääsi?
2. Asia, josta olet ensin sanonut "en koskaan" ja sitten siitä huolimatta tehnyt sen.
3. Kotimainen kirja, joka jokaisen pitäisi lukea?
4. Käännösromaani, joka jokaisen pitäisi lukea?
5. Elokuva, joka jokaisen pitäisi nähdä?
6. Paras paikka lukea?
7. Paras asia kesässä?
8. Huonoin asia kesässä?
9. Mistä kirjasta on ollut eniten käytännön hyötyä elämässäsi?
10. Kumpi mieluummin: kauhukirja vai rakkausromaani?
11. Kumpaan matkustaisit mieluummin: Malesiaan vai Kiinaan?

Nämä kysymykset:

Veralle ja


lauantai 19. toukokuuta 2012

Läski ja juoppo - the Bollywood Real Story

Sattuipa silmiini, kun Suomen lehdistö julkaisi Bollywood-uutisen: Ilta-Sanomien uutiskynnys ylittyi sellaisesta tärkeästä tiedosta, että lapsen saanut näyttelijätär/kaunotar Aishwarya Rai on lihonut ja miten tähdettären fanit kokevat itsensä petetyiksi. Daily Mailin otsikossa nähdään lantiolle kertyneessä läskissä maanpetturuuden ainekset. Bollywoodin juorusivustolla Rain kiloja kommentoidaan mm. näin kauniisti:

5 months after,Ash looks terrible, especially when she has all the money to spend on hiring a personal trainer.

Oh God what has she done to herself??? There’s NO excuse to be that fat when you’re filthy rich and can have personal trainers, chefs and what not on a whim.




Rehellisyyden nimissä, onhan noita kiloja Raille kertynyt. Ainakin jos vertaa tähän vuoden 1994 Miss World kuvaan. Kenellepä ei tulisi paha ja nostalginen olo, kun katsoo omia kuviaan vuodelta -94? Tietysti olettaen, että on syntynyt pikkuisen aiemmin kuin vuonna 1990.

Aishwarya Rai has been hailed as one of the most beautiful women of all time. She won the title of Miss World in 1994. Photo courtesy of Reuters.

Mutta kiloista huolimatta, minusta naisen tekee kauniiksi positiivinen asenne, mikä näkyy kauniissa hymyssä.

Jos kauneus on synonyymi nuoruudelle, mennään pahasti vikaan, sillä kukaan ei pysy ikuisesti nuorena. Kauneusleikkaukset, dieetit, voivat pitää angeline joliet ja beyoncet, puhumattakaan victoria beckhameista, keinotekoisesti rasvattomana ja rypyttömänä, mutta kukaan ei voi mitään sille tosiasialle, että maan vetovoima viettelee jokaisen lopultakin.

Luulen, että tässä(kin) tapauksessa vain se tosiasia, että elokuvamaailman ihmiset ovat oikeita ihmisiä, eivätkä lapsuudenleikkien barbie-nukkeja, on iskenyt päin ihmisten kasvoja. Todellisina ihmisinä näyttelijätkin vanhenevat, lihovat ja joutuvat laihuutensa eteen tekemään töitä. Elokuvameikit peittävät virheet, kuvankäsittely vie jokaisen lähemmäksi kauneusihannetta (mikä se kulloinkin on), eikä rähjäisenä lehtien sivuillakaan esiinnytä.

Aishwarya Rai on minusta kaunis, oli kiloja enemmän tai vähemmän. Olen aina ajatellut myös, että Rai on paitsi kaunis myös fiksu, sillä hän on käyttänyt misseytensä edukseen. Hän on luonut mahtavan Bollywood-uran esimerkiksi upeana tanssijana, esimerkiksi Devdas-leffassa on upea tanssikohtaus. Jotta prinsessa-satu olisi täydellinen, Rai meni naimisiin Abhishek Bachchanin kanssa, joka on Bollywood-tähti toisessa sukupolvessa. (Abhishekin isä Amitabh näyttäytyi muuten myös Slummien miljonäärissä.)



Guardian -lehti kertoo samaa tarinaa ja lehdessä kirjailija Kishwar Desai (Pimeyden lapset) kommentoi Rain lihomista näin:


The timing is right for us to start learning to accept women with a few more curves and appreciate that gorgeous women do age," said Desai. "But the question is would Aishwarya want to age gracefully in front of us and will we let her?

Rai ei ole ainoa julkisuuden nainen maailmassa, jonka raskauskiloja on seurattu mediassa. Viimeisimpänä olemme päässeet ihailemaan ja hurraamaan naapurimaamme prinsessan raskauskilojen katoamista.

Joululahjavinkkien perässä toinen varma ja ikuisesti pysyväinen asia maailmassa (no, lehdissä) on jokakeväinen tsekkaus, kuka on laihtunut eniten ja kuka on parhaimmassa bikinikunnossa.

Tältä keväältä minun mieliini on jäänyt erityisesti Raakel Lignellin laihduttaminen, josta uutisoi MeNaiset. 50 kiloa laihtunut Lignell lehden mukaan:

ahmii päivästä toiseen body attackia, pilatesta, body pumpia.
Tunnin treeni on hänelle vasta alkupala. Kylläiseksi hän tulee kahdesta, joskus vasta viidestäkin perättäisestä ryhmäliikuntatunnista. Mausteeksi hän tarvitsee vielä ripauksen kuntosaliharjoittelua, uintia ja kävelylenkkejä.

Artikkelikuva

Ensinnäkin: olen aina ihaillut Raakel Lignelliä, koska hän on mielestäni näyttänyt, miten pyöreämpikin nainen voi olla iloinen ja aina positiivisen oloinen. Olen pitänyt häntä aina todella kauniina. Näin siis lehtien sivuilta seurattuna. Toiseksi: laihduttamisessa ei ole mitään vikaa, jos sellaiseen löytyy tarvetta ja halua. Kolmanneksi: liiallinen ylipaino on toki terveydellekin ajan myötä vaarallista ja riskialtista, ja henkisesti sekä fyysisesti rasittavaa. Ja ihan viimeiseksi: minusta on hienoa, että naistenlehtikin on rehellinen: laihduttaminen on kovaa työtä, se ei onnistu, jos siihen ei ole sitoutunut ja jos ei muuta ruokavaliotaan.

Kritiikin sanana kuitenkin se, että nämä jokakeväiset laihdutustarinat joskus korpeavat. Aivan kuin nainen olisi kokonainen ja ehjä vasta sitten, kun hän on laihtunut ne 50 tai 5 kiloaan täydelliseen kroppaansa. Aivan kuin vasta sitten voisi elää ja olla onnellinen.

En usko, että olen ainoa, jonka painoa on vahdittu kouluterveydenhoidossa, kavereiden keskuudessa, miesten silmissä, vaa'an numeroissa ja kaiken tämän vaikutuksena omassa mielessä. En tiedä, olenko ainoa, joka on ajatellut, että elämä alkaa, on parempaa ja ongelmat ratkeavat, kun vaaka näyttää 7,5 -17,5 kiloa vähemmän kuin kulloisellakin hetkellä.

Vasta vanhemmiten olen alkanut ymmärtää, että elämä alkaa, on parempaa, ja ongelmat ratkeavat, kun löydän iloni ja hymyni. Elämässä täytyy olla sen verran itsekäs, että pystyy tekemään sellaisia valintoja, jotka tekevät onnelliseksi. Jollekin se voi olla laihduttaminen, toiselle auringossa istuminen, kolmannelle puutarhanhoito. Onnellisuuteen ei johda se, että laihtuu ihannepainon ylittävät 2,5 kiloa, vaan se, että oppii tuntemaan itsensä.

En tiedä, kuka meitä vaatii tai vahtii ajattelemaan, että laihuus on tie onneen, kauneuteen ja rikkauteen. Kuka on keksinyt, että keski-ikäisyyttä lähestyvän 38-vuotiaan näyttelijän pitäisi näyttää samalta kuin lähes 20 vuotta aikaisemmin. Miksi lehdissä, mainoksissa ja mediassa saa pitää katsoa päivästä toiseen laihempaakin laihempaa naista? Miksi ei välillä sellaista, johon voisi samaistua? Kun paheksumme lähes yksimielisesti Kiinan ja Pohjois-Korean tyylisten maiden propagandaa, joka toistamalla samaa sanomaa saa ihmiset uskomaan, että johtaja on jumala, niin miksi emme avaisi silmiämme lähempänä huomaamaan, että meillä länsimaissa toistuu  ihan sama propaganda: laihuus on kauneutta, laihuus on onnellisuutta, laihuus on (naisten) jumala.

Joskus on vaikea ymmärtää, mistä edes johtuu laihuuden ihannointi kauneutena. Ehkä olenkin jotenkin sokea, mutta on esimerkiksi vaikea nähdä tässä kuvassa enemmän kauneutta kuin tässä.

Ettei menisi aivan naisasiaksi, niin mitäs sitten kuulukaan Bollywoodin rakastavaisten pariskunnan toiselle osapuolelle? 


Shah Rukh Khan, rakkauselokuvien kuningas ja miljardi(e)n fanin ihannoima näyttelijä on äskettäin aiheuttanut paheksuntaa muhinoimalla (juorujen mukaan) nuoren näyttelijättären kanssa, tupakoimalla kriketti-katsomossa ja ihan viimeisimmäksi rähinöimällä (oletettavasti) kännissä omistamansa krikettijoukkueen katsomossa, mistä sai porttikiellon koko stadioniolle. Asiaa uutisoineen The Times of Indian kommenteissa puolustellaan tähteä, mutta paheksutaan kännäämistä (SRK on muslimi), valehtelua "en ollu yhtään kännissä" ja muuten vain ökkyröintiä esim. poliiseja vastaan.

Näyttelijätkin ovat siis ihmisiä, lihovat, ryyppäävät, sekoilevat. On varmaan aika todeta, että elokuva on elokuvaa ja todellisuus jotain muuta. Ihan vain sattumoisin (eh) yllä oleva kuva on elokuvasta Devdas, jossa SRK näyttelee alkoholisoituvaa perijäpoikaa.

Keski-ikäisyyteen näemmä kuuluu myös sellainen "ilo", että joutuu näkemään idoleidensa vanhentuvan, sairastuvan, lihovan, roikkuvan nuoruuden rippeissä, laihduttavan, alkoholisoituvan, jopa kuolevan. Tähän(kään) keski-iän kammotukseen en ollut osannut varautua... Onneksi on vielä Amitabh Bachchan, joka on tähti vielä 70-vuotiaana. Ja jos palataan "meille": Johnny Depp, joka on kohta kolmannessa sukupolvessa teinien päiväunien kohde. Jotkut tähdet eivät ihan "luonnostaan" vanhene koskaan. Tai paranevat vanhetessaan.

Joo, kyllä mä näköjään haluan uskoa tähän nuoruuden satuun edelleen.  




Pahoittelen otsikon sanavalintoja. Siinä voisi olla vaikkapa raskauden ilo ja tähteyden onni. Voi vaihtaa, jos kokee mun valintani loukkaaviksi.

torstai 17. toukokuuta 2012

Raija-Sinikka Rantala: Miekkatanssi



Raija-Sinikka Rantalan Miekkatanssi (2012, Like)lähti mukaan kirjaston (helmet) uutuusluettelosta. Olen varmaan vähän säälittävä (=no life) ihminen, mutta rakastan niitä hetkiä, jolloin kirjasto tarjoaa uudet kirjat listoillaan. Välillä kurkin kirjoja tietenkin etukäteenkin, mutta parasta on se, kun niitä on iso lista edessä ja kirjoista voi valita haluamansa. Tykkäisin varmaan katsoa kauppojenkin uutuus-luetteloja ja napsia parhaat päältä, mutta tällä hetkellä (onko se koskaan?) en nauti sellaista elämää, että voisin ostaa kaiken mitä huvittaa (ja sitten siinä kulutuksessa on se ekologinenkin puoli, kulutushysteria, kaikkea ei voi ostaa, jne.). Kuitenkin, tämä kirja vaikutti ihan kiinnostavalta nimensä perusteella, ja nyt se tuli mukaan kirjastosta.


Miekkatanssi kertoo Annasta ja Askosta ja kaikista ihmisistä heidän ympärillään. Molemmilla on oma perhe, mutta kun he kohtaavat toisensa Moskovassa työmatkalla, löytävät he toisensa. Ensin suhdetta vähän salataan, ja sitten molemmat eroavat puolisoistaan ollakseen yhdessä.

Niin monta asiaa oli mennyt väärin. Jo silloin, kun perhe vielä oli koossa, Anna, mies ja lapsi, tunne-elämältään keskenkasvuisia ehkä kaikki kolme. Mutta mies oli muuttunut yhä enemmän lapseksi lapsen varttuessa. Paljon viinaa, vähän B-vitamiineja, ei lainkaan kärsivällisyyttä. Ja sitten, aina vain tiuhemmin oli tullut vastaan se humalan vaihe, jolloin kaikkien, myös kulloistenkin kyläilijöiden, piti olla samaa mieltä hänen kanssaan. - - Arjen aggressiivisuus oli pysyvä olotila.
Pekka ei koskaan käsittänyt, että Asko oli vain tullut kaupan päälle. Sattunut kohdalle, Volgalle. Ja alkanut purkaa avioliitossa kertynyttä aggressiolatausta.


 
Mutta miten hyvin toisen tuntee työtoveruuden tai lyhyen suhteen alun perusteella? Elämä ei ole enää samanlainen, kun entisen elämänsä jättää taakseen. Uudella elämällä ei ole tarjolla välttämättä parempaa.

Hän kulki kasseineen Pitkääsiltaa ja ajatteli, että tältä se nyt tuntuu, kun elämältä puuttuu pohja, kun on kerta kaikkiaan pelannut väärin ne iskelmän valttikortit.

Miekkatanssi on kertomus siitä, mikä vie ihmisen avioeroon. Siitä, mitä voi tapahtua avioeron jälkeen, kun kaiken tutun ja turvallisen heittää menemään.


Aivan niin helpolla Miekkatanssi ja Rantala ei lukijaansa päästä, vaan miekkakin pitää saada tarinaan mukaan.

Nyt seuraa vähän purnausta teoksen kerronnasta.

Jokaisen luvun alussa on kursiivilla tekstinpätkä, joka ei näennäisesti liity mitenkään luvun muuhun tekstiin. Niistä muodostuu teoksen toinen tarina. Periaatteessa pidän tällaisesta hieman uudenlaisesta tavasta kertoa asioita. Mutta sitten jään kuitenkin miettimään, että mihin kohtaa teoksen päätarinaa sijoittaisin tämän toisen tarinan? Ja juuri kun olen saanut tuskailuni tuskailtua, alkaa lukujen lopussa kursiivilla ja vahvistetulla tekstillä vielä uusi tarina. En ihan voi sanoa, että pidin näistä lukujen alku- ja lopputarinoista. En saanut niitä kumpaakaan nimittäin liittymään  päätarinaan kunnolla. Olen ehkä vähän laiska lukija ja suosin yksinkertaista tarinan etenemistä.

Nykyisin aika moni kirja on kirjoitettu samanlaiseen tyyliin: ensin luku päähenkilön näkökulmasta, sitten seuraava luku jonkun toisen näkökulmasta. Mieluummin myös toisesta ajankohdasta. Olen sisäistänyt tavan niin hyvin, että tunnen lukemiseni epämiellyttäväksi, jos tämä tyyli rikkoutuu. Olen kuin alus merellä, joka leijuu aaltojen mukana, eikä tiedä, mihin kiinnittyä, mihin edetä, mikä satama on määränpää. Eikä siinä mitään, koska tämän kirjan tarinassa oli hieman samanlaista tunnetta mukana: päähenkilökin leijaili eteen- ja taaksepäin, eikä oikein päässyt kiinnittymään uuteen elämäänsä ollenkaan.

Palaan vielä kerrontapaan seuraavan kirjan yhteydessä, jossa seilataan (uppoavassa laivassa) Kreikassa.

lauantai 12. toukokuuta 2012

Saako sanoa, jos ei tykkää?

Olen miettinyt pariin otteeseen hiljaa mielessäni, että mitäköhän sitä tekisi niiden asioiden suhteen, joista ei ole samaa mieltä muiden kanssa, tai mitenköhän sitä suhtautuisi niihin kirjoihin, joista ei tykkää yhtään.

Jälkimmäiset olen jättänyt viime aikoina lukematta loppuun, bloggaamatta ja ihan vain hiljaiseksi ja kuoliaaksi kohdaltani vaiennut. Koska siten blogi pysyy vähän parempituulisena, mennään hienommalla fiiliksellä, ollaan kaikkien ystäviä ja aurinko paistaa. 

Olen myös yrittänyt pitää mölyt mahassa muiden asioiden suhteen, joista olen eri mieltä kuin mitä kuuluisi olla. Nettimaailma yksinkertaistaa sanotun, koventaa sanat ja tekee mielipiteestä yksiuloitteisemman. Jotenkin siinä käy äkkiä niin, että asiat ja mielipiteet eivät riitele, vaan ihmiset. 

Kun sanottavansa kirjoittaa, haluaa päästä vähimmällä mahdollisella määrällä merkkejä ja kirjaimia, ja samalla sanoo liian kovaa mielipiteen. Käy niin kuin suomen kieltä vasta oppineen aikuisen kanssa tai itäsuomalaisen, joka muuttaa länteen. Sitä helposti loukkaantuu, koska se toinen ei osaa käyttää sopivassa suhteessa liitepartikkeleja tai muita jonninjoutavia sanoja niiden kaikkien merkittävien sanojen välissä. Niitä sanoja, ja ässiä ja passia, jotka saisivat toisen ymmärtämään, että periaatteessa olen samaa mieltä kyllä sinun kanssa ja varsinkin pidän sinusta ihmisenä, mutta voisihan tästä asiasta ajatella silleen niinkun toiseltakin kannalta. Vai mitäpäs mieltä olet?

Koska FB:ssä on vain like-painike, niin onhan se selvää, että siellä jo ohjeistetaan olemaan samaa mieltä ja tykkäämään toisen ajatuksista. Positiivisen ajattelun esimerkiksi laitoin tähän blogiinkin tykkään-painikkeen, mutta kukaan ei ole vielä tykännyt mistään. Ajattelen, että se hiljaisuus on niinku myöntymisen merkki joka tapauksessa. Heh.

No mutta itse aiheeseen.
Joskus mulle jää tänne kotiin lojumaan kirjoja, joista en osaa päättää, että lukisinko vai enkö, ne loppuun.
Nyt mulla on ollut sellaisena kirjana pitkään Linda Olssonin Kaikki hyvä sinussa (2012, Gummerus). Päätin lopultakin, että en lue kirjaa loppuun, olen päässyt noin sivulle 36 asti ja löytänyt ainakin kolme syytä, miksi en tykkää kirjasta.

1.

Olin vaalinut tärkeitä muistojani ja huolehtinut tarkoin siitä, etten ollut kuluttanut niitä loppuun enkä muuttanut niitä millään tavoin. Olin yrittänyt pitää ne tallessa, mutta järjestyksessä ne eivät pysyneet. Tiesin tarkalleen, missä kukin niistä oli ja mitä piti sisällään, sillä jokainen oli eräänlaisessa tyhjiössä, muista erillään. - - Kuin olisin kanniskellut  niitä mukanani lajittelemattomana myttynä, jonka painon alituisesti tunsin.
Olin alkanut ajatella, että jos pystyisin ottamaan muistot yksitellen esiin ja asettamaan ne oikeaan järjestykseen, niin kenties niitä olisi helpompi kantaa.

Toisto toimii erittäin hyvin Kalevalassa, kun siitä ei muuten tahdo nykylukija ymmärtää oikein mitään, mutta tuon edellisen sitaatin tekstin, joka kestää yhden kokonaisen sivun (se jatkuu vielä), olisin osannut kiteyttää yhteen lauseeseen: Halusin järjestää muistoni, jotka olivat epäjärjestyksessä mielessäni, helpommin kannettavaksi. Edellinen esimerkki ei ollut kirjan ainoa samaa asiaa kolmeen-neljään kertaan esiintuova katkelma, vaan sama tyyli jatkui koko alun, ja tuntui jatkuvan loppuun asti. Joissain teksteissä ymmärrän toiston tyyli- tai tehokeinona, mutta tässä teoksessa se töksäytteli tarinaa niin, että se ei kerta kaikkiaan tuntunut etenevän mihinkään.

2.


Talvisaikaan keitin joskus hernesoppaa. (toistoa, miten siitä ei tullut samanlaista kuin ukilla) Jos kaadoin ne (herneet) kylmään veteen kiehumaan possunlihan kanssa, keitosta tuli pehmeää ja puuromaista; jos lisäsin ne myöhemmin kiehuvaan veteen, herneistä tuli kiinteämpiä ja niiden kuorista läpikuultavia. - - Käytin aina ainokaista suurta kattilaani, ja ruuantähteet riittivät minulle moneksi päiväksi. - - keitto oli joka kerta erilaista eikä herenopasta koskaan tullut samanlaista kuin isoisän tekemästä (vielä kerran, ymmärsittehän?) Mutta sinä talvisena torstaina keitin kreikkalaista kalakeittoa.

En varmaankaan vain kestä lukea reseptejä. En kesken tarinan, jonka toivoisin nyt jo vähitellen lähtevän käyntiin. Toki on kivaa tietää, miten hernesoppaa tehdään, varsinkin kun tänään tehdään kuitenkin jotain muuta. Edelleenkin mietin, että onko tämä kirja kirjoitettu dementikoille? Kohdassa toistettiin kolme kertaa, että soppa (jota siis ei tehty) oli ukin mukaan tehty (silloin kun sitä tehtiin).

3.

Mutta epätodennäköisiäkin asioita tapahtuu. Itse asiassa monen ihmisen elämä on täysin epätodennäköistä. Luulen, että omituiset mahdollisuudet ympäröivät meitä herkeämättä. Olimmepa niistä tietoisia tai emme, valitsimmepa niitä tai emme, ne ovat yhtä kaikki olemassa. Se matkan varrella vastaan tuleva, mitä ei valitse, putoaa tiensivuun, ja elämämme tie on täynnä hylättyjä, omaan arvoonsa jätettyjä ja huomaamatta jääneitä mahdollisuuksia, niin hyviä kuin huonoja.

(ja tämäkin ajatus toistetaan pariin kertaan)

Näennäiset elämänviisaudet, joita jaetaan kirjassa coelhomaiseen tyyliin. Tämä kaikki on niin totta, tietysti. Mutta en ymmärrä kirjaa, jossa se pitää erikseen sanoa (vieläpä toistamalla pariin kertaan) niin, että siihen saadaan sanoja yhden sivun verran.

Maailma on täynnä sanoja, miksi niistä pitää käyttää samaa kaikissa lauseissa? Esimerkiksi epäodennäköistä: Metro-lehden jokaisesta pikku-uutisestakin löytyy enemmän synonyymeja kuin tästä kirjasta. Ja sitten vielä kertaalleen se toisto. ARGH!

***

Eikä siinä mitään, uskon että Linda Olssonin tyyliselle kirjalle on paljon lukijoita maailmassa. Tätä munkin kappaletta jonotetaan kirjastossa niin paljon, että palautan sen tänään uudelle lukijalle, joka arvostaa Olssonin tyyliä paljon minua enemmän.

Olen iloinen, jos ja kun joku löytää tästä teoksesta elämäänsä uusia asioita, viihtyvyyttä tai ihan mitä tahansa. Onneksi meitä ihmisiä on muutama muukin maailmassa ja mielipiteitä on yhtä monta kuin ihmistä.

Pakko kuitenkin sanoa, että ihan en tajua Olssonin mainetta ja menestystä kirjailijana. En myöskään ihan tajua edellisessä tekstissäni mainitun kirjailijan menestystä. Mutta maailmassa on monta asiaa, joita en ymmärrä.

Aina toki voi opetella ymmärtämään uusia asioita, joskus taas se ymmärrys ei riitä millään, vaikka kuinka yrittäisi venyttää ajatuksiaan.

Onneksi kuitenkin ymmärsin ihan heti tällaisen yhden uuden asian, jääkiekon syvimmän olemuksen ja filosofian. Se menee (mun mielestä) jotenkin näin:  





Kuvateksti 1.
Nyt kun me ollaan tässä edessä, niin te siniset ette pääse niinku tästä eteenpäin.

Kuvateksti 2.
Oui. Merde. Nyt ne KAIKKI meni siitä kuitenkin.

Kuvateksti 3.
No niin, nyt sitten te valkoiset ette mee tästä, kun me kökitään edessä.

Kuvateksti 4.
Ei kun siis me kaikki ollaan ystävii.
We are the (ice hockey) world, lallallaa...
Ps. Sori kun tönäsin sut siinä keskikentällä, laidassa ja parissa muussakin paikassa kumoon. No hard feelings? Onneks ei sattunut, vaikka taju meni,
mut öh, se on niinku pelinhenki... eihän tosta äijämuurista muuten läpi pääsiskään. 

perjantai 11. toukokuuta 2012

Turkka Hautala: Kansalliskirja


Tuukka Hautala on jäänyt minulle toistaiseksi (täysin syyttä!) tuntemattomaksi kotimaiseksi kirjailijaksi. Vaan ei jää enää.
Monen muunkin blogissa luettu ja kehuttu

Kansalliskirja

(Gummerus 2012)
nimittäin oli sen verran mahtava lukukokemus, että täytyy nyt kaivaa se Salokin esiin kirjahyllystä ja lukaista. 

Kuten totesin, aika moni on blogeissakin jo kirjoittanut Kansalliskirjasta, 
joten tällä kertaa taas hieman otan otteita muiden blogeista. 

***

Tessa kirjoitti vastikään, että kirja jää hänelle hieman vieraaksi, koska se niin selvästi liittyy länteen. 
Koska itse olen vahvasti (mukamas) idästä, voisin olla Tessan kanssa samaa mieltä, mutta sitten taas, seitsemän vuotta Turussa tekivät jotain minulle: 
aloin ymmärtää länsisuomalaista katsantoa. 
Hautalan kirjaa lukiessani huomasin itse asiassa vasta joidenkin novellien murteesta, että hei, tässähän ollaan Turun kupeessa.
Ja se murre saa minut vähän nostalgiseksi, koska niistä Turun vuosistani alkaa olla jo jokunen vuosi aikaa.
Täytyy sanoa, että Loppuun asti minä -novellin forssalaisuutta voi ehkä ymmärtää vain, jos on kuullut tarpeeksi monen forssalaisen syyttävän taustaansa elämänsä jokaisesta asiasta. 
Se tosin tapahtuu useimmiten vähän itseironisella ja kotiseuturakkautta uhkuvalla äänellä. 

Mutta Tessan kanssa olen samaa mieltä myös toisesta asiasta: 
en tajunnut ihan kaikkieni novellien jujua. 
***

Uskaltaisin jopa sanoa, että novellit olivat kovin eritasoisia. 
Teos alkaa vahvasti novellilla Mäkipaikkakunnilla
ainakin itse muistan lapsuudestani, että joka kerta kesäisin kun ajoimme Lahden ohi, piti hyppyrimäet bongata auton ikkunasta. 
Syystä, jota en ole myöhemminkään ihan tajunnut. 
Se kun vain kuuluu tehdä niin.
Ja teen omien lastenkin kohdalla niin,
syystä jota en tajua.
Seuraavakin novelli, Kiinalainen naapuri
on hauska. 
Näissä on samaistumispintaa: kukapa ei olisi tuntenut iloa siitä, että saa täysin vieraan vietellyksi suomalaisiin rappiollisiin tapoihin?! Mutta ruotsalaiseen jo suhtautuu aina vähän eri tavalla: sitä haluaisi inhota, mutta kun ne ovat niin kivoja.
Hautalan teoksessa alkua seuraa joukko hieman oudompia novelleita, 
mutta kun novellit ovat niin lyhyitä, 
ymmärrän, että joukkoon mahtuu myös sellaisia, jotka eivät ole niin must just mulle.
Annetaan suurella sydämellä ja isolla kädellä 
anteeksi, 
koska suurin osa novelleista on hienoja lyhyydestään huolimatta 
(tai ehkä juuri siksi). 

***

Joana nosti blogissaan Kansalliskirjasta esiin aivan mahtavia lainauksia. Varsinkin mopopoikien syljeneritys ja miehiset ohjeet jälkipolville ovat niin, 
niin mitähän ne olisivat?
Suomalaisia ja siksi niin rakkaita. 
Itseironisella tavalla hauskoja. 
Sillä sitähän Hautalan teos on myös. 
Hauska. 
Hauska, mutta tavalla, jossa ei naureta ihmisille, 
vaan tutkaillaan meille rakkaita asioita. 
Ja ovathan ne meille rakkaat asiat vähän koomisiakin.

***

Tuulia kirjoitti, että Hautala avaa suomalaisuutta ehkä hieman liiankin negatiivisessa valossa.
Mutta hei, eikös se kuulu itse suomalaisuuteen? Voiko suomalaisuudesta puhua millään muulla tavalla kuin vähän vähätellen, ironisesti ja sitten kuitenkin sillä tavalla, että siitä tavasta ymmärtää, että se kotiseutu ja -maa on itse kullekin niin kovin rakas.

***

Susa kirjoitti blogissaan aika tyhjentävästi, mitä kaikkea kirja pitää sisällään.
Se pitää oikeastaan niin paljon, että ei yhdessä postauksessa voi kirjoittaa sitä kaikkea ihastusta, mikä kirjaa lukiessa oli vastaanottamassa lukijaa.

 ***

Sama tunne tuli, kun luin Miika Nousiaisen Metsäjättiä, ja huokailin, että sellaista mun elämä tosiaan on ollut
suomalaisena suomalaisten keskuudessa.
Hautala liikkuu novelleissaan Nousiaista laajemmassa ajassa ja henkilöhahmotkin ovat välillä vanhoja, välillä nuoria.
Toisaalta samanlaisia tilanteita havaita eri-ikäisten toimia
varmasti on monella juuri minunikäisellä ollut Suomen kyliä ja kaupunkeja tarpoessa.

Miks sä just mult kysyt -novellissa keskustelevat nykyajan teinit. Kaikki on nii siistii ja asioita tehdään iha sikana.
Novellin lopussa selviää, että kyse onkin uussuomalaisista.

Huomaan, että Hautalakin on oman sukupolveni kirjailija.
Vaikka yritämme olla niin avaria katseiltamme ja ajatuksiltamme,  kuitenkin huomioimme sellaisenkin asian, että toisennäköiset teinit puhuvat ihan samalla tavalla kuin ehtasuomalaisennäköiset teinit.


Juuri kun olen nostamassa Hautalan Kansalliskirjan
oman sukupolveni Kalevalaksi, 
Hautala tekeekin sen itse. 
Valppaat sääriparit -novellissa mennään suomalaisen (maalaisen) syvimpään olemukseen eli 
pesäpallokentälle. 
Tarvitseeko tässä nyt erikseen mainita, että itse olen kentällä juossut kymmenen (ja vähän yli) vuotta. 
Vaikka Hautalan kentällä ovatkin lapualaiset, niin kyllä tämä upposi minuun. 
Hautala ujuttaa väliin vielä kalevalaista runomittaa,
joka saa kansallispelimme sen ansaitsemaansa arvoon (no ihan oikeasti, se on peleistä jaloin!). 

PESÄÄN EHTI PELINAINEN 
ETENIJÄNÄ ETEVÄ

Vähänhän tässä pitää miettiä, että mennäänkö tässä kohtaa jo vähän yli kaiken kansallisuuden, mutta päätän nyt, että ei mennä. 

Hautalan kirja on juuri niin kansalliskirja kuin se on. 
Se on myös oman sukupolveni näkemys suomalaisuudesta, maalaisuudesta ja maalta kaupunkiin muutoista, muutoksista, ja niin, vähän se on kallellaan länteen päin. 

Samalla kun nostan Hautalan teoksen oikeastaan edellä mainitun huippuun, niin mietin jo vähän, että eihän näitä enää tulisi montaa. 
Voiko elämästä 80-luvulta eteenpäin olla vielä paljon sanottavaa monella eri mieskirjailijalla? 
Löytyykö vielä jotain samaistumispintaa, kun oikeastaan kaikki äänikaseteista tv-sarjoista internetin tulosta on jo käsitelty? 


Arvioni + + + + +, 
koska ei tähän nyt ollut yhtään mitään lisättävää. 

PS. Ne, joiden blogia en lainannut, eivät hypänneet googlettamalla silmille.   





torstai 10. toukokuuta 2012

Seuraavaksi lukisin..

Melkein yhtä ihanaa kuin aloittaa loistava kirja on suunnitella, kasata, pinota ja miettiä,
mitä lukisi seuraavaksi.

Välillä tulee notkuttua (liikaa) kirjasto(i)ssa, tai helmetissä netissä varailemassa kirjoja.
Sitten huomaa, että lainarajoitin on oikeastaan ihan hyvä systeemi,
koska välillä on pakko (nolona) käydä palauttamassa ne kirjat,
joita ei nyt(kään) ehtinyt lukea.

Ja sitten voi varata taas vähän lisää.

Nyt mennään rajoittimella, mitä tulee kirjaston kirjoihin.
Tavoitteena olisi ihan vain lukea ne kirjat,
jotka on kotiinsa asti kantanut.

On sille kirjastossa ravaamattomuuteen toinenkin syy:
En ole tutustunut uuden kotikaupunkini kirjastotarjontaan,
vaikka ensihätään sen lähimmän kirjastoni löysinkin.
Ja tulee vähän liikaa matkaa, jos menee entiseen.

Jostain syystä kirjoja löytyy kuitenkin iso(t) kasa(t) kotoa.
Iltapuhteiksi voi aina pikkuisen organisoida luettavaa
uusiin kasoihin.

Joku järjestys
muuten kaaottisessa elämässä
pitää olla.

Keskimmäisenä on kotimaisten pino.
Se on matalin,
mutta ihan vain sen takia, että olen lukenut innokkaasti melkein kaikki kotimaiset jo.  
  



Kun luin Marian Keyesin kirjailielämästä Peiton alla -teoksesta, innostuin pitkästä aikaa taas hömppäkirjallisuudesta (pitäisi kai modernisti kutsua sitä chick litiksi).

Marian Keyes on itseoikeutetusti mukana, samoin vanhat suosikkini Jennifer Weiner ja Jane Green, joista jälkimmäisen Vuosi maalla ainakin aiheensa puolesta sopii elämääni tällä hetkellä kuin narsissi kukkapenkkiini. Kate Jacobs on minulle aiemmin tuntematon kirjailijatar, nähtäväksi jää, että kannattiko tutustua. Maria Rocher ei aivan toisten blogien perusteella vakuuttanut, mutta kun kirja on tarpeeksi monta kertaa vastaan tullut kirjastossa, niin olen sen kantanut mukaani. Ja mitä oli puhe Rohas-postaus yhteydessä kirjailjattarien ulkonäöstä, niin kannattaa ehkä vilkaista toisenkin kerran teoksen takakansikuvaa, joka näkyy Teoksen sivuilla.

Nämä kirjat odottavat siis aurinkoisia iltapäiviä ja terassikalusteita. Tuskin maltan!   


Venäjän maa antoi uusia mummoja, dostojevskin ja tänä keväänä myös uutuussuomennoksia. 

Ulitskajaa on jo toisaalla luettu, jo kuolleen Dovlatovin teos kertoo vallankumouksesta, Griskovetsin teos siperialaisesta pikkukaupungista. Liken kustantama Uusi yläluokka taas Putinista ja naapurimaamme valtaapitävistä. Olisikohan tämä ensimmäinen kasa, johon tartun? Niin kiinnostavaa!   


Jotenkin melkein salakavalasti matkaani aina vilahtaa kotimaista kirjallisuutta. Ehkä siksi, että se vaan on niin huippua. Aina oppii jotain uutta kotimaansa menneisyydestä, ja sitten toisaalta myös kotimainen huumori on vain niin sytyttävää. Vai miksi sitä tuli naurettua itsensä kippuraan edellisiltana herrojen Kyrö ja Nousiainen parissa... En melkein osaa päättää, mistä nämäkin aloittaisin (Kyrön jälkeen). 

Nämä taas ovat (valitettavasti) vähän niin kuin varasijoilla. Aina ihan kaikkeen ei ehkä kuitenkaan ehdi syttyä... 


Sitten on vielä se pikkupaheeni, maailmannurkka jossain, joka edelleen kiehtoo ja kiinnostaa. Jossain vaiheessa mulla oli ylimääräistä aikaa iltasella yöllä ja silmät sihrullaan kirjoitin muistiin kiinnostavia kirjoja, joita Swapna Krishna on esitellyt omassa blogissaan. Joitakin ehdin etsiäkin, loput etsin, kun löydän muistiinpanot kirjoista ja niiden nimistä.  

Ja sitten on vielä vähän muitakin... Osa näistä kirjoista kesken lukemisen (ollut kauankin).

... ja joitakin muitakin...

... ja sitten ne loput, jotka olen varmuuden vuoksi ostanut hyllyyn odottamaan (ehkä vähän pidempääkin) aikaa, jolloin ehdin tarttua kirjaan ja avata kannet.


Että ehkä joskus eläkeiässä ehdin näihin loppuihin asti.
Mutta siis, onhan se piiiiiiiiiitkä kesäloma alkamassa kuitenkin.

Palaan postailemaan, jos en jyräydy kirjapinojen alle!