Joël Dicker, Jojo Moyes, Heidi Köngäs -yhteispostaus

Lukujumi alkaa olla ohitettu, ja luetut kirjat taas tuntuvat joltain. Pari kirjaa tuli kirjaston laina-ajan loppumisen myötä lukuun ja myös yksi oman kirjahyllyn kirja tuli luettavaksi. Tässä yhteispostaus kolmesta kirjasta, kuvituksena helmikuun maisemia lähialueilta. 

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

2016, Tammi

Les livre des Baltimore 2015

suomentanut Kira Poutanen

555 sivua

Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia (2016, Tammi) kiinnosti minua jonkin verran, kun huomasin Dickeriltä tulevan jo toisen suomennoksen, ja vaikka en ole lukenut sitä ensimmäistä, päätin lukea tämän nyt.

Kirja oli kutakuinkin täysin erilainen kuin etukäteen ajattelin, Baltimore kirjan nimenä sai minut luulemaan, että kirjailija on yhdysvaltalainen. No, Dicker onkin ranskankielinen sveitsiläinen. Olisihan tuollainen asia pitänyt tietää jo! Kirjan tapahtumat kuitenkin ovat Yhdysvalloissa.  

Teoksen päähenkilö Marcus Goldman on kirjailija, joka kohtaa entisen rakastettunsa, Alexandran. Tarinassa avataan muistoja, jotka kertovat Marcusin suvun tarinaa, ja tapahtumat avautuvat vähän kerrassaan lukijalle. Jotain traagista on tapahtunut, minkä jälkeen rakkaiden tiet ovat eronneet, samoin kuin sukulaisten suhteet ovat rakoilleet. 

Menneisyydessä, tarinan takaumissa, elävät ja voivat hyvin Goldmanin Baltimoren veljekset, Woody ja Hillel, ja heidän rikas Saul-isä, joiden kanssa köyhemmän perheen serkkupoika Marcus pääsee viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa lomat. 

Marcusia alkaa kiinnostaa, miksi Saul-setä oli rikas ja miksi hänen perheensä ei? Mitä tapahtui, ja mitä salaisuuksia jäi kertomatta. 

Pidin kirjailijan tavasta kertoa tarinaa, mikään ei selvinnyt liian aikaisin, vaan juuri sopivasti vähän kerrassaan avautuen. Eihän tässä auta muu kuin lukea myös Dickerin Harry Quebert. 

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

2017, Gummerus

The One Plus One 2014

suomentanut Heli Naski

482 sivua

Jojo Moyesin uutuus Parillisia ja parittomia tuli luettavakseni pikavauhtia kirjastosta, ja kirja olikin pakko lukea heti, koska se on melkoisen haluttu (varattu) kirjaston puolella. Moyesilta olen aiemmin lukenut vain Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -kirjan, mutta pitäisi lukea ne muutkin.

Moyesin teokset käsittelevät vähän hömppää, mutta niissä henkilöt ovat vähän erilaisia, niitä joita ei oteta mukaan koulussa ja jotka ovat jollain tavalla normista poikkeavia.

Tässä teoksessa päähenkilönä on Jess Thomas, yh-äiti, jolla on kaksi lasta: matikkanero Tanzie ja Nicky, nörtti, joka juoksee karkuun naapurin lapsia, jotka uhkaavat hakata hänet.

Tanzien olisi mahdollista aloittaa opiskelut yksityiskoulussa stipendin turvin. Koska stipendi ei korvaa opintomaksuja 100 %, yrittää perhe saada rahoja loppumaksuihin niin, että Tanzie osallistuu matikkaolympialaisiin, ja voittorahoilla maksaa opintomaksut. Kisa on Skotlannissa, ja sinne on kallista matkustaa.

Jess tekee kahta työtä, jossa toisessa siivoaa mm. Ed Nichollsin vapaa-ajanasuntoa. Ediin Jess törmää matkalla Skotlantiin. Näin ja Ed ja Jess pääsevät tutustumaan toisiinsa ja hyvin erilaisiin maailmoihinsa. Ed on menestynyt it-alalla, mutta tehnyt jotain tosi typerää, ja joutuu olemaan töistä pois vähän aikaa. Lopulta molemmat joutuvat miettimään, mitä perhe ja raha merkitsee elämässä. Loppuratkaisu oli kirjassa kovin ennalta-arvattava, seikkailu ennen loppua oli kuitenkin kiinnostavaa lukea. 

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava 

221 sivua

Heidi Köngäs tuli minulle tutuksi teoksesta Hertta. Nyt lukuun pääsi hänen aiempaa tuotantoaan Hyväntekijä (2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava), jonka löysin kirpparilta euron hintaan kirjahyllyyni. 

Hyväntekijä kertoo suomalaisesta naisesta Almasta, joka on yh-äiti ja joka painaa Moyesin Jessin tavoin kahta työtä maksaaksen asuntolainansa. Onneksi koulutus on Suomessa ilmaista ja hänen poikansa jo niin vanha, että osaa elää jo varsin itsenäistä elämää. Työssään baarissa Alma tapaa erilaisia miehiä, ja erityisesti erään Juhanin. Alma tykästyy mieheen, mutta Juhania vetää kutsumus työhön Afrikkaan.

Almakaan ei ehdi koko ajan miettiä miestä, sillä hänen vanhenevat vanhempansa tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa. Niinpä Alma juoksee työn ja vanhempiensa kodin väliä. Tämä on hänen elämänsä, ja aikaa muuhun ei juurikaan ole. 

Nyt kun kirjat luettuani mietin, lähtötilanne on kovin samanlainen Moyesin ja Köngäksen teoksissa, mutta käsittelytapa kovin erilainen. Kun Moyes virittelee romanttisia kohtaamisia, Köngäs taas saa elämän raskassoutuisemmaksi, jossa miehen tapaaminen on vain yksi asia lisää elämään. Jännää, miten erilainen vire näissä kirjoissa olikaan. Pidin kaikista kirjoista, niin erilaisia kuin ne olivatkin. 

Helmetin-lukuhaasteessa kirjat: 

23. Käännöskirja: Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

26. Sukutarina: Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja: Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Kesäinen lukumaraton naistenkirjallisuutta

Jäin paitsi kirjablogien yleisestä lukumaratonista 10.7., mikä jäi vähän harmittamaan - ja mieleen jäi kytemään ajatus, että kyllä kesällä kerran vielä maratoonailen. Nyt ajatus tuli taas mieleen, kun kävin palauttamassa kirjoja kirjastoon... ja no, samalla tulin katsoneeksi vähän jotain luettavaa. Muutama kirja oli vinkkilistalla, osan kirjoista valitsin ohuuden ja kiinnostavuuden perusteella. Haaveenani siis lukea paljon erilaisia tarinoita. 

Koska pilvimuodostelmat saapuivat jostain taas tänään taivalle, päätän aloittaa kirjamaratonin ihan tässä heti, koska siivota voi aina huomennakin, ja rantakeli ei ole vielä tänään... Kahvi on keitetty, joten lukeminen alkakoon!

15.44. pari tuntia luettu, ja pari kirjaa luettu.

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like) kertoo 1500-luvun Italiasta aatelisperheestä, jonka tytär ja poika tuntevat vetoa toisiinsa. Sisko, Anna, rakastaa veljeään ja hellii ja tottelee tätä kuten sisko tekee. Veli, Miguel, alkaa tuntea rakkautta Annaa kohtaan ja tuntee omantunnontuskia näistä tunteistaan. Onneksi Espanja kutsuu Miguelia, hänet aiotaan lähettää espanjalaiseen hoviin. Kun suunnitelmat menevät pilalle, Miguel keksii toisenlaisen ratkaisun. Ahdistava uskonnollisuus ympäröi maailmaa, samoin aatelisten hillitty maailma. Tarina lisäksi kirjassa on pitkät jälkisanat ja viitteet.
118 sivua.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

19.30

Luin teoksen Prinsessan kirjeet (2010, Teos), jossa nainen kirjoittaa jäähyväiskirjeitä miehelleen, joka makaa hänen vieressään sängyssä. Nainen allekirjoittaa nämä kirjeet prinsessana ja kertoo, miten aikoo matkustaa maailman ääriin, ilmeisesti Kiinaan, sillä kirjeissä käsitellään paljon Kiinan tapahtumia. Samoin hän kirjoittaa rakakudestaan mieheen. Kirjoittajan aikomus on lähettää yksi kirje joka päivä, niin että kun mies saa viimeisen kirjeen, hän tulee takaisin. Pidin tästä kirjasesta ja sen kirjeistä, kirja oli mukavan erilainen.
112 sivua

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena) on ratkiriemukas novellikokoelma, joka on jäänyt jostain syystä lukematta. Nämä novellit ovat hauskoja ja välillä täytyy jäädä naureskelemaan, esimerkiksi ruumiin siirtämistä Helsingistä Pohjanmaalle kahden naisen voimin. Niin paljon kuin novellit naurattavatkin, täytyy nyt kokeilla jotain muuta, koska novellit ovat myös kovin samalla tavalla räävittömiä. Luen pari novellia myöhemmin loppuun.
166 sivua

8.15.
Illalla luin vielä Dina Rubinan Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti) -teosta, jossa on kolme pidempää novellia. Ensimmäinen, kirjan nimikkonovelli oli kiinnostava, toinen novelli hieman tylsempi, joten jätin viimeisen lukematta (luen tänään). Kirjan teemana tuntuu olevan parisuhteiden ongelmat, pettäminen.

Pia Ronkaisen Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio) vaikutti kirjastossa kiinnostavalta, ja hieman epäröiden otin mukaan luettavaksi. Kirja olikin yllättävän hyvin kirjoitettu, siinä kuvataan, miten uusioperhe toimii, kun isä rakastuu uuteen naiseen. Emilialla on vaikeuksia suhtautua isän uuteen naisytävään ja tämän lapseen. Emiliaa kiinnostaa lisäksi terroristin seuraaminen, ja hän miettii kovasti, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja mistä kummatkin syntyvät. Nuortenkirja, ihan mukava sellainen.
126 sivua.

Ja nyt aamulla aloitin Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus) -novellikokoelmaa, vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Pääosin novellit tuntuvat kertovan ongelmista miesten kanssa.

11.30

Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa luettu loppuun. Tässä teoksessa on lyhyitä novelleja naisista, miehistä ja suhteista. Pettämisiä, rakastumisia ja oivalluksia, jotka ovat hauskoja omalla tavallaan. Loppupuolen novellissa esiintyy Picasso, joten saan tästä yhden kirjan Helmet-lukuhaasteeseen!
125 sivua

Samoin luettu loppuu Pöyliön Pölynimurikauppias, jossa oli heti kesään sopiva novelli Side, jossa kolme sukupolvea naisia saapuu vasta ostetulle kesämökille: kartta/ navigaattori eivät näytä tietä mökille, vettä ei ole, piha on pitkää ruohoa, jota aletaan parturoida ruohonleikkurilla.... hauskaa kaaosta, jota selvittämään vaaditaan yksi putkimies.
166 sivua

Luin myös viimeisen novellin Rubinan teoksesta Kaksiosainen sukunimi. Ljubka oli varsin erilainen kuin kirjan kaksi muuta novellia. Tämän novellin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1953 ja siinä kaksi naista, joiden omaisia on viety mm. Siperiaan, yrittävät selvitä pikkukaupungissa. Lääkärinä toimiva Irina Mihailovna palkkaa kotiavukseen Ljubkan, joka on ajautunut rikosten tielle. Ongelmia ei kuitenkaan tuota Ljubka, vaan Irinan kuuluminen sukuun, jota syytetään lääkärien salaliitosta.
158 sivua

Lukumaratonia on nyt pari tuntia jäljellä, ja ajattelin hylätä loput kirjaehdokkaat ja siirtyä Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -kirjan ääreen, koska aloitin kirjaa jo vähän eilen, ja novellien vaihtuvat henkilöhahmot saavat pään pyörälle. Kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia ja niitä on ollut mukava lukea, samoin ne kaikki olisivat varmaan jääneet lukematta ilman lukumaratonia.

Aurinkokin on alkanut paistaa, joten siirtyilen sitten lukumaratonista ulkoilmailemaan!

13.30
Huh, ei jaksa ei pysty! Nyt olen lukenut vuorokauden putkeen ja silmät alkaa olla sen verran rasittuneet, että pakko pitää pidempää taukoa. Luin Reeta Paakkisen kirjaa vielä vajaat sata sivua, ja jatkan sitä hieman levättyäni ja tehtyäni muita asioita.

Tässä vielä luetut kirjat:

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like)
Anna, soror.... 1981
suomentanut Jussi Lehtonen
118 sivua

Leena Rantanen: Vastaantulijoita (2006, Like)
65 sivua

Prinsessan kirjeet (2010, Teos)
112 sivua

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena)
166 sivua

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti)
novellit alun perin v. 1990/ 1994
suomentanut Tuukka Sandström
158 sivua

Pia Ronkainen: Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio)
126 sivua

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus)
suomentanut Lotta Toivanen
125 sivua

Saksalainen kirjallisuus - osa II

Petra Hammesfahr: Uskoton mies

2006, Otava

Bélas Sünden, 2003

suomentanut Anja Meripirtti

319 sivua

Petra Hammesfahrin Uskoton mies (2006, Otava) osui matkalukemiseksi Saksan-pyrähdykselleni. Luin kirjaa pääosin matkalla Düsseldorfissa, ja koska etukäteen haaveilin pienestä tutustumisretkestä Kölniin, kaivoin varta vasten kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat Kölniin. En päässyt Kölniin, onneksi tässä kirjassa kierrettiin ympäri Saksaa.

Teoksen päähenkilö, kirjailija Lisa, saapuu kotiinsa kirjakiertueelta, ja löytää kodistaan kuolleen miehen. Alkaa pitkä ja rönsyilevä tarina Lisan menneisyydestä, joka kerrotaan Lisan näkökulmasta. Takaumien kautta saan tutustua Lisan varhaisiin rakkauksiin ja pikku hiljaa myös nykyiseen mieheen, Bélasiin. Bélas on kirjan nimen mukainen uskoton mies, tosin teoksessa on monia muitakin uskottomia miehiä. Lisa haluaa saada miehensä kiinni pettämisestä, ja valehtelee saapumisaikansa. Lisa ajattelee, että tapaa miehen oman kodin sängystä jonkun toisen naisen kanssa. Tapahtumat eivät kuitenkaan kulje suunnitelmien mukaan, ja tästä seuraakin miettimistä, kuka on murhannut sängystä löytyneen miehen, ja miksi.

Kirjassa on paljon petettyjä naisia ja miehiä, lapsena hyväksikäytettyjä lapsia, monimutkaisia suhteita. Kaiken keskellä kirjoja kirjoittava ja niitä ympäri Saksaa markkinoiva Lisa. Teos oli kiinnostava, mutta melkoisen hidastempoinen. Sitä, miten tapahtumat liittyivät toisiinsa, sai odotella, juoni kiertyi auki kuin sipuli kerros kerrokselta. 

Liitän kirjan Helmet-haasteeseen kohtaan 16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta. 

************

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina 

2011, Avain

Geschichte vom Alten Kind, 1999

suomentanut Mari Janatuinen

115 sivua

Jenny Erpenbeckin Vanhan lapsen tarina (2011, Avain) vaikutti niin lyhyeltä kirjalta, että aloitin myös tämän kirjan. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias tyttö, joka löytyy kadulta ämpäri kädessään. Hän ei muista mitään menneisyydestään, eikä osaa sanoa, minkälainen hän on. 

Tyttö viedään lastenkotiin, jossa hän tutustuu muihin lapsiin ja myös itseensä. Tyttö jää aikamoiseen huonoon asemaan: hän on hyljitty, koska pysyy hiljaa ja ei pidä itsestään meteliä. 

Hiljaisuus vaikuttaa muihin kuitenkin myös positiivisesti: muut alkavat kertoa asioitaan tytölle, koska tämä on hiljaa. Tuntuu, että tyttö kuuntelee ja ymmärtää. 

Lopussa tapahtuu kuitenkin jotain: tyttö sairastuu - ja joku ehkä tunnistaa hänet, ja tyttö löytää omaisensa. Muistiaan hän ei tosin saa takaisin. 

Kirja oli sujuvaa kerrontaa, jota lukiessa odotin jonkunlaista selvää loppuratkaisua. Odottamaan jäin, sillä en oikeastaan tajunnut, mitä kirjassa tapahtui sen lopussa. 

Maailman kirjat -blogi kertoo, että kirjassa olisi DDR:n kritiikkiä. Voi olla, sillä jonkunlaista symbolismia kirjassa on, koska se on niin - - outo? 

**********************

Marion Brasch: Ja nyt hiljaisuus - Romaani suurenmoisesta perheestäni

2014, Lurra Editions

Ab jetzt ist Ruhe. Roman meiner fabelhaften Familie 2012

suomentanut Arja Rinnekangas

419 sivua 

Sokerina pohjalla saksalaisen kirjallisuuden tutustumisretkelläni, ja tällä erää viimeisenä saksalaisena kirjana Marion Braschin Ja nyt hiljaisuus - Romaani suurenmoisesta perheestäni (2014, Lurra Editions). 

Edellinen kirja oli kritiikkiä DDR:stä, Braschin teos jatkaa DDR-linjalla: tässä kirjassa eletään Itä-Berliinissä. Tarina on omaelämäkerrallinen tarina kirjailijan perheestä, vanhemmista ja veljistä. Marion Braschin isä oli ministerinä ja siksi puolueen ja maan tärkeitä henkiöitä. Myös veljistä tuli kulttuuritekijöitä: kirjailijoita ja näyttelijöitä. 

Vaikka isällä on merkittävä työ ja asema maassa, lapset eivät kulje sitä tietä, mitä heidän isänsä on odottanut. Veljet kapinoivat ja muuttavat omilleen, tekevät omat valintansa, eivätkä kaikki ole moneen vuoteen isäänsä mitenkään yhteydessä. 

Kun isä saa merkittävän työn ja isoveljet muuttavat kotoa pois, jää Marionille paljon aikaa ja vapautta. Tätä teini-ikäinen tyttö todellakin arvostaa; hän tutustuu uusiin ihmisiin, lähtee liftaamaan pitkin Itä-Eurooppaa ja rakastuu monta kertaa. Hän haluaa seurata veljiensä jalanjälkiä kulttuurin pariin, mutta ongelmia tuottaa se, että DDR:ssä ei ole myynnissä niitä kirjoja, joita hän haluaisi lukea tai sitä musiikkia, josta hän on kiinnostunut. 

Kirjassa eletään 60-luvulta Berliinin muurin murtumiseen saakka ja välillä muistellaan menneitä: perheen tausta on juutalainen, mutta katolilaiseksi kääntynyt ja pakoon natsi-Saksaa lähtenyt, kuitenkin Saksaan palannut. 

Kirjassa on todella paljon kaikkea lähimenneisyyttä, DDR on minusta ollut aina kiehtova ja kaiken lisäksi kirja on kirjoitettu tyylillä, joka vie tosiaankin mennessään. Kirja on historiaa, perhetarina, kasvutarina - todella kiinnostava kokonaisuus, ja kuudesta saksalaisesta kirjasta, jotka luin, ehdottomasti paras! 

Kirjasta myös mm. Ullan kirjoissa. 

Tässä vielä lukusuunnitelmissa olleet kirjat, aivan kaikkia en saanut luetuksi, mutta matka Saksassa toki jatkuu. 

Rauhaa maailmaan -lukumaraton

Pinon päällimmäinen -blogi kajautti lukumaraton-haasteen ilmoille joululomaksi ja koska juuri tänään on paras hetki vetäistä villasukat jalkaan, ajattelin aloittaa heti aamusta lukemisen maratonin. Lukeminen tuo rauhaa maailmaan varmasti paremmin kuin riehuminen kylillä. 

Starttasin lukumaratoniin Sophie Kinsellan Kadonnut: Audrey -teoksella, jota koemaistoin illalla muutaman sivun verran. Heräsin tänään jo kello 7., jolloin aloin lukea kirjaa. Nyt kello on hieman yli yhdeksän, kirja on hauska aiheestaan huolimatta. Teinien ja vanhempien maailma on tuotu kirjassa lukijalle lempeällä huumorilla, ja myös Audreyn halu pysyä kodin seinien sisällä tuntuu hyvältä valinnalta, sillä aion itsekin pysytellä kotona ja lukea kirjoja. Epäilin aluksi Kinsellan genremuutosta, mutta vakava asia tuntuu kolahtavan rempseällä tyylillä lujaa. Valitsin alkuun tällaisen 300-sivuisen kirjan, koska näytti, että kirja on kuitenkin nopealukuinen. Nyt aamukahvilla eteenpäin. 

Ruokatauko. Kinsellan Audrey on luettu, eli 319 sivua takana. Saattoi olla, että hieman uuvahdin välissä vähäksi aikaa, mutta kirja oli kiinnostava omalla tavallaan. Vaikka Audreyn huolet painoivat lukiessa, niin vanhemmat tuntuivat hauskoilta. Joskus nuortenkirjaa lukiessa käy näin: sitä samaistuu niihin vanhempiin. 

11.30 ja aloitin lukea Henryk Sienkiewiczin teosta Bartek sankari. Tämä 1800-luvun lopussa kirjoitettu teos kertoo puolalaismiesten sotaan lähdöstä, kun Preussi ja Ranska sotivat. Sivuja 95. Luultavasti hyvin erilainen kuin edellinen kirja. Lainasin kirjan, koska halusin lukea puolalaista kirjallisuutta. 

13.20 Kaffepaussi. Nobel-palkittu Sienkiewicz vei mukanaan, vaikka etukäteen ajattelin, että kirja olisi tylsä ja olin jo mielessä valmistautunut sen keskenjättämiseen. Runebergin tyyliin teoksessa kuvattiin, miten sotamies Bartek löi ranskalaisia ja sai mitaleita enemmän kuin kukaan muu. Paluu Puolaan ei onnistunut aivan niin loistokkaasti, sillä Bartek ei kyennyt tekemään maatöitä, vaan mieluummin joi miestä väkevämpää. Myös saksalaisten politiikka Puolaa kohtaan oli melkoisen räikeää. Tekstinä Bartek sankari oli lennokasta, eikä yhtään tullut sellainen olo, että olisin lukenut 1800-luvun kirjallisuutta. Syvennyin tekstiin ja jäi ikävä mieli puolalaisten puolesta. Pitää jossain vaiheessa selvästi tutustua lisää Puolan historiaan. 

Kaffen ja joulusuklaanjämien voimalla kohtaan Marjatta Lintusen Mozartin hiukset (2011, WSOY) seuraavaksi. 

15.30 Luin Lintusen novelleja kirjan puoliväliin, mutta huomasin, että novellien uusia henkilöhahmoja on työlästä pitää mielessä, ja viimeinen novelli jäi tästä syystä ymmärtämättä. Kävin pienellä happihyppelyllä hoitamassa pari asiaa ja ostamassa kahvia ja karkkia, josko sokeri saisi pysymään skarpimpana. Aloitan nyt Mathias Rosenlundin Kuohukuja 5 -teosta, joka ainakin etukäteen kiinnostaa minua, sillä Vaskivuorentie 20 oli kiinnostavaa luettavaa.


19.10 No huh, nyt meni luultua pidempi aika Rosenlundin teosta lukiessa. Jäin myös hieman selaamaan nettiä, ja katselemaan telkasta Teemu Selännettä. Kuohukuja yllätti minut, sillä luulin, että kirja kertoo Vaskivuorentien jälkeisestä ajasta, mutta se kertoikin edeltävästä ajasta. Pääosin kirjassa oli kuitenkin esikoista positiivisempi ote: Rosenlund kertoi, miten sivistyksen ja kirjallisuuden jano ajoi häntä eteenpäin elämässä. Sama into tosin vei häntä kauemmas lapsuudenperheestään. Juuri kun kirjasta alkoi tulla mukava fiilis, astui tarinaan mukaan Christian, pikkuveli, joka kärsii itsemurha-aikeista, mielenterveysongelmista ja alkoholismista. Melkoisiin sfääreihin kurjuutta kirja veikin mennessään.

Nyt pitää saada ruokaa ja kevyempää luettavaa! Taidan ottaa luettavaksi Haatasen Meikkipussin pohjalta.

22.10. Olen vissiin hidas lukija, koska 170 sivua Haatajan melkoisen nopealukuista kirjaa luettuna nyt. Katsoin kyllä samalla lätkää telkasta ja söin. Haatajan teosta epäilin vielä aloittaessani, mutta loppua kohden kirja alkoi viihdyttää ja naurattaa. Joulun ja uudenvuoden välissä voin sanoa, että jaan kutakuinkin samat tunteet juhlapyhistä ja viisi vuorokautta on todellakin maksimimäärä, jonka aikuinen lapsi voi olla omien vanhempiensa kanssa saman katon alla. Lisäksi opin, miksi jään ruokakaupassa tönittäväksi, enkä saa ratikassa istumapaikkaa. 

800 sivua luettuna ja taidan jatkaaa iltaa Rambon seurassa. 

10.50 Huomenta! Niin kuin edelliselläkin kerralla, kun osallistuin lukumaratoniin, nukuin aivan järjettömän hyvät ja pitkät yöunet. 10 tuntia on ihan kiva määrä unta, ja koska huomasin, että lukmaraton on tällä kertaa 42 tunnin mittainen, niin aion viettää tämän vuoden viimeisen päivän lukien tuota pinoa pienemmäksi. Rambo jatkuu nyt aamualkuun.

12.50 Rambo luettu, kirja sai hymyn huulille. Tässähän oli nykypäiväistetty Häräntappoase, jossa eksyneet nuoret etsivät itseään. Ongelmia tuntui olevan nuoria enemmän heidän vanhemmillaan - ihme että nuorista oli tullut niinkin järkeviä. Kaahailua ja törmäilyä pitkin maalaismaisemia ja lämmin sauna ja järvenranta. Odottelen, että tästä kirjasta tehdään elokuva... Ainoa, mikä kirjassa hieman tökki, oli sen loppu, triathlon-kisa, josta tuli mieleeni Risto Räppääjä -kirjat - ehkä myös kirjaillijalle, koska kisassa oli Räppääjä-niminen perhe mukana. No, kirja oli kuitenkin suloinen ja mukava luettava, ei huonolle kirjalle Junior Finlandia -palkinto tullut ollenkaan.

Luettuna 238 sivua lisää, ja nyt kun on niin hyvällä fiiliksellä, voi lukea taas maailmantuskaa. Jonkunmittaisia taukoja tänään enemmän luvassa kuin eilen, mutta katsotaan, mitä kaikkea ehtii lukuun. Tällä hetkellä ei ole paineita, vaan lukeminen tuntuu kivan rentouttavalta.

16.00 Imre Kerteszin Lopetus luettuna. Tarina alkaa, kun kustannustoimittaja Keserü kuulee näytelmäkirjailija "B:n" itsemurhasta. Keserü alkaa etsiä kirjailijalta jäänyttä käsikirjoitusta, sillä hän on varma, että sellainen on jossain. Keserü kiertää B:n lähipiiriä ja kyselee näiltä, vastaukset eivät vie Keserüä lähemmäksi käsikirjoitusta. Lukija huomaa, että kaikkien henkilöhahmojen tarinat ovat valetta, aina siitä alkaen, kun poliisi kuulustelee Keserüä, joka kertoo poliiseille löytäneensä kuolleen ystävänsä. 

Teos oli hämmentävä, mutta kiinnostava. Ehkä tarina olisi tullut selkeämmäksi, jos olisin lukenut Kertésziä aiemmin, sillä kirjan etuliepeessä sen kerrotaan olevan osa kirjailijan romaanisarjaa. Nimensä ja tarinansa puolesta kirja kuulostaa viimeiseltä osalta. Kirjassa kustannustoimittaja Keserü toteaa tulleensa työn päätökseen: kirjojen maailma on mennyttä maailmaa, ehkä hänenkin pitäisi tehdä elämässään jotain muuta kuin elää kirjojen keskellä. Varsinkin, kun Keserün työpaikka, kustannustoimisto, pistetään kiinni. 

22.40 No niin, joitakin taukoja tuli lukemiseen, mutta vielä kaksi kirjaa tuli mukaan lukumaratoniin: 

Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita oli pirteän erikoinen kirja, jotain sarjiksen, kuvakirjan ja aikuisten sadun sekoitusta oli tämä kirja. En ehkä pitänyt niin paljon kuin oletin, mutta mieleeni jäivät runoteokset, jotka myttääntyivät kaduille ja Eric-vaihto-oppilaan tarina, sekä tietenkin ohjukset pihamaalla. 

Aloitin myös uhkarohkeasti Ian McEwanin Sementtipuutarhan, josta jäi vähintäänkin hämmentynyt maku viimeisiltä sivuilta. Sementtipuutarha (, joka on kirjoitettu jo vuonna 1978!) kertoo tarinan perheestä, jossa on kolme teini-ikäistä lasta: Jack, Julie ja Sue, sekä 6-vuotias Tom. Heidän isänsä kuolee, pian isää seuraa äiti. Lapset päättävät, etteivät kerro äidin kuolemasta kenellekään, koska vähintäänkin nuorin lapsista joutuisi lastenkotiin. He haluavat elää yhdessä ja omassa talossa. Melkoista elämää talossa vietetäänkin ilman vanhempia. Aivan kirjan loppua lukiessani alkoivat silmät pyöristyä ihmetyksestä, ja viimeiset metrit saivat sitten epäilyksen heräämään: mitä oikeastaan oli totta ja mikä ei?

En nyt tällä kertaa kirjoita kirjoista tämän enempää, koska kasassa on vielä pino muitakin kirjoja joista aion postata, mutta luetuksi tulivat: 

Sophie Kinsella: Kadonnut: Audrey 

2015, Otava

Finding Audrey 

suomentanut Lotta Sonninen

319 sivua

Henryk Sienkiewicz: Bartek sankari 

2007, BTJ Kustannus, 1. suomennos 1899

95 sivua

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5

2015, Schildts & Söderströms

suomentanut Taija Mård

153 sivua

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

2015, Johnny Kniga

170 sivua

Nadja Sumanen: Rambo

2015, Otava

238 sivua

Imre Kertész: Lopetus

2006, Otava 

Felszámolás, 2003

suomentanut Outi Hassi

123 sivua

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

2015, Lasten keskus & Kirjapaja

Tales from outer suburbia, 2009

suomentanut Jaana Kapari-Jatta

93 sivua

Ian McEwan: Sementtipuutarha 

2009, Otava, 1. suomennos 1980

The Cement Garden, 1978

suomentanut Eva Siikarla

135 sivua 

Maritta Lintusen Mozartin hiukset -teos jäi nyt hieman kesken, siitä lisää sitten ensi vuonna!

Sellaisia kirjoja vielä tähän vuoden viimeiseen päivään. Lukumaraton oli hieno kokemus taas. Vaikeimpia hetkiä olivat iltapäivät, jolloin tuli tehtyä muita asioita, ja lukujumi yllätti. Olisikohan vaikutusta ollut myös sillä, että koukuttavat kirjat loppuivat, ja uuden aloittaminen ei ollutkaan sitten niin helppoa. Kirjat jäivät elämään mieleen, ehkä siksi, että ne olivat hyviä, ja tarpeeksi erilaisia ja eri aikakausilta. Luin myös melkoisen rauhallista tahtia ja annoin itselleni aikaa keskittyä kirjoihin. Kokemus oli mukava ja miellyttävä, eikä lukiessa käynyt yhtään murhanhimoista ajatusta mielessäni, joten varmasti maailma olisi rauhallisempi paikka, jos jokainen asettuisi lempisohvalleen kirjakasan kanssa. Aika moni lukemistani kirjoista kertoi samaa tarinaa: vaikeuksista voi nousta voittajaksi ja elämä jatkuu, vaikka huonoja asioitakin tapahtuu, joten tästä on hyvä mieli puhdistuneena lähteä uuteen vuoteen mukaan! 

Kiitos haasteen järjestäjälle, varmasti myöhemminkin lähden mukaan tällaiseen puuhaan taas. 

Kolme kirjaa menneeltä viikolta: Ahava ja Japania

Menneellä viikolla olen tullut lukeneeksi tästä kuvasta jo neljä kirjaa. Välillä tekee hyvää lukea lyhyehköjä tarinoita, ja nyt oli tällaisten 200-sivuisten teosten aika selvästikin. 

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (2015, Gummerus) oli hämmentävä kevään uutuuskirja, joka sisälsi neljä osaa, joissa kaikissa sattumalla on paljon osuutta. Kirjan aloittava Seinään haudattu tyttö alkaa kiinnostavasti: pienen tytön kertojanäänellä tarina vie lukijan ihmettelemään, mitä tässä oikeastaan tapahtuu. Tarinassa kulkee mukana muistoja äidistä, jota tytär ikävöi, valtavan paljon. Tytön elämässä on isä, joka suree vaimoaan, täti, jota kohtaa mieletön tuuri: hän voittaa lotossa. Kaksi kertaa. Ja on äiti, jolle kohtalolla on myös tarjolla jotain hyvin epätodennäköistä, mutta toisella tapaa kuin lottovoittajatädille. 

Kirjan toisessa tarinassa kohdataan mies, johon salama iskee viisi kertaa. Epätodennäköistä tämäkin. 

Pidin kirjan realismia ylittävistä osista. Toisaalta jäin miettimään kirjan lupaavan alun jälkeen, että mikä tarinan sanoma olikaan, sillä kaksi viimeistä osaa kirjasta olivat tyhjäkäyntiä, eivätkä enää jaksaneet vetää alkua mukanaan. 

Kirja oli kuitenkin luettavaa ja viihdyttävää - mutta siitä ei tosin jäänyt oikein mitään elämää  suurempaa mieleeni. Jos olisin lainannut jotain kirjasta, niin saman kuin Ullan kirjojen Ulla: Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa haavat ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Katja ja Mai Laakso.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
2015, Gummerus
222 sivua

******************

Kaori Ekunin Blink blink (2006, Bazar) on tarttunut mukaani ehkä joltain kirjamessuilta ja päätin lukea kirjan, kun olen päässyt hieman japanilaisten kirjailijoiden makuun.   

Tarinan lähtökohta on kutkuttava: Mutsuki ja Shoko ovat menneet naimisiin, koska he ovat solmineet avioliittonsa vanhempiensa painostuksesta: kunnollinen ihminen menee naimisiin ja hankkii jälkikasvua. Mutsuki ja Shoko ovat sopineet keskenään kulissiliitosta, sillä Mutsuki on homo ja hänellä on rakas poikaystävä, joka tosin ei kelpaa vanhemmille. 

Tarina on kerrottu molempien henkilöhahmojen näkökulmasta, ja pian käy ilmi, että avioliitto ei ole helppo, vaikka se onkin solmittu molempien suostumuksesta ja molempien tietäessä liiton lähtökohdat. Yhteiselo ei ole helppoa, varsinkin kun pariskunnan vanhemmat toivovat koko ajan jälkikasvua. 

Shoko on ollut viime aikoina kovin masentunut. Hän murjottaa ja tuijottaa tyhjyyteen sanomatta sanaakaan. Kun vähiten osaan sitä odottaa, hän kivahtaa jotakin todella vihamielistä saadakseen riidan aikaan. Ennen kuin huomaankaan, hänen silmiinsä kihoavat kyyneleet ilman sen kummempaa syytä ja hän katselee minua säälittävä ilme kasvoillaan. Kaikila on kai hyvät ja huonot päivänsä, mutta Shoko ailahtelee äärimmäisyydestä toiseen. 

Tarina saa miettimään, että kannattaako vanhempia aivan loputtomiin kuunnella, vai olisiko sitten helpompaa elää oma elämänsä niin kuin itse sen parhaimmaksi näkee? 

Tämäkin kirja oli sellainen kiva lukea, mutta ei tuonut mitään ihmeempää maailmoja mullistavia ajatuksia. Ehkä siksi, että kirja on alun perin kirjoitettu jo 90-luvun alussa?

Kirjan on lukenut myös mm. Hanna. 

Kaori Enoki: Blink blink

2006, Bazar

Kira kira Hikaru 1991

suomentaja Leena Perttula

182 sivua

************

Milena Michiko Flasarin Kutsuin häntä solmioksi (2014, Lurra editions) -teoksen myötä jatkoin tutustumista sekä japanilaiseen että Lurra-kustantamon teoksiin. Kirjailija on itävaltalais-japanilainen ja ainakin tämä kirja on kirjoitettu alun perin saksaksi, mutta se kertoo Japanista, joten ehkä kirjaa voi pitää japanilaisena? 

No, kirja kertoo kahdesta henkilöstä, jotka ystävystyvät. On nuori mies, joka on istunut kaksi vuotta omassa huoneessaan käymättä kertaakaan ulkona, hikikomori ja salaryman, valkoiseen kauluspaitaan ja solmioon pukeutunut keski-ikäinen mies. He kohtaavat toisensa puistonpenkillä, jossa ystävystyvät - tavallaan. 

Näistä kolmesta kirjasta tämä viimeisin oli vaikuttavin lukukokemus, koska tarinan myötä tuli niin todeksi se, että toisista ihminen vähänkin poikkeava henkilö jää ja sysätään yhteisön ulkopuolelle. Kun nämä kaksi henkilöä käyvät läpi menneisyyttään, lukijan eteen tuodaan useampia henkilöitä, jotka päätyvät omiin ratkaisuihinsa, kun eivät kestä enää kiusaamista ja poissulkemista. Todella ahdistavaa oli lukea tätä kirjaa, sillä niin äärimmäisiä olivat henkilöiden ratkaisut. 

Kuitenkin, tarinassa eli toivo. Toivo saada kiinni elämästä. 

Yksi sana loisti erityisen kirkkaana. Sana yksinkertaisuus. Lähestyin sitä kevyin askelin, tarkastelin sitä joka puolelta, otin sen lopulta käteeni ja siitä lumoutuneena ymmärsin, että sen lumous perustui siihen, että se loisti aivan itsestään, silkasta merkityksestään. Yksinkertaisuus. Yksinkertaisesti vain olla olemassa. Yksinkertaisesti vain kestää kaikki. Mitä kauemmin minä kestin, sitä selvemmin ymmärsin, kuinka kaunista, yksinkertaisesti kaunista, oli olla olemassa. 

Teosta oli kiinnostavaa lukea, ja tuntui, että kohdatessaan nämä kaksi henkilöä tuovat aina esiin jonkun uuden henkilön, jonka elämäkerta kerrotaan lukijalle. Sanoisin, että hieno kirja jälleen kerran Lurralta!

Kirjasta lisää Annelin kirjoissa. 

Milena Michiko Flasar: Kutsuin häntä Solmioksi

2014, Lurra editions

Ich nammte ihn Krawatte 2012

suomentaja Olli Sarrivaara

169 sivua

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

On ilo saada aloittaa kirjavuosi 2015 näin hyvän kirjan parissa. Löysin Elena Ferranten nimen jostain englanninkielisestä kirjablogista, jossa kirjailijan kirjaa kehuttiin ja olin iloinen, että kirjastosta löytyi Hylkäämisen päivät (2004, Avain) suomeksi. 

Hylkäämisen päivät -teos ei takakantensa perusteella ole kovinkaan iloinen kirja, sillä kirjassa nelikymppinen, kahden lapsen isä, Mario, jättää vaimonsa ja alkaa seurustella parikymppisen naisen kanssa. Kun mies kertoo vaimolle lähtevänsä ja jättävänsä perheen, alkaa nainen raivota. Kirjassa seurataan naisen, Olgan, ajatuksia ja tunteita ja voisi sanoa, että tässä kirjassa on monenlaisia tunteita - Olga käy läpi lähes kaikki inhimilliset tunteet, jotka vaan kuvitella saattaa. 

Reagoin voimattomuuteeni kireällä ja uupuneella itsekurilla. Päässäni pyörivät vain kuvitelmat Mariosta uuden naisensa kanssa. Kävin läpi menneisyyttämme, yritin kuumeisesti ymmärtää, missä suhteessa olin ollut riittämätön. 

Viha, katkeruus, pettymys, epäusko ja raivo saavat naisen niin täydellisesti valtaansa, että jopa todellisuus alkaa hämärtyä, kun nainen on kahden lapsensa kanssa kesäisen kuumassa kerrostaloasunnossaan. 

Peilikaapin liikkuvista sivuovista näin molemmilla puolillani erikseen kasvojeni kaksi puoliskoa. Tarkastelin ensin oikeaa, sitten vasenta sivukuvaani. Molemmat puolet olivat vieraan näköisiä. Yleensä en käyttänyt lainkaan sivupeilejä, tunnistin itseni vain keskiosan heijastamasta etukuvasta. - - Katso minua, kuiskasin peilille. Peili tarkasteli tilannettani. Etukuva rauhoitti minua kertomalla, että olin Olga ja että selviäisin tästä päivästä, mutta kaksi sivukuvaani varoittivat minua, ettei asia ollut niin. 

En paljasta tässä, miten Olgan lopulta käy, mutta voin sanoa, että kirja on huikea lukuelämys. Välillä, kun Olga ajautuu ajatuksiinsa ja mielensä myllerryksiin, tekee mieli nousta ja nykäistä naista liikkeelle, ettei katastrofi pääse valloilleen. Sen verran vauhkoksi Olga tosiaankin pääsee kirjassa, että lukijana tuskin pysyin nahoissani. Suosittelen kirjaa ja jos aihe ei tunnu omakohtaiselta tai se tuntuu luotaantyöntävältä, niin kannattaa päästä asian yli ja tarttua kirjaan. 

Muita tekstejä kirjasta: Kiiltomato ja myös MarikaOksa, joka oli lukenut kirjan myös!

Kirjailija Elena Ferrante muuten välttelee julkisuutta parhaansa mukaan, täältä löytyy New Yorkerin juttu kirjailijasta. 

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät 

2006, Avain 

I giorni dell'abbandono, 2002

suomentanut Taru Nyström Abeille

193 sivua

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Kun Jussi Valtonen voitti Finlandia-palkinnon teoksellaan He eivät tiedä mitä tekevät, 

tajusin, että minulla on jäänyt tutustumatta yhteen kotimaiseen kirjailijaan, johon kannattaisi tutustua. Koska Finlandia-voittaja oli kaupasta loppu, ehdin lukaista läpi Valtosen aiemman teoksen Vesisenä (2006, Like). 

Kirja on ikään kuin novellikokoelma (ja kirjastossa kirja onkin luokiteltu novelleiksi), mutta novellien henkilöt liittyvät läheisesti toisiinsa. 

Kirjan ensimmäiset novellit (vai luvut?) kertovat Antin nuoruudesta. Yhdessä sisarensa Outin kanssa he kestävät vanhempansa, ja Antti yrittää löytää oman tiensä muiden poikien keskuudessa. Oman värinsä elämään tuo Aleksander, jonka venäläinen (neuvostoliittolainen) tausta vaikeuttaa suhtautumista poikaan. Antti ei tiedä, ollako ystävä vai mennäkö muiden poikien mukaan. 

Loppuosa kirjasta seurataan Antin ja Outin aikuisuutta. Sitä, miten he löytävät omat rakkautensa ja elämäntyönsä. Ja miten haaveet muuttuvat. 

Kirjaa oli miellyttävä lukea, lukijana sain täytellä sopivasti aukkopaikkoja, eikä tapahtumiin jääty junnaamaan paikalleen, vaan niissä edettiin supernopeasti eteenpäin. Kirjan lukemisesta on nyt kulunut muutama päivä, ja huomaan, että kaikesta mukavuudesta huolimatta kirjasta ei jäänyt mitään ihmeempää mieleen. Uskon, että kirjailija on kehittynyt vajaassa kymmenessä vuodessa, ja Finlandia-palkittuun teokseen kannattaa tarttua. 

Kirjaa on luettu monessa blogissa:

Kaiken voi lukea

Kirsin kirjanurkka

Luettua

Järjellä ja tunteella 

Lukutuulia

Oota, mä luen tän eka loppuun

Jussi Valtonen: Vesiseinä 

2006, Like

213 sivua

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Johan Bargumin Syyspurjehdus (2012, Tammi) on ollut lukulistallani jo useamman syksyn ajan. Syksyn, koska nimen perusteella miellän sen kirjaksi, joka on ehdottomasti luettava juuri syksyllä. Lukulistalla, koska olen kirjan nähnyt useammassa kirjablogissa aikojen saatossa, ja vain kehutussa mielessä. 

Kirjan juoni on nopeasti kerrottu: kaksi entistä ystävystä, Olof ja Harald, lähtevät syyskuisena päivänä kesän viimeiselle purjehdukselle. Miehistä toinen kuolee reissulla, poliisit löytävät aseen, jossa on molempien miesten sormenjäljet. Vain toinen on elossa kertoakseen, mitä tapahtui. Loppuosa kirjasta käydäänkin läpi miehiä yhdistävää historiaa: lainaa, jonka toinen sai toiselta ja naista, jota molemmat rakastivat. 

Bargum hämää lukijaa näkemään tarinan tämän toisen miehen näkökulmasta. Kunnes kertoja ja näkökulma vaihtuu. Se joka kuoli, kertookin saman tarinan - lainasta ja naisesta - aivan toisin, omasta näkökulmastaan käsin. Ja se näkökulma on täysin erilainen. Pidin tästä jujutuksesta: lukijana minun täytyi alkaa miettiä, että mikä mahtoikaan olla asioiden todellinen luonne? Tapahtuiko murha vai itsemurha? Kuka oikeastaan rakasti ja ketä? Ja mitä tämä kirja olikaan: rakkaus- vai rikoskirjallisuutta?

Teos oli mielenkiintoinen, koska siinä jäi paljon kertomatta ja paljon lukijan pääteltäväksi. Kirjoitin kirjasta tarkoituksellisesti niin, ettei tarinasta selviä juuri mitään. Minusta tähän kirjaan kannattaa tutustua niin, ettei siitä etukäteen tiedä juuri mitään. Meri, saaristo ja veneet ovat tässä kirjassa yksi olennainen tunnelmanluoja, ja minulle hieman vieraampi elementti kaikkinensa. Tarina tutustutti sopivalla tavallaa mereen ja sen kauneuteen ja armottomuuteen. 

Johan Bargum: Syyspurjehdus

2012, Tammi

Seglats i september 2011

suomennos Marja Kyrö

120 sivua

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

Heinäpelto. 

Kuivan heinän ja keskipäivän tuoksu. Aurinko on kuin valtava valuva keltuainen. Se tunkeutuu ihoni läpi ja täyttää minut kokonaan, poreilee sisuksissani, saa kasvojeni ihon kuumottamaan. Hypin heinäkuorman päällä henkeni edestä - - Tartun Sailaa kädestä ja hypimme yhdessä. 

Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras (2006, Otava) on sellainen kirja, joka pitää lukea valoisana kesäyönä mieluusti jossain maaseudulla. Jouduin joustamaan maaseudusta, mutta sihrustin kirjaa loppuun kesäisenä yönä parvekkeenovi auki, kesäilma ja -äänet taustalla. Pääsin erittäin lähelle kirjan tunnelmia, sillä kirjan tarinassa unettomuudesta kärsivä Tuija juoksee lapsuutensa kesämaisemissa jututtamassa vanhoja ystäviään, kun ei saa unta. 

Tuija suunnittelee sisustuksia ihmisille, luo elämää heidän ympärille. Omasta elämästä tuntuu puuttuvan vähän kaikkea, Tuija on keski-ikäinen nainen. Sinkku, sillä hänen poikaystävänsä kyllästyy olemaan leikkikaluna, pariskunnalla kun on ikä- ja koulutuseroa aivan liiaksi. Elämä junnaa paikoillaan, joten kun Tuija saa kutsun tulla maaseudulle sukulaisnaisen 80-vuotispäiville, hän pakkaa tavaransa ja ajaa Pohjanmaan suuntaan. Tuija on elänyt ilman äitiä, joka kuoli hänen ollessaan pieni ja melkein ilman isääkin, sillä lääärinä isä oli aina töissä ja vanhempana isä muutti Espanjaan. Kun Tuija oli lapsi, hänet lähetettiin usein maalle, jossa Tuija sai ympärilleen kaipaamansa perheen: Ennin, joka nyt täyttää 80 vuotta ja kaikki perheen lapset, joista Saila oli hänen paras ystävänsä.  

Minäkin katselin pihaa ja näin sen sellaisen ihmisen silmin, joka on ollut kauan poissa. Tuomenkukat paisuivat puitten oksissa. Lehtien ja ruohon vihreys sattui silmiin ja sydämeen. Aurinko paistoi armottoman kirkkaasti, vaikka oli jo ilta. Tuntui kuin olisi ollut jonkun maalauksen sisällä.

Lapsuudesta on muuttunut paljon, lapsuudenystävät ovat kasvaneet aikuisiksi. Teema kirjassa on sama kuin juuri lukemassani Hakalahden Aavasaksassa: Tuija palaa kotimaisemiinsa katselemaan, miten hänen lähtönsä jälkeen on käynyt niille ihmisille, jotka tekivät hänen kesänsä ja elämänsä tärkeiksi. Aikaa on kulunut vain niin paljon enemmän, että menneisyys näyttäytyy nostalgisena. Tuija tuntee kipua siitä, että hänellä ei ollut koskaan perhettä - paitsi kesäisin, kun hän tunkeutui perheeseen. Perheen lapsille kesäaika oli myös hyvää, sillä Tuijan takia vanhemmat käyttäytyivät kauniisti, muulloin väkivalta oli perheessä läsnä. Tuija kuulee nyt, aikuisena, minkälaista lasten elämä oikeasti oli siinä perheessä, jonka hän olisi halunnut saada itselleen. 

Tuija palaa myös nuoruutensa muistoihin, maaseudulle jääneet ihmiset olivat tärkeitä hänen naiseksi kasvunsa kesinä: Risto, jonka kanssa hänellä melkein oli jotain, mutta ei sittenkään, Ville, joka oli hänen poikaystävänsä ja joka on taitava vieläkin, Saila, joka oli hänen paras ystävänsä - ja tuntuu olevan sitä vieläkin, kaikkien vuosien jälkeen. 

Kirjassa on paljon nostalgiaa ja paljon tunteita, jotka valtaavat mielen, kun pääkaupunkiin valunut sisäsuomalainen menee kesällä kotiseudulleen. Vähän aikaa kesää vietettyään maalla vierailija alkaa nähdä syvemmälle ihmisten elämään, ja pelottava elämä pääkaupungissa taas tuntuu kutsuvalta. Tunnistan kirjasta monia ajatuksia, jotka tulevat lähelle jokakesäisellä maaseutumatkalla. En oikein osaa kirjasta muuta sanoa kuin että se ihana kesäkirja, joka on virkistävä ja haikeansuloinen kirja lukea. 

Olen lukenut kirjan aiemmin vuonna 2007, kun kärvistelin kättärillä. Poimin kirjasta tyttäreni toisen nimen, Olivia, joka on kirjassa Sailan toinen lapsi. Oliviaa kuvaillaan eräässä kohdassa näin: "hänen silmänsä näyttivät nallen lasisilmiltä". Kirjaa lukiessa tuli siksikin lämmin mieli, kun siinä on ikuisesti tällainen maailman paras muisto. 

Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, joka haluaa lukea täydellisen kesäkirjan. 

Muita lukeneita: Sara ja Amma. 

Tässä vielä linkki tunnelmointiin. 

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

2006, Otava 

255 sivua