MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kirjamessut 2014

Kirjamessuilin tänäkin vuonna, kävin Messukeskuksessa perjantaina (koska mua on siunattu vähäksi aikaa tosi lyhyillä perjantaityöpäivillä) ja lauantaina (koska silloin tuntui olevan erityisen paljon italialaisia kirjailijoita lavoilla). 

Syysflunssa väsytti jo viikolla, joten siitä johtuvasti kuuntelin erityisen paljon kirjailijoita ja juoksin edestakaisin melkoisen vähän. 

Tässä kooste kiinnostavista kirjailijoista, joita messuilla näin ja kuulin. 


Indrek Hargla kiinnosti ja oli ensimmäinen kirjailija, jonka ehdin messuilla kuulemaan. Olen lukenut Harglan apteekkari Melchior -sarjaa yhden teoksen (täällä tekstini) ja kirjailijaa kuunneltuani muistui mieleen, että täytyisi kyllä jatkaa sarjan lukemista. 

Harglan teosten tapahtumamiljöö on Tallinna 1400-luvulla ja osittain tuo keskiaikainen kaupunki on vieläkin nähtävissä. Paljon kirjailija kuitenkin joutuu miettimään ja keksimään kirjoihinsa, sillä vuosisadat ovat muuttaneet maailmaa ja menoa paljon.  

Harglan haastattelu käytiin viroksi ja oli kiva päästä testaamaan omaa viron kielen taitoa. Kiinnostavaa oli Harglan pohdinta siitä, voisiko nykyihminen ja keskiaikainen ihminen ymmärtää toisiaan. Hargla mietti, että osin ihminen on varmasti samanlainen, mutta keskiaikaiselle ihmiselle olisi paljon selitettävää alkaen siitä, mitä eri ammatit kuten kirjailija tarkoittaa. 



Harglan haastattelun jälkeen siirryin kuuntelemaan Virpi Hämeen-Anttilaa, joka kertoi uudesta teoksestaan Minun Intiani. Haastattelussa käytiin nopeasti läpi Intiaa arkitilanteissa selviämisestä bollywood-leffoihin, joita Hämeen-Anttila vertasi onnellisen lopun suhteen sota-ajan omiin leffoihimme: kun arkena näkee niin paljon kurjuutta, on elokuvissa vain pakko olla onnellinen loppu. 

Hämeen-Anttila antoi Intiaan matkustavalle neuvoksi, että eri paikoissa Intiaa on eri asioita, joten Intiasta ei voi antaa yhtenäistä kuvaa. Ehkä Hämeen-Anttila erittelee eri osien nähtävyyksiä kirjassaan enemmän. 



Päätin, että käyn kuuntelemassa messuilla ulkomaisia kirjailijoita, joita ei yleensä Suomessa näe. Siksi menin kuuntelemaan harvalukuiseen yleisöön Dag Soltadia, jonka kirjan olin juuri lainannut kirjaston uutuushyllystä. Soltad sanoi heti aluksi, että on hieman omituista kertoa kirjasta, jonka hän on kirjoittanut 20 vuotta sitten - Ujous ja arvokkuus on tosiaan julkaistu norjaksi jo vuonna 1994. 

Kiinnostuin kirjasta kuunneltuani Soltadia enemmän. Kirjassa äidinkielenopettaja kohtaa nykymaailman, joka ei ole aivan sellainen, missä hän haluaisi elää. Soltad puhui myös siitä, miten kirjallisuus on kovasti kaupallistunut, eikä kirjallisuudessa käsitellä hänelle merkittäviä asioita. 



Valitettavasti perjantaina en ehtinyt kuin pistäytyä messuilla, lauantaina päätin kuunnella kaikki päivän italialaiset kirjailijat, sillä kesällä syttynyt rakkaus Italiaan oli vielä tuoreessa muistissa ja olin muutenkin aloittanut italialaiseen kirjallisuuteen tutustumisen tänä vuonna. Miten hienoa italiaa onkaan kuunnella - tuntuu, että kielestä ymmärtää kaiken, vaikka en ole sitä juuri opiskellutkaan. Äänenpainot ja kädet kertovat sen, mitä sanoista ei ymmärrä. Koska sanoistakin olisi kiva ymmärtää jotain, niin suunnittelen italian järjestelmällistä opiskelua. Messut voivat inspiroida myös näin. 


Silvia Avallone oli se kirjailija, jonka halusin ehdottomasti nähdä ja kuulla. Kesän Rooman-matkan jälkeen luin hänen teoksensa Teräs (täällä tekstini), joka ihastutti minua sillä, että kirjassa oli paljon asiaa ja sanottavaa mutta myös sillä, miten Italia tuli matkan jälkeen vielä elävämmäksi kirjan myötä. 


Avallonella oli kirjasta ja Italiasta paljon asiaa, joita hän painotti äänellään ja käsillään. Hän kertoi, miten halusi tuoda kirjaansa sen Italian, jota turistit eivät näe. Siinä Italiassa elää nuoria, jotka haluavat elää, mutta ovat jumissa lähiöissä ja tehdastyössä. Avallone kertoi, että on itse nähnyt, minkälaista elämä voi olla tehdasympäristössä ja osa kirjan tapahtumista on todellisia tapahtumia. Elämä näille nuorille on jossain muualla, ja heille elämä tulee vain television välityksellä: kirjassa nuoret tytöt matkivat esim. musiikkivideoiden tansseja ajatellen, että se on elämää. 

Avallone kertoi, miten kirjassa on macho-miehiä, joiden uhreina naiset ja tytöt ovat. Hän muistutti, että Italiassa vain noin 50 prosenttia naisista menee töihin ja kotirouvat ovat täysin riippuvaisia miehistään, riippumatta siitä, miten hulluja miehet ovat.

Nuorten maailmassa ei ole paljon mitään, eivätkä he tyydy ikuisesti siihen, mitä tarjolla on. Pitääkö nuorten muuttaa pois Italiasta?  Avallone muistutti, että tilanne on tämä Italiassa, mutta ehkä koko Euroopassa. Kirja on kirjoitettu alun perin vuosituhannen alussa, jolloin viitteitä talouskriisistä oli ilmassa, varsinainen kriisi iski vasta vähän kirjan kirjoittamisen jälkeen. Mietin, että millaisen kirjan Avallone nyt kirjoittaisi: miten entisestään heikentynyt taloustilanne vaikuttaa nuoriin ja tehdaslaisiin?



Jatkoin Italia-kierrosta Beppe Severgninin haastatteluun. Haastattelija Ella Kanninen sai viihdyttää hetkisen kuulijoita, sillä italialaiseen tyyliin haastateltava loikki muutaman minuutin myöhässä paikalle. Severgnini on kirjoittanut oppaita italialaisuuteen, mistä aiheesta olinkin käynyt hakemassa kirjaston kirjan La Bella Figura - Opastettu kiertokäynti italialaisuuteen, jonka aion tietenkin lukaista. 



Severgnini on italialainen toimittaja, jonka esiintyminen oli valloittavaa ja humoristista. Silti huumorin takana oli myös asiaa, joka tavoitti kuulijat esimerkkien valossa. Esimerkki italialaisesta ja suomalaisesta ministeristä, jotka matkaavat tapaamiseen, toi esiin, miten italialaisen usko omaan älykkyyteen ja parhauteen ei välttämättä riitä, sillä ne, jotka tietävät ja osaavat asiat oikeasti, pärjäävät lopultakin paremmin. 



Minua kiinnosti vielä Cristina De Stefanon haastattelu. Hän on kirjoittanut kirjan Oriana Fallacista, joka oli merkittävä italialainen toimittaja ja kirjailija. "Viimeinen diiva" kuvaili De Stefano toimittajaa, joka näytti, että naisenakin voi olla mahdollista päästä toteuttamaan unelmiaan. 


De Stefano kertoi, miten Fallacia ajoi eteenpäin viha: häntä vihastutti se, miten hänen oma äitinsä ja tämän sukupolvi on eristetty kotiin, eivätkä he uskalla lähteä maailmaan ja elämään. Fallaci ei kunnioittanut ketään, ja hän otti haastateltaviin linjan, että hän on aina vastakarvaan haastateltavaansa. Miten hän oikeastaan pääsi elämässään siihen asemaan, että häntä kunnioitetaan edelleen varsinkin Italiassa, mutta myös muualla, täytyy varmasti lukea De Stefanon kirjasta kokonaisuudessaan. 

Messuilla tuli vastaan yllättäen paljon italialaista feminismiä, sillä monesta suusta kuului se, miten Italiassa naiset jäävät kotiin. 


Odotellessani Paolo Giordanon haastattelua, kiertelin messualueella ja kuuntelin ohimennessäni joitakin haastatteluja ja tein myös vähäisiä kirjaostoksia. 

Suomen dekkariseuran lavalla oli monia mielenkiintoisia haastateltavia, pysähdyin kuuntelemaan Vera Valan ja Jyrki Heinon (ja muidenkin dekkaristien) kertomaa siitä, miten he kirjoittavat miljöönsä kirjoihin. Vera Vala sanoi tuovansa Roomasta esiin sellaisia paikkoja, joita ei välttämättä turistioppaissa näy. Hän kirjoittaa vaihtoehtoista Rooma-opasta, ja totta tosiaan, kesällä löysin Roomasta Villa Borghesen Villa Sibyllan kirous -teoksen ansiosta (täällä). 

Jyrki Heino taas kertoi, että hänet innosti kirjoittamaan menneestä Turusta hänen jokapäiväinen kävelynsä tuomiokirkon vierestä. Myönnän, että Turku-vuosinani myös itse näin silmissäni menneisyyden samoilla paikoilla. Heinoa olen lukenut Kellari-kirjan verran (täällä), lisääkin on jo olemassa muinaista Turkua, joten pitäisi ehdottomasti lukea myös Heinon uusin, Kello. 


Paolo Giordano päätti lauantaini messuilla. Täytyy ensimmäiseksi sanoa, että kirjailija puhuu hyvää ja ymmärrettävää englantia, mutta jotenkin olin silti pettynyt, että haastattelu käytiin englanniksi. Haastattelun tempo oli hidas ja olisin mieluusti kuullut italiaa vielä vähän enemmän. 

Myönnän, että en ole lukenut vielä kumpaakaan Giordanon kirjoittamista kirjoista, mutta aivan varmasti alan lukea niitä ensimmäisten joukossa lukupinoni kirjoista. 



Giordanon uusin kirja, Ihmisruumis, kertoo Afganistaniin lähetetyistä sotilaista ja heidän selviytymisestä. Giordano kertoi, miten sota tuli häntä lähelle ensimmäistä kertaa elämässä kirjan taustatyötä tekiessä, kun hän tapasi sotilaita. Kirjassaan hän pohtii paitsi sotaa, myös ihmisen mieltä ja ihmisen ruumista. 

Ruumis nousi kirjan nimeksi, koska sotilaat ovat Afganistanissa keskellä ei-mitään, olosuhteissa, joissa aina ensin täytyy miettiä, miten ruumis pystyy selviämään oloista. Kirjassa kuitenkin yhtä tärkeänä on mieli ja se, mitä ajatuksissa pyörii ja miten ajatukset voivat olla itsensä suurin vihollinen. 

Giordano kertoi paljon kirjasta, mikä sai minut kiinnostumaan siitä, mitä sotilaat mahtavatkaan kohdata Afganistanissa. Tämä kirja tulee luettavaksi mitä pikimmin, se on varmaa. 


Kirjamessut olivat taas yksi mukavimmista tapahtumista syksyllä. Oli kiinnostavaa käydä messuilla näin, että kuuntelin todella paljon kirjailijoita. Alkava flunssa piti huolen siitä, että istuin mitä suurimmassa määrin paikoillani ja jatkuvasti kasvavat kirjapinot kotona pitivät ostohaluni aisoissa. 

tiistai 21. lokakuuta 2014

Juha Itkonen: Ajo


Juha Itkonen on pitkäaikainen luottokirjailijani, siksipä olin iloinen, kun Ajo (2014, Otava) tuli vastaani kirjaston uutuushyllyssä. Vielä enemmän innostuin, kun takakansi kertoi kirjan tarinasta: perheenäiti jättää kaiken ja pakenee. Sattui nimittäin niin, että tämä perheenäiti jätti kaiken ja pakeni - no, ei kovinkaan kauas, eikä pitkäksi aikaa. Toisaalta, ei myöskään kirjan päähenkilö Aino. Hän ajaa autolla Saksaan. Maahan, jossa hän on aiemmin aviomiehensä, Piin kanssa elänyt. Aino ja Pii ovat espoolaisia espoolaisuuden kaikessa merkityksessään: he ovat aikuisia, mutta vielä nuoria ja he ovat luoneet uriaan sekä kotimaassa että ulkomailla. Kaikki on ikään kuin hyvin, mutta jokin ei kuitenkaan ole: Miksi Pii haluaa muuttaa taas, haluaako tämä oikeastaan Ainoa mukaansa? Onko ura perhettä tärkeämpää? 

Lukija pääsee paitsi Ainon mukaan myös 60-lukuun, jolloin nuori poika ylioppilaskirjoituksiin valmistautuessaan haaveilee tulevasta elämästä. Minkälainen hänen elämänsä tuleekaan olemaan, on vasta suunnitelmissa. 

Kaksi eri aikakautta yhdistyvät paitsi perheen sukupolvissa myös jonkinlaisessa mietinnässä siitä, miten äiti lastaan voi rakastaa - ja miten sen voi kestää, jos lapsensa menettää. Tai on vaarassa menettää. 


Kirja oli nopealukuinen ja juonen kehitteleminen kiehtoi. Tarinan käännekohtaa, jännitystä, yllätystä sai odotella ja jotenkin jäin sitä odottelemaan. Kirjan loppu sai pienen ymmärryksen heräämään mielessäni, miten eri aikakausien tapahtumat liittyivät toisiinsa, mutta en kokenut mitään ihmeempää elämystä tai oivallusta kirjasta. Jotenkin kirja jäi odotuttamaan suuria tapahtumia, joita sen alku lupaili. Missään tapauksessa kirja ei yltänyt Itkosen parhaimpien teosten tasolle - minusta Itkonen on ollut parhaimmillaan Anna minun rakastaa enemmän ja Hetken hohtava valo -teoksissaan. Sanoisin, että Ajo oli aikamoinen pettymys siihen, mitä kirjalta odotin. Taisin odottaa hieman liikaa. Kirjan loppusanoissa Itkonen kertoo, miten kirjan tapahtumat liittyvät hänen oman sukunsa elämään - tämä oli tietysti kiinnostavaa, mutta ei pelastanut kirjaa kuitenkaan. Lukiessani tuli sellainen olo, että kirjan tapahtumat voisivat olla raamit, hahmotelma, jonka ympärille varsinainen kerronta rakentuisi. 

Muuta ei voi kuin elää. Elää päiviensä päähän, missä ikinä se sittten onkaan - - 


Juha Itkonen: Ajo
2014, Otava
282 sivua

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Yahya Hassan: Runot

Yahya Hassan nousi otsikoihin Tanskassa, jossa Hassanin esikoisteosta on myyty yli 100 000 nidettä ja teos on käännetty monelle eri kielelle, suomeksi kirja ilmestyi tänä vuonna nimellä Runot (Tammi). Tappouhkauksia, teinisensaatio - Hassanin ympärillä on kohuttu, mutta mitä Hassan oikeastaan kirjoittaa - tulin uteliaaksi ja luin runoteoksen. 

Yahya Hassan (s. 1995) kirjoittaa teoksessaan omaelämäkerrallisesti. Kirjassa käydään läpi perheväkivaltaa, lasten sijoittamista, pikkurötöksistä alkavaa rikollisuuden kierrettä, vankiloita, päihteitä - elämän kääntöpuolta, jossa nuori vihainen miehenalku elää. 

Perheen isä odottaa lapsiaan kotona ja hakkaa pienestäkin rikkeestä ja epäilyksestä. Äiti tietää tien keittiöstä makuuhuoneeseen, jossa mies joko hakkaa tai ottaa vaimonsa muuten. Kun äiti lähtee kotoa, isoveli vie veljensä yökastelun seurauksena kastuneet lakanat ädin uuteen asuntoon pestäväksi, ettei isä saisi tietää asiasta ja ettei hän hakkaisi veljeä. 

Seuraavaksi perheen kotiin astuu sosiaalityöntekijä, mutta vihaisesta pojasta kasvaa vielä vihaisempi. 

OLEN ITSE SAANUT AIKAAN KAIKEN TÄMÄN MIELETTÖMYYDEN
NIMENI ON YAHYA HASSAN
JA VANHEMPANI TOIVOVAT ETTEN OLISI SYNTYNYT
TOIVON SAMAA HEISTÄ 
VAHINTÄÄN SEN ETTÄ HE OLISIVAT SYNTYNEET KUOLLEINA
TAI ETTÄ OLISIN 
KUOLLUT MUTTA SYNTYNYT
EN RAKASTA TEITÄ VANHEMPANI VIHAAN ONNETTOMUUTTANNE
VIHAAN HUNTUJANNE JA KORAANEJANNE
JA LUKUTAIDOTTOMIA PROFEETTOJANNE
OPINKAPPALEITA HOKEVIA VANHEMPIANNE
JA OPINKAPPALEITA HOKEVIA LAPSIANNE
PUUTTEITANNE JA RUKOUKSIANNE JA SOSIAALITUKEANNE

Kertojan vihan saavat vanhemmat ja uskonto, vanha maa ja uusi maa, joista kumpikaan ei halua näitä ihmisiä, maattomia palestiinalaisia. Teos on alusta loppuun asti runoutta enenmmän huutoa (se on myös kirjoitettu alusta loppuun isoilla kirjaimilla), jossa koko elämän viha ja elämän epäreiluus tulee huudettua ilman välimerkkejä ulos ja julki. 

Halusin lukea kirjan uteliaisuuttani. Halusin tietää, mikä kirjasta teki kohutun ja olinkin yllättynyt siitä raivosta, joka kirjassa nousi myrskyksi asti. Juuri kiukku ja viha jäivät kirjasta päällimmäisiksi - ja ehkä ainoiksi - tunnelmiksi. Kirjana Hassanin Runot on omanlaatuisensa ja anteeksipyytämätön. Se ei anna vastauksia kysymyksiin, se huutaa vihan ulos. On varmasti ollut vapauttavaa kertoa elämän paha ulos, vahvasta uskonnollisesta otteesta huolimatta tämä ei mielestäni ole mitenkään islamin-uskoisen pojan kertomus, vaan nimenomaan nuoren huutoa. 

Yahya Hassan: Runot
2014, Tammi
Yahya Hassan 2013
suomentanut Katriina Huttunen
167 sivua





sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Syksyn lukemisia


Syksy on tällä hetkellä kauneimmillaan. Samaan aikaan illat pimenevät nopeammin ja sää kylmenee - alkaa tehdä mieli kääriytyä kotiin viltin ja villasukkien väliin hyvien kirjojen kanssa. 

Toukokuussa jo listailin kesän ja syksyn 2014 uutuuskirjoja, ja moni kirjoista on jo luettukin. Silti aika moni kirja vielä lukematta - ja nyt täytyy valitella, että joidenkin uutuuskirjojen kanssa on käynyt niin, että en ole jaksanut lukea alkua pidemmälle tai ehkä juuri alkua pidemmälle, mutta en kuitenkaan loppuun asti. Eli jos joku kirjoista ei blogissani esiinny, niin johtuu siitä, että lukujumi on kohdannut kirjan kohdalla. 


Tässä listattuna kuitenkin niitä kirjoja, jotka olen lukenut ja pitänyt lukemastani loppuun asti. Näistä kirjoista voisin nostaa esiin Riikka Takalan, Riina Katajavuoren, Mikko Kalajoen ja Pajtim Statovcin teokset. Aiemmin listaamieni kirjojen ulkopuolelta Silvia Avallonen Teräs miellytti erityisen paljon. Suosittelen syyssateisiin näitä kirjoja - loput ovat jättäneet säyseämmän maun. 

Pia Heikkilä: Koodinimi Kajaali (Otava) - luettu
Riikka Takala: Ole hyvä (Atena) - luettu
Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (Otava) -luettu
Chris Cleave: Voittamaton (Gummerus) -luettu
Riina Katajavuori: Wenla Männistö (Tammi) 
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (Otava) -luettu
Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa (WSOY) - luettu
Juha Ruusuvuori: Koston enkeli (WSOY) - luettu
Niina With: Joko taas, Stella? (Myllylahti) -luettu
Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu (Like) - luettu
Nadifa Mohamed: Kadotettujen puutarha (Atena) - luettu
Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein (Otava) - luettu

Muita luettuja: 

Silvia Avallone: Teräs (Minerva) 
Vera Vala: Villa Sibyllan kirous (Gummerus)
Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa (Gummerus)
Niina Hakalahti: Sydänystävä (Karisto)
Maarit Korhonen: Herää koulu! (Into)
David Nicholls: Varamies (Otava)







Syksyllä ajattelin lukea syksyyn nimensä perusteella liittyviä kirjoja, mutta en ole ehtinyt lukea kuin Bargumin Syyspurjehduksen. Välillä tuntuu, että aina kun saan haluamani kirjat kasatuksi, ehtii vuodenaika jo vaihtua. 

Syksy on väreissään niin keltainen, että tuo mieleen aina Tammen Keltaisen kirjaston. Keltainen kesä -lukuhaaste jäi niin vajaaksi, että täytyy jatkaa keltaisten kirjojen lukemista vielä keltaisessa säässä. Ja vielä senkin jälkeen, kun lehdet ovat syksyn väreistänsä luopuneet. Keltaisen kirjaston kirjat kestävät aikaa.






Olen viime aikoina kokenut kiinnostavaksi lukea kirjoja sieltä, missä itse olen. Kesäinen Italian-matkailu toi italialaisen kirjallisuuden mieleen, samoin tietenkin Italialainen ateria -lukuhaaste, jossa en ole päässyt vielä jälkiruokaan asti. Kirjamessut tuovat italialaisia kirjailijoita ja kulttuurihenkilöitä Helsinkiin ihan kohta - erityisesti odotan Avallonen vierailua Kirjamessuilla. Kirjamessut tuovat myös lisää italialaista kirjallisuutta suomeksi, sitä lisää myös tässä blogissa myöhemmin. 




Syyslomalla suuntaan minilomalle Riikaan, joten aikomuksena on myös lukea Latviaan liittyvää kirjallisuutta. Katsotaan, löytyykö Riian kirjakaupasta jotain paikallista, tällä hetkellä pitää tyytyä tähän: 


Kesällä luin fudiksen MM-kisamaiden kirjallisuutta ja väsyin, päätin, että ei enää koskaan. Älä sano koskaan ei koskaan, sillä kun Suomen Huuhkajat karsivat EM-kisoihin pääsystä, niin hetihän sellainen idea tuli, että pitäiskö... edes ne lohkomaat. Ajattelin, että tämä ilman otsaryppyjä eli luettavana Suomen lohkossa pelaavat maat: Kreikka, Unkari, Romania, Suomi, Pohjois-Irlanti, Färsaaret. 

Joista aloittelin ensimmäisellä eli Färsaarilla. Pienestä maasta ei hirveästi kirjallisuutta taida tulla meille asti, joten päätin tyytyä Johan Harstadiin. Tässä kirjassa pitäisi päätyä Färsaarille.



Näen syksyn aina etukäteen aikana, jolloin aikaa on loputtamasti keskittyä esimerkiksi hyvään kirjaan ja siksipä suunnitelmissa aloittaa myös tiiliskiviromaani, tai kaksi. Saapa nähdä, miten käy. Myönnän, että olen välillä hieman kärsimätön kirjojen suhteen, mutta ehkä pimeät illat saavat kiinnostuksen säilymään. 



Tällaista lukusyksyyni kuuluu. Värikästä ja villasukanlämpöistä syksyä itse kullekin! 

lauantai 11. lokakuuta 2014

Henna Helmi: Miisan kaksoisaxel


Henna Helmi Heinonen kirjoitti tämän vuoden alussa nuortenkirjan, jossa kirjailijanimenä on Henna Helmi. Miisan kaksoisaxel (2014, Tammi) liikkuu, kuten kansikuvasta ja kirjannimestä voi päätellä, luistelun maailmassa - kannen (ja aiheen) puolesta tämä on suunnattu urheileville tytöille. Laji voisi olla toinenkin, mutta minusta on kivaa, että lajiksi on valittu luistelu, tyttöjen laji. 

Kansainvälisen tyttöjen päivän (11.10.) ja myös luistelukauden aloittamisen (kolme viikkoa sitten jo) kunniaksi kirjoitan vihdoin kirjasta blogiini. 

Miisa on seiskaluokkalainen tyttö, joka on aina harrastanut (5-vuotiaasta asti) taitoluistelua. Samoin kuin hänen veljensä ja paras ystävänsä. Kun seiskan ensimmäiset kokeet lähestyvät, alkavat aamuluistelutreenit painaa jaloissa ja mielessä. Miisasta olisi iltaisi hauskaa osallistua ystävien bileisiin, eikä aina vaan marssia jäähalliin. Treeneissä häntä painaa kaksoisaxel - hyppy ei ala millään sujua, vaikka tuntuu, että kaikki muut selviävät siitä leikiten. Koulussa on myös yksi kiinnostava tyyppi, johon Miisa tuntee vetovoimaa. Miten kaikki elämän uudet ja vanhat asiat saisi sovitettua yhteen on kirjan teemana. 

Miisa tuntee itsensä niin stressantuneeksi, että alkaa ajatella luistelun lopettamista ja säikähtää ajatusta - voisiko hän oikeasti lopettaa luistelun, jota on intohimoisesti harrastanut jo kahdeksan vuotta?

Miisan muistot alkoivat aika tarkalleen siitä ajasta, kun hän oli aloittanut luisteluharrastuksen. Sillä lailla ajateltuna asiaa ei käynyt kieltäminen: hän oli luistellut koko elämänsä. 
Moni oli lopettanut, kyllä hän sen tiesi. - - Muita oli ollut ja mennyt, siirtynyt vaikeampiin ja sitten helpompiin ryhmiin, mutta he olivat kulkeneet kolmistaan ryhmästä toiseen ja kilpailusta toiseen. 

Miisasta on aina tuntunut siltä, että vain heikot luovuttavat ja lopettavat. Onko hän heikko ja luuseri, joka antaa periksi - tai ehkä hän on vain liian huono?

Kirja on kiinnostava urheilun harrastajalle, sillä varsinkin yläkouluikäisenä lapsen (/nuoren) täytyy päättää, jaksaako panostaa urheiluun ja treenaamiseen, vai jääkö hän harrastelijaksi. Hampaat irvessä ja ilman omaa halua on turha yrittää, mutta mistä tietää, mitä haluaa elämältä, kun on 13-vuotias? Tätä Miisa miettii niin paljon, että lopulta tuntuu, että pää hajoaa. Tarvitaan yksi suuri ja uhkaava onnettomuus, että Miisa ymmärtää, mikä hänelle on tärkeintä. 

Kirja on mielestäni oikein hyvin rakennettu ja siinä tuli hienosti mietiskelyä harrastelun ja tosiurheilun eroista. Luistelua kuten montaa muutakin lajia voi harrastaa kerran viikossa tai vakavammin viisi-kuusi kertaa viikossa. Vaikka usein mediassa toista uskotellaankin. 



Henna Helmi: Miisan kaksoisaxel
2014, Tammi
192 sivua

Muualla luettu: Lastenkirjahylly

torstai 9. lokakuuta 2014

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Riina Katajavuori on teoksessaan Wenla Männistö (2014, Tammi) ottanut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -teoksen uusintakäsittelyyn ja muokannut veljeksistä nykypäivään sopivat hulttiouteen taipuvaisia nuorukaisia. Kirjassa on käännetty katse veljeksistä Wenlaan, nuoreen tyttöön, joka jo Kivellä kiusasi naapurinsa poikia ja veljesten äitiin, joka pilvenreunalta katselee jälkeläisiään, kauhistellen ja itseään syytellen. Silti kirjan pääosan uhkaavat viedä veljekset, nuo seitsemän kuritonta poikaa.



Pääosin Katajavuoren kirja on yhtä kaoottista menoa kuin alkuperäinenkin teos: veljekset eivät jaksa istua ja opiskella koulussa, paitsi Eppu, veljessarjan nuorin, joka rämpii lukio-opinnoissa. Pojat yrittävät käydä töissä, mutta kun kärsivällisyys ei kestä vaikkapa puhelinmyyntityötä, on paljon helpompaa katsella kotisohvalla leffoja ja tv-sarjoja. Pelit on kannettu kotiin osamaksulla, ja viikonlopun biletysrahat saadaan pikavippifirmoista. Maksamattomat laskut kaatuvat tietenkin päälle, eikä poikien auta muu kuin lähteä metsään ja sovittaa laskunsa. He laskevat, että noin kymmenen vuotta kestää, kunnes he ovat taas yhteiskuntakelpoisia. Kuten Seitsemän veljestä -teoksen lukeneet huomaavat, Katajavuori seuraa Kiven juonikaaviota teoksessaan. 

Wenla Männistö -teosta voisikin pitää päivitettynä versiona Kiven klassikosta: Katajavuori kirjoittaa veljesten tarinan kielellä, jota myös nuoret ymmärtää.

WENLA. Kun tietäis missä Juko Brossit tällä hetkellä vaikuttaa. Ärsyttää, kun ne ei vastaa puhelimeen tai puhelin on kiinni.
ANSKU. Ei vastaa WhatsAppiin. 
WENLA. Eikä Kik-viesteihin. 
ANSKU. Ei laita kuvia Instagramiin. 
WENLA. Ei siis yhtään mitään elonmerkkejä. 
ANSKU. Ne on paossa tätä yhteiskuntaa. 
WENLA. Aika syvältä. 
ANSKU. Semitylsää. 
WENLA. Ei oo mitään tekemistä kun ne ei oo huudeilla. 

Pidin kirjassa siitä, että veljekset elävät Helsingin Kumpulassa, eivätkä esimerkiksi Itä-Helsingissä, jonne kaikki kurjuus ja sosiaaliongelmaiset sijoitetaan. Veljesten perheessä on tietenkin kaikki ne vaikeudet, jotka nykypäivänä tuovat kurjuutta: eronneet (ja kuolleet) vanhemmat, työttömyys, kouluttautumattomuus, kaikinpuolin rikkonainen perhe, rahaongelmat, joita paikkaillaan pikavipeillä ja pikkurikoksilla. Alkoholi tuntuu myös maittavan pojille, aikaahan heillä on tuhlattavaksi asti. 

Kirja etenee dialogien, monologien ja runojen (laulujen sanojen) keinoin, aivan kuten esikuvansakin. Kiven teoksesta jäin kaipaamaan veljesten ja muiden henkilöiden tarinointia, sillä tv-sarjan juonen referointi ei täysin paikannut kertomusten puutetta. Myöskään kielellisesti Katajavuori ei päässyt läheskään sellaiseen ilotteluun kuin Kiven romaani. 

Wenla Männistö oli kuitenkin väliin ratkiriemukastakin luettavaa. Kirja oli hieno huomionosoitus ensimmäiselle suomenkieliselle romaanille, jonka tekijän syntymästä huomenna tulee 180 vuotta! 


Kirjasta on kirjoittanut HS, 
blogeissa mm. Lukutoukka ja Annika

maanantai 6. lokakuuta 2014

Kesän luetut kirjat ja lukuhaasteet

Toukokuun 1. päivä listasin alkuvuoden lukemani kirjat ja nyt on tullut aika luoda katsaus kesään ja kesällä lukemiini kirjoihin. 



Toukokuussa odoteltiin jo kovasti luonnon puhkeamista kukkaan ja koulun loppumista. Kuukauden parasta kirjallisuutta oli Jhumpa Lahirin Tulvaniitty (2014, Tammi), ja lukemista kruunasi vielä Lahirin näkeminen Akateemisessa. 

Muuten luin kirjoja MM-futishaasteeseen ja sain koluttua maailmaa useammasta maanosasta: 

Nigeria: Chinua Achebe: Kaikki hajoaa (2014, Basam Books)
Japani: Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (2003, Tammi (oma kirja 2. painos vuodelta 2011)
Hollanti: Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa (2009, WSOY)

sekä fiilistelin fudista 


ja äitienpäivää 


Hieman vaisummaksi elämykseksi jäi Yann Martelin Beatrice ja Vergilius (2014, Minerva)

Yhteensä luin 8 kirjaa. 




Kesäkuussa pääsin kuuntelemaan kesän uutuuskirjojen kirjoittajia pariinkin paikkaan, käväisin Ruotsissa ja jäin odottamaan kesän ja kesäsäiden alkamista. 

Luin näin jälkikäteen katselleen hurjan määrän kirjoja. Jatkoin MM-fudismaiden lukemista: 


Kroatia: Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus (2007, Like)
Bosnia-Hertsegovina: David Lagercrantz: Minä Zlatan Ibrahimovic (2011, WSOY)


Luin ruotsalaista kirjallisuutta:

Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista (2014, Schildts & Söderströms)





Sekä kotimaista ja vähän muunkinmaalaista kirjallisuutta kukkien keskellä: 

Pia Heikkilä: Koodinimi kajaali  (2014, Otava)
Katja Kaukonen: Kohina (2014, WSOY)
Riikka Takala: Ole hyvä  (2014, Atena) 

ja löysin vielä pari ihastuttavaa sarjakuvateosta kesästä: 


Yhteensä luin 17 ihastuttavaa kirjaa! 









Heinäkuussa jatkettiin fudiksen parissa: pojat pelasivat Hesa Cupissa, MM-kisoja katsottiin telkasta ja itse luin kirjallisuutta MM-kisamaista edelleen.



Uruguay: Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa (2014, Nemo)
Chile: Auli Leskinen: Petojen aika (2013, WSOY)
Espanja: Roberto Bolaño: Jääkenttä  (2013, Sammakko)
Costa Rica: Elizabeth Kay: Rajalla (2004, WSOY)
Sveitsi: Melinda Nadj Abonji: Kyyhkysten lähtö  (2013, Lurra Editions)
Portugali: Luca Caioli: Ronaldo - elämäntarina (2013, Minerva kustannus)

Huh! Huikeat kisat ja huikea määrä kiinnostavaa luettavaa! Lukuhaasteen yhteenvetoon täältä. Tuollaisen lukuhaasteen jälkeen tekikin mieli ottaa rennommin, ja luin sekalaisia kesäkirjoja, kevyitä ja viihdyttäviä: 


Kunnes sitten sain idean lähteä Roomaan, Italiaan ja kirjallisuusblogien puolelta löytyikin sopivasti italialainen ateria -lukuhaaste. Eikus lukemaan italialaista kirjallisuutta!

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää (2005, Otava, Seven-pokkari - 1. painos 2004, Otava)

Luin yhteensä 13 kirjaa, joka sekin on aika huikea määrä kirjoja!











Elokuussa pysyttiin kodin tuntumassa, valmistauduttiin ja aloitettiin kouluja kukin omissa opinahjoissa. Matkustelu suuntautui Korkeasaareen, mutta kirjoissa fiilistelin vielä Rooman-matkaa Italia-aiheisen kirjallisuuden parissa: 

Silvia Avallone: Teräs (2014, Minerva)

Aloin lueskella kesän/syksyn uutuuskirjallisuutta: 

Chris Cleave: Voittamaton (2014, Gummerus)

Tutustuin nykyiseen chick lit -kirjallisuuteen: 

Niina With: Joko taas, Stella (2014, Myllylahti)

Lopettelin hieman kehnosti kohdallani sujunutta Keltainen kesä -lukuhaastetta: 

Toni Morrison: Koti (2014, Tammi)

Ja lomalta kouluun minut ajoi


Tässäkin kuussa blogiin tuli kirjoituksia 16 kirjasta, joista osan luin tosin jo heinäkuun puolella. 




Jos laskin oikein, niin näiden neljän kuukauden aikana tuli luettua 54 kirjaa, kyllä kesä ja loma on huikeaa aikaa mm. lukea! Kun lasken alkuvuoden 37 kirjaa mukaan lukemiini kirjoihin, niin voisin sanoa, että tänä vuonna ollaan reilun 100 kirjan lukuvauhdissa.  

Nyt ei auta muu kuin lämmitellä kesän muistoissa ja suunnata kohti syksyn myrskyjä hyvän kirjallisuuden parissa. Kyllä se kesä taas sieltä tulee.