Kirjasyksyä 2011

Kun kevätuutuuksista listaamani kirjat alkavat olla jo kutakuinkin luettuina, ja viimeisimmätkin kirjahyllyssä odottamassa lukijaansa, onkin jo aika suunnata katse kohti syksyn kirjauutuuksia. Ihan täydellisiä katalogeja en löytänyt kaikilta kustantamoilta netistä, esimerkiksi WSOY:n uutuudet ovat kysymysmerkki minulle - siis, ovatko nämä syksyn uutuuksia ja onko niitä vielä muitakin... Joistakin listasin mukaan aika montakin uutuutta, en tiedä sitten, millaisia ne oikeasti ovat... Parhaat uutuudet tuntuvat etukäteen olevan Otavalla, jolla on niin monta syksykirjaa tulossa lempikirjailijoiltani, että oikein ihanaa siltä osin odottaa syksyä!

Muutoin syksy ei ole minun lempivuodenaika ollenkaan, sillä synkistyn juuri sinä päivänä, kun ymmärrän laskea, kuinka monta kuukautta on seuraavaan kesään... Päivien laskemiseen ei käsityskykyni riitä. Koska syksy on minulle aikaa, jolloin on pakko keksiä jotain tekemistä jo etukäteen jokaiseen väsyneeseen ja pimenevään iltaan, ilmoitan itseni ja lapseni tuhanteen harrastukseen ja silloin, kun itkettä eniten kylmyys ja viima, pakotan itseni liikkeelle niihin pakollisiin menoihin... Muutoin hautautuisin vällyjen väliin kotiin. No, kutakuinkin yritän sanoa, että syksy ei ole minun aikaani. Siksi kirjoja tulee luettua varmaan paljonkin.   

WSOY:
al-Aswani, Alaa: Chicagolaisittain
Khadra, Yasmina: Osattomien olympos
Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä

Minerva-kustannus:

Monica Peet: Tiistaisiskot 
Lubna Ahmad al-Hussein: Olenko kirottu? Nainen, sharia ja KoraaniTatu Hirvonen: Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuskesta

Bei Ling: Liu Xiaobo Vangittu rauhannobelisti - Henkilökuva

Bazar kustannus:

David Safier: Huono karma

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti
John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Avain

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Lionel Shriver: Jonnekin Pois 

Austin Wright: Tony&Susan 

Gummerus:

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Joonas Konstig: Kaikki on sanottu

Heidi Jaatinen: Jono

Tuomas Vimma: Raksa

Michael Cunningham: Illan tullen

Richard Powers: Suopeus

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Tammi:

Johanna Hulkko: Jostakin kotoisin

Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko

Annamari Marttinen: Ero

Paul Auster: Sunset Park

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli

Åsa Lantz: Kiinalainen tyttö

Otava:

Pirjo Hassinen: Rouva

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Kjell Westö: Halkeamia

Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti

Virpi Hämeen-Anttila: Railo

David Grossman: Sinne missä maa päättyy

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Ingo Shulze: Adam ja Evelyn

****

Eiköhän tässä taas yksi

syksy

pärjäillä...

eihän noita kaikkia kiinnostavia uutuuksia ehdin edes vuodessa lukemaan...

David Nicholls: Sinä päivänä

Mutta eikö hän voisi jotenkin vaivattomasti saada Emman uskomaan itseensä, kohentaa tämän mielialaa, antaa pontta itseluottamukselle? Hän sai ajatuksen ja tarttui Emmaa kädestä ennen kuin ilmoitti totisena: "Kuule, Em. Jos olet yhä sinkku neljäkymmentä täytettyäsi, minä menen naimisiin kanssasi."

David Nichollsin Sinä päivänä (2011, Otava) on täynnä ikivanhoja kliseisiä tapahtumia siitä, kun mies ja nainen tapaavat - eivätkä koskaan osu toistensa elämään oikeaan aikaan,

 se on myös täynnä keskustelunpätkiä, joiden sutkaukset ovat Nichollsin kiitos-sanojen mukaan paljolti velkaa oikealle elämälle - ja myös niin kuluneita hauskuuksia.

Siinä on myös maailman kuluneimmat henkilöhahmot,

Emma, työväenluokkainen opettajaksi opiskeleva tunnollinen tyttö,

joka haluaa olla kirjailija

ja joka aloittaa kammottavasta näytelmästä,

kohtaa teini-ikäiset koulussa ja uskaltautuu lopulta 

kokeilemaan siipiensä kantavuutta.

Dexter, kultalusikka suussa syntynyt nuori mies, joka opintojen jälkeen suuntaa kohti Intiaa,

kuin vahingossa päätyy televisioon ja nauttii yöelämästä ja kuuluisuuden tuomista eduista naisrintamalla.

Siis, hieman myöhässä aikuiseksi kasvava mies ja

tiukkapipoinen nainen jo parikymppisenä.

Ei siis ihme, että heidän maailmansa eivät kohtaa.

Ja vähällä on, että maailmani ei kohtaa kirjan kanssa.

Sen verran ärsyttävää on, että koira vie vaatteet lupaavasti alkaneella kuutamouinnilla.

Emman ja Dexterin elämän kohtaamisia kuvataan aina

sinä päivänä

15. heinäkuuta.

Kirjan heikkouksia kliseisten elämäntilanteiden ja keskustelujen lisäksi oli se, että koko kirja oli kuin suoraan elokuvaksi kirjoitettu

(Suomen ensi-ilta loppuvuodesta)

- dialogit kestivät välillä ikuisuuksia.

Olen myös varsin vakuuttunut, että kirja toimii elokuvana

erittäin hyvin.

Onhan siinä pari varsin hyvää koukkua

juonen kannalta.

(Kirjan lukeneena ne koukut varmaan eivät hetkauta elokuvassa enää.)

Vaikka tässä kirjassa ei ollut mitään uutta auringon alla,

niin kuitenkin,

kaikkine edellä mainittuine asioineen

se kuitenkin

nauratti

aika ajoin.

Kirja oli vähän niin kuin Dexter:

ärsyttävä ja niin kliseinen jätkä,

mutta kuten kirjan henkilöhahmotkin sanovat:

me kaikki rakastetaan sinua.

Niin, eihän tästä kirjasta voinut ollut pitämättä

sitten kuitenkaan.

Muita lukeneita:

Lumiomena,

Susa,

Ilse,

Anni m,

Hanna,

Kirjapeto.

Ja ehkä vielä joku muu, 

saa ilmoittautua! 

 

Lastenkirjat - kesällä luettua - osa I

Kuten aiemmin kirjoitin, olemme löytäneet kirjaston, jossa lapsetkin viihtyvät - ja leikin ohella jaksavat katsella hieman kirjoja kotiinkin. Koska kesällä lapset ovat päivän riehumisesta väsyneitä, ei ihan joka päivä lueta, vaan kasataan isompi kirjakasa mukaan aina silloin, kun on lukuhetki. Tällä hetkellä kirjakasoja on useampi ja molemmilla lapsilla omat suosikkinsa, kirjoitan huomioita joistakin kirjoista, joihin olemme törmänneet, ja palaan pian toisella postauksella lastenkirjojen pariin.

Tällä kertaa postaukseen pääsi kaksi kirjaa kahdesta kirjasarjasta - ja varmaan nämä ovat aika monelle tuttuja kirjasarjoja - itse olin yllättynyt molemmista kirjoista: en tiennyt, että Babarit ovat oikeasti kivoja kirjoja, ja Mikko Mallikas -sarjasta en taas tiennyt, että siinä on uusia kirjoja - ja varsin uusista aiheista!

Mikko Mallikas on kirjasarja, jota meillä ollaan fanitettu jo jonkun aikaa, enemmän asiasta täällä. Vaikka Mikko Mallikas kuuluu jo omaankin lapsuuteni, on se säilyttänyt kiinnostavuutensa: ensimmäinen Mikko Mallikas on suomeksi julkaistu vuonna 1977 - ja viimeisin vuonna 2006. Tämä viimeisin Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen (2006, WSOY) -teos osui käsiini kirjastossa ja koska poika on muurahais-fani, niin lainasin mukaan.

Aina välillä sitä huomaa, että pitäisi etukäteislukea lastenkirjat, koska koskaan ei tiedä, mitä sivuilla tulee vastaan. Vaikka tietysti sitä luottaa Gunilla Bergströmin tyyliin ja tapaan, niin että uskaltaa aloittaa yhden Mikko Mallikkaan ilman pelkoa. Tämä kirja nyt vain ei kerro mistään muurahaisista, vaan ns. kovista aiheista. Kirja kertoo Mikon naapurista Hamdista ja tämän isästä, entisestä sotilaasta. Niinpä iltalukutuokiolla olemmekin lasten kanssa yhtäkkiä keskellä sotaa ja Hamdin entisessä kotimaassa keskellä pommituksia. Sen sijaan, että pääsisimme mukavasti ihailemaan muurahaisten korrenkuljetusta, keskustelemmekin lasten kanssa siitä, mitä on sota.

Tästä kirjasta jälkikasvu ei oikeastaan osannut sanoa mitään kommenttia. Varmasti aika moni asia meni ohi ja yli. Mutta koska olemme vierailleet kesän aikana esim. Suomenlinnassa, niin luulen, että pikkuhiljaa alkaa selkeytyä sielläkin olevat tykit ja niiden merkitykset. En tiedä, milloin on oikea aika kertoa lapsille maailman pahoista asioista, mutta ihan koko elämäksi niitä asioita ei saa piilotettua maton alle.

Täällä vielä listaa Mikko Mallikas -kirjoista!

***

Babar-kirjoja olemme varmaan satunnaisesti lukeneet ja yhtä satunnainen valinta on myös Babarin matka maailman ympäri (2006, Perhemediat). Meillä surffailtiin joku aika sitten Google earthin kanssa koneella ympäri maailmaa ja tässä kirjassa on vähän sama idea: Babarin vanhemmat lähtevät lapsineen matkalle maailman ympäri - ja käyvät satunnaisissa paikoissa. Google Earth alkoi siitä samasta kuin Babarkin eli Roomasta - joten Italia alkaa olla meidän lapsille jo tuttu paikka: ehkä matkustamme sinne sitten ensi kesänä katsomaan Colosseumia ihan omin silmin.

Babarin ongelmana oli tällä matkalla se, että Babarin perhe on norsuperhe. Kun matkakohteissa oli vain norsuja ja ihmisiä, 6-vuotias kirjakriitikko kommentoi, että missä kaikki muut eläimet ovat? Kiinnostusta herätti vierailu Moskovan Punaiselle torille - poika, joka opiskelee kirjaimia, oli innoissaan venäjän erikoisista kirjaimista: Tuollaista kirjainta en ole koskaan nähnyt! hehkutti poika.

Babar onkin kiinnostava kirjasarja, sillä ensimmäinen Babar-kirja on ilmestynyt niinkin varhain kuin vuonna 1931. Ranskalainen Jean de Brunhoff kirjoitti seitsemän Babar-kirjaa, ja kun ensimmäinen Babar saatiin suomeksi, oli kirjoittaja jo kuollut ja hänen työtään jatkoi Laurent de Brunhoff. Babar seikkailee myös animaatiosarjana, ja muistaisin, että meilläkin on ihan lähiaikoina (viime talvena?) seurattu sarjaa kakkosen viikonloppuaamuisin. Ehkä meillä aletaan lukea enemmänkin Babar-kirjoja, ainakin Babarin taidemuseo vaikuttaisi kiinnostavalta. Täältä muuten löytyy listaa Babar-kirjoista.

Heinäkuun luetut ja tunnelmia

Jos kesäkuun lopussa olinkin järkyttynyt siitä, että kesäkuu on lopuillaan,

niin nyt olen kyllä kauhuissani,

että mihin

heinäkuu

katosi?

Vastahan se alkoi, auringonpaiste ja mukavat leppoisat päivät,

hikiset retket milloin mihinkin

ja heittäytyminen rantaveteen...

Kesän paras paikka on ehdottomasti Suomenlinna,

jossa ollaan lasten kanssa vierailtu pariinkin otteeseen

kirjablogitapaamisen jälkeen.

Koska itselläni ei vielä ole omaa saarta, niin täytyy tyytyä

näihin Helsingin edustan saariin ja

olla niin kuin muita ihmisiä ei olisikaan.

Vaikka eivät ne muut ihmiset ole häiriöksi olleet mitenkään.

Toinen ehdottoman mahtava paikka oli Pihlajasaari,

mutta oltiin siellä juuri sinä synkkänä päivänä,

niin ei oikein pysty hehkuttamaan.

Ja on tämän kuukauden aikana tullut luettuakin.

Listataanpas ne luetut.

Kaunokirjallisuutta 12,

tietokirjoja 2.

Marianne Peltomaa: Ihon alla (2007, Schildts)
Katja Kaukonen: Odelma (2011, WSOY)
Laura Honkasalo: Tyttökerho (2005, Otava)
Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista (2007, Gummerus)
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta  (2011, Otava)
Chetan Bhagat: One Night at the Call Centre (2005)
Katarina Wennstam: Tahra (2011, Otava)
Terttu Autere: Kinkkauskivet (2009, Karisto)
Timo Saarto: Vaitelias poika (2011, Karisto)
Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks (2011, WSOY)
Pertti Araviita: East end (2007, Aramik Oy)
Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki (2010, Tammi - 1. painos vuonna 1944



Amy Chua: Battle Hymn of theTiger Mother (2011, Bloomsbury)
Ulla-Maija Paavilainen: Hanki elämä! - Jokanaisen voimakirja (2011, WSOY)

Jossain vaiheessa blogin myötä huomasin, että luen aika paljon uutuuskirjoja ja halusin kesällä antaa mahdollisuuden myös vanhemmille kirjoille,

ja onnistuinkin siinä:

uutuuskirjoja luin 5 (painettu 2011)

ja vanhempia luin 7.

Koska vanhempia kirjoja on vaikea löytää - tai siis niitä helmiä julkaistujen joukosta - niin aloitin lainata kirjoja aakkosten mukaan,

tämän kuukauden kirjoissa mukana on aakkosta alkupäästä

Autere ja Araviita.

En tiedä, onko aakkosten mukaan eteneminen kovinkaan fiksua:

milloin siirryn seuraavaan kirjaimeen, vai luenko kaikki A-sukunimistä?

Täytyy myöntää, että pari kirjaa jätin tässä kuussa kesken, taisivat olla A:sta molemmat.

Ehkä siirryn seuraavaksi luottamaan satunnaisotoksiin ennemmin kuin etenemään aakkosten mukaan.

Blogeissa on ollut keskustelua myös siitä, 

luetaanko enemmän nais- vai mieskirjailijoita 

ja minulla tilasto tältä kuulta näyttää, 

että naiskirjailijoita olen lukenut 8 ja mieskirjailijoita 4.

Ehkä ensi kuussa pitää kiinnittää huomio mieskiintiöihin...

Täytyy sanoa, että määrä ei suinkaan korvaa laatua.

Joinain kuukausina voi lukea vain pari kirjaa,

mutta ne molemmat ovat sitten todellisia helmiä.

Ja joinain kuukausina voi lukea useita kirjoja,

mutta niistä suurin osa on ihan ok-kirjoja,

osa jopa huonoja,

ja vain yksittäinen helmi puristuu joukosta esiin.

Tämän kuukauden luetuista se helmi oli

Katja Kaukosen Odelma (2011, WSOY).

Ehkä oma syynsä kirjojen laaduttomuuden on myös sillä,

että olen ihan itse valinnut kirjoja, jotka ovat kevyitä (viihdettä!) ja lyhyitä - kuka jaksaa kantaa koko päivän tiiliskivikirjoja mukanaan!

No, viihdekin voi olla hyvää, mutta tämän kuukauden kirjoissa se oli korkeintaan kohtuullista.

Vielä korotettakoon sitä, että eivät kirjat olleet varsinaisia huonoja,

mutta ne eivät varsinaisesti olleet sellaisia,

jotka olisivat pompahtaneet esiin muiden joukosta,

tai antaneet joitain uskomattomia fiiliksiä tahikka oivalluksia elämästä tai elämään.

Ehkä jatkossa uskallan myös karsia kirjoja vähän enemmän.

Onko pakko edes yrittää lukea kirjaa, joka ei alkumetreiltään ala edetä kiinnostavasti tai elästyttävästi?

Toisaalta tekee mieli kaivaa kultahippuja niistä

unohdetuista kirjoista,

jotka eivät pyöri joka paikassa.

Hella W

Minä kuulen ja minä näen, ja minä itken kansani puolesta ja elän miljoonien elämää ja tiedän, että vapaus koittaa maailmalle.

He luulivat minua vangiksi....

Mutta minä täytin sellini tuhansien kukkien tuoksulla, täytän sieraimeni meren tuulilla.

Hella W -elokuva piti käydä katsomassa valkokankaalla silloin, kun se tammikuussa tuli teattereihin, mutta elokuva-aikaa on välillä vain niin vaikea järjestää. Joten viimeistään nyt, kun leffa on jo dvd-muodossa se oli sitten pakko katsoa.

Innostuin kuitenkin ensin lukemaan Hella Wuolijoen teoksen Enkä ollut vanki (2010, Tammi - 1. painos vuonna 1944), jonka Wuolijoki on kirjoittanut vankilassa näkemästään, kuulemastaan ja välillä ehkä kuvittelemastaankin. Wuolijoki on tutkintavankeudessa ja muita naisvankeja hän tapaa vain satunnaisesti, esimerkiksi silloin, kun joku käy siivoamassa hänen sellissään. Suurin osa vankilan naisista on sikiönlähdettäjiä tai niitä naisia, jotka ovat toisia auttaneet asiassa. On myös naisia, jotka ovat syyllistyneet varkauksiin, sillä sota-aika on kurja kaikille: köyhyys ajaa monet varkaan tielle. Vankila on täynnä surullisia kohtaloita, tuomiot ovat kovia ja monet paljastavat toisiaan päästäkseen helpommalla. 

****

Mietin kirjaa lukiessani, että tästä kirjasta on mahdoton tehdä elokuvaa, koska siinä Wuolijoki kirjoittaa toisten vankien tapaamisesta ja sivut ovat täynnä runonpätkiä, joita Wuolijoki liittää vankilan elämään. Lopulta elokuvassa on tästä kirjasta vain pari kohtausta: kun Wuolijoki tapaa yhden vankinaisista ja kun pommi osuu vankilaan. 

Ei voikaan sanoa, että elokuva perustuisi Wuolijoen kirjaan, vaan elokuva on enemmänkin Wuolijoen elämäkerrallinen. Tai no, siitä asti, kun Wuolijoki on menestynyt liikenainen Helsingissä. 

Vaikka välillä itsestäkin tuntuu, että on lukenut kyllästymiseen asti kotimaista kirjallisuutta ja tuntee sen jotakuinkin hyvin, niin välillä taas on asiallista ja nöyrää myöntää, että tiedoissa ja luetuissa on isoja aukkoja ja yksi iso aukko minulle on ollut Hella Wuolijoki. En ole hirveän hyvin tutustunut Niskavuoriin, vaikka muistelenkin olleeni jossain seminaarissa, jossa erään opiskelijan aiheena oli Wuolijoen näytelmän naiset. En ole myöskään ollut yhtään tietoinen Wuolijoen elämästä ja poliittisista kytköksistä. Siinä mielessä elokuva oli valaiseva ja kiinnostava. Vai sanoisinko innostava, sillä enemmän kuin elokuva selvitti asioita katsojalle, niin se herätti kiinnostusta ja halua tutkia lisää. Kuka Hella Wuolijoki oikein oli?   

Elokuva taas. Ei se kyllä mikään mestariteos ollut. Ensinnäkin: miten näin kiinnostava henkilö on saatu mahtumaan 78 minuuttiin ja siitäkin ajasta osa on vanhoja Suomi-filmejä Niskavuorista? Jos ei ole tullut aiemmin selväksi, niin pidän elokuvista, jotka kestävät sellaiset kolme tuntia, koska niissä pääsee tunnelmaan mukaan ja vaikka sellaisissa elokuvissa on vähän turhaakin täytettä, niin mukana on ainakin yksi kunnon juoni.

Hella W -elokuvassa seurataan Wuolijoen elämää niin, että siitä avataan aina pieni kohtaus kerrallaan: tässä hän eroaa miehestään, hän on menestynyt liikenainen ja tässä hän on ostanut Iitin kartanon, nyt häntä kuulustellaan ja nyt lähtee kartano alta jne. Elokuvan juoni on kutakuinkin sama kuin mitä on kirjoitettu wikiin Hella Wuolijoen elämästä. Siinä mielessä elokuvassa oli parasta ajan kuvaaminen - olen sikäli aina pitänyt historian tapahtumiin sijoittuvista elokuvista, kun niissä näkyy vanhoja paikkoja - tosin tästä elokuvasta jäi mieleeni parhaiten mustat isot autot...

Näyttelijöistä pidin:  Hella (Tiina Weckström) on tiukan oloinen liikenainen, joka ei murru edes vankilassa ja elokuvassa kertojana toimiva tytär Vappu (Matleena Kuusniemi) esittää elokuvassa mieleen jäävän kysymyksen äidilleen: miksi oikein halusit lapsen? Äiti on aina poissa ja Vapun kasvattavat kartanon palvelijat. Toisaalta elokuvassa myös Vappu tuntuu olevan yksi Hellan palvelijoista.

Mutta kuten kirjoitin, elokuva jätti kiinnostuksen Hella Wuolijoen suhteen. Kysymyksiin ei tullut vastauksia, mutta ainakin tuli kysymyksiä, joihin täytyy alkaa etsiä vastauksia.

Aiemmin oli katsonut ja kirjoittanut ainakin amma.

Lempparikirjastomme

Jori esitteli omassa blogissaan Kontulan kirjaston ja Valkoinen kirahvi on aiemmin tänä vuonna postannut Rikhardinkadun kirjastosta, jotka molemmat ovat kuuluneet omiin lähikirjastoihini aikoinaan (no, rikua ei nyt ihan lähikirjastona voi pitää, mutta 10-ratikalla sinne pääsi ainakin suoraan kotoani). Valkoinen kirahvi on esitellyt myös Tikkurilan kirjaston, jossa en ole koskaan käynyt. 

Itse olen asunut koko Helsingissä oloaikani niin, että kävelymatkan päässä on ollut melkein aina kaksi kirjastoa, joita olen käyttänyt ahkerasti. Kuukauden takaisen muuton jälkeen on hieman haikea olo, kun vaihdoin kirjaston varauskirjojen noutopaikan toisaalle ja sanoin hyvästit edelliselle 'kotikirjastolleni', jonne tehtiin viime talven lumimyräköiden keskellä myös lasten kanssa monta pulkkamatkaa. Ja ihmeteltiin matkanvarrella esimerkiksi sitä, miten luontoon hylätty putkitelevisio ensin peittyy lumeen ja keväällä löytyy lumen alta, kunnes mystisesti häviää matkamme varrelta täysin, ehkä jonkun innokkaan ympäristönsiivoajan käsillä pois kannettuna. 

Laskin pikaisesti, että olen käyttänyt Helsingissä aktiivisesti kymmentä kirjastoa, jotka ovat joko olleet kodin lähellä tai viekoittelevasti työpaikkani vieressä. Ja kirjastoissa on eroja: joistain kirjastoista löytää aina uutuuksia (viikon lainoja) ja joistain ei löydä mitään. Joissain kirjastoissa kirjastotädit ja -sedät laittavat esiin minun maun mukaisia kirjoja, kun taas toisen kirjaston hyllynpäähän asetellut kirjat jäävät aina lukematta. Joissain kirjastoissa tädit ja sedät neuvovat kivasti ja ovat innostuneita joko tietokoneohjelman hakutoiminnoista tai aidosti kirjoista. Toisissa taas ei tee mieli kysyä neuvoa ollenkaan. Toisiin kirjastoihin on helppo tulla julkisilla ja toisiin kätevästi autolla. 

Esimerkiksi Malmin kirjastoon pääsee joka suunnasta julkisilla, mutta auto pitää veivata kauemmaksi tai 30 minuutin paikalle.    

Uusin tuttavuuteni on Viikin kirjasto, josta ei löydy liiaksi uutuuksia, enkä ole jotenkin päässyt sisään muutenkaan kirjaston hyllyjen järjestyksiin. Autoakaan en ole onnistunut laittamaan varmaan kertaakaan oikeaan paikkaan, mutta yksi asia tässä kirjastossa on paremmin kuin yhdessäkään niistä kymmenestä, joita olen käyttänyt.

Se on lastenosasto. En ole tiennyt tai ajatellut, että jossain kirjastossa edes voisi olla näin hyvä lapsiasiakkaiden palvelutaso. Tottahan kyllä Viikin alueella on paljon lapsia ja lapsiperheitä, joten en ihmettele, että juuri Viikissä on tällaista.

Aika harvassa kirjastossa nyt kuitenkaan voi istua fatboyssa kuuntelemassa äänikirjoja.

Tai leikkiä Puolen hehtaarin väen kanssa.

Lisäksi tuolla hyllyissä piilossa on nukkekodin kalusteita, joita meidän tyttö ainakin voisi siirrellä loputtomiin.

Lapset viihtyvät ja itse voisin etsiä ihan rauhassa kirjoja,

mutta ehkä seudulla myös on paljon lukevia aikuisia,

koska aikuistenpuolelta harvemmin löydän mitään uutuuskirjoja tai muutakaan kiinnostavaa...

Mutta kyllä tämä kirjasto nousee meidän lemppariksi

ihan sen takia, että siellä voi lasten kanssa opetella kirjastossa olemista. 

Ehkä saavat vähän väärän kuvan, että kirjastot olisivat leikkipaikkoja, mutta ehkä toisaalta vanhempana vain muistavat, että viihtyivät kirjastossa, 

ja suuntaavat sinne kirjojenkin takia. 

***

Lastenkirjoja onkin tullut vino pino ja ajattelin niistä postata, kun osaan vain päättää, että mitkä pinosta otan esiin... 

Ulla-Maija Paavilainen: Hanki elämä

Höpöhöpö kaikille jutuille, joissa väitetään, että hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Itsensä hyväksyminen merkitsee usein kehityksen pysähtymistä. Jos et hyväksy itseäsi, sinulla on aina mahdollisuus muuttua.

Sport-lehden toimittaja Ulla-Maija Paavilaisen Hanki elämä! - Jokanaisen voimakirja (2011, WSOY) tarratutui käsiini kirjaston uutuushyllyltä, vaikka itse kirja taitaa olla jo keväällä ilmestynyt. Kirja on keski-ikäisen naisen selviytymisopas elämästä, joka on täynnä kiirettä: ura, perhe-elämä, lapset ja muut ihmissuhteet vaativat aikansa, eikä yhdestä ihmisestä ole jakautumaan joka paikkaan. Naisen elämä onkin pitkälti raahautumista: kauppakassit kotiin, lapset päiväkotiin ja takaisin, pyykkivuoret koneeseen ja kuivumaan jne. Kestääkseen elämänsä raahautumisen naisen kannattaa Paavilaisen mukaan hankkia auto (ja arkielämän vaatima ajotaito, esim. taskuperuutustaito) ja toisaalta muistutella itselleen, että nelikymppisenä elämä on parempaa kuin nuorena. 

Tämänhän jokainen nainen haluaa kuulla, sillä kukapa nelikymppinen voisikaan kaivata parikymppistä itseään, joka luuli tietävänsä kaikesta kaiken ja oli valmis jokaiseen seikkailuun, oli siihen varaa tai ei. 

Paavilaisen kirja tsemppaa naisia uskomaan, että itse asiassa samanlainen elämänasenne on mahdollista myös keski-ikäisenä. Tai ainakin melkein. Paavilainen kehottaa naisia uskomaan omiin kykyihinsä ja ottamaan omaa aikaa elämässään. 

Kirja on täynnä ohjeita, jotka opastavat naista karsimaan elämästään epämiellyttävät asiat, antamaan anteeksi nuorena koetut vääryydet ja etsimään itselleen idolinaisia, joista voi ottaa mallia elämäänsä. 

Teoksesta tulee mieleen Carina Räihän Huipulta huipulle: molemmissa kirjoittajana on menestynyt nainen, joka kertoo, minkälaiset asiat saavat naisen menestymään. Koska minun täytyy olla periaatteessa kaikkea vastaan, niin mietin, että antavatko nämä kirjat mitään sellaiselle, joka ei halua olla menestynyt nainen, joka osaa taskuparkkeerauksen. Kirjassa, voisin sanoa, että molemmissa kirjoissa, on taustalla usko kovaan työhön, joka tuo menestyksen.

Jos on nähnyt, miten raskaan raadannan takana toimeentulo on, on myös oppinut, että työ on tärkeää ja että se on parhaimmillaan myös palkitsevaa muutenkin kuin rahalla mitattuna. Siksi en voi olla ihmettelemättä puheita hidastamisesta. Miten ja mistä voi alkaa hidastaa, jos ei ole vielä ehtinyt määräaikaista työpaikkaa pidemmälle ja työelämän parhaat vuodet ovat vielä ehdottomasti edessäpäin? 

Teoksen olennaisimmat opastukset ovat jotakuinkin sellaisia, että vaikka nyt on kiire ja väsyttää, niin sinä kestät kyllä, otat oman ajan välillä ja sitten jaksat taas painaa oravanpyörässä eteenpäin. Ja kun kirjoittajat ovat juuri sellaisia, jotka ovat elämässä pärjänneet, niin pitäähän sitä uskoa... Siihen, miten perhe-elämän ja työn ja muut vaatimukset saa yhdistettyä, ei tässä kirjassa tullut neuvoja tai helpotusta. Jotenkin minulle jäi sellainen kuva, että työ ja ura jatkuu joka tapauksessa, kun lapset ovat pesästään lentäneet, siihen asti täytyy jaksaa...

Kenelle? Sille, joka haluaa tukea kestääkseen ja jaksaakseen. 

Pertti Araviita: East end

Itäkeskuksen Hansasillalla tuoksui etninen ruoka. Aasialaisen näköinen mies kiikutti annoksia pikaruokakuppilan pöytiin. - - Hansasilta johti katettuna Itäväylän yli kauppakeskukseen. Nuori naisviulisti soitti Mozartia käytävällä kepein sormin. Brita pudotti ohi kulkiessaan lantin avoimena odottavaan viulukoteloon ja sai kiitollisen katseen. Monet Pietarin Akatemiassa opiskelleita, Nikolai Torogin kertoi maanmiehistään katusoittajista. Intialainen ruokapaikka lupasi lounaan muutamalla eurolla. Käytävällä tummaihoinen taiteilija ikuisti mallina istuvan lettipään kasvoja aaneloselle.



Kun käy Itäkeskuksen kirjastossa ja törmää aakkoshaasteensa A-kirjaimen kohdalla kirjaan, jonka tapahtumat liittyvät itse Itikseen, nin voiko sitä olla lainaamatta? Pertti Araviidan teos East end (2007, Aramik Oy) ei ole mikään suuri teos, mutta luettava kirja, jollaisia kirjasto on täynnä.

Teoksessa liikutaan siis Itäkeskuksen ympäristössä. Veikko Rakkola on sodan veteraani ja uhkuu Salpalinjan tärkeyttä. Hänen lapsensa Robert on ollut mainostoimistossa työssä, mutta potkittu pihalle - ja uutta uraansa Robert luo taksikuskina ja uuden ihmissuhteensa hän löytää myös taksin penkiltä. Elämä saa uuden suunnan, kirjan alun keikka joulupukkina alkaa jäädä unholaan.
Veikko Rakkolan tytär on töissä metron laajennuksen parissa: hän yrittää saada espoolaiset myönteisiksi metrolle, mutta tulee puhuneensa hieman liikaa ja hänetkin laitetaan saikulle. Britalla on poika, mutta hänen työnsä vie kaiken ajan ja pojan ongelmat tulevat esiin vasta, kun koulusta soitetaan ja pyydetään juttusille. Britalla on uusi suhde venäläisen miehen, Toron kanssa. Lähiympäristö ei ole kuitenkaan kovin innoissaan suhteesta, varsinkaan isä, joka soti venäläisten kanssa.

Oman teemansa muodostaa myös Veikko Rakkolan menneisyys, joka ei jätä häntä rauhaan. Veikko keskustele kuolleen vaimonsa kanssa ja yrittää pahoitella tekosiaan.






Ihmissuhteet ovat kotimaisessa kirjallisuudessa paljon esillä, eikä tämä oikeastaan eroa monestakaan teoksesta: kuka petti ketä ja milloin - kuka lähti kenenkin matkaan ja miksi ovat kirjan tapahtumia. Suhtautuminen venäläisiin nyt ja ennen on yksi teema kirjassa.
Sisarukset Robert ja Brita kokevat 4-kympin kriisejään ja etsivät uutta suuntaa elämässään.
Kirja musiikki (siis siinä mainittu) - ajattelin kerätä näitä musiikkeja niin kauan kuin niitä kirjoissa, joita luen, mainitaan.

Musiikki kirjoissa

Olen lukenut lähiaikoina pari kotimaista kirjaa, joissa on tekstin välissä ollut mainintoja musiikkikappaleista, jotka joko luovat kirjan aikakauden tunnelmaa tai kuvaavat henkilöhahmojen luonteenpiirteitä tai elämänvaihetta.

Kirjallisuudessa on tietenkin aikoja käytetty interteksteinä toisia kirjoja, kirjallisuuslajeja ja elokuvia, tv-ohjelmia ja ties mitä, mutta en muista, että musiikki olisi kirjallisuudessa, varsinkaan kotimaisessa, kovinkaan paljon läsnä. Voi tietysti olla, että en ole aiemmin huomioinut asiaa ja siksi en ole huomannut musiikkia kirjojen sivuilta. 

Mietin, että sopiiko musiikki kirjoihin? Voiko musiikilla luoda tunnelmaa kirjaan. Millaista musiikkia voi käyttää, miten laajasti musiikki pitää olla tunnettua, jotta sitä voi käyttää? Lähteekö innokas lukija etsimään musiikkia esim. youtubesta tajutakseen kirjan sanoman? Vai pitääkö käyttää klassisen tunnetuimpia sävellyksiä, hittimusikkia ja ikivihreitä, jotta lukijan saa kuljetettua mukanaan. 

Itselleni tulee aina välillä sellaisia kausia, että vähän jumittaudun joihinkin kappaleisiin. Tällä hetkellä mun jumi menee näissä. Autiomaaa ja rakastuminen. Miten ne ylipäätään kuuluvat yhteen?  

Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks

Luin aiemmin Kira Poutasen Rakkautta au lait -teoksen, joka jätti sen verran toivomisen varaa, että Rakkautta al dente jäi suosiolla väliin. Mutta koska huomasin, että Poutasen uusinta, Rakkautta on the rocks (2011, WSOY) on varattu kirjastossa paljon, ajattelin että ehkä Poutanen on parantanut tyyliään. Sillä eiväthän ihmiset pitäisi kirjailijan tuotannosta, jos se ei olisi hyvää, hyvinkirjoitettua viihdettä. Eiväthän?

Rakkautta on the rocks -teos kertoo samasta Larasta, joka oli päähenkilönä siinä ensimmäisessäkin Rakkautta... -teoksessa. Lara-kirjojen toisessa kirjassa Laran mies on vaihtunut Ericiksi, ja Rakkautta on the rocks alkaa siitä, kun Lara päättää, että on eron aika myös Ericistä. Eric ei ole halunnut mennä naimisiin Laran kanssa, vaikka rakastaakin Laraa syvästi.

Lara päättää ottaa etäisyyttä koko asiaan ja muuttaa New Yorkiin aloittamaan uutta uraansa muotisuunnittelijana. Lara on aivan yhtä lahjakas tällä alalla kuin oli taiteilijan urallaankin ja Lara viettääkin aikaa lähinnä kämppiksensä, Jimmyn kanssa. Kirja liitetään osaksi sinkkukirjallisuutta, kun Lara yhdessä Jimmyn kanssa tekee SATC-kiertoajelun NY:n kaduilla ja Carrien kotioven edessä.

Pääaiheena kirjassa on se, että Lara ei oikeastaan osaa tehdä mitään, vaikka kuvitteleekin olevansa suuri tekijä muodin alalla. Toinen pääasia on se, että Lara murehtii elämänsä miehestä, teinitytön tavoin: rakkauden kuolemisesta, uuden löytämisestä. Välillä hän piristää itseään shoppailemalla uutta vaatevarastoa. Ja tärkeimpiin asioihin elämässään Lara tietenkin kyselee neuvoja ystäviltään.

Itse olen niin moneen kertaan lukenut sinkkukirjallisuutta ja siihen pyrkivää kirjallisuutta, että jälleen yksi SATC-yritelmä ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta. Suoraan sanoen oli aika turha teos, mutta ilmeisesti Poutanen iskee joihinkin, koska näitä kirjoja kirjastosta varataan - ja myös blogiini tulee Kira Poutanen -hakusanoilla lukijoita.






Kirja menee samaan kategoriaan kuin suositut tyyliblogit, naistenlehdet tyyliin Cosmo ja  suosittu tanssimusiikki. Se, jota kiinnostaa edellä mainitut, saa varmaan iloa Poutasen kirjasta. Ja se taas, joka ihmettelee vaikkapa tyyliblogien suosiota, jää ihmettelemään myös tätä kirjaa...




Ps. kamera nukkuu korjaajalla, niinpä nuo kuvat on sitä, mitä arkistosta löytyy...

Timo Saarto: Vaitelias poika

Joonas pakeni huhtikuun kylmän kuun alla miestä, jonka tarkoituksena ei voinut olla mikään muu kuin tappaa hänet, Hän kulki eteenpäin niin nopeasti kuin kykeni ja vältti aukeita paikkoja. Kuu paistoi kirkkaasti, hänet olisi helppo huomata muualla kuin metsän suojassa.

Timo Saarto sai minut kiinnostumaan esikoisteoksestaan Vaitelias poika (2011, Karisto) Kirjan ja Ruusun päivän haastattelussa. Meni kuitenkin jokunen hetki, ennen kuin sain kirjan käsiini ja aloin sitä lukea. En tiedä, mikä minut saikaan nostamaan kirjan juuri sinä päivänä, kun metsässä pakoilu oli todellista totta jossain kovinkin lähellä. Aika harvoin aloitan lukea kirjaa ihan niin tietämättömänä kuin tätä kirjaa aloitin. Niinpä oli jotakuinkin kammottavaa, kun yön pimeimpinä hetkinä törmäsin teoksen yliluonnollisiin kiemuroihin. Yllättivät ja osuivat täysin, ja saivat minut jättämään varmuuden vuoksi pienen valon asuntoon, kun hipsin sydän pamppailleen nukkumaan... 

Kirjassa on paitsi rikoksia myös yliluonnollisuutta, jotka kietoutuvat yhteen ja toisiinsa. Koska itse olen rääkännyt itseni Stephen Kingin teoksilla äärimmäisen säikyksi kaikkea yliluonnollista ja kauhua kohtaan, olin ehkä tavallista lukijaa säikympi lukijaksi. 

Kirjan miljöö on 50-lukulainen Helsinki ja kirjassa liikutaan Pasilan, Vallilan, Toukolan ja vähän Arabiankin maisemissa, joihin pääsee valokuvin tutustumaan täältä. Aikakauteen tunkeudutaan myös musiikin kautta, radiosta kuuluvat mm. Olavi Virran säveleet. Oman tunnelmansa kirjaan tuovat myös huonot autot, jotka aiheuttavat ongelmia poliisien takaa-ajoissa ja puhelintekniikka, jonka takia apuvoimien kutsuminen on hieman hankalaa: ensin täytyy löytää puhelinkoppi ja asunnoissa käydään naapurissa soittamassa. Koska rikoskirjallisuudessa rikokset eivät ole kovinkaan erilaisia toisistaan, niin pidän teoksissa siitä, että ne esittelevät maisemia ja miljöitä. Tässä teoksessa kirjan alussa oli miljöökuvausta, josta pidin, mutta lopussa, kun taas ajeltiin pitkin Hämeentietä ja Sturenkatua, niin olisin kaivannut kovasti katunäkymien kuvailua tekstiin. 

   

 Kirjan juoni liittyy Visa Degerlundiin, jonka vanhemmat kuolevat traagisesti. Vanhempiensa kuoleman jälkeen puhumattomaksi muutunut Visa muuttaa setänsä ja tämän vaimonsa luokse asumaan. Kirjassa seikkailee Halmeen perhe, jonka poika Joonas tutkii, tulkitsee ja seuraa onnistuneesti Visan kirjoittamaa karttaa ja joutuu keskelle aseita, takaa-ajoja ja rikoksia.

Joonas on Vallilan ammattikoulussa opiskeleva nuori mies, joka lopulta kertoo Visan kanssa polisiille näkemänsä ja kuulemansa. 

Helsingin keskustassa on tapahtunut ryöstömurha kultasepänliikkeeseen ja tarinat kietoutuvat yhteen. 

Kirjassa kuvataan tapahtumia eri henkilöhahmojen näkökulmasta, mutta keskeisesti Joonaksen näkökulmasta. Yliluonnolliset tapahtumat vievät juonta eteenpäin ja yliluonnollisten näkyjen avulla myös selviää juonen yksityiskohtia. 

Kirja eteni kivasti eteenpäin ja teksti oli sujuvaa, koskapa ahmaisin tämän 450-sivuisen teoksen kahdessa illassa nopeasti. 

Kirjassa oli ansionsa, välillä mietin yliluonnollisten tapahtumien kuvasta, että ovatko ne hieman hassuja ja naurettaviakin, koska niitä on aika vaikea kuvata järkevänoloisesti. 

Oman hauskuutensa toi kirjaan takaa-ajojen sammuvat ja huonosti käynnistyvät 50-lukulaiset autot.

Ihan mukava kirja,

itse olisin hieman muokannut sitä vielä omaperäisemmäksi. 

Miljöökuvausten janoajana olisin kuvaillut sitä puu-Pasilaa, joka niin kovasti keskiössä oli, enemmän. 

Täällä Timo Saarron kotisivut,

kirjasta kertova video,

ja Hesarin juttu. 

Kirjaa lukiessani mietin, että miten kirjan tarinaan saa liitettyä musiikkia ja missä tarkoituksessa musiikin maininta on kirjassa.

Tässä kirjassa johtotähtenä on Olavi Virta ja kirjassa mainitaan pari Virran laulua,

sanoista on kirjoitettu Valkovuokot.

Tässä teoksessa musiikki ehkä enemmänkin luo tunnelmaa nimenomaisiin iltoihin ja tunnelmiin, eikä niinkään liity juoneen tai henkilöiden suhteisiin.

Missä määrin musiikkia pitää tuntea, että

pääsee kirjan tunnelmaan mukaan,

vai pitääkö kirjaa lukea yuotuben kanssa?

Omasta mielestäni on vain mukavaa ja ihanaa, 

että kirjassa on mukana musiikkia. 

Toisaalta minusta on hyödyllistä, että musiikilla on myös joku funktio kirjan juonen tai teeman kannalta, 

näin oli esim. Bhagatin kirjassa,

jossa musiikki antoi vihjeitä henkilöhahmojen suhteista ja tulevaisuudesta, tai kertoi henkilöhahmojen luonteesta. 

Inhoan taas sitä, että kirja viittaa koko ajan joihinkin elokuviin, koska sitten minun on pakko katsoa elokuvat, 

koska muuten tulee sellainen olo, että elokuvissa on joku piilotettu merkitys, jota en vain kirjasta ymmärrä.  

  

Terttu Autere: Kinkkauskivet

Teurastamon takapihalla juoksee rottia, mutta sieltä saa parhaat kinkkauskivet. Niitä on vaikka kuinka paljon. Vaaleita kaakelinpalasia, jotka läsähtävät juuri oikeaan paikkaan keskelle ruutua, niin että jalka mahtuu hyvin lähettämään kiven liukumaan viivan yli seuraavaan ruutuun.

Terttu Autere ja Kinkkauskivet (2009, Karisto) oli minulla lainassa jo aiemmin,

mutta sain sen luetuksi vasta nyt toisella lainakerralla.

Mikä houkutteli minut kirjan pariin, oli tuo kiva kansikuva,

joka sai kirjan lupaamaan jotain tyttömäistä,

jotain paperinukkemaista ja jotain vähän vanhaakin.

Ja sitä kaikkea kirja toki on:

Tellervo on nuori tyttö, jonka vanhemmat lähtevät evakkomatkalle Viipurista,

muuttavat junaradan varteen, käväisevät asumassa kerrostalossa ja muuttavat taas radan varteen.

Isä on töissä rautateillä ja perheen yhteinen harrastus on musiikki: sekä isä että äiti käyvät kuorossa laulamassa.

Eletään sodan jälkeistä jälleenrakentamiskautta,

maata rakennetaan ja uutuuksia alkaa virrata Suomeen:

koulussa paitsi rokotetaan ja opitaan, nähdään ja maistellaan ihan ensimmäistä appelsiinia.

Impi-täti siivoaa pölynimurilla. Impi-tädillä on kaikkea aina ennen kuin meillä, jääkaappi ja pölynimuri ja ulkomaanmatka ja auto. Vaikka ei meillä autoa ole, me matkustamme junalla.

 Eletään niukasti, säästäen ja isän pieni yllätys,

kallis joululahja äidille,

hajuvesipullo,

koetaan hävettävän turhamaiseksi.

Yönsininen pullo nököttää koskematta salin uuninreunuksella koko illan. Äiti ei puhu isälle sanaakaan. Isä istuu salin keinutuolissa hiljaa, kädet silmillä.

Tarpeellisen saa hankkia,

ylellisyys on ylellisyyttä ja sitä ei tarvita.

Tämä asenne on niin perinteinen kotimaisessa kirjallisuudessa

(ja kulttuurissa), että se tekee aina pahaa.

Kun perheen talous ei mitä ilmeisemmin mennyt konkurssiin tästä hajuvesi-pullosta, niin en yhtään ymmärrä, että miksi

perheen äiti ei pystynyt relaamaan ja iloitsemaan yhtään.

Äiti on järkkymätön talousihminen:

kun koulut loppuvat, talo siivotaan katosta lattiaan ja

vasta sen jälkeen alkaa tyttöjen

kesäloma.

Siivoamisen ja muiden velvollisuuksien hoitamisen jälkeen tytöille (Tellervolla on hieman vanhempi sisko) alkaa kesä, joka on täynnä leikkiä ja

haaveilua.

Tellervo kirjoittaa päiväkirjaa ja lukee kirjoja.

Kesän paras hetki on, kun pääsee kirjastoon.

Aloitan A:sta, se on hyvä kirjain. Jospa hyllystä löytyisi vielä yksi lukematon Alcot. Vaikka voisin minä Pikkunaisia toisenkin kerran lukea. Minun on vaikea valita, kummasta pidän enemmän, Josta vai Megistä. Hyppään aidan yli, kiipeän puuhun istumaan ja lukemaan kuin Jo. Mutta haluaisin olla kuin Meg, kaunis ja herttainen. Mistä kummasta minä keksisin sen rikkaan naapurinpojan?

Kirja on nopealukuinen, kuin kansatieteellinen kuvaus sodan jälkeisestä elämästä evakkoperheen elämästä, kasvavan nuoren tytön näkökulmasta.

Välillä opiskellaan kovasti koulussa, välillä haaveillaan kuninkaallisten elämästä lehtien sivuilla.

Viihdyttävä kirja kesäpäivään puiston reunalle.

Teksti on sujuvaa ja lennokasta, kuten entisen äidinkielen (ja historian) lehtorin tekstin odottaakin olevan. 

Terttu Autere on itsekin evakkona elänyt, ja työvuosiensa jälkeen hän on palannut kirjoittamaan kirjoja.

Aloitan monta tarinaa, haluan vangita ohikiitävän hetken lauseiksi paperille: tuokion tuulta, hellepäivän, sanomattoman ikävän sanoiksi, poskea silittävän käden, unettomien öiden levottomat ajatukset.
Vaikka kaikki on tuhannesti kirjoitettu, silti kirjoitan. 

Ajatukset täältä.

Teoksesta tulee mieleen Olli Jalosen Poikakirja, sillä erotuksella, että Autere kirjassaan kertoo vain ulkoiset muutokset,

juonta kirjassa ei ole - se on nuoren tytön kasvukertomus, tai palanen siitä,

kun taas Jalonen liittää teoksessaan 60-lukuun paitsi ulkoisia asioita, muutoksia maailmassa,

mutta myös selittää, mikä henkisessä ilmapiirissä muuttuu ajalla.

Ja vaikka Autereen kirjassa eletään pitkästi pienessä ympäristössä,

sitäkin rikkovat sukulaisvierailut ympäri Suomea,

matkat matkustetaan tietysti junalla,

ja Enni-tädin Pariisin-matka.

Enni-täti ei tyydy sukulaisvierailuihin siskojen perheissä. Ei. Hän tekee jotain ennen kuulumatonta, hän nousee bussiin, joka vie hänet aina Pariisiin asti. Bussilla läpi Euroopan! Huikaiseva ajatus!

Maailma on tullut lähemmäksi ja sodasta on selvitty.

Kirjan sivuilla voi matkustaa Suomen lähihistorian läpi,

iloisesti ja hyväntuulisesti.

****

Ryhdyin miettimään, miten itse kirjoittaisin omasta lapsuudestani?

Mitkä olisivat olennaisia asioita 80-luvusta?

Se, että silloin pelattiin samoja lautapelejä kuin mitä omatkin lapset rakastavat?

Se, että videot tulivat, katsottiin Ritari Ässää ja Ihmemiestä?

Pakkauduttiin autoon joka kesä ja matkattiin sukulaisiin,

ja kerran Linnanmäen maailmanpyörään asti?

Kesäisin ajettiin pyörällä kentän laidalle ja

pelin jälkeen juostiin järveen pelivaatteet päällä,

ja käytiin syömässä lehtipihvit ja ranskalaiset?

Se, että puhelimeen vastattiin vain jos oltiin kotona

ja koko nimellä?

Tehtiin metsään havumaja ja kiikuttiin lautapinoissa? 

Mentiin moottoriveneellä saareen poimimaan mustikoita? 

Koulussa kilpailtiin siitä, kuka pääsee näyttämään kartalle länsirannikon joet   

ja se hetki, kun enkun ope törmäsi päiväsievässään piirtoheittimeen?

Lapsuudesta kertovien kirjojen vaikutus tuntuu olevan sama,

sen jälkeen miettii, millainen oli minun lapsuuteni.

Mitä materiaaliset asiat kertovatkaan ajasta - vanha kansatieteilijä herää ainakin minussa -

ja moni löysikin oman lapsuutensa Peter Franzénin kirjasta

Tumman veden päällä.

Verrattuna Franzénin ja Jalosen kirjaan, Kinkkauskivet oli 

ihanan - uskallanko sen sanoa?

- kevyt!