Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

Italia-lukukierrokseni jatkui Niccolò Ammanitin teoksella Minä en pelkää (2005, 1. painos 2004, Otava), joka vaikutti sopivan kepeältä (lyhyeltä, paljon dialogia) kesäiseen päivään luettavaksi. 

Tuo vuoden 1978 kirottu kesä on jäänyt historiaan yhtenä vuosisadan helteisimmistä. Kuumuus työntyi kiviin, murensi maan ja kulotti kasvit; se tappoi eläimiä ja sytytti talot palamaan. Kasvitarhan tomaatit olivat mehuttomia, kesäkurpitsat kitukasvuisia ja kivikovia. Aurinko salpasi hengen, voimat, halun leikkiä, kaiken. - - 

Acqua Traversen aikuiset eivät poistuneet neljän seinän sisältä ennen iltaa. He linnoittautuivat koteihinsa ja pitivät ikkunaluukut kiinni. Vain me lapset uskaltauduimme ulos kiehuvan kuumalle, autiolle maaseudulle. 

Kirja kertoo Michele-nimisestä pojasta ja kesästä, jolloin hän oli 9-vuotias ja leikki viattomia leikkejä samanikäisten kavereidensa kanssa pienessä italialaisessa kylässä. Lapset kiipeilevät vanhoissa taloissa ja hylätyissä pihoissa välillä melkoisen vaarallisestikin. Pikkusiskon silmälasit hajoavat ja lapsia pelottaa, mitä vanhemmat sanovat tai miten paljon huutavat ja lapset yrittävät korjata lasit kuntoon. Siinä isoimmat huolet lasten elämässä, kunnes Michele eräällä retkellä löytää hylätystä pihasta kuoppaan unohdetun lapsen. Michele alkaa tuoda samanikäiselle pojalle ruokaa ja juotavaa, mutta ei uskalla kertoa kenellekään muulle pojasta. 

Lapsen huolet alkavat kasvaa pian, sillä vahingossa Michele kuulee aikuisten puheesta ja television uutisista pätkiä, joiden ansiosta osaa päätellä, kuka poika on ja miksi hän on kuopassa. Kirjan koko tarina on kerrottu lapsen näkökulmasta taitavasti: lasten ja aikuisten elämät ja maailmat tuntuvat kulkevan vierekkäin, mutta kaukana toisistaan. Maailmojen lähestyessä toisiaan Michelen valtaa pelko ja epäilys aikuisten suhteen. 

"Ole tarkkana, Michele, sinun ei pidä lähteä ulos yöllä", äidillä oli tapana varoitella. "Pimeällä ulos lähtee musta mies, joka sieppaa lapsia ja myy ne mustalaisille". 

Isä oli musta mies. 

Päivisin hän oli hyvä, öisin paha. 

Kaikki muut olivat mustalaisia. 

Kirja muuttuu loppua kohden jännitystarinaksi ja pahikset ovat yllättävän lähellä. 

Kirja on taitavasti kirjoitettu, lapsen näkökulma pysyi kirjassa loppuun saakka. Aikuisten toiminta tuli lukijalle lapsen ajatuksin suodattuneena, erittäin vahvana. Nautin ja kauhistelin kirjaa lukiessani ja täytyy sanoa, että ihastuin Ammanitin kirjaan sen verran paljon, että hänen kirjojaan täytyy ehdottomasti lukea lisää. Tästä kirjasta on muuten myös tehty elokuva, joka olisi kiva nähdä!

Muita kirjan lukeneita: 

Kujerruksia, Kuuttaren lukupäiväkirja, Opuscolo ja monet muutkin ovat kirjaa lukeneet.

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

2005, Otava, Seven-pokkari

1. painos 2004, Otava

Io non ho paura 2001

suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

Margaret Mazzantini: Älä liiku

Italia tuli kesääni aivan pienesti salaa. Mutta nyt päätin antautua maalle myös kirjallisuuden puolella. Luen heinäkuun lopussa toivottavasti monta italialaista kirjaa ja fiilistelen muutenkin saapasmaata. Tuulevin kirjablogissa on muuten haastekin Italian kirjallisuuden lukijoille: haasteessa voi syödä italialaisen aterian aina jälkiruokiin asti. Lähden haasteeseen mukaan hieman jälkijunassa, en aseta paineita tähän haasteeseen, koska lukeminen ja Italia lähtee nyt ihan fiiliksen pohjalta. Liitän haasteeseen kesällä aiemmin lukemani kirjan, Marco Malvaldin Viiden korttipeli. 

Etsiessäni italialaista kirjallisuutta huomasin jälleen, että myöskään italialaista kirjallisuutta ei suomenneta ruuhkaksi asti; suomennetut kirjat ovat aiemmilta vuosilta ja vuosikymmeniltä. Margaret Mazzantinin Älä liiku (2004, WSOY) on alun perin kirjoitettu vuonna 2001 ja siitä on sen suomennosvuonna tehty elokuva, jossa Penélope Cruz näyttelee Italiaa. 

Kirja alkaa, kun 15-vuotias tyttö, Angela, ajaa kolarin skootterillaan. Hänet tuodaan sairaalaan, jossa hänen isänsä Timoteo työskentelee kirurgina. Päähän iskun ja vamman saanutta tyttöä leikataan parhain voimin, kun isä kutsuu sairaalan parhaan kirurgin töihin. Samaan aikaan, kun tytär on leikkauksessa, Timoteo muistelee ikään kuin kertomuksen muodossa elämäänsä. Hänen elämässään on ollut kaksi naista: vaimo Elsa ja rakastajatar Italia, joiden ympärillä miehen elämä kietoutuu. Miehen elämän naiset, järkiperäisesti suhtautuva Elsa ja intohimoinen Italia jakavat miestä tämän elämässään ja hän yrittää tehdä ratkaisua puoleen tai toiseen. 

Hyväilin hänen sääriään, mutta en tuntenut niiden värisevän kosketuksestani. Käsiini ei jäänyt muuta kuin rippeitä hänen makealta tuoksuvasta vartalovoiteestaan. Rakastin häntä, mutta jokin veti minua toisaalle, toisen naisen luo. 

Mutta elämä on päättänyt hänen puolestaan valmiiksi: syntyy Angela ja tyttären maailmantuleminen ratkaisee Timoteon puolen. Tai ainakin melkein, sillä Timoteo miettii ja jahkailee asiaa vieläkin. 

Löysin kirjasta Elegian kirjoituksen, jossa Elegia miettii Timoteitä: toisaalta mies on pelkuri, mutta toisaalta lukijana hän alkoi pitää miehestä. Täytyy sanoa, että itse en varsinaisesti alkanut pitää miehestä missään vaiheessa. Syynä oli juuri tuo jahkaaminen, herranen aika sentään, teki mieli potkia miestä persauksille ja huutaa, että tuo ei ole reilua - tee päätöksesi ja kerro se noille naisille ennen kuin naiset tuhoutuvat! 

Kiinnostavaa, vaikka yhtä riipaisevaa kuin naissekoilua, oli lukea isän ja tyttären suhteesta. Teini-ikään ehtinyt tytär on ollut aina vanhempien silmäterä, mutta teininä vanhempien täytyy alkaa päästää hänestä vähän kerrassan irti. Voiko lastaan suojella, ja mihin asti se on mahdollista?

Muistan sanoneeni: "Emme voi koko ajan pelätä, meidän täytyy antaa hänen kasvaa." Ja minua pelotti ajatella: meidän täytyy antaa hänen kuolla. 

Kiinnostavaa kirjassa on se, että se on naiskirjailijan kirjoittama, mutta näkökulma on miehen. Mies on kovin sovinistinen ja seksistinen, siinä mielessä italialainen kirjallisuus ei tuottanut yllätystä, koska ajatuksissani eteläisen Euroopan maat ovat juurikin miesten ja mammojen maita. Ehkä seuraava italialainen kirja ravistelee näkemyksiäni? Italiaa maana tämä kirja ei juurikaan kuvannut, vaikka siinä ajettiinkin Roomasta etelään. Jonkinlaista luokkayhteiskuntaa ja huomioita ihmisten sosiaalisesta eriarvoisuudesta ja yhteensopimattomuudesta kirjassa oli rivien väleissä luettavissa. 

Tarinana kirja oli enemmän hidastempoinen kuin nopea, luettavana enemmän nopea kuin hidas. Juonellisesti kirjassa oli vähän tapahtumia, mutta kuvailussa siinä oli paljon, koska pääsin todella helposti kirjan tapahtumiin mukaan. Varsinkin sade oli kaunis ja romanttinen. 

Margaret Mazzantini: Älä liiku

2004, WSOY

Non ti muovere 2001

suomentanut Helinä Kangas

329 sivua

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

Heinäpelto. 

Kuivan heinän ja keskipäivän tuoksu. Aurinko on kuin valtava valuva keltuainen. Se tunkeutuu ihoni läpi ja täyttää minut kokonaan, poreilee sisuksissani, saa kasvojeni ihon kuumottamaan. Hypin heinäkuorman päällä henkeni edestä - - Tartun Sailaa kädestä ja hypimme yhdessä. 

Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras (2006, Otava) on sellainen kirja, joka pitää lukea valoisana kesäyönä mieluusti jossain maaseudulla. Jouduin joustamaan maaseudusta, mutta sihrustin kirjaa loppuun kesäisenä yönä parvekkeenovi auki, kesäilma ja -äänet taustalla. Pääsin erittäin lähelle kirjan tunnelmia, sillä kirjan tarinassa unettomuudesta kärsivä Tuija juoksee lapsuutensa kesämaisemissa jututtamassa vanhoja ystäviään, kun ei saa unta. 

Tuija suunnittelee sisustuksia ihmisille, luo elämää heidän ympärille. Omasta elämästä tuntuu puuttuvan vähän kaikkea, Tuija on keski-ikäinen nainen. Sinkku, sillä hänen poikaystävänsä kyllästyy olemaan leikkikaluna, pariskunnalla kun on ikä- ja koulutuseroa aivan liiaksi. Elämä junnaa paikoillaan, joten kun Tuija saa kutsun tulla maaseudulle sukulaisnaisen 80-vuotispäiville, hän pakkaa tavaransa ja ajaa Pohjanmaan suuntaan. Tuija on elänyt ilman äitiä, joka kuoli hänen ollessaan pieni ja melkein ilman isääkin, sillä lääärinä isä oli aina töissä ja vanhempana isä muutti Espanjaan. Kun Tuija oli lapsi, hänet lähetettiin usein maalle, jossa Tuija sai ympärilleen kaipaamansa perheen: Ennin, joka nyt täyttää 80 vuotta ja kaikki perheen lapset, joista Saila oli hänen paras ystävänsä.  

Minäkin katselin pihaa ja näin sen sellaisen ihmisen silmin, joka on ollut kauan poissa. Tuomenkukat paisuivat puitten oksissa. Lehtien ja ruohon vihreys sattui silmiin ja sydämeen. Aurinko paistoi armottoman kirkkaasti, vaikka oli jo ilta. Tuntui kuin olisi ollut jonkun maalauksen sisällä.

Lapsuudesta on muuttunut paljon, lapsuudenystävät ovat kasvaneet aikuisiksi. Teema kirjassa on sama kuin juuri lukemassani Hakalahden Aavasaksassa: Tuija palaa kotimaisemiinsa katselemaan, miten hänen lähtönsä jälkeen on käynyt niille ihmisille, jotka tekivät hänen kesänsä ja elämänsä tärkeiksi. Aikaa on kulunut vain niin paljon enemmän, että menneisyys näyttäytyy nostalgisena. Tuija tuntee kipua siitä, että hänellä ei ollut koskaan perhettä - paitsi kesäisin, kun hän tunkeutui perheeseen. Perheen lapsille kesäaika oli myös hyvää, sillä Tuijan takia vanhemmat käyttäytyivät kauniisti, muulloin väkivalta oli perheessä läsnä. Tuija kuulee nyt, aikuisena, minkälaista lasten elämä oikeasti oli siinä perheessä, jonka hän olisi halunnut saada itselleen. 

Tuija palaa myös nuoruutensa muistoihin, maaseudulle jääneet ihmiset olivat tärkeitä hänen naiseksi kasvunsa kesinä: Risto, jonka kanssa hänellä melkein oli jotain, mutta ei sittenkään, Ville, joka oli hänen poikaystävänsä ja joka on taitava vieläkin, Saila, joka oli hänen paras ystävänsä - ja tuntuu olevan sitä vieläkin, kaikkien vuosien jälkeen. 

Kirjassa on paljon nostalgiaa ja paljon tunteita, jotka valtaavat mielen, kun pääkaupunkiin valunut sisäsuomalainen menee kesällä kotiseudulleen. Vähän aikaa kesää vietettyään maalla vierailija alkaa nähdä syvemmälle ihmisten elämään, ja pelottava elämä pääkaupungissa taas tuntuu kutsuvalta. Tunnistan kirjasta monia ajatuksia, jotka tulevat lähelle jokakesäisellä maaseutumatkalla. En oikein osaa kirjasta muuta sanoa kuin että se ihana kesäkirja, joka on virkistävä ja haikeansuloinen kirja lukea. 

Olen lukenut kirjan aiemmin vuonna 2007, kun kärvistelin kättärillä. Poimin kirjasta tyttäreni toisen nimen, Olivia, joka on kirjassa Sailan toinen lapsi. Oliviaa kuvaillaan eräässä kohdassa näin: "hänen silmänsä näyttivät nallen lasisilmiltä". Kirjaa lukiessa tuli siksikin lämmin mieli, kun siinä on ikuisesti tällainen maailman paras muisto. 

Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, joka haluaa lukea täydellisen kesäkirjan. 

Muita lukeneita: Sara ja Amma. 

Tässä vielä linkki tunnelmointiin. 

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

2006, Otava 

255 sivua

Niina Hakalahti: Aavasaksa

Käväisin kirjastossa ja kirjahyllylläni jokunen aika sitten etsimässä kesäkirjoja, jotka olisivat sopivan kiinnostavia ja kuitenkin kevyehköjä luettavaksi auringonpaisteessa eli täydellisiä kesäkirjoja. Auringosta ja paisteesta ei ole ollut koko ajan aivan takeita, mutta Niina Hakalahden Aavasaksa (2010, Tammi) on ainakin täydellinen kesäkirja edellisellä mittapuulla mitaten. 

Hakalahti on itselleni tuttu kirjailija kirjasta Uimataito (2008, Tammi), jonka luin reilun vuosi sitten. 

Aavasaksan kuvittelin kertovan matkasta, mutta itse asiassa se kertoo ihmissuhteista sekä perheen että ystävien välillä. Sarita on muuttanut Italiaan, jossa hän asuu hienossa talossa rikkaan miehensä kanssa, ja hänen Roberto-poikaansa hoitaa filippiiniläinen kotiapulainen. Sarita on personal trainer miehensä ostamalla kuntosalilla, eikä hänen tarvitse stressata monestakaan asiasta. Vanhat keskenjääneet opinnot näyttelijänä ja liian helppo elämä kuitenkin mietityttävät Saritaa, ja hän palaa kotipaikkaansa Tampereen kupeeseen. Sarita haluaa näyttää omalle äidilleen poikaansa ja tavata myös Seppo-veljeään. Marita-äiti ottaa mummon roolin siinä missä pystyy, sillä Roberto pitää äitinään Teresaa, jonka seurassa viettää päivänsä myös Suomessa. Sarita lähtee tutkimaan vanhojen näyttelijäopiskelijakavereidensa seuraan, miten näytteleminen luonnistuu häneltä. 

Saritan elämän lisäksi seurataan erityisesti Sepon elämää: tämä liian kiltti mies on töissä Rax-ravintolassa, ja auttaa ystäviään niin, että joutuu itse pulaan. 

Saritan ja Sepon elämät ovat menneet kovin eri tavalla. Kumpi heistä on pärjännyt paremmin elämässään? Kaikkien mittapuiden mukaan pärjännyt Sarita vai Seppo, joka tuntuu vuokrakämpästä ja omituisista ystävistään huolimatta onnelliselta? Tarkastellun kohteeksi tulee myös heidän äitinsä suhtautuminen lapsiinsa ja elämään yleensä. Sarita huomaa, että liian pitkä oleskelu vanhempiensa seurassa aikuisiällä ei ole kovin terveellistä mielelle...

Sarita opiskelee itseään Suomessa: mikä hänet tekee onnelliseksi ja iloiseksi elämässään? Luopuuko hän intohimostaan ja kenet hänen pitää ottaa huomioon omien halujensa lisäksi? 

Kun Sarita makasi viileällä lattialla, hänen mieleensä tulvi erilaisia harjoitusmuistoja. Hänen onnellisimmat muistonsa eivät liittyneet lapsuuden jouluihin, eivät rakastumisiin, eivätkä myöskään - ollakseen itselleen rehellinen, hänen oli pakko myöntää - Roberton syntymään. Hänen onnellisimmat muistonsa liittyivät teatteriharjoituksiin. 

Kirja oli toimiva kokonaisuus, sikäli kun lukijaa kiinnostaa oman navan ympärillä pyörivä pohdiskelu. Kirja oli nopea luettava ja tässä oli tarpeeksi vähän henkilöitä, jotta väsynyt lukija jaksoi pysyä kärryillä tapahtumista. Suosittelen keveäksi kesälukemiseksi kirjaa, vaikka tässä ei Aavasaksalle asti päästykään - kirjan lukeminen saa oman elämän näyttämään hyvältä, vaikka ei elelisikään italialaisrouvana kotiapulaisen kanssa. 

Niina Hakalahti: Aavasaksa

2010, Tammi

271 sivua

Muita kirjan lukeneita: Annika K. ja Susa.  

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaasteen viimeinen kirja ja loppukooste

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaaste sai alkunsa tammikuun alussa, kun päätin, että luen maailmankirjallisuutta tänä vuonna niistä maista, jotka osallistuvat jalkapallon MM-kisoihin. Olin lukenut jo Afrikan kirjallisuutta Afrikan tähti -lukuhaasteeseen ja päätin ottaa afrikkalaiset kirjat mukaan tähän haasteeseeni. Aasian, Euroopan ja Amerikkojen kirjallisuus astui haasteeseen vähän kerrassaan mukaan ja tänään lukuhaaste on tullut päätökseen, sillä tänään ratkaistaan, mikä on maailman paras jalkapallomaa. 

Lukuhaasteen viimeisen kirjan sain luetuksi tänään, ja olo on kuin olisin pelannut jatkoajan 120 minuuttia: hädin tuskin hoipertelen ja pysyn vielä pystyssä, vaikka kunto tuntui loppuvan ennen viimeisiä kirjoja. Vaihtokirjoja tuli peliin mukaan ja taktiikkaa piti muuttaa monta kertaa. Kaksi maata jäi lukematta, joten aivan kaikki laukaukset eivät menneet maaliin asti. Olen peliin silti tyytyväinen, ja nyt on aika levähtää haasteista ja lukea jotain aivan muuta. Tässä postauksessa vielä koontia haastekirjoista ja myös niistä futiksen MM-kisoista. 

Jos muuten luit blogissasi samaa haastetta, niin kommentoi lukuhaasteen kulkua tähän tai linkitä omaan blogiisi, niin käyn lukemassa, miten haaste meni muualla!

Eurooppa 13/13

Hollanti: Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa (2009, WSOY)
Italia: Marco Malvaldi: Viiden korttipeli - Bar Lumen murhat (2014, Tammi)
Belgia: Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki (2010, WSOY) 
Sveitsi: Melinda Nadj Abonji: Kyyhkysten lähtö  (2013, Lurra Editions)
Saksa: Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken  (2014, Gummerus)
Venäjä: Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse (2014, Like)
Bosnia ja Hertsegovina: David Lagercrantz: Minä Zlatan Ibrahimovic (2011, WSOY)
Englanti: Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (2014, Gummerus)
Espanja: Roberto Bolaño: Jääkenttä  (2013, Sammakko)
Kreikka: Victoria Hislop: Elämänlanka (2014, Bazar)
Kroatia: Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus (2007, Like)
Portugali: Luca Caioli: Ronaldo - elämäntarina (2013, Minerva kustannus)
Ranska: Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat (2014, WSOY)

Aasia 4/4

Japani: Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (2003, Tammi)
Australia: Graeme Simsion: Vaimotesti  (2013, Otava)
Iran: Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (2014, WSOY)
Etelä-Korea: Teppo Turkki: Tiikeriportti - Korean vimma valloittaa maailma (2009, Edita)

Pohjois- ja Väli-Amerikka 3/4

Costa Rica:  Elizabeth Kay: Rajalla (2004, WSOY)USA: Anne Tyler: Amerikan lapset (2008, Otava); Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus (2014, Bazar)
Honduras: -
Meksiko: Carlos Fuentes: Inez (2002, Gummerus)

Etelä-Amerikka 6/6

Brasilia:  Luiz Ruffato: Rutosti hevosia (2014, Into); Santeri Ivalo: Hellettä  (2013, Savukeidas)
Argentiina: Jimmy Burns: Maradona - Maailman paras jalkapalloilija? (2014, Minerva)
Kolumbia: Álvaro Mutis: Araucaíman kartano - Lecumberrin päiväkirja (2000, Kookos kustannus)
Chile: Auli Leskinen: Petojen aika (2013, WSOY)
Ecuador: Javier de Isusi: Hullu joki - Maattoman Juanin matkat III (2011, Like); Markku Löytönen: Viidakkotanssi - Tuktkimusmatkaaja Rafael Karsten Ecuadorissa (2007, SKS)
Uruguay:Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa (2014, Nemo)

Afrikka 4/5

Nigeria: Chimanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (2013, Otava); Chinua Achebe: Kaikki hajoaa (2014, Basam Books)

Norsunluurannikko: Marquerite Abouet (käsikirjoitus) ja Clément Oubrerie: Aya-sarjakuvakirjat

Kamerun: Calixthe Beyala: Assèze afrikkalainen (2011 Kampus kustannus)

Ghana: Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (2013, Otava); Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina (2002, Kääntöpiiri)

Algeria: - 

Itse kisoista tein parin apurin kanssa tilastoa, jossa myös into alkoi hieman hiipua loppua kohti. 

Lohko A:sta suosikkimaa oli Brasilia, joka varmaan olisi mennyt finaaliin asti, ellei Neymaria olisi saatu sairaalakuntoon. Kamerun näytti puolestaan, että kisakunnossa voisi olla parantamisen varaa, ainakin mitä tulee joukkuehenkeen ja muiden joukkueiden pelaajien kohteluun. 

Kirjojen puolella luin Ruffaton Rutosti hevosia, joka omaperäisyydellään jäi tämän lohkon maiden kirjoista eniten mieleen. 

Lohko B toi kisojen isoimman yllätyksen mukanaan, kun Espanja hävisi ensimmäisessä ottelussaan Hollannille. Chile oli pirteä, eikä Pinochetin valta näkynyt enää toisin kuin Auli Leskisen Petojen aika -kirjassa, joka kertoi maan synkistä vuosista. Espanjasta luin Jääkentän Roberto Bolañolta, joka puolestaan on lähtenyt Chilestä Pinochetia pakoon. Hollanti pelasi reippaasti ja sai ansaitun pronssinsa.

Lohko C:stä ampaisi jatkoon Kolumbia ja Kreikka, joka meinasi mennä puolivälieriin asti. Kolumbia menikin, mutta hävisi niukasti Brasilialle. Rodriquez pelasi itsensä kisoissa huipulle, mutta tappio kirvoitti kyyneleet, joita onneksi brassit kävivät kuivaamassa. Kisoissa parasta oli se, että erilaiset ihmiset kohtasivat ja maailma sai katsella, miten asioihin voi suhtautua kylmän viileesti tai suurella tunteenpalolla. 

Lohko D tarjosi tiukkoja taisteluita, maanosittain Etelä-Amerikka voitti Euroopan 2-0: jatkoon menivät Uruguay ja Costa Rica, joista jälkimmäinen toi kisoihin iloisimman yllätyksen jatkamalla puolivälieriin asti ja olisi voinut päästä vaikka mihin asti, ellei rankkareissa olisi käynyt huonosti Hollantia vastaan. Uruguayn Suarez haukkasi palan omenaa ja sai maailman kaikkien ihmisten huomion, toisin kuin kahdella maalillaan, jotka teki Englantia vastaan. 

Kirjojen puolella sain jalkapallohistorialuennon lukemalla Galeanon kirjan Jalkapallo valossa ja varjossa. 

Lohko E:ssä Ranska oli kiinnostavin joukkue, mutta ei pystynyt voittamaan puolivälierissä Saksaa. Katsotaan tänään, pystyykö mikään muukaan maa voittamaan Saksaa näissä kisoissa! Sveitsi pääsi jatkoon, lähinnä tarjotakseen Argentiinalle helpon vastuksen jatkopeleissä. 

Honduras ja Ecuador jäivät lähes tuntemattomiski sekä kisoissa että kirjoissa, Sveitsi tarjosi mukavimmat lukukokemukset ja uuden kotimaan Melinda Nadj Abonjille, jonka kirjan Kyyhkysten lähtö luin. 

Lohko F oli melkoisen helppo Argentiinalle, joka tänään kohtaa finaalissa Saksan. Nigeria pääsi ainoana Afrikan maana jatkopeleihin. 

Nigeria tarjosi myös Afrikan maan parhaan kirjallisuuden: Chimanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat ja Chinua Acheben Kaikki hajoaa. 

Lohko G:ssä Saksa näytti, että sillä on vahva joukkue ja Müller hattutempullaan, että osaa tehdä maaleja. Mietinkin Ronaldo ja Maradona -kirjoja lukiessani, että miksi saksalaisista pelaajista ei tule kirjoja ja tapauksia. Ovatko saksalaiset liian vaatimattomia ja hiljaisia maalintekijöitä? Ghana oli kisojen ainoa maa, joka pystyi antamaan vastusta Saksalle. 

Ja mitä sanoin Nigerian kirjallisuudesta, niin vahvan vastuksen parhaimmasta afrikkalaisesta kirjallisuudesta -pystistä antoi Ghana ja Taiye Selasin kirja Ghana ikuisesti. Toivotaan, että Afrikan jalkapallo nousee kirjallisuuden vanavedessä! 

Viimeinen lohko kiinnosti meillä vähiten, kuten tulostarkkuudestakin näkee. 

Kirjallisuuden puolella tästä lohkosta jäi lukematta Algeria. Venäjä tarjosi kiinnostavaa luettavaa: Pavel Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taakse - kirjan, josta pidin erityisen paljon. 

Brasilian kisat eivät tarjonneet ensimmäisten pelien jälkeen juurikaan yllätyksiä. Tosin ne ensimmäiset pelit tarjosivat: Saksan ylivoimaisuuden ja Espanjan romahduksen. Ranskaa ja /tai Italiaa olisin veikannut pääseväksi ylemmäs kisoissa, Costa Rica ja Kolumbia olivat yllärinimiä. Pahin juttu kisoissa oli Neymarin potkiminen sairaalakuntoon ja muutenkin väkivaltainen meno peleissä. Hienointa on ollut tunteiden palo (kun se ei pääty toisten hakkaamiseen), Saksan joukkuepeli (kuka tahansa voi tehdä maalin, melkein Neuer myös), upeat maalivahdit, Meksikon Ochoa teki suuren vaikutuksen ja Neuer on aina ollut suosikkini. 

Ja tietenkin nuo kansallislaulut! Kiitos Brasilia, nämä ovat olleet huikeat kisat! 

Vaikka täytyy myöntää, että en ole päässyt itsekään yli Neymarin haaverista, ei ihme, että brasilialaiset pelaajat eivät pystyneet pelaamaan paria viimeistä peliään millään tasolla. 

Sitten vielä viimeiseksi tämä haasteen viimeinen kirja, jonka sain luetuksi. Melkein kyllä en saanut, sillä kirja on jäänyt kaksi kertaa minulta kesken. 

Grégoire Polet on belgialainen kirjailija, joka asuu Espanjassa ja kirjoittaa kirjassaan Pariisista ja vähän myös Roomasta. Euroopan maat tuntuvat olevan paljon lähempänä toisiaan muualta katsoen; Suomi on kaukana kaikesta Euroopasta.

Väreilevä kaupunki (2010, WSOY) luo kuvan kesäisestä ja kesän kuumuudessa ja henkilöiden välillä väreilevästä Pariisista. Sen ensimmäisessä luvussa kuvaillaan Macha, joka ottaa viimeisen valokuvansa Pariisin asuntonsa ikkunasta pakatessaan tavaroitaan. Hän lähtee Roomaan. Kuvatessaan Macha ei huomaa, mitä kuvan kohteena olevan valaistun ikkunan takana tapahtuu: eräs mies kuolee. Kirjassa siirrytään tarkastelemaan kuolleen miehen sukulaisia, jotka alkavat suunnitella miehen hautajaisia. 

Ihmisjoukko kasvaa kasvamistaan, enkä kirjaa lukiessani enää pystynyt pitämään mielessä, kuka oli kuka, varsinkin kun henkilöt tarinan kuluessa kietoutuvat toisiinsa. Koko kirjan lukemisen ajan vahvimmin mielessä pysyi Macha, jonka elämää, taiteentekemistä ja rakkauselämää Roomassa, kirjassa kuvattiin aina aika ajoin. 

Kirjassa eletään viikko, maanantaista lauantaihin, ja eri luvuissa pompitaan henkilöistä toisiin. Henkilöt ovat taiteilijoita, keskustelevat taiteesta, rakastuvat, miettivät elämää kokonaisuudessaan ja keskustelevat paljon. Kirjan tarina on kuin tämä katkelama eräästä kirjassa olevasta keskustelusta poimittuna: 

Lapsi kehittyy aluksi muutamasta solusta, sitten se kehittyy edelleen, kasvaa, paisuu, muuttuu ihmiseksi. Sama pätee taideteokseen: se alkaa jostain, kuvan ideasta, muutamasta vedosta, väristä; sitten taiteilija jatkaa maalaustaan kankaan koon mukaan värit hän valitsee jo käyttämiensä värien perusteella tai jopa sen mukaan, mitä paletilla sattuu olemaan. Kuten tiedät, Picasso sanoi: 'Silloin kun minulla ei ole sinistä, käytän punaista.' Tai jotain sentapaista. Tarkoitus ei siis ole sovittaa teosta etukäteen laadittuun tarkkaan suunnitelmaan. Ymmärrätkö? Tarkoitus on seurata maalauksen logiikkaa sitä mukaa kuin se kehkeytyy. 

Myönnän suoraan, että en saanut tästä kirjasta paljonkaan irti, sillä en jaksanut seurata tarkasti tapahtumien kulkeutumista ja henkilöiden risteilyjä. Olo oli tosiaankin nääntynyt luettuani kirjan loppuun. Tässä hyviä linkkejä kirjasta toisaalla kirjoitettuun: 

Maailman kirjat, Tarukirja, Reader, why did I marry her?

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki

2010, WSOY

Leurs vies éclatantes, 2007

suomentanut Lotta Toivanen

430 sivua

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaaste, Belgia. 

Kiitos jalkapallomaat, jotka tarjositte huikeita kirjoja! Tulin lukeneeksi kirjallisuutta 30 eri maasta ja etenkin Amerikan maihin tutustuin ihanan vanhan maantiedon kirjan kanssa. Nyt lähden lepäilemään ja jännittämään, haastaako Argentiina Saksan ja lukemisen puolesta miettimään uusia kirjahaasteita (vaikka en aivan ihan heti). 

Luca Caioli: Ronaldo / Jimmy Burns: Maradona

Minerva on julkaissut suomeksi joukon jalkapallotähtien elämäkertoja, joista luin Ronaldon ja Maradonan elämäkerrat saadakseni pari maata Kirjallisuutta futis-maista -haasteeeen luettua. 

Luca Caioli on kirjoittanut Cristiano Ronaldosta kirjan Ronaldo - elämäntarina (2013, Minerva kustannus), jossa käydään läpi portugalilaisen Ronaldon elämää sen käännekohdissa. Cristiano on madeiralaispoika, joka mieluummin kuin teki kotitehtäviään oli potkimassa palloa ulkona. Jalkapallo vei niin kokonaan, että lahjakas poika sai sopimuksen 12-vuotiaana lissabonilaiseen Sporting-seuraan. Hän muutti seuran asuntolaan, ja joutui pärjäämään elämässään ilman vanhempiaan. Aika oli vaikeaa, mutta Ronaldon kasvoi pelaajana ja ihmisenä aikuisen mittoihin. 

Ronaldon ura vie nuorta miestä Englantiin ja Espanjaan. Kirjassa kerrotaan suurimmat Ronaldon onnistumiset seuroissa ja maajoukkueessa. Yksityiselämää tässä kirjassa ei hirveän paljon pääse tirkistelemään, oikeastaan vain sen verran, mitä julkisuudessa ja mediassa on käsitelty. Englannissa asuessaan ja pelatessaan Ronaldoa syytettiin raiskauksesta ja toisessa vaiheessa Ronaldo tunnusti Facebookissa isyytensä. Yksityistä kirjassa on myös se, miten Ronaldoa jännittää, saako hän vuoden parhaan pelaajan palkinnon, mutta pääosin kirjassa kerrotaan, miten missäkin pelissä käy ja miten Ronaldo haluaa olla maailman paras jalkapalloilija. Ronaldolla on vain niin huono tuuri, että samaan aikaan pelaa myös eräs Messi, joka on Ronaldoa hieman parempi melkein aina.  Sanoisin, että hieman pinnalliseen tyyliin kirjoitettu kirja, joka antaa Ronaldosta edelleen aika koppavan kuvan. Sellaisen ihmisen, joka kommentoi näin: 

"He ovat kateellisia minulle, koska olen rikas, komea ja suuri jalkapalloilija."

Cristiano Ronaldo ei ole koskaan ollut oma suosikkini jalkapallomaailman suurista tähdistä, ja hieman toivoin, että tämä kirja olisi tuonut tietooni jotain uutta Ronaldosta, mikä olisi saanut minut pitämään hänestä. Ei tuonut, vaan pidän Ronaldoa edelleenkin kouluja käymättömänä poikana, joka haluaa olla maailman paras jalkapalloilija, mutta ei oman ulkonäkönsä ja jalkapallon lisäksi välitä muista asioista maailmassa. En liiemmin innostunut Ronaldon pelistä MM-kisoissakaan, joissa kikkailu ja kiukuttelu onnistui, mutta vaparit ja maalinteko eivät (linkki youtube-koosteeseen).

Luca Caioli: Ronaldo - elämäntarina

2013, Minerva kustannus

Ronaldo - The Obsession for Perfection, 2011

273 sivua

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaaste: Portugali. 

Jos Caiolin Ronaldo-kirjasta jäi nopeastikirjoitetun ja pinnallisen kirjan jälkifiilis, niin Jimmy Burnsin Maradona - Maailman paras jalkapalloilija? -kirja oli aivan toista maata. Alun perin vuonna 1996 julkaistu kirja kertoo Maradonan elämästä ja urasta taustoineen niin laajasti, että lukija voi uuvahtaa välillä. 

Oikeastaan kirjassa on niin paljon kaikkea, että kirjasta on yhtä vaikeaa kirjoittaa kuin Ronaldo-kirjasta, jossa oli taas niin vähän kaikkea, että siitä oli vaikea kirjoittaa. Kirjoitan nyt siitä, mikä jäi päällimmäisenä kirjasta mieleeni. 

Maradona syntyi argentiinalaiseen slummiin, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet maaseudulta. Maradona potkiskeli palloa koko ajan, koska hän ei halunnut olla ahtaassa asunnossa, pölyn ja lian keskellä, koska hökkelikylässä ei ollut fudiskenttää. Kirjassa käsitellään aina kunkin Maradonan elämänvaiheen kohdalla laajemmin yhteiskuntaa ja Burns kertookin, miten Argentiinassa suurin osa mustista ja intiaaneista oli kuollut vähitellen valkoisten tultua maahan. 

Valtaapitävien mukaan todellinen argentiinalainen oli puhdasta, mielellään pohjoiseurooppalaista alkuperää oleva valkoinen ja omisti suuren tilan pampalla sekä pramean talon Buenos Airesissa. 

Maradonasta tuli niin tärkeä henkilö kahdesta syystä: hänen köyhyydestä rikkauksiin -tarina on iskenyt koko maailmassa ja koska hän pääsi maineeseen pelitaitojensa, eikä suhteiden avulla. Lisäksi Maradona oli tummapäinen ja tummaihoinen pelaaja, joka oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että jalkapallo ei ollut enää vain valkoisten peli. 

Maradonan jalkapalloura eteni nopeasti, koska hän oli niin paljon muita parempi ja voi kikkailla koko kentällisen toisen joukkueen pelaajia. Ura etenee vailla pettymyksiä ja Maradona alkaa uskoa olevansa muita parempi ja jumalan asemassa pelikentällä. Aivan samoin kuin Ronaldo Maradonakaan ei elä normaalia elämää, vaan hän pelaa jalkapalloa täyspäiväisesti jo hyvin nuoresta, koulu ja läksyt ovat aivan toissijaisessa asemassa hänen elämässään. Menestys ja rikkaus johdattavat Maradonan naisten ja päihteiden maailmaan. Ainoa pettymys uralla on se, ettei Maradonaa valita vuoden 1978 MM-kisajoukkueeseen ja elämä Barcelonassa, jossa Maradonan paikka lähes jumalana joutuu koetukselle. Elämä Kataloniassa paikallisten kanssa ei ole kovin auvoista, niinpä Maradona raahaa omat sukulaisensa ja ystävänsä paikalle, ja ystävystyy Barcelonassa asuvien argentiinalaisten kanssa. Näin hän pystyy jatkamaan elämäänsä omiensa parissa. 

Maradona jatkaa uraansa Napolissa, jossa hän alkaa sotkeutua yhä enemmän rikolliseen toimintaan samalla kun juhliminen ja huumeet ja naiset valtaavat hänen elämänsä entistä räikeämmin. Maradonan elämä on välillä niin kaaosmaista, että ihmettelen syvästi, miten hän on voinut keskittyä pelaamiseen missään vaiheessa (, jos kirjan jutut pitävät paikkansa). Myös talous horjuu jatkuvan juhlimisen, sukulaisten elättämisen ja pieleen menneiden bisnesten takia. 

Päästään vuoteen 1986, joka on tärkeä vuosi Maradonan uralla. 

Vaikka Diego Maradonan uraan liittyy paljon epäselvyyksiä, hänen roolistaan vuoden 1986 maailmanmestaruuskisoissa Meksikossa ollaan lähes yksimielisiä. Harva yksittäinen pelaaja oli ennen häntä noussut MM-kisoissa samanlaisen mediahuomion ja yleisen suosion kohteeksi. 
- - 
Villa Fioritosta ponnistava 25-vuotias oli valinnut atsteekkien pääkaupungin paikaksi, jossa kruunaisi itsensä jalkapallon kuninkaaksi.

MM-kisoissa huomiota keräsi erityisesti Argentiinan ja Englannin välinen ottelu, koska maat olivat sotineet Falklandissa. Pelissä ja sen jälkeen puhutti taas Maradonan "Jumalan käsi" -maali (linkki), jonka tuomari hyväksyi englantilaisten purnaamisesta huolimatta maaliksi. 

Uran loppua kohden Maradonan ongelmat, joita aiheuttaa juhliminen, naiset, huumeet, lääkkeet, kivut, pettävät ystävät ja pettävä mielenterveys, tipauttavat Maradonan huipulta. Koko kuvio romahtaa vuoden 1994 MM-kisoissa, joissa Maradona jää kiinni doping-testeissä ja lähetetään kotiin. 

Kirjassa tapahtuu paljon asioita, Barcelona ja Napoli tulevat eläviksi maailmoiksi. Kirjaa oli kiinnostava lukea juuri kaiken taustatiedon takia, mikä saattaa tehdä kirjasta sekavan, varsinkin jos ei jaksa keskittyä kaikkeen ylimääräiseen tietoon. Minusta kirja ei ollut sekava, ehkä pääsin eläytymään siihen niin hyvin käynnissä olevien MM-kisojen takia. Alkuviikosta seurasin vielä Hesa Cupiakin, jossa tulevaisuuden maradonat iskivät maaleja. 

Kirjaa lukiessani jäin pohtimaan sitä, että minkälainen tulkinta Burnsin kirja on. Maradonan sekavassa maailmassa oli paljon toimijoita, joilla kaikilla tuntui olevan monimutkaisia intressejä: kenen näkökulmista tämä kirja rakentui? Joka tapauksessa, helppoa Maradonan tai tähden elämä ei tunnu olevan, onneksi junnuilla Helsingin kentillä ei ole vielä tietoa jalkapallotähtien todellisesta maailmasta, vaan he saavat potkia pelkästä ilosta.

Kirjasta muualla: Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus. 

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaaste, Argentiina. 


Jimmy Burns: Maradona - Maailman paras jalkapalloilija?
2014, Minerva
Maradona - The Hand of God, 1996, 2010
suomentanut Juuso Arvassalo ja Katri Tenhola
347 sivua

Melinda Nadj Abonji: Kyyhkysten lähtö

Melinda Nadj Abonjin Kyyhkysten lähtö (2013, Lurra Editions) -kirjaa luin jo aiemmin, mutta se jäi harmittavasti kesken ja halusin ehdottomasti palata Kocsisin perheen pariin. Kirjallisuutta fudis-maista -lukuhaaste vei minut etsimään kirjoja entisen Jugoslavian maista ja ajattelin, että saisin Kyyhkysten lähdön haasteeseen mukaan. 

Kirja kuitenkin kertoo unkarilaisesta perheestä, joka asui Pohjois-Serbiassa Vojvodinassa ja muutti jo ennen Jugoslavian sotaa Sveitsiin. Myös kirjailija itse on muuttanut Sveitsiin Jugoslaviasta 5-vuotiaana. Eurooppalaista kirjallisuutta lukiessani olen huomannut sen, että kirjan tai kirjailijan paikantaminen johonkin tiettyyn maahan ei aina toimi: moni kirjailija on muuttanut toiseen maahan, on monikulttuurinen taustaltaan tai sijoittaa kirjansa aivan toiseen maahan kuin missä elää tai on elänyt. Ehkä täällä Euroopan perukoilla me suomalaiset pidämme enemmän kiinni valtioiden rajoista ja ajattelemme, että erityisesti kansallisuus määrittää ihmisen elämää. Ehkä näin onkin, sillä monessa kirjassa mietitään omaa identiteettiä - mutta identiteetti, etninen tai muu, ei aina ole niin selvä kuin meillä täällä Suomessa. No, kuitenkin tässä haasteessa luen loppuun kirjoja maittain; tästä eteenpäin siirtyneen lukemaan enemmän aihealueittain, jos joitakin haasteita keksin seurata. 

Melinda Nadj Abonji on siis unkarilais-sveitsiläinen kirjailija, näin hänen taustansa esittää mm. wikipedia. Hän syntyi Pohjois-Serbiassa, silloisessa Jugoslaviassa Vojvodinan alueella, jossa on suuri unkarilaisvähemmistö, alue kuului ennen I maailmansotaa Itävalta-Unkariin. Kun kirjailija oli 5-vuotias (1973), hänen perheensä muutti Sveitsiin, koska he olivat vähemmistön asemassa kotimaassaan. Kyyhkysten lähtö -kirja on ainakin paikoin omaelämäkerrallista, sillä kirjassa on perhe, joka muuttaa unkarilaiskylästä Sveitsiin. Perheessä on vanhemmat ja kaksi tytärtä, joista Ildikon näkökulmasta maailmaa tarkastellaan. 

Ildiko on elänyt ja rakentanut elämänsä Sveitsissä jo kauan aikaa. Entinen elämä herää eloon, kun perhe lähtee matkalle kotikaupunkiinsa. Samalla Ildiko alkaa miettiä, kuka ja mikä hän on oikeastaan on. 

Isoäidin vaimea hyräily, sammakoiden öinen kurnutus, siat niiden killittäessä tihrusilmillään, kanan kiihtynyt kaakatus ennen teurastusta, illakot ja aprikoosiruusut, ronskit kiroukset, armoton kesäaurinko ja sen lisäksi haudutetun sipulin haju, minun topakka Móric-setäni, joka nousee yhtäkkiä ylös ja tanssii. Lapsuuteni ilmapiiri. 

Niin minä vastaan pitkän harkinnan jälkeen, kun eräs ystäväni vuosia myöhemmin kysyi, mitä kotimaa minulle merkitsee, ja montaa oleellista asiaa en sillä hetkellä edes muistanut. 

Miten lapsuuden aikainen elämä liittyy siihen elämään, joka nyt on? Ildikon vanhemmat osasivat yhden saksankielisen sanan muuttaessaan Sveitsiin. Se sana oli työ, ja sen sanan mukaa vanhemmat ovat eläneet: pesulatyöntekijöistä he ovat kohonneet kahvilan omistajiksi. Jokaisen päivän he ovat tehneet työtä, jotta heidän kaksi tytärtään saisi paremman elämän. Ihmiset ovat hyväksyneet perheen sveitsiläiseen kylään ja Sveitsin kansalaisiksi. Mutta mitä tapahtuu sitten, kun Jugoslavian sota puhkeaa ja ihmisiä tulee koko ajan enemmän ja enemmän maahan? Kaikki sveitsiläiset eivät ole asiasta innoissaan, ja toisaalta Kovicsin perhe joutuu miettimään joka päivä, mitä tapahtuu entisessä kotimaassa, miten sukulaiset pärjäävät?

Samaan aikaan Idliko kasvaa nuoreksi naiseksi, ja hän alkaa miettiä tulevaisuuttaan, ja väistämättä myös rakastuu. Sellaiseen mieheen, johon ei pitäisi, koska hän on serbi. Jugoslavian sota tuo miehen pakolaisena Sveitsiin ja perheen menneisyys vaikuttaa siihen, että vanhempien on vaikea sulattaa asiaa. 

Siis vaikeaa sinun isällesi, vaikeaa tai mahdotonta, minä vastaan (ja me olemme pähkäilleet jo monet kerrat, miten voisimme löytää sen neulan heinäsuovasta, sen ihanteellisen miehen, jota isämme toivovat tyttärilleen, kaikkein viimeiseksi serbin eikä takuulla venäläistä, mutta ei myöskään sveitsiläistä, ihanteellinen mies on unkarilainen, kaikkein paras olisi vajdasági magyar, Vojvodinan unkarilainen, jolle ei tarvitse ensin selittää historiaa, joka tietää mitä merkitsee kuulua vähemmistöön, ja koska hän sen tietää, hän onkin muuttanut muuttanut pois maasta Sveitsiin, hänellä on kunnon ammatti, siis ei mitään puhumis- tai maalaamis- tai musiikkihommia; sitä paitsi hänellä on karvaa myös ylähuulen päällä ja lyhyet hiukset, hän on aina ensimmäisenä kaivamassa lompakkoa vaivihkaa esiin, hän ei anna naisen ikinä maksaa ja syö mielellään tuhtia, miehistä ruokaa, siis täysi vastakohta  - - 

Kirjassa ei ole kovin paljon juonellisia tapahtumia, vaan siinä pohditaan elämää ja asioita pitkään. Muistot, nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuvat pitkiksi virkkeiksi, joissa on paljon sivulauseita. Se, mitä oikeastaan tapahtuu, kietoutuu Ildikon kautta sanottuun, kuultuun, keskusteltuun ja nimenomaan ajateltuun. Koska ajattelu on monessa eri ajassa ja asiassa polveilevaa, vaatii kirjan lukeminen keskittymistä, mikä kuitenkin palkitaan. Kirja oli hieno, kaunis ja koskettava tarina nuoreksi naiseksi kasvamisesta ja menneisyytensä elämisestä ja hyväksymisestä.

Suosittelen sellaiselle lukijalle, jolla ei ole kiire ja joka haluaa ymmärtää entisen Jugoslavian ja nykyisen Euroopan elämää. Välillä kannattaa lukea muutakin kuin englantilaista, saksalaista tai ranskalaista kirjallisuutta. 

Melinda Nadj Abonji: Kyyhkysten lähtö 
2013, Lurra Editions
Tauben fliegen auf 2010
suomentanut Raija Nylander
276 sivua


Kirjaa ovat lukeneet myös Anneli ja Ulla. 

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaaste, maa Sveitsi.