EM-loppukiri: Tsekki / Portugali / Puola

Milan Kundera: Tietämättömyys

2002 WSOY

L'ignorance 2000

suomentanut Annikki Suni

154 sivua

Milan Kundera on yksi vanhemmista lempikirjailijoistani, jonka teoksia luin aikana, jolloin en aivan täysin ymmärtänytkään hänen teostensa hienoutta. Olemisen sietämätön keveys on teos, johon palaan aina uudestaan löytääkseni jotain uutta. Tietämättömyys (2002, WOSY) tuli edustamaan EM-kisamaiden Tsekkiä, joka ei kisoissa pärjännyt, mutta kirjallisuuden puolella pärjäsi taas hyvin. 

Tietämättömyys-teoksen kantava teema on emigrantit, jotka ovat lähteneet Tsekeistä neuvostoarmeijan vyöryessä Prahaan vuonna 1968. Irena on yksi heistä, jotka lähtivät maasta. Hän on asunut Pariisissa kaksikymmentä vuotta, kunnes vihdoin palaa maahansa ja kotikaupunkiinsa. Matkalla hän tapaa sattumalta lentokentällä Josefin, jonka muistaa opiskeluvuosiltaan. Irenalla ja Josefilla on täysin erilaiset muistot toisistaan, ja muistojen erilaisuus saa aikaan sen, että he tapaavat toisensa täysin erilaisin odotuksin. Molemmat hakevat toisistaan jotain mennyttä, jota eivät löydä enää Prahasta. 

Kirjassa pohditaan nostalgiaa ja sen merkitystä aina Odysseuksesta alkaen. Myös Odysseus purjehti matkoillaan kaksikymmentä vuotta, kunnes palasi Ithakaan. Miten emigrantit, joilla ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta paluuseen, kokevat maansa jälleen sen nähdessään ja tavatessaan ne ihmiset, jotka jättivät taaksensa. Paikat ovat muuttuneet, ihmiset ja sukulaiset eivät ole heistä puhuneet vuosiin, koska ovat pelänneet loikkaamisen vaikuttavan omaan elämäänsä. Ovatko emigrantit enää kenenkään muistoissa? Kun kaupunki ja suku ei tunnu kodilta, tuntuu kieli paikalta, jonka voi tuntea kodikseen, ajattelevat Irena ja Josef.

Kunderan teosta oli ilo lukea, sen mietintää kodista ja elämästä toisaalla. 

*********

Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira

1996, Tammi

Sostiene Pereira, 1994

suomentanut Liisa Ryömä

176 sivua

Portugalia edustaa kirjallisuuskatsauksessa hieman yllättäen italialainen Antonio Tabucchi, jonka teoksessa Kertoo Pereira (1996, Tammi) eletään Lissabonissa. Tarkemmin vuodessa 1938, jolloin Portugali eli yksinhallitsija Salazarin vallassa. 

Pereira on työssä journalistina lissabonilaisessa lehdessä, johon kirjoittaa kulttuuritekstejä. Hän voi kirjoittaa näennäisen itsenäisesti juttuja kirjailijoista, joista haluaa, mutta huomaa, että on ottanut liiallisia vapauksia. Lehden päätoimittaja huomauttaa, että tekstien pitäisi kertoa sellaisista kirjailijoista, jotka ajattelevat Portugalista isänmaallisesti. 

Pereira tutustuu journalistiharjoittelijaan, nuoreen Monteiro Rossiin ja tämän tyttöystävään Martaan. Nuoret saavat Pereiran tekemään asioita, jotka ovat hieman epäilyttäviä. Tämän Pereira huomaa ainakin siinä vaiheessa, kun poliisi tulee etsimään Rossia. Pereiran on aika miettiä, uskaltaako hän tehdä asioita päätoimittajan toiveiden (käskyjen) vastaisesti. 

Kirja toi palan maailmaa, joka oli päässyt minulta unohtumaan/ olemaan tietymättömissä: Portugalin Salazarin aika ei tunnu kovinkaan tutulta, joten ihan hyvä idea lukea eurooppalaista kirjallisuutta: paljon on tapahtunut Euroopan historiassa. 

Ja Portugali upeasti (ja hieman yllättäen) finaalisssa sunnuntaina!

**************

Eva Weaver: Jacobin takki 

2013, WSOY

The Puppet Boy of Warsaw, 2013

suomentanut Anna Lönnroth

359 sivua

Puolasta kertoo Eva Weaverin Jacobin takki (2013, WSOY), jossa ajankohta on toinen maailmansota. Eurooppalaisessa kirjallisuudessa sota onkin tapahtuma ja ajankohta, joka jakaa sekä maanosan historiaa ja luonnollisesti kirjallisuutta: Tabucchin kirjassa eletään kuohuntavuosia, jotka edelsivät sotaa, Kunderan teoksessa sodan jälkeistä aikaa, jossa kylmä sota vaikutti pitkään ja tapahtumat historiassa sekä ihmisten elämässä kulkivat Neuvostoliiton vaikutuspiirissä omalla tavallaan. 

Jacobin takki kertoo ajasta myrskyn eli sodan aikaan. Jacob on nuori poika, joka elää Varsovassa. Hän on juutalainen ja elää kaikki ne hetket, joiden aikana juutalaisten elämään ja elämänpiiriä kutistetaan. Ensin juutalaiset eivät voi käyttää samoja ratikoita, käydä koulua, sitten heidät ahdetaan juutalaisghettoon ja sitten alkavat kuljetukset keskitysleireille. Kaiken kurjuuden, nälän ja epätietoisuuden keskellä Jacobilla on isoisän takki, joka on täynnä salataskuja. Näihin taskuihin mahtuvat kaikki pienet nuket, joilla Jacob viihdyttää ihmisiä: nukketeatterilla nälkä ja kuolema pysyvät vähän aikaa mielestä poissa. Nuket pitävät Jacobia hengissä hieman paremmin ja varmemmin ja iso takki mahdollistaa sankariteot ghetossa. 

Kirja kertoo karmaisevista tapahtumista ja kysyy kahta asiaa: miten oli mahdollista, että kukaan ei nähnyt, mitä tapahtui silmien edessä? Miksi ne ihmiset, jotka näkivät gheton naapurissa tapahtumat, olivat hiljaa? Kirjassa kysytään myös: miksi juutalaiset eivät nousseet kapinaan ennen kuin oli liian myöhäistä? 

Kirjan rakenne on outo, sillä itselleni tämä oli Jacobin tarina. Kun kirjassa siirryttiin osaan kaksi ja kolme, en ollut tarinassa enää niin intensiivisesti mukana. Empatiani ei riittänyt saksalaissotilaalle, josta toinen osa kertoi, aivan näin pian sodan tapahtumien jälkeen. Toinen osa olisi voinut olla kokonaan pois. Vaikka ymmärränkin tarinan: lapsenlapset eivät voi ottaa vastuuta isovanhempiensa teoista. 

**********

EM-kirjallisuutta tulossa vielä muutaman kirjan verran, postaukset taitavat mennä ensi viikolle. Otetaan vaikka Hesa Cupin kunniaksi yksi ylimääräinen viikko. Hesa Cup siis alkaa maanantaina ja kestää koko viikon. 

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Margaret Atwood oli 90-luvulla yksi suosikkikirjailijoistani. Olen viime vuosien aikoina halunnut päästä lukemaan Atwoodin kirjoja uudelleen, koska kirjoista en muista kuin sen, että pidin niistä todella paljon. Kirjahyllyyni onkin kertynyt Atwoodin teoksia pino, ja olin innoissani, kun nyt vihdoin sain aloitetuksi luku-urakkani teoksesta Nimeltään Grace (1997, Otava). 

Nimeltään Grace on 650-sivuinen järkäle, joka kertoo nimensä mukaisesti Grace Marks -nimisestä naisesta, joka kaiken lisäksi on aivan oikeasti ollut olemassa. Grace Marks tuomittiin vuonna 1843 tapahtuneista murhista. Hän oli sen ajan lehdistössä esillä laajasti: nuori nainen oli kaunis ja nuori (vain 16-vuotias murhien aikaan). Lisäksi murhatut elivät sensaatiomaista elämää: Thomas Kinnear, joka sai surmansa, eli taloudenhoitajansa, Nancy Montgomeryn, kanssa rakkaussuhteessa. Myös Nancy surmattiin samaan aikaan kuin hänen rakkaansa. 

Murhat eivät ole kirjan tarinassa pääosassa, vaan Grace, joka viruu vankilassa, joko syyttömänä tai syyllisenä - asiasta ei päästä selvyyteen. Hänen "rikoskumppaninsa" saa syytteen ja tuomionsa, mutta Grace jää vankilaan. Hän pääsee kertomaan tarinaansa 16 vuotta tapahtuneen jälkeen psykiatrille, Simon Jordanille, joka saapuu vankilaan tutkimaan tapausta. Samalla myös lukijalle selviää, minkälainen Gracen elämäntarina on. Jo siirtolaistarina ja selviytyminen uudella mantereella on kiinnostavaa luettavaa. Miten monilapsinen perhe selvisi 1800-luvulla, kun se saapui Amerikan mantereelle: Grace joutui nuorena, nykyaikana ajateltaisiin että lapsena, tekemään työtä elättääkseen itsensä. 

Jordanilla on psykologian keinoja (tieteenala alkoi 1800-luvulla kehittyä) saada selville, mitä oikeastaan tapahtui. Hän yrittää saada selville, onko Grace oikeasti syyllinen vai ei, aina siihen asti, kunnes Jordanin elämässä alkaa tapahtua asioita, jotka sotkevat hänen keskittymistään Gracen tarinaan. 

Kuinka suuren osan hänen tarinastaan Simon voi uskoa? Onko hänen syytä epäillä sitä hiukan, kohtalaisesti vai paljon? 

Vaikka kirjassa ei ole sen ihmeempiä juonenkäänteitä kuin Gracen kohtelu vankilassa ja mielisairaalassa ja hänen syyttömyys-syyllisyys-spekulaatio, Atwoodin teksti etenee juohevasti ja koukuttavasti eteenpäin. Välillä kertomuksen ja välillä kirjeiden muodossa tarina rullaa, eikä kaikille asioille saada loppuratkaisua. Lukijalle (ainakin itselleni) jäi paljon kysymyksiä pyörimään mieleen. 

Kirjaa ovat lukeneet viimeisimmäksi blogi-maailmassa mm. Lukuisa ja Nenä kirjassa -blogistit.  

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

1997, Otava

Alias Grace, 1996

Suomentanut Kristiina Drews

643 sivua

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys (1996/1983, WSOY) on kirja, joka on ollut mielestäni maailman paras kirja, tai ainakin yksi parhaimmista. Niitä sellaisia kirjoja, jotka ottaisin mukaan autiolle saarelle, jos olisi pakko valita. 

En oikeastaan tiedä, en siis muista, milloin tutustuin Milan Kunderaan ensimmäisen kerran. Enkä ole varma, tapahtuiko tutustuminen ensimmäiseksi kirjan vai Kunderan kirjan perusteella tehdyn elokuvan kautta. Olen tähän päivään mennessä kuitenkin sekä nähnyt elokuvan että lukenut kirjan niin monta kertaa, että voisin sanoa niiden täydentävän toisiaan ja sekoittuvan niin täydellisesti toisiinsa, etten osaa sanoa, mikä mielikuvani on syntynyt mistäkin. 

Totta on, että näin elokuvan samoihin aikoihin kuin monet muutkin Daniel Day-Lewisin elokuvat, kuten Minun elämäni, Viimeinen mohikaani, Isän nimeen. Toisaalta sen jälkeen, kun luin Olemisen sietämätön keveys -teoksen, luin myös kaikki muutkin Kunderan teokset. 

En osaa sanoa, mistä toinen ihastus alkaa ja mihin toinen loppuu. 

Kunderani olin kuitenkin jossain vaiheessa jo haudannut ja kuopannut. Kunnes päätin ryhtyä tammikuun teemaani: kirjojen uudelleen lukemiseen. 

Kirja kertoo Tomášista ja Terezasta, Prahan kevään eli vuoden 1968 Neuvostoliiton miehityksen aikoihin. Tomáš on ammatiltaan kirurgi ja vapaa-aikoinaan naistenmies. Hän on eronnut mies, joka viettää kevyttä elämää. Aina siihen asti, kunnes tapaa Terezan. Tomáš ei ole aivan varma, haluaako hän tavata maalaisen Terezan uudelleen, haluaako hän Terezan elämäänsä. Kuinka hän voisikaan olla varma?

Onko parempi elää Terezan kanssa vai jäädä yksin?

Ei ole mitään mahdollisuutta tarkistaa, kumpi ratkaisu on parempi, sillä ei ole myöskään vertauskohdetta. Ihminen elää kaiken heti ensi kerralla ja valmistautumatta. Ikään kuin näyttelijä joka esiintyy harjoittelematta osaansa. Mutta minkä arvoista elämä voi olla, jos sen ensi harjoitus on elämä itse? 

Tomáš ja Tereza tutustuvat toisiinsa. Tereza tutustuu myös siihen tosiasiaan, että Tomáš ei tule koskaan jättämään muita naisia, joihin Tomáš haluaa tutustua kuin valloittaja uusiin maanosiin. 

Tulee vuosi 1968 ja neuvostoliittolaiset vyöryvät Prahaan. Maasta pelastautuvat ne, joille se on mahdollista ja niinpä Tomáš ja Tereza lähtevät Sveitsiin, josta Tomáš saa työpaikan. Elämä ei muutu, ja Tereza palaa takaisin Prahaan. Tomáš seuraa perässä, koska on tehnyt kerran valintansa ja hänen elämänsä on Terezan kanssa. 

Tarinan juonen Kundera kertoo lyhyesti, kirjan ensimmäisessä osassa. Kirja on jaettu seitsemään osaan, joissa kussakin palataan tarkastelemaan Tomášin ja Terezan tarinaa uudesta näkökulmasta. Näkökulmat tulevat ilmi osien nimissä: sielu ja ruumis, keveys ja paino. Kirjassa mietitään sitä, onko keveys aina helpompaa, ovatko ruumis ja sielu koskaan yhdessä. 

Jos keimailu onkin toisille naisille merkityksetön tottumus ja toinen luonto, Terezalle se merkitsee tärkeää tutkimuskenttää jolla hän aikoo selvittää mihin pystyy. Mutta juuri siksi että hän suhtautuu siihen vakavasti, hänen keimailustaan puuttuu keveys, se on tietoista, väkinäistä ja liioiteltua. 

Voisi sanoa, että kirjassa mietitään, miten Tereza kestää naisissa juoksevaa miestään, mutta kirjan loppua kohden myös sitä, miten näennäisesti kärsivästä Terezasta tuleekin se, joka pitää Tomášia pihdeissään. 

Kirjassa on myös muita henkilöitä: Sabina ja Franz, joiden välisestä suhteesta kirjoitetaan osassa "Käsittämättömiksi jääneet sanat", jonka nimi kertookin jo, että heidän välillään ei koskaan synny täyttä ymmärrystä. 

Olen aiemmin lukenut kirjaa Tomášin ja Terezan tarinana, mutta tällä kertaa aloin kiinnostua Sabinasta, joka on aiemmin tuntunut jotenkin ärsyttävältä henkilöhahmolta. Mutta ehkä kuitenkin Sabina on se, joka on kirjan keskeisin hahmo. Sabina on taiteilija, Tomášin rakastajar. Kun Sabina kohtaa Franzin, hän valitsee toisin kuin mitä ehkä olettaisi. 

Sanomme että ihmisen kannettavaksi on pantu jokin taakka. Ihminen joko kantaa taakkansa tai sortuu sen alle, kamppailee sen kanssa, häviää tai voittaa. Mutta mitä Sabinalle oikeastaan oli tapahtunut? Ei mitään. Hän oli jättänyt yhden miehen koska oli halunnut jättää tämän. Oliko mies vainonnut häntä? Tai kostanut hänelle? Ei. Sabinan draama ei ollut painon vaan keveyden draama. Hänen kannettavakseen ei ollut pantu taakkaa vaan olemisen sietämätön keveys.

Kaiken taustalla ovat tapahtumat Prahassa vuonna 1968 ja henkilöhahmoissa näkyy ihmisten erilainen selviytyminen noista historian tapahtumista, jotka ovat yksi Euroopan historian suurista luvuista. 

 *****

Luin kirjaa eri tavalla kuin aiemmin, sillä nyt kun elämää on jonkun verran jo takana, on helppo nähdä oikean elämän ihmisiä kirjan henkilöhahmoissa ja miettiä henkilöhahmojen ratkaisuja aivan eri tavalla kuin aiemmin. Aiempien lukukertojen hohdokkuus ja mielikuvat muuttuivat arkielämän törmäilyksi ja tavallaan kirjassa pelätyssä asemassa oleva kitch tuli kirjaan mukaan. Voiko 80-luvun kirja elää nykymaailmassa ilman, että se olisi hieman naurettava? 

Toisaalta, kirja silti säilyttää rakkaan paikkansa elämässäni. Luulen, että palaan kirjaan vielä joskus. Tai sitten en palaa. Pidän kirjasta aivan erityisen paljon ja sillä on monella tapaa aivan erityinen paikka eletyssä elämässänikin. En oikein osaa eritellä perimmäisiä tuntojani kirjasta, mutta autiosaari-tavaraa tämä vieläkin on. En osaa myöskään sanoa, mitä ajattelisin kirjasta ilman vuosien tuomaa muistojen painolastia, tai kirjan ja elokuvan kietoutumista toisiinsa. On myös ihanaa sanoa, että onneksi ei tarvitsekaan, vaan onneksi kirja on elänyt niin monta vuotta mielessä. Nyt se elää hieman eri tavalla. 

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

1996, WSOY, 9. painos

alkuteos: Nesnesitelmá Lehkost Bytí 1983

suomentanut Kirsti Siraste

Banana Yoshimoto: N.P.

Banana Yoshimoton N.P. (1996, Otava) -teoksen piti jatkaa sarjaani uudelleen luetut kirjat, joista olen pitänyt jossain vaiheessa elämääni -teemaani. Lukiessani kirjaa minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että en ole ehkä koskaan lukenutkaan tätä kirjaa. En tiedä, voiko lukemansa kirjan niin täysin unohtaa, ettei muista siitä mitään? Yoshimoton Kitchen-teoksen olen lukenut, siitä on todisteena merkinnät ja muistiinpanot. Luulen, että N.P. on jäänyt ehkä kuitenkin lukematta, joten liitän tämän kirjan Mount Everest -vuorikiipeily-haasteeseeni, koska tämä kirja on odottanut kirjahyllyssäni lukijaansa. 

Banana Yoshimoto on taiteilijanimi, joka kätkee taakseen kirjailijan nimeltä Mahoko Yoshimoto (s. 1964). Yoshimoto kasvoi Tokiossa kirjailijaperheessä ja opiskeli yliopistossa kirjallisuutta. Yoshimoton kirjoista Kitchen ja N.P. on suomennettu; kirjoja on paljon enemmänkin, mutta niitä ei löydy suomeksi. Yoshimoto ei liene kovin tunnettu kirjailija Suomessa ja lukiessani teosta N.P. en ihmettele ollenkaan asiaa. Kirjaan on vaikea päästä sisälle ja ymmärtää sen maailmaa. 

N.P. nimi tulee kirjasta, joka on 97 novellin kokoelma ja jonka 98. novellia tässä teoksessa pyritään kääntämään. Novellia kuitenkin tuntuu ympäröivän kirous: kaikki, jotka ovat yrittäneet kääntää novellia japaniksi, alkavat hautoa itsemurhaa, ja toteuttavatkin aikomukset. Wikipediassa Yoshimoton kirjailijaidoliksi mainitaan mm. Stephen King, ja tästä teoksesta tuleekin mieleen, että kyseessä on kauhukirja. Mutta ehkä ei sittenkään, koska kirjassa selvitään ilman yliluonnollisia käänteitä. Teoksesta itse asiassa kääriytyy esiin rakkaustarina: miehen ja naisen ympärillä tosin tapahtuu kaikenlaista muutakin, kuten isän ja tyttären sekä siskon ja veljen välinen rakkaussuhde, perheiden hajoamisia, entisiä tyttöystäviä, kännisiä seikkailuja ja kaikkea, mitä nyt kuvitella saattaa. Ja vähän sellaistakin, mitä ei kuvitella edes uskaltaisi, tai haluaisi. 

Kirjaan on vaikea päästä sisään, koska lukijana en oikein ymmärtänyt, että mikä tämä kirja oikein haluaa olla. Japanilaista kirjallisuutta lukiessani törmään usein tähän samaan pulmaan: en ymmärrä, miten kirjaa pitää lukea. 

Teoksen päähenkilönä on Kanoo, joka ikävöi poikaystäväänsä, Shoojia. Shooji yritti kääntää novellia, mutta joutui kirouksen uhriksi. Kanoo tapaa siskon ja veljen, Sakin ja Otohikon, sekä Suin, edellisten puolisiskon, jotka hekin liittyvät novelliin ja sen kääntämiseen. Japaniin tuleva kesä kuluu tutustuessa näihin henkilöihin ja selvittäessä novellin mysteeriä. Samalla kirjan sivuilla versoo rakkaus, joka valtaa Kanoonin mielen lopultakin. 

Kirja on kuin kaaos, joka rikkoo järkeä ja järjestystä vastaan. Siinä tapahtuu kauheuksia, mutta myös nuoren aikuisen versovaa kaunista rakkautta. Ehkä japanilainen järjestys tarvitsee tekstin, joka särkee järjestyksen: 

Japanissa vallitsee niin täsmällinen järjestys, hyvä ja paha on standardisoitu, kaikki ovat niin huolissaan siitä mitä toiset ajattelevat, ja jos ruuhkajunassa joku hullu tuleekin kourimaan, on siellä sitten taas joku niin hirveän sydämellinen ystävällinen mummo että alka aivan itkettää. 

Jälkifiilikset kirjasta: sekava olo, koska en tiennyt, miten kirjaa olisi pitänyt lukea. Onko se kauhua, jännitystä, romantiikkaa, huumoria - vai ehkä kaikkea näitä yhdessä? Sekava olo jäi myös siitä, että en osaa oikein tehdä lopullista ajatusta siitä, mitä kirja halusi sanoa, ja minulle jäi jälkimakuna olo, että jonkun pitäisi selittää, mitä nämä kaikki itsemurhat symboloivat? Entä sukurutsat? Jos kaikki tämä ällötys-kerros olisi ollut poissa, olisi kirja ollut normaalinoloinen kuvaus nuoren naisen kasvusta rakkauteen ja aikuisuuteen, ja karun menneisyyden hyväksyminen. 

Banana Yoshimoto: N.P. 
1996, Otava
alkuteos N.P. 1990
suomentanut Kai Nieminen
203 sivua