Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie on ollut viime vuosina yksi suosikkikirjailijoistani hänen teostensa Poltetut varjot ja Kartanpiirtäjä ansiosta. Siksi olin innoissani ja odotukseni korkealla, kun sain tietää, että Shamsien uusin Jumala joka kivessä julkaistaan tänä keväänä suomeksi.

Shamsien aiemmat kirjat eivät ole päästäneet minua helpolla sisäänsä, olen joutunut aloittamaan kirjat uudelleen alusta. Jumala joka kivessä oli kuitenkin helppo alussa, se päästi sisään ja piti minut otteessaan - kunnes sitten tapahtui se sama, mikä aiempienkin kirjojen kohdalla: tarina sylkäisi minut ulos. 

Kirjan alku oli kiinnostava: nuori englantilainen arkeologi Vivian Spencer on kaivauksilla Turkissa ja tapaa miehen, Tahsin Beyn. Vivian miettii, ettei koskaan palaa Lontooseen - ja niin ajattelin lukijanakin: tämä kirja vie minut muinaiseen itään, eikä päästä pois. Mutta, syttyy ensimmäinen maailmansota ja Vivian palaa Lontooseen toimiakseen sairaalassa kunnon kansalaisen tavoin hoitajana haavoittuneille. 

Kirjassa kiinnostavasti alkanut juoni katkaistaan, eikä siihen enää palata. Tämä olikin asia, mikä alkoi harmittaa minua kirjaa lukiessani: aina kun tapahtumia, miljöötä, henkilöhahmoja oltiin kuvailtu ja lukija saatu muokkaamaan mielikuvia paikasta ja ajasta, vedettiin matto lukijan alta pois: tarinaan astui uusi paikka, uudet henkilöt tai uusi aika. Niin kuin esimerkiki Vivianin ja Qayyumin kohtaaminen junassa - jäin odottamaan, mitä kohtaamisesta syntyisi, ja jäinkin odottamaan sitä usean sadan sivun ajaksi. Kirjassa tapahtui aivan jotain muuta. 

Voi olla, että jos olisin päästänyt irti omista mielikuvistani ja odotuksista tarinan suhteen, olisin pitänyt kirjasta enemmän. Nyt jäin omien odotusteni vangiksi ja kiukustuin aina, kun jotain uutta ja liikaa tuli kirjaan. Tarinaan ujutettiin jopa aivan loppumetreillä aivan uusia henkilöhahmoja. Kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että henkilöhahmoja on ripoteltu tarinan mukaan, jotta saataisiin kerrottua historian tapahtumista. 

Hienoa kirjassa on naisten elämän kuvaus: naiset kirjassa ovat sellaisia henkilöitä, jotka puskevat läpi sukupuolirooliodotusten, esimerkiksi Vivian, joka lähtee matkalle Peshawariin, Pakistaniin (entiseen Intiaan). Monelle miehelle on vaikeaa kohdata englantilaisnainen, joka pukeutuu ja käyttäytyy niin kuin Briteissä on tapana. Ei ehkä ihme, että Shamsie on Baileys-kirjallisuuspalkinnon saajaehdokas (palkinto annetaan brittiläiselle naiskirjailijalle, ehdokkaista Ompun kirjoitus).

Shamsie tuo tapahtumiin historiaa, joka on jäänyt koulukirjoistani puuttumaan. Menneisyyteen taipuvana oli kiinnostava lukea tapahtumista, joista en ole koskaan kuullutkaan: intialaissotilaista, jotka sotivat Iso-Britannian lipun alla ja tarinankertojien kadusta, joka kohtasi mielenosoittajat 1930. 

Teoksessa on myös vanhoja tarinoita, runoutta ja mystiikkaa, joka osana ajaa henkilöhahmoja toimintaan: etsimään mystistä Skylaksin hautautunutta muinaismuistoa. Nyt täytyy sanoa, että en aivan jaksanut seurata vihjeitä tämän muistoesineen etsinnässä. 

Shamsien teoksessa oli niin uskomattoman paljon kaikkea, että en välillä jaksanut haukata sitä kaikkea, mitä kirjassa oli. Toisaalta ymmärrän myös Shamsien sirpaleisen tavan käsitellä aikaa ja paikkaa, toisaalta olisin halunnut lukea yhtenäisemmän kokonaisuuden mystisestä idästä, maailmansodan vaikutuksesta Euroopan ulkopuolella ja brittien oloista Intiassa ja siitä miten ihmiset joko näkevät ihmisen tai vain toisen edustaman kulttuurin kohdatessaan toisen. 

Loppuun ajatelma kirjasta: 

Täytyikö ihmisen oppia tappamaan toisia ihmisiä tavoilla, joita pataani ei saattanut edes kuvitella, voidakseen tehdä maastaan paikan jossa jokainen lapsi oli hyvin ravittu, jokainen koti varakas, kaikkialla hienoja kaupunkeja tai viljavia peltoja?

Teosta ovat lukeneet myös: Kirjanurkkaus,  joka kirjoittaa myös omista kokemuksistaan Peshawarissa, TuijaTa, joka avaa kirjan tapahtumia ja teemoja, Omppu, joka miettii historian ja kaunokirjallisuuden suhdetta ja tapansa mukaan sujuvasti kaikkea muutakin.

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä 

2015, Gummerus

A God in Every Stone 2015

suomentanut Raimo Salminen

383 sivua

Tarquin Hall: Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus

Gummerus tarjoaa Tarquin Hallilta tänä keväänä jo neljännen suomennetun Vish Puri -teoksen (lemmenkommandojen tapaus), joten itselleni tuli kiire lukea Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus (2014, Gummerus) -teos, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna. 

Aiemmin olen lukenut Tarquin Hallin Vish Puri -sarjaa teokset: Nauruun kuolleen miehen tapaus (2013, Gummerus) ja Kadonneen palvelijattaren tapaus (2012, Gummerus).

Kaikki Hallin teokset ovat keskittyneet aina johonkin yhteen aihealueeseen, ja niin tekee tämänkinkertainenkin kirja: sen lisäksi, että kirjassa tapahtuu murha (tai oikeastaan kaksi), kirjaa lukiessa tulee tutuksi intialainen krikettimaailma. Intiassa korruptio on läsnä jokapäiväisessä elämässä, näin myöskin krikettimaailmassa tämän kirjan mukaan. Vish Puri alkaa tutkia krikettiottelun jälkeisellä illallisella tapahtunutta murhaa, samalla hän huomaa, että murha liittyy krikettiotteluita ympäröivään veikkausmaailmaan ja tämän maailman korruptioon. Kuka on osallisena sovintopeleissä, ja miten sopupelit liittyvät murhaan, vai liittyvätkö lainkaan? 

Murhattu mies on kotoisin Pakistanista, ja Vish Puri huomaa, että hänen täytyy matkustaa Pakistaniin saadakseen selvyyttä tiettyihin asioihin. Puri tuntee kammoa ajatuksesta matkustaa Pakistaniin, josta tulee mieleen lähinnä terrorismi ja itsemurhapommittajat, mutta lähtee kuitenkin matkalle. Kirjassa käsitellään samalla Intian ja Pakistanin välistä historiaa: niitä tuskaisia hetkiä, jolloin Pakistan syntyi ja ihmiset pakkosiirrettiin alueelta toiselle asumaan uskontonsa mukaisesti. Mitä kaikkea tämä merkitsi ihmisille? Jokaisessa perheessä on oma traaginen tarina kadonneista ihmisistä kerrottavana. Tai vaiettavana, niin kuin kirjan tarina osoittaa. 

Kirjaa oli kiinnostava lukea, vaikka sanoisinko, että murha ja sen ratkaisu jäikin tässä kirjassa vähintäänkin toisarvoiseen asemaan. 

Murhan selvittämisen lisäksi kirjassa tuoksuu ruoka, jatkuvasti, sillä Vish Puri kamppailee laihduttamisen ja herkullisen ruoan välissä. Kirjassa on lempeän Purin lisäksi koko joukko hänen omaperäisiä apulaisia, sekä omapäinen äiti, joka kokee jutun kovasti omakseen. 

Viihdyin tälläkin kertaa Vish Purin kanssa ja pian tartun uusimpaan Vish Puriin innoissani! 

Muita tämän kirjan lukeneita: Ulla ja Norkku.

Tarquin Hall: Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus 

2014, Gummerus

The Case of the Deadly Butter Chicken 2012

suomentanut Jaana Kapari-Jatta

377 (resepteineen ja sanastoineen) 

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Olen aika ajoin lukenut lumi- ja talvisanoihin liittyviä kirjoja, ja talviloma on hyvä aika kaivaa esiin taas ne kirjat, joita en ole edellisvuosina saanut luettua. Olen myös lukenut Ullan talvihaasteetta, jossa luetaan talvi-nimisiä kirjoja. Huomasin tosin, että en saa haasteeseen luettua eri ryhmiin liittyviä kirjoja. Mutta luen nyt muutamia lumi-aiheisia kirjoja loppuun kuitenkin. 

Yasunari Kawabatan Lumen maa (2012, Tammi, ensimmäinen suomennos 1958 ja alkuperäinen teos 1947) on kiehtonut minua kirjana jo kauan, mutta se on jäänyt aiemmin lukematta. Kirja oli aikoinaan ensimmäinen suomennettu japanilainen kirja, ja kirjailija on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1968. Pakkohan tällaiseen lumi-kirjaan on tarttua! 

Kirja kertoo Shimamurasta, joka on joutilas mies. Hän käy jatkuvasti rentoutumassa vuorten luona, lumen maassa, jossa on kylpylä, raitista vuori-ilmaa ja myös viihdyttäviä geishoja. Shimamura tutustuukin erääseen geishaan, Komakoon ja kirjan kansiliepeessä kerrotaan jo, että kirja on rakkaustarina. Komako on rakastunut Shimamuraan ja tarrautuu mieheen. Kirjan tapahtumat ovat hieman tempoilevia, sillä eräänäkin yönä Komako käy Shimamuran luona, lähtee, mutta palaa ja raahaa Shimamuran omaan asuntoonsa, josta hetken päästä molemmat lähtevät taas Shimamuran huoneeseen. Ehkä tämä on vertauskuva parin tempoilevasta rakkaudesta. Kaiken kaikkiaan oli vaikeaa nähdä rakkautta näiden kahden välillä. Varsinkin kun Shimamuran vaimo ja lapset odottivat häntä Tokiossa ja Komakon ura geishana piti jatkua vielä kolme vuotta eteenpäin. En oikein osaa arvailla, minkälainen nainen tämä geisha oli, aika- ja kulttuurierot saavat minut näkemään hänet huonona naisena, sillä geishana nainen viihdyttää miehiä ja lisäksi Komako toikkaroi melkoisen paljon kännissä ympäriinsä. Komakolle itselleen oli tärkeää, että Shimamura näkisi hänet hyvänä naisena. Vaikkakin Shimamuralle kaikki tuntui olevan tylsyyden tappamista, myös naisten kanssa oleskelu. 

Kirjassa luodaan paljon tunnelmakuvia ja jälkisanoissa kirjan suomentaja kertoo, miten haiku-perinne on vaikuttanut japanilaiseen kirjallisuuteen: paljon asioita sanotaan vähillä sanoilla. Kirjan tarinassa olisi pitänyt paljon lukea rivien väleistä ja huomata dialogeista, mitä tapahtuu, vaikkapa henkilöiden suhteissa. En tiedä, miten paljon käännökset ovat muuttuneet alkuperäisestä tekstistä, mutta suomentajan tekstissä kerrotaan, miten muissa käännöksissä ei aina olla varmoja, onko repliikki Shimamuran vai Komakon sanomaa. Saattahan se hieman muuttaa merkitystä, jos toinen henkilöistä sanookin asian. 

Vaikka kirja oli välillä pysähtynyttä tunnelmointia ja välillä kaahailua edestakaisin, oli tämä jokseenkin kiinnostava teos. Sopivasti erilainen ja hämmentävä siihen muuhun kirjallisuuteen verrattuna, mitä yleensä luen. 

Shimamura vilkaisi häneen ja painoi heti päänsä tyynyyn. Valkoinen tuolla peilin syvyyksissä oli lunta, ja sen keskellä leijuivat naisen kirkkaanpunaiset posket. Vastakohtien raikas kauneus huikaisi silmää. 

Oliko aurinko jo noussut? Lumen kirkkaus oli tehostunut, se näytti palavan jäisenä. Sitä vasten nähtynä naisen tukan mustuuteen sekoittui purppurainen häivä. 

Suketus kirjoitti kirjasta täällä - ja hänen tekstistä pääsee näppärästi myös muihin kirjoituksiin Kawabatan kirjasta. 

Yasunari Kawabata Lumen maa 
2012, Tammi, ensimmäinen suomennos 1958 ja alkuperäinen teos 1947)
suomentanut Yrjö Kivimies
161 sivua