MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

tiistai 14. marraskuuta 2017

Kiitos ja hei

Kirjablogi on tullut nyt tiensä päähän, eikä jatku tästä enää eteenpäin. 

Olen kirjoittanut lukemistani kirjoista noin seitsemän vuotta ja seitsemän vuoden jälkeen on hyvä aika lopettaa ja alkaa tehdä jotain muuta. 

Kun aloitin blogin kirjoittamisen, olin löytänyt kirjat ja lukemisen uudelleen pitkän tauon jälkeen. Jokainen kirja tuntui aarteelta ja tuntui tärkeältä jakaa kirja muidenkin kanssa. Seitsemässä vuodessa elämäntilanne on muutunut paljon ja tällä hetkellä kovin erilainen kuin aloittaessani blogia, eivätkä kaikki kirjat sykähdytä lainkaan niin paljon kuin aiemmin. Tekstinikin ovat laimentuneet. Postaustahti on laimentunut. Blogi on hiipunut vähän kerrassaan loppuun. Elämään on tullut uusia asioita. On aika jatkaa eteenpäin. 

Lukeminen ei lopu, ja kirjoistakin aion kirjoittaa vielä. Tosin vain itselleni. Haluan kirjoittaa kirjoista muistiin ajatuksiani sensuroimatta. Ajattelematta, kerronko kirjasta liian paljon vai liian vähän. En halua joutua kirjailijan haukankatseen alle siitä, ymmärsinkö kirjan oikein vai väärin. Haluan lukea kirjan juuri niin väärin tai oikein kuin vain pystyn - ja kirjoittaa kirjasta juuri ne ajatukset, joita se minussa herätti. Olivat ne sitten oikeita tai vääriä, hyviä tai huonoja. 

Blogin pitämiseen tai sen lopettamiseen ei liity mitään traumaa tai mielensäpahoittamista. Nyt vain tuntuu siltä, että blogin pitäminen ei tuota juuri mitään iloa (ei edes surua). Se ei vain tunnu miltään, enkä tykkää tehdä asioita, jotka eivät tunnu miltään. Elämä on vain yksi, ja nyt tekee mieli tehdä ainoastaan niitä asioita, jotka herättävät jotain tunteita. 

Siispä, kiitän kanssamatkustajia ja -lukijoita. On ollut ilo lukea kanssanne, löytää kirjoja ja innostua niistä. Vertailla ja äänestää milloin mitäkin. Kiitokset kaikista arvostelukappaleista, joita olen saanut kustantajilta ja tilaisuuksista, joihin olen päässyt mukaan. 

Läheskään kaikkia kirjoja en ole vielä lukenut, ja tutustuminen kirjallisuuteen jatkuu vielä bloginkin jälkeen. Kirjallista matkaa jaan vielä ainakin Goodreadsin puolella. Mutta blogini hiljenee nyt, siispä kiitos ja hei!


KIITOS JA MUKAVIA LUKUHETKIÄ! 

Image may contain: 1 person

tiistai 7. marraskuuta 2017

Taina Haahti: Kolumnisti

Taina Haahti on kirjailija, jonka kirjoista kiinnostuin vähän aikaa sitten ja viimeksi luin hänen Operaatio onni -teoksensa viime kuussa. Tänä vuonna julkaistussa teoksessa Haahti on siirtynyt kirjoittamaan jännityskirjallisuutta. 

Kolumnisti (2017 CrimeTime) kertoo freelancetoimittaja Mara (Marita) Nuutisesta, joka lähtee tekemään juttua pieneen kaupunkiin Joppilaan. Joppila sijaitsee jossain Tampereen ja Forssan suunnalla. Seudulle on rakennettu tuulivoimaloita, ja Maran onkin tarkoitus kirjoittaa uudesta energiatuotannosta. 

Joppilassa tapahtuu kuitenkin myös muuta: keski-ikäisiä naisia alkaa kadota, ja heidät löydetään kuolleena. Ovatko tuulivoima ja kuolemat yhteydessä toisiinsa? Mara sukeltaa (liian) syvälle tapahtumiin, eikä pienessä kylässä todellakaan jää huomaamatta, miten utelias toimittaja työntää nenäänsä joka paikkaan. 

Kirja veti alussa hyvin. Asetelma oli kiinnostava: miten tuulivoimalat vaikuttavat ihmiseen. Kyläläisiä tuli koko ajan lisää tarinaan, eikä lukijaa päästetty aivan helpolla, koska eri henkilöhahmot piti pitää mielessä. Loppua kohti tuulivoima ei ollut enää niin merkittävä tekijä, vaan tuntui unohtuvan taustalle. Päähenkilö Maralle oli tapahtunut asioita, joita ei avattu kirjassa lukijalle, joten luulenpa, että tarkoituksena on jatkaa tarinaa kirjasarjaksi, jossa kaivaudutaan syvemmälle Maran yksityiselämään. 

Taina Haahti: Kolumnisti 
2017, CrimeTime
369 sivua



Innostuin lukemaan dekkarin osana Marrasjännitystä-lukuhaastetta, josta enemmän TuijaTa:n blogissa. 

marrasjännitystä_info

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Lone Theils: Runoilijan vaimo & Maria Mustranta: Sokeita hetkiä

Välillä tekee mieli lukea jotain erilaista, mitä en tavallisesti lue. Nämä kaksi kirjaa edustavat kirjallisuutta, joka ei ole mukavuusaluettani. Lone Theils on tanskalainen dekkaristi, jolta on aiemmin ilmestynyt kirja nimeltä Kohtalokas merimatka. Theils kirjoittaa molemmissa kirjoissaan Nora Sandista, joka on tanskalainen journalisti. Sand asuu Englannissa ja ainakin Runoilijan vaimo (2017, Aula & co.) sijoittuu suurimmaksi osaksi Lontooseen ja sen lähiympäristöön. 

Dekkarit eivät siis ole ykköslukemistoani, mutta välillä kiinnostun jostain tietystä kirjasta. Theilsin kirja jäi haaviini kirjaston uutuusluettelosta. Teoksessa iranilainen runoilija Manash Ishmail saapuu turvapaikanhakijaksi Tanskaan, mutta hän on kadottanut matkalla vaimonsa johonkin Euroopan kolkkaan. Runoilija lupaa Nora Sandille antaa yksinoikeudella haastattelun, jos tämä Lontoossa asuessaan löytää vaimon. Pariskunta oli matkalla Lontooseen, ja se onkin ainoa johtolanka, joka Sandilla on runoilijan vaimon olinpaikasta. 

Etsiessään Aminaa (vaimoa), Nora Sand kiertää paikkoja, joissa pakolaisnaiset yrittävät epätoivoisesti saada apua saadakseen turvapaikan. Erityisen julmalta vaikuttaa Englannin säilöntäkeskus, johon palautusta odottavat naiset lapsineen sijoitetaan. Täältä ei ole paluuta muualle kuin kotimaahan, jos sinnekään. Kirja on äärimmäisen ajankohtainen aikana, jolloin koko Eurooppaa puhuttaa mahdolliset palautuskeskukset, joihin turvapaikanhakijat olisi sijoitettava. 

Lone Theilsin kirjoitus oli sujuvaa ja tarina piti otteessaan. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta loppuun (kiitos kiireettömän viikonlopun!). Tykkäsin Theilsin tyylistä, vaikka näin jälkikäteen ajatellen tajusin, ettei aivan kaikkia langanpätkiä sidottu yhteen tarinassa! Ehkä hieman myös väsytti maahanmuuttajanaiset uhrina -asetelma. Aion kuitenkin tutustua Theilsin aiempaan teokseen Kohtalokas merimatka. 


Lone Theils: Runoilijan vaimo
2017, Aula & co
Den blå digters kone 2016
suomentanut Kari Koski
339 sivua



Maria Mustrannan Sokeita hetkiä (2017, WSOY) meinasi jäädä lukematta, sillä takakansiteksti ei juuri viettele lukemaan: keski-ikäinen mies, joka joutuu miettimään elämäänsä. Näitähän on nähty.  Koska teoksen lyhyehkö muoto sopi lukuhetkeen, päätin kuitenkin tarttua kirjaan. Ja hyvä niin! Tämäkin kirja vei rikoksen tielle, hieman tosin eri tavalla kuin totutussa dekkarissa. 

Kirjaa ei voikaan aivan selvästi luokitella dekkariksi, vaan enemmänkin teokseksi, jossa mietitään pahuutta ja sitä, miten ihminen suistuu pahaan. Voiko tavallinen ihminen tehdä pahoja asioita, vai heijastuuko kyky pahaan aina lapsuudesta, huonoista elämän lähtökohdista? Miksi joku selviää ja joku toinen taas ei? 

Teoksen päähenkilö on Juhani, joka työskentelee poliisina itäsuomalaisessa kaupungissa, ja kirjassa puhutaankin ihanaista mie-murretta. Juhani joutuu läpikäymään omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kun hän tutkii nuorten rinkiä, joka on mahdollisesti sekaantunut rikollisiin puuhiin. 

Nuorten maailmaa edustaa Kaisla, joka yrittää selvitä lukion ruotsin kursseista samaan aikaan, kun hänen ystävänsä on luisumassa huumeiden orjaksi. 

Teosta en voi spoilaamatta juurikaan kuoria auki, mutta mielestäni tämä on kiinnostava teos, joka saa miettimään oikean ja väärän dilemmaa: Voiko väärässä olla jotain oikeaa ja oikessa jotain väärää? 

Maria Mustranta: Sokeita hetkiä 
2017, WSOY
282 sivua


TuijaTa haastoi vähän aikaa sitten lukemaan dekkareita, joten tällä viikolla tulee minultakin pari postausta dekkareista. 

marrasjännitystä_info

maanantai 30. lokakuuta 2017

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous
2017, Gummerus
Cantik ltu Luka 2002
suomentanut englanninkielisestä teoksesta Beauty is a Wound
Jaana Kapari-Jatta
495 sivua

Kauneus on kirous


Eka Kurniawanin Kauneus on kirous (2017, Gummerus) on varmasti ensimmäinen indonesialainen kirja, jonka olen koskaan lukenut. Kiitos Gummerukselle siitä, että kustantamo on ottatut suomennettavakseen tämän kirjan. Kauneus on kirous on käännetty yli 35 kielelle, joten ympäri maailmaa tätä teosta päästään siis lukemaan. 

Teos kertoo laajasti Indonesian historiasta, mutta keskittyy henkilöhahmoihin niin, että historiankulku näkyy vain taustalla. Kirja kertoo Dewi Ayusta, joka tarinan alussa nousee haudastaan, kun on ollut 21 vuotta kuolleena. Hän nousee ja yrittää surmata pahan hengen, joka piinaa hänen jälkeläisiään. Tarina ei ole siis realismin rajoissa pysyttelevä, vaan siinä on viitteitä esimerkiksi kummitustarinoista, joita kirjailija lapsena kuuli. 

Dewi Ayulla, joka on kylän kuuluisin prostituoitu, on kolme kaunista tytärtä. Ja kuten kirjan nimi kertoo, kauneus on kirottua: kauneutensa takia tyttäriä himoitsevat miehet. Syntyy vielä neljäs tytär, jolla Dewi Ayu antaa, ennen kuolemaansa, nimeksi Kauneus. Onneksi tytär on kuitenkin sysiruma.

Samalla kun sukupolvien tarinaa seurataan, seurataan Indonesian historiaa. Aluksi hollantilaiset asustavat maata, ja myös hollantilaista sukujuurta on Dewi Ayu. Toisen maailmansodan aikana maan valloittavat japanilaiset. Maan naisia laitetaan bordelleihin töihin ja siellä on työssä myös Dewi Ayu, joka on kaikista naisista kaunein.

Japanilaisia seuraavat kommunistit, joita edustaa Kliwon, joka nai yhden Dewi Ayun tyttäristä. On myös Shodancho, joka nai toisen tyttären, ja nämä miehet ovat toistensa kimpussa koko ajan. 

Kirjassa on paljon rähinää, sotaa ja tuhoa. Väkivalta ulottuu myös naisiin, siinä määrin, että välillä oli vaikea edetä kirjassa eteenpäin. En aivan ihastunut kirjassa tähän jatkuvaan pahaan, varsinkaan naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Olin kuitenkin utelias lukemaan näin eksoottisen maan kirjallisuutta, ja siksi sain kirjan luettua loppuun asti. 

maanantai 23. lokakuuta 2017

Otavan kirjasto: Noah Hawley: Ennen syöksyä & Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Noah Hawley: Ennen syöksyä 
2017, Otava
Before the Fall 2016
suomentanut Markku Päkkilä 
484 sivua

Noah Hawley oli minulle etukäteen täysin tuntematon kirjailija, mutta huomasin kirjan kansliepeestä, että Hawleylta on tullut aiemmin suomeksi toinenkin teos (Kaikki sanovat tahdon). 

Kirjaa aloittaessani mietin, että miten tämä mahtuu Otavan kirjasto -sarjaan, koska teos vaikutti kevyeltä jännitysromaanilta. Kirjan lukeminen oli helppoa ja nopeaa. Pidin rakenteesta, jossa tarinaa kerrottiin eri henkilöhahmojen näkökulmasta. 

Juoni kirjassa on lyhykäisyydessään se, että pienkone putoaa mereen, ja vain kaksi henkilöä selviytyy, kun taitelijana elävä Scott ui pitkän matkan rannalle ja raahaa myös 4-vuotiaan JJ:n mukanaan. Scottia pidetään sankarina, mutta toisaalta moni henkilö haluaa selvittää, miksi pienkone syöksyi veteen, eikä Scott ole epäilyjen ulkopuolella. 

Tarina on aikalailla kaamea, sillä kukapa haluaisi lukea lentokoneen syöksystä. Mutta toisaalta kirjan tarina vie niin nopeasti eteenpäin, että kirjaan uppoutuu. Mitä kenenkin henkilön taustalla on, ja mitkä syyt johtivat lentoturmaan. Tykästyin Hawleyn kerrontaan ja päätin kaivaa esiin hänen aiemman teoksensakin. 

Helmet-haasteessa kohta sankaritarina on jo täynnä, joten laitan kirjan kohtaan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia - haluaisin oppia uimaan edes kymmenesosan niin hyvin kuin Scott





Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat 
2017, Otava
The Uninvited Guests 2012
suomentanut Marianna Kurtto 
291 sivua 

Sadie Jonesin kirjoista minulla oli mukava maku, sillä olin aiemmin lukenut kaksi hänen suomennettua teostaan (täällä). Kutsumattomat vieraat sijoittuu kauempaan ajankohtaan kuin kaksi aiempaa teosta. Oikeastaan minun oli todella vaikeaa kirjaa aloittaessa sijoittaa kirjaa mihinkään ajankohtaan, ja vasta sivulla 201 mainitaan ensimmäisen kerran joku ajankohta: vuosi 1878, jolloin kirjan henkilö Charlotte asuu aiemmassa asuinpaikassaan. Kirjassa eletään hieman tätä myöhempää vuotta. 

Kirjan miljöö on kartano, jota juurikin Charlotte asustaa yhdessä jo aikuisten, ja yhden pienemmän, lastensa ja uuden miehensä kanssa. Talossa valmistaudutaan tyttären syntymäpäiväjuhlia varten. Mutta juhlavalmistelut katkaisee läheisellä junaradalla tapahtuva onnettomuus. Junaliikenne katkeaa, ja matkustajat lähetetään kartanoon. Myös Charlotten menneisyydestä saapuu eräs kutsumaton vieras taloon. 

Tarinassa seuraa vajaa 300 sivua säntäilyä kartanon sisällä: mistä saada ruokaa vieraille, missä he nukkuvat - ja miten heidät pidetään erossa omasta väestä? Miten syntymäpäiväjuhlat voidaan viettää kaiken hälinän keskellä? 

Täytyy myöntää, että tarina ei vetänyt minua puoleensa juurikaan, vaan välillä luin Hawleyn teoksen, minkä jälkeen palasin lukemaan Jonesin kirjan loppuun. Jotenkin en vain tajunnut tätä kirjaa: Ensinnäkin en ymmärtänyt, mihin ajankohtaan tämä teos liittyy? Toisekseen en tajunnut, keitä ja miksi nämä kutsumattomat vieraat olivat talossa? En tiedä, oliko syy kirjassa vai lukijassa, mutta en vain tajunnut tätä kirjaa. Ja tosiaan, oli kivempaa lukea Hawleyn selvä ja suora kirja tämän tarinan välissä. 


lauantai 14. lokakuuta 2017

Viikon luetut: Viha jonka kylvät - Operaatio onni - Miten valo putoaa

Angie Thomas: Viha jonka kylvät 
2017, Otava
The Hate U Give, 2017 
suomentanut Kaijamari Sivill 
397 sivua 


Angie Thomasin teos Viha jonka kylvät (2017, Otava) tuli vastaani kirjaston uutuus-luettelosta, jota aika usein selailen. Thomas kirjoittaa mustista nuorista, jotka elävät mustien asuinalueella. Alueella, jossa Starr-nimisen teinitytön isä opettaa tyttärelleen, miten käyttäytyä, jos poliisi ikinä sattuu pysäyttämään tämän. Valitettavasti Starrin ystävälle ei ole kukaan opettanut, että poliisin pysäyttäessä täytyy aina pitää kädet näkyvissä. 

Starrin vanhemmat tekevät kaikkensa, että heidän lapsensa saisivat asuinaluettaan paremman elämän. Siksi he kuskaavat lapsiaan kouluun toiselle alueelle. Sinne, missä asuvat ja käyvät koulua valkoiset. Mutta Starr asuu mustien alueella ja hän on musta. Starr elää kahdessa maailmassa, ja yrittää elää niin, etteivät nämä kaksi maailmaa kohtaa toisiaan. Eläminen kahdessa maailmassa on kuitenkin raskasta, ja Starrin on päätettävä, voiko hän koulumaailmassa luottaa ystäviinsä niin, että päästää heidät myös toiseen maailmaansa. 

Teoksessa seurataan näitä kahta erilaista maailmaa. Jos teinin on vaikea elää kahdessa niin erilaisessa maailmassa, niin lukijalle tulee vähintäänkin kiusallinen olo siitä, että nämä maailmat ovat mahdolliset. Voiko maailmaa muuttaa niin, että erilaiset maailmat ovat lähempänä toisiaan? 

Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa normaalilta. 

Vaikka kirjassa on paljon nuortenkirjallisuuteen ominaista (ihastumista, ystävyyssuhteita, musiikin sanomaa), on kirjassa paljon myös aikuisille. Vähintäänkin se avaa silmät: onko maailma oikeasti tällainen? Kirjasta lisää mm. Ompun blogissa





Taina Haahti: Operaatio onni
2004, WSOY 
335 sivua 


Operaatio onni oli lukupinossa, koska ajattelin lukea sen Helmet-haasteeseen kohtaan kirjan nimessä on tunne. Kirjan puolivälissä tajusin, että johan se tunne oli Thomasin kirjassa - mutta luin tämänkin kirjan loppuun. Olen sen joskus ostanut kirjaston poistoista, koska tykästyin Haahden kirjoihin. Operaatio onni kertoo Suvi Sivulasta, joka on uraa luova kahden lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Mies on usein matkoilla, sekä miehen etä vaimon työt vaativat uhrautumista mm. illalla, ja elämää värittää mm. ongelmat lastenhoidon suhteen. 

Suvi päättää, että heidän perheen elämän muuttaa iso valkoinen omakotitalo, josta hän alkaa haaveilla lähes pakonomaisesti. Taloa varten perheen täytyy kuitenkin ottaa lainaa, minkä jälkeen mihinkään muuhun elämiseen ei ole varaa. 

Kirjassa seurataan sitä, tuoko valkoinen omakotitalo onnen, jota Suvi niin kovasti metsästää. Viha jonka kylvät -teoksen jälkeen tällainen tarina ei hirveästi tunteita enää kuitenkaan nosta. 




Katriina Ranne: Miten valo putoaa 
2017, Gummerus 
176 sivua

Katriina Ranteen teokselta Miten valo putoaa (2017, Gummerus) odotin etukäteen paljon, sillä hänen aiemmat teoksensa Minä, sisareni ja runoteos Ohikulkijan tuoksu (täällä) viehättivät minua erityisen paljon. 

Miten valo putoaa kertoo kahdesta henkilöstä: suomalaisesta Aarosta, joka elää Lontoossa eläkeläisenä. Hän on fyysikko, joka on vaimonsa kanssa intohimoisesti tutkinut fysiikan eri aiheita. Pikkuhousuista alkaa Aaron ja alun perin bulgarialaisen Lalan kummallinen kirjeenvaihto. Lala kertoo elämästään enemmän kuin koskaan aiemmin, ja Lalaa puolestaan kiehtoo Aaron maailma. Onko näiden kahden ihmisen välillä jotain muutakin kuin sattuma - tulevatko he tärkeiksi toisilleen muuten kuin kirjeissä? Tällaisen odotushorisontin kirja tuntuu luovan lukijalle. 

Lukiessani kirjaa tuntui olo kovin kömpelöltä: tuntui, että jotain jäi teoksen hienosta kielestä ja asetelmasta tajuamatta, koska en päässyt kirjan mukana sinne, mihin teoksen alku yritti minua kuljettaa. 

Kaikkea sitä mitä näemme ei ole olemassa. Ja on olemassa paljon sellaista mitä emme näe



torstai 5. lokakuuta 2017

Kesän ja syksyn kirjat

Minulla on tapana selata kustantamojen esittelylehtiset hyvissä ajoin ja tehdä varaukset uutuuskirjoista kirjastoon myös hyvissä ajoin. Siitä seuraa se, että kotiin kantautuu kasa kirjoja, jotka pitäisi lukea heti. Tulee lukuruuhka, mikä sinällään on ihana asia. Varsinkin kun katsoo ulos ikkunasta, eikä tee mieli siirtyä mihinkään ulkoilmoihin lämpimän patterin tai viltin alta. 

Tein listan luettavista kirjoista myöskin jo hyvissä ajoin, mutta lista jäi tällä kertaa blogin luonnoksiin. Koska en ole ollut viime aikoina kovin aktiivinen blogini suhteen. No, joskus tulee vain sellaisia aikoja. Osa kirjoista (kesäkuussa ilmestyneet) olenkin jo ehtinyt lukea, melkein suurin osa syksyn uutuuksista on tässä pinossa - ja loputkin jo varauksessa. Katsotaan sitten myöhemmin, mitkä kaikki kirjat tuli luetuksi. 


No automatic alt text available.




Kesä- ja heinäkuu: 

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki (Otava)  luettu
Pauliina Lindholm: Komendantti (Otava) 
Essi Kummu: Hyvästi pojat (Tammi) -luettu 

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani (Otava) -luettu 

Elokuu: 

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Otava) - luettu
Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä (WSOY)
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) - luettu
Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus)

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (Otava) - ostettu omaksi, ehdin nauttia myöhemmin

Carlos Ruiz Zafon: Henkien labyrintti (Otava)  - aion ostaa omakseni, koska mulla on kaikki muutkin Ruiz Zafonin kirjat hyllyssäni

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (Otava)
Noah Hawley: Ennen syöksyä (Otava)
Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (Tammi)
Monique Schwitter: Kaksitoista miestä (Tammi) - luettu
Nathan Hill: Nix (Gummerus)
Eka Kurniawan: Kauneus on kirous (Gummerus) - luettavana
Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle (Bazar)
Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta (Bazar)

Syyskuu: 

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (Otava) 
Heidi Köngäs: Sandra (Otava)
Johanna Holmström: Sielujen saari (Otava)
Katriina Ranne: Miten valo putoaa (Gummerus) -luettu, ei postausta vielä

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta (Gummerus)
Kate Morton: Talo järven rannalla (Bazar)

Lokakuu: 

Sarah Lark: Maorien laulu (Bazar)

No automatic alt text available.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Rannalla luettua - Westö, Ahava, Suhonen, Schwitter


Kolean  kesäsään ryydyttämänä teki mieli käväistä nauttimassa auringosta ja lämmöstä jossain, missä aurinko paistaa. Espanjassa oli vielä miellyttävä +26 - +30 astetta ja aurinkokin sinnitteli näkyvillä lukuunottamatta paria päivää, jolloin taivaalle eksyi joitain pilviä. Rannat olivat siedettäviä, sillä kesäkausi on tyhjentänyt ne - ja tilaa oli nauttia, elämästä, auringosta ja merestä.  

Matkasimme Alicanteen, josta menimme pohjoisen suuntaan El Campelloon (, josta kuvat) ja etelään Torreviejaan, jossa olimme suurimmaksi osaksi aikaa. El Campello oli hiljainen paikka, jossa on asukkaita 27 384, kertoo wikipedia - ja kovin siisti. Paikkaan pääsee Alicantesta kätevästi ratikalla (numero 1 ja 3), jonka ikkunoista voi myös katsella nähtävyyksiä. Erittäin pitkä ranta näkyikin olevan Alicanten ja El Campellon välissä, olisiko Fabraquerin kohdilla. Suuntaisin varmaankin sinne, jos menisin uudelleen. 


El Campellosta suunnattiin viikoksi Torreviejaan, jossa tällä kertaa asusteltiin vuokratussa asunnossa. Saatiin tehdä omaa ruokaa, mikä on lasten kanssa matkustaessa mukavaa ja stressitöntä. Torreviejassa tarkoituksena oli rentoutua eli nauttia auringosta mahdollisimman paljon. 

Torreviejan rannat tulikin testattua, ja täytyy sanoa, että Playa del Cura ja Los Locos olivat hieman liian ahtaita ja likaisia meidän makuun. Kävimme sitten La Matassa, jossa oli tarpeeksi tilaa ja tarpeeksi aaltoja. Täällä meni koko päivä sutjakkaasti ja vajaan viiden kilometrin matkaan bussilla sai kulumaan vielä pahimmillaan 45 minuuttia. La Matan bussi lähti asunnolta parin korttelin päästä, kun jaksoi junnata kaupungin korttelit bussin kyydissä. Kaupungilla oli näin syyskuussa melkoisen rauhallista, ja hiljaista. Jos siis ei oteta huomioon haukkuvia koiria, juttelevia (toisilleen huutavia) espanjalaisia ja tööttäileviä autoja. 

Suomessa tuntuu paluun jälkeen järkyttävän hiljaiselta ja masentavan kylmältä ja kolealta. Pakostihan sitä taas on alkanut miettiä, että onko se reilua, että toisilla on aurinko ja toisilla ei.  No, ei auta muu kuin sinnitellä taas seuraavaan matkaan. 



Mukana oli myös muutamia kirjoja, tosin suurin osa ajasta meni kuunnellessa meren ääntä ja iltaisinkin tuli katseltua tv:stä futista, kun sikäläinen tv tarjoili paitsi vanhoja Barca-Real Madrid -pelejä myös junnujen pelejä aina 6-vuotiaista alkaen. Jalkapallon tila tosiaan on hieman erilainen, kun junnusta asti pelit ovat kaikkien nähtävissä - ja jokaisesta maalista iloitaan selostuksessa, oli tekijä Messi tai 6-vuotias Matteo. 

No, lukemisena oli Monique Schwitterin Kaksitoista miestä, jossa minäkertoja, nainen, alkaa miettiä elämänsä rakkauksia. Silmiin sattuu ensimmäisen poikaystävän kuolinilmoitus, josta alkaa pohdinta, minkälaista rakkautta elämä on tuonut mukanaan. Teos ei ole luettelomainen muistelmateos vanhoista poikaystävistä, vaan enemmänkin pohdintaa rakkaudesta yleensä. En osaa sanoa, veikö aaltojen kohina osan ajatuksistani, mutta hieman tipahdin kärryiltä kirjan loppuosissa, eikä tarina enää vienyt mukanaan niin kuin tarinan alussa. 

Monique Schwitter: Kaksitoista miestä 
2017, Tammi 
Eins im Andern
suomentanut Helen Moster
268 sivua

Toisena teoksena oli Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, koska westöt nyt vain on pakko lukea. Pääosissa kirjassa on rikas suomenruotsalainen suku, Rabellin perhe. Eletään 60-luvun loppua, kun kertojaminä tutustuu ensimmäisen kerran sisaruksiin: Alexiin ja Stellaan. Heillä on kaikkea sitä, mitä kertojalta puuttuu: rahaa, sukua ja iso kesähuvila. Teoksessa seurataan elämää aina nykypäiviin asti. Kuinka Alexista tulee liikemies, joka ei kaihda keinoja menestyäkseen ja kuinka Stella juoksee ympäri Eurooppaa löytääkseen elämänsä ja itsensä. Ja kuinka kertoja kirjoittaa kirjojaan, menestyy, pysähtyy, eikä koskaan pääse Stellasta eroon. 

Tapahtumapaikkana on Helsinki ja toisaalta kesämökkimaisemat, välillä käväistään mm. Portugalissa. Koko Eurooppa on temmellyskenttänä, mutta lähimmät ihmiset eivät muutu vuosikymmenien aikana, mikä alkoi lukijana ahdistaa minua. Portugaliinkin täytyy kavereiden raahautua mukaan. Jotenkin en syttynyt nyt niin paljon kuin aiemmin, vaan aloin miettiä, että miten paljon minua oikeastaan kiinnostaa lukea suomenruotsalaisten lähihistoriaa - ehkä etäännyin tarinasta hieman liiaksi? 

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
2017, Otava
Den svavelgula himlen 
Suomentanut Laura Beck
459 sivua



Matkaa ennen ja matkan jälkeen luin myös ainakin nämä teokset: Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa, jossa kertojan aviomies tajuaa, että on aina halunnut olla nainen, eikä mies. Tarina seuraa, miten mies katoaa, miten identiteetti muuttuu sukupuolen mukana. Teos oli kirjoitettu hyvin, tarina eteni, mutta jollain tavalla minua kiinnosti enemmän kirjan osiot, joissa kerrottiin Kolumbuksesta. Vaikka tarina tietenkin oli aivan omanlaisensa, jätti se minut hämmenyksen tilaan. 

Selja Anhava: Ennen kuin mieheni katoaa
2017, Gummerus
teoksessa ei ole sivunumeroita



Kun on viikon kuunnellut meren kohinaa, tuntui Pete Suhosen Poikani ja meri luontevalta jatkolta elämään. Kertojamiehen avioliitto on rikkoutunut, työura on laskussa, mutta hänellä on poika, jonka kanssa olla tämä päivä. Miehet menevät merelle, jota mies rakastaa ja toivoo poikansakin rakastavan. Mikä onkaan hienompaa kuin olla keskellä merta. Ainakin siihen asti, kun meri näyttää, mitä kaikkea se osaa. Kirjan loppu ei todellakaan ollut helppoa luettavaa, mutta muistuttaa siitä, minkälainen meri on - muutakin kuin lempeää kohinaa rannalla istuessa.

Pete Suhonen: Poikani ja meri 
2017, Kosmos-kirjat
200 sivua

Liitän kirjan Helmet-haasteen kohtaan 21. sankaritarina



maanantai 4. syyskuuta 2017

Virpi Hämeen-Anttila: Villa Speranza

Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranza (2017, Otava) oli lukulistallani, kun tammikuussa listailin kevään -17 uutuuskirjoja (täällä). Onnistuin saamaan kirjan luettavaksi asti vasta nyt. Lukuhetki olikin oikea, sillä kun kotimaan kesä alkaa hiipua, tekee mieli haaveilla jostain lämpimästä ja kivasta kesämaasta, niin kuin Italia. 


Suomalainen Silja on lähtenyt kammottavien elämänkäänteidensä jälkeen unohtamaan ikävät asiat Italiaan. Firenzen ja Riminin rantojen kautta Silja lähtee etsimään elämäniloaan Umbriasta, johon häntä viettelee tieto siitä, että siellä ei ole muita turisteja. Matkallaan Silja törmää kuitenkin suomalaiseen oopperatähteen, Eva Morettiin ja päätyy tämän huvilaan, Villa Speranzaan. 

Silja, joka on toimittaja, pääsee tekemään harvinaista haastattelua Morettista, mutta tärkeämmäksi Siljalle tulee kuitenkin omien arpien paraneminen ja tunteiden avaaminen. Silja elää Morettin perheen ja musiikin keskellä. 

Olisipa hänen maailmansa tällainen. Kaunis. Ystävällinen lämpö, kevyessä ilmavirrassa liikkuvat köynnökset, pehmeä valokehä pöydän ympärillä ja pimeässä humiseva puutarha ja metsä sen ulkopuolella, puiden, kukkien, vihannesten ja yrttien tuoksu, kaskaitten siritys, puheensorina ja tunteikkaasti aaltoileva musiikki. Viini ja ruoka

Tunnelma on kohdallaan, ja Siljan elämä - samoin kuin lukijan odotukset - on valmiina kohtaamaan jotain suurta. Mutta, jokin pidättelee. Lukijana odottelin koko tarinan, ja jotenkin jäin kirjan luettuanikin vielä odotuksen tilaan. Tunnelman luojana kirja kuitenkin toimi, ja oli viettelevää viivähtää Italian maaseudulla - herättelemässä lomakuumetta Italiaan. Kirjassa on paljon musiikkia, joten kirja antaa varmaan enemmän lukijalle, joka on musiikkimaailmassa kotonaan. 


Virpi Hämeen-Anttila: Villa Speranza
2017, Otava
270 sivua

lauantai 26. elokuuta 2017

Varis+Boyne+Saisio = yhteispostaus

Tuula-Liina Varis kuuluu niihin kirjailijoihin, johon olen halunnut pitkään tutustua. Huvila (2016, WSOY) tuli vastaan kirjaston pikalainoissa, ja koska takakannessa luvattiin tarinaa Turusta, teki mieli lukea turkulaista historiaa. 

Kirjan kansikuva



Huvilassa kerrotaan tosiaan Turusta alkaen vuodesta 1929. Raakel on nuori nainen ja kiinnostuu taiteilijasta, jonka näyttelyä menee katsomaan. Raakel muuttaa miehen kanssa hirsihuvilaan Turun ulkopuolelle ja haaveilee vievänsä kulttuuria syrjäseudulle. Raakel tulee raskaaksi ja huomaa olevansa vaipanvaihtajana kotonaan. Seuraksi ja avuksi saapuu Selma, jonka näkökulmasta tarinan jatko ja loppu kerrotaan kirjassa. Ollaan vuodessa 1950 ja toinen maailmansota on vaikuttanut ihmisten elämiin. 

Teoksessa kerrotaan elämästä Turussa, jossa eletään kulttuuri- ja taitelijaperheiden keskellä. Turu näyttäytyy kuitenkin olevan kaukana muusta Euroopasta: 

 Miksi me olemme takapajula? Koska kansa on sielullisesti jähmeä eikä pysty ottamaan vastaan mitään uutta

Aksel, Raakelin taitelijamies, päättää muuttaa omalta osaltaan Suomen suuntaa ja muuttaa Saksaan, jossa kaikki tuntuu 1930-luvulla tapahtuvan. 

Tarina oli varsin erilainen kuin mitä etukäteen ajattelin. Tarinankäänteet olivat hieman surulliset, mutta naiset hirsihuvilassaan pärjäsivät sodasta huolimatta. Teos oli nopealukuinen ja vei lukijaa nopeasti eteenpäin historiankulussa. 

Tuula-Liina Varis: Huvila
2016, WSOY
245 sivua


Helmet-haasteessa tämä kirja kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella, koska valitsin kirjan lopulta sen takakanen tekstin perusteella. 


Variksen teoksen kanssa samaan aikaan ajoittuu John Boynen Poika vuoren huipulla (2017, Bazar) -teos. Tarina alkaa vuodesta 1936, jolloin poika nimeltä Pierrot elelee normaalia elämäänsä Pariisissa. Pierrot jää kuitenkin orvoksi, ja orpokodin kautta hänen matkansa kulkee hänen tätinsä luokse Berghofiin, korkealla vuorelle. 


Cover

Viattomasta pojasta kasvaa nuori, joka saa vaikutteensa talossa vierailevalta suurelta Saksan johtajalta. En ollut ottanut selvää kirjasta etukäteen, ja olin yllättynyt tarina saamasta käänteestä. Tarina eteni koko ajan synkemmäksi ja sitä lukiessa tuli melkein pahoinvoivaksi. En mielelläni lue toisen maailmansodan aikaisia teoksia, ja nyt tuli luettua kaksi peräkkäin, sillä Variksen teoksessa oli kovin samanlaisia viittauksia: Aksel muutti Saksaan uuden ideologian perässä. 

Boynen kirja oli taitavasti kirjoitettu, niin masentava kuin tarina olikin. Tämä teos jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa. 

John Boyne: Poika vuoren huipulla 
2017, Siltala 
The Boy at the Top of the Mountain 2015
suomentanut Heli Naski 
238 sivua

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, koska kirja kertoo ajasta, jota onneksi en ole joutunut elämään

Kahden näin samanlaisen ja masentava-aiheisen kirjan jälkeen kivan kontrastin antoi Pirkko Saision uus teos. 




Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju nonna (2017, Siltala) viehätti nimensä takia. Ja kun tutustuin kirjan ideaan, viehätti sekin minua. "Nonnasta" tulee isoäiti ja hän liittyy facebookiin, jossa jakaa lapsenlapsensa elämän sattumuksia ja sanailuja. Kukapa ei kirjoittelisi näitä hassunhauskoja ajatuksia, joita ihanat taaperot keksivät. No, näistä ajatuksista syntyy siis kirja, jossa ollaan välillä Helsingissä, välillä kesämökillä ja välillä talvenvietossa Madeiralla. Kolmivuotiaasta kasvaa tarinan mittaan kuusivuotias, eikä kuusivuotias esimerkiksi enää usko joulupukkiin, vaikka hammaskeijuun on vielä parempi uskoa. 

Teos oli mukavan leppoissa luettavaa. Lapsen sanomiset saivat miettimään kaikkia niitä hassuja juttuja, joita omat lapset ovat kulloinkin sanoneet ja hoksanneet elämästä aina vain enemmän. Erityisesti jäi mieleen huumorintajun syntymisen ihmettely: voiko alle 1-vuotias jo ymmärtää, mikä on normaalia ja nauraa epänormaalille, ihmetellään, kun Spuuki Spaiderman työntää kurkkuja korviinsa ja torahampaiksi ja pikkusisko nauraa katketaakseen. 



Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna
2017, Siltala
193 sivua

tiistai 15. elokuuta 2017

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani (2017, Otava) -teos ei ole sellainen teos, jonka kuvittelin lukevani. Mutta välillä täytyy ottaa riski, ja päätin tutustua tähän teokseen, jonka kansikuva tuo mieleeni lasten satukirjat. Hieman sellainen satumainen Spielmannin kirja tosiaan on - aikuisten satukirja. 

Kymmenen unelmaani - kirjan nimi ja kansikuva yhdessä antavat vaikutelman, että teos on hieman höttöinen - ja kyllä, sellainenkin kirja on aivan täysin. Tarinan päähenkilö, Brett Bohlinger, menettää äitinsä nopealle sairaudelle ja äiti on antanut tyttärelleen kymmenen tehtävää ennen kuin tytär saisi perintönsä itselleen. Yksi tehtävistä on rakastua. 

Brett on ihmeissään, sillä hänen veljensä saa perintönsä. Äidin kosmetiikkafirman johtajuuskin viedään hänen nenänsä edestä. Brettin ei auta muu kuin alkaa toteuttaa unelmiaan, jotka hän on kirjoittanut 14-vuotiaana. Vaikka Brett miettiikin, ettei hän ole enää samanlainen kuin teinityttönä, voiko hänen äitinsä olla kuitenkin oikeassa siinä, että teinimäiset haaveet ja niiden toteutus tekisi tämän aikuisen naisen onnelliseksi? 

Muutaman takkuavan kirjan lukemisen jälkeen Spielmannin teosta oli ilo lukea. Voisi sanoa, että jäin teokseen jopa koukkuun. Tarina oli täynnä sattumuksia, joita edesmennyt äiti tuntui ohjailevan niin kuin satujen haltijakummit. Joitakin mutkia oikaistiin, mutta se ei nyt jäänyt kaihertamaan mieltäni. Kirja jätti höpsön onnellisen olon lukemisen jälkeen ja vaikka en nyt muistakaan täysin, minkälaisia unelmia itselläni oli 14-vuotiaana, aloin miettiä, mistä sitä haaveilikaan teininä. Kaiken kaikkiaan, teos jätti sen verran hyvän mielen, että laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 4. Kirja lisää hyvinvointiasi. 


Kymmenen unelmaani



Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
2017, Otava
The Life List 2013
suomentanut Outi Järvinen 
381 sivua

maanantai 14. elokuuta 2017

Kesäkirjoja - Gyasi, Bourdeaut, Boström Knausgård

Tässä kesällä luetuista kirjoista taas pieni yhteyspostaus. 


Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan 
2017, Like
Välkommen till Amerika 2016
suomentanut Petri Stenman 
96 sivua


Luin viime kuussa monta hyvää kirjaa, ja mietinkin jo, että onpa jännää, miten paljon maailmassa onkaan hyvää kirjallisuutta - ja miten ihanaa päästä siihen tutustumaan! Sitten eteeni tulee Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Like), jonka ajattelin lukea, koska kirja vaikutti niin lyhyeltä! 

Lyhyydestään huolimatta tämä kirja ei ollut helppo lukea, vaan se oli raskas sekä tarinaltaan että tekstiltään. En pitänyt Boström Knausgårdin kirjoitustyylistä, joka oli itseään toistavaa. Ymmärrän kyllä, että tässä yritettiin kirjoittaa lapsen näkökulmasta, ja ehkä siksi tyyli oli lyhyt ja iskevä. Tarina jäi tekstiä paremmin mieleeni, tässä tosiaan kuvataan lapsen näkökulmasta erästä perhettä, jossa nuori tyttö pelkää veljeään ja toivoo isänsä kuolemaa. Perheen äiti pitää perhettään valoisana, mutta tyttö joutuu miettimään, onko asia tosiaan näin. Miettiessään tyttö lakkaa kokonaan puhumasta. Kirjan tarina oli kurja, eivätkä lukufiilikset nousseet kovin korkealle. 

TuijaTa piti kirjasta minua enemmän. 

Image may contain: sky, tree, plant, outdoor, nature and water

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
2017, Siltala
En Attendant Bojangles 2015
suomentanut Ville Keynäs 
144 sivua 

Hieman sama motivaatio oli lukea loppuun Olivier Bourdeautin Tule takaisin Mr. Bojangles (2017, Siltala), joka Knausgårdin tapaan on myös kerrottu osin lapsen näkökulmasta. Tällä kertaa tutustutaan ranskalaiseen perheeseen, jossa kaikki ei lopultakaan ole aivan niin hyvin kuin alussa voisi kuvitella. Perheessä tanssitaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin tahtiin ja juhlitaan - ja kaikki on hyvin ainakin heidän omasta mielestään. 

Sitten isä ja äiti päättävät ottaa poikansa pois koulusta, koska heidän mielestään elämässä voi oppia koulua paremmin niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Tärkeää perheelle on päästä Espanjaan vapaa-ajan asunnolle, linnaan. Lukijalle alkaa kirjaa lukiessa selvitä, että perhe ei liiku normirajojen sisäpuolella. Vaikka tanssiminen Simonen tahtiin ja juhliminen on hauskaa, on normit ylittävällä elämällä myös raadollisemmat puolensa, mikä tulee ilmi kirjan jatkuessa. En aivan järisyttävästi innostunut tästä teoksesta, mutta viihdyin mukana hetkittäin. 

Kirjasta on kirjoittanut myös mm. Lumiomena

Image may contain: sky, tree, cloud, twilight, outdoor, nature and water

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin  
2o17, Otava
Homegoing 2016
suomentanut Sari Karhulahti 
373 sivua

Yaa Gyasin Matkalla kotiin (2017, Otava) on päätynyt Otavan kirjaston -sarjaan, varmasti siksi, että esimerkiksi New York Times ja Time ovat listanneet tämän esikoisteoksen vuoden 2016 kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. 

Ghanalais-yhdysvaltalainen kirjailija kertoo yhdessä teoksessa monen sukupolven tarinan. Lähtökohtana on Ghana. Kultarannikolla käydään orjakauppaa - kirja alkaa 1700-luvun puolivälistä, jolloin orjakauppa käy kuumimmillaan. Teoksen tarina seuraa kahta eri sukupolvien linjaa, joiden henkilöhahmojen kautta esitetään historian kulku lukijalle. Orjana Yhdysvaltoihin siirtyvän henkilön mukana päästään mukaan maailmaan, joka on vain ja yksinkertaisesti karu ja kamala. Mitkä ovat Yhdysvaltoihin tulleen afrikkalaisen orjan lasten ja näiden lastenlasten elämän mahdollisuudet uudella mantereella? 

En itse nauti tällaisesta katkonaisesta tarinasta, jossa henkilöt vaihtuvat luvuittain. Mutta nykyaikaa lähestyvien henkilöiden mukana ymmärrys kuitenkin iski tajuntaani. Minkälaiset ovat mahdollisuudet niillä, joiden esi-isät ovat tulleet meren takaa ja joita on alistettu jo monta sukupolvea? Tätä samaa ihmettelevät Gyasin tarinan viimeiset henkilöhahmot. 

Teos oli suhteellisen nopealukuinen ja ennakoitavissa, koska kerronta kulki sukupolvelta toiselle. Kirjan loppu oli tärkeintä ja viimeiset luvut loivat koko teoksen merkityksen. Pidin lopultakin tästä romaanista, joka kertoo asiasta, jota nykymaailmassa ei saisi unohtaa. 


perjantai 11. elokuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina: nuoruus

Elena Ferranten Uuden nimen tarina (2017, WSOY) jatkaa Napoli-sarjaa siitä, mihin Loistava ystäväni (2016,WSOY) jäi. Ystävykset Elena ja Lila ovat päässeet koulunsa loppuun, ja heidän tiensä kulkevat nyt eri suuntiin, kuten Loistava ystävä -teoksen lopusta voi jo päätellä. 


Lila on naimisissa ja viettää taloudellisesti yltäkylläistä elämää. Lapsuuden köyhyyden jälkeen Lila pistääkin rahaa menemään vailla tunnontuskia. Lilan elämä pyörii lapsuuden korttelissa ja lapsuudesta tuttujen henkilöiden seurassa. Taloudellisen nousun ansiosta hän pääsee asemaan, jossa voi ohjailla ihmisten elämiä. Kirjassa seurataan välillä lähempää, välillä kauempaa, tyydyttääkö tämä pieniin piireihin keskittyvä elämä Lilaa, joka koulussa loisti älyllään. 

Tarina kerrotaan Elenan (Lenu) näkökulmasta. Elena joutuu monesti miettimään ystävyyssuhdettaan Lilaan. Ystävyys ei ole kovin helppoa, sen Elena joutuu huomaamaan. Elena opiskelee, vaikka välillä hän ei usko itsekään kykyihinsä. Köyhistä oloista on vaikea ponnistaa ja välillä Elena huomaa, että hänen taustansa on todella kaukana muiden opiskelijoiden taustoista. Käydessään napolilaisessa kotikorttelissaan Elena huomaa, ettei häntä kovin paljon kannusteta opintojen tiellä eteenpäin. Maailmat ovat niin kovin erillään toisistaan. 

Teoksessa tarkastellaan edelleen nuorten naisten ystävyyttä, mutta samalla sitä, miten elämässä voi kulkea eri suuntiin. Koulutus on asia, joka vie Elenan aivan toisenlaisiin sosiaalisiin tiloihin. 60-luvun Italiassa nuori nainen joutuu lisäksi taistelemaan enemmän kuin mies ollakseen vakuuttava. 

Ferranten kirjoitustyyli on iskenyt minuun siitä alkaen, kun aloitin Hylkäämisen päivät -teoksella jo melkein kolme vuotta sitten. Napoli-sarja on ollut pelkkää nautintoa lukea. En malta millään odottaa, että kolmas osa tulee luettavaksi, tykkään tästä niin!

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
2017, WSOY
Storia del nuovo cognome 2010 
suomentanut Helinä Kangas
508 sivua