AASIA - helmikuun teemalukeminen

Kuukausi osoittautui erinomaisen hyväksi ajaksi lukea yhden teeman kirjoja. Varsinkin, kun teema on tarpeeksi väljä ja no, itseään kiinnostava. Teemalukemisen välissä ehtii lukea myös muita kirjoja, niin kuin kauden uutuuksia, tai muuten vain käsiin tipahtelevia kirjoja.

Olen jonkun aikaa keräillyt Aasia-aiheisia kirjoja itselleni. Syystä, että Aasia maanosana on aika kauan ja eri syistä kiehtonut minua. Olen jossain vaiheessa yliopistouraani opiskellut vähän Aasian historiaa, samoihin aikoihin kiehtouduin itsepuolustuslajeihin. Kulttuurin puolelta tuttuja olivat lähinnä Chackie Chan -leffat (joku ei ehkä pitäisi niitä kulttuurina). Myöhemmin tutuksi on tullut eri puolilta Aasiaa ihmisiä, satunnaisia painoksia eri maista, osa ohikulkevia, osa pidemmäksi aikaa tutuiksi jääneitä. Pidän aasialaisesta ruoasta: jos jossain käyn ulkona syömässä, niin paikka on melkein aina joku aasialainen ravintola. Aasia kiinostaa minua samalla tavalla kuin jotakuta toista Afrikka tai Etelä-Amerikka, joista taas ensimmäinen ei kiinnosta minua tippaakaan. Kovasti kaikilla mielikuvilla näissä asioissa mennään, en ole kierrellyt Aasiaa sen kummemmin, joten minulla ei ole omaa kokemusta maista. Ehkä senkin aika joskus tulee. 

No, kirjojen lukemisen, erityisesti kirjallisen maailmanmatkan ja Eurooppa-haasteen myötä minua on alkanut kiinnostaa, miten kirjallisuus näyttää maasta, maanosasta ja sen ihmisistä. Olen tähän asti lukenut lähinnä japanilaista kirjallisuutta, ja onhan se yleensä aika omalaatuista.

Tällä kertaa lähden siis kuukaudeksi Aasiaan, ja koska Aasia on iso alue, niin lähden sen itä-, etelä- ja kaakkoisosiin. 

Aivan kaikkia kirjoja en millään tule ehtimään lukea, mutta listasin tähän kirjat, jotka löytyvät omasta kirjahyllystä, kirjat, joista olen saanut vinkkiä esim. englanninkielisistä kirjablogeista ja kirjat, jotka ovat ikään kuin vahingossa tulleet vastaan jossain. Jos jotain olennaista mielestäsi puuttuu jonkun maan kohdalta, niin saa vinkata! 

Olen myös siinä määrin armollinen ja epätarkka listauksissani, että kirjailijan ei tarvitse olla ko. maan kansalainen, aika moni näistä saattaa olla amerikkalainen kirjailija, joka kirjoittaa jostain toisesta maasta, useimmilla kuitenkin on jonkunlainen side siihen maahan, josta kirjoittaa.

Itä-Aasia

Etelä-Korea: 

* Kyung-Sook Shin: Please Look After Your Mother (luettu tammikuussa)

Japani:  

* Yasunari Kawabata: Kioto
 * Banana Yoshimoto: N.P. (luettu tammikuussa)

Kiina: 

* Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka (amerikkalainen kirjailija)
* Amy Tan Kiina/ Burma 
* Qiu Xiaolong: Punapukuiset naiset, Tapaus Mao 
* Ha Jin: Odotus 
* Xiaran: Vaiennetut äänet - Kiinalaisia naiskohtaloita 

* Jonathan Watts: Kun miljardi kiinalaista hyppää
* Bei Ling: Liu Xiaobo - Vangittu rauhannobelisti

* Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret

Kiinan tasavalta, Taiwan

Mongolia

Pohjois-Korea:  

* Barbara Demick: Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa

Etelä-Aasia:

Bangladesh:

* Tahmina Anam: Kulta-aika

Bhutan

Intia: 

* Raj Kamal Jha: Jos korkealla pelottaa

Malediivit

Sri Lanka:

* Ru Freeman: A Disobedient Girl

Nepal:

* Manjushree Thapa: Unohda Kathmandu
* Samrat Upadhyay: Buddha's Orphan & Arresting God in Kathmandu & The Guru of Love

Kaakkois-Aasia:

Brunei

Filippiinit

Indonesia: 

* Hella S. Haasse: The Black Lake

Itä-Timor

Kampodža: 

* Vaddey Ratner: In the Shadow of the Banyan 
* Kim Echlin: Kadonneet 

Laos

Malesia: 

* Tash Aw: Silkkimies
* Tan Twan Eng: The Garden of Evening Mists & The Gift of the Rain
* Rani Manicka: Jasmiinin tuoksu

Myanmar (/Burma): 

* Jesper Bengtson: Aung San Suu Kyi - Taistelu vapaudesta 
* Daniel Mason: Pianonvirittäjä
* Amy Tan: Rouva Chenin henki 

Singapore: 

* Meria Chand: A Different Sky
* Kate Furnivall: The White Pearl

Thaimaa: 

* Lilja Kinnunen-Riipinen: Hymyn takaa
* Jukka Behm: Matkoilla
* Wendy Law-Yone: The Road to Wanting

Vietnam: 

* Camilla Gibb: The Beauty of Humanity Movement
* Duong Thu Huong: No Man's Land
* Kim Thúy: Ru
* Bich Minh Nguyen: Shirt Girls 

Jotain näistä siis tulen helmikuun aikana lukemaan! 

Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot

En ymmärtänyt silloin, että äitini eli maailmassa, joka ei voinut tai ei tahtonut myöntää hänen säteilyään, hänen vetovoimaansa - ei ainakaan siinä määrin kuin hän kaipasi. Niinpä hän loi oman aurinkokuntansa toisten jajojen kanssa ja eli sen kiertoradalla nin täysillä kuin pystyi. 

Rebecca Wellsin Jumalaiset jajasiskot on tammikuisen teemani viimeinen kirja. Tammikuussa päätin siis lukea uudelleen niitä kirjoja, jotka ovat joskus tehneet minuun erityisen hyvän vaikutuksen. Jumalaiset jajasiskot -teoksen lukuhetken muistan aivan erityisen hyvin: luin sen mökillä keskisessä Suomessa eräänä kesänä, joka oli oikein sateinen ja nihkeä. Olin hieman huonoa mökkiseuraa, sillä hautauduin tämän teoksen pariin suojaan sadekeliltä. Kas, kun minua ei haittaa, jos ulkona sataa, jos mukana on erityisen hyvä ja kiinnostava jaja-kirja. Lukiessani nyt kirjaa minua ihmetytti, että kirjan kertoja Sidda elää kovin samoissa tunnelmissa: hänkin on matkustanut mökille, ja ulkona sataa. 

Ei sataa ripsonut, ei tullut ämmiä taivaalta, ei vihmonut. Tihuutti. Jos Sidda olisi keksinyt tuolle kosteudelle tihutusta ponnettomamman ilmauksen, hän olisi käyttänyt sitä.

Ei ihme, että olen päässyt tunnelmaan mukaan. Sidda on erään jajasiskon tytär ja kirjassa seurataan hänen tutustumismatkaansa jajasiskoihin. Siddaa on haastateltu valtakunnalliseen lehteen, jossa hän on mennyt möläyttämään, että hänen äitinsä antoi lapsilleen selkään. Ruumiillisen rangaistuksen käyttö saa äidin näyttämään hirviöltä, joten äiti katkaisee välinsä tyttäreensä. Sidda taas ei kestä välirikkoa äitiinsä: hän lähtee mökille miettimään tilannetta. Uudet työkuviot ja lähestyvät häät poikaystävä-Connorin kanssa myös ahdistavat Siddaa. Hän haluaa tehdä tilinsä selviksi menneisyyden kanssa, ja menneisyyden ehkä tärkein asia ovat jajasiskot. Sidda saa äidiltään leikekirjan, johon on koottu kaikkea mahdollista jajojen elämästä. 

Muistan kirjasta paitsi sen jättämän fiiliksen myös jajasiskot: nuo neljä naista, jotka aina pitivät toistensa puolta, eivätkä jättäneet ketään pulaan. Jajasiskot olivat niin täysin yhtä, etteivät edes siskojen aviomiehet olleet niin kovin tärkeitä. Muistelin kirjasta ihaillen tuota sisarellista lujuutta, ja kirjan alkuosa onkin paljon entisaikojen kuvausta. Eletään toisen maailmansodan aattoa, ja Siddan äiti, Vivi, elää ystäviensä kanssa lapsuuttaan, joka vaihtuu nuoruuteen. Lapsuuden kaikkein voimakkain elämys on Tuulen viemää -elokuvan ensi-ilta, jota tytöt menevät katsomaan heidän mustan palvelijansa kanssa. Nuoruuden myötä Vivi alkaa haaveilla Rhett Butlerin sijaan ystävänsä veljestä, Jackista. Vivi ui ja paljon ystäviensä kanssa. Kun he saavat vuorollaan lapsia, ottavat he lapset mukaan joenrannalle. Nämä ovat ne asiat, joita muistan kirjasta: leppoisaa oleskelua, yhdessä ystävien ja lasten ja ystävien lasten kanssa. 

Mikä minut yllätti kirjaa lukiessani oli se, että jajasiskojen elämä ei ollutkaan leppoisaa, vaan pinnan alle (ja minulta unohduksiin) on jäänyt paljon asioita: Vivin vanhempien suhtautuminen tyttärensä rakkauteen; Vivin ongelmallinen suhde alkoholiin; rakkauden menetys; äitiytensä alle pusertuminen. En lainkaan muistanut, että tässä kirjassa olisi jotain muutakin kuin leppoista kesäpäivää. 

Mutta sitten tulivat ne neljä otusta, jotka olivat minusta riippuvaisia. Ne eivät lähteneet minnekään. Niitä ei voinut palauttaa siitä hyvästä että niille tuli tämän tästä keuhkoputkentulehdus. Minä en suunnitellut sitä kaikkea. En suunnitellut sitäkään, että niin ei kävisi. Minä vain ajauduin äitikerhoon kuin vene ilman peräsintä. Minä en tiennyt miltä äitiys haisee. 

Luin kirjaa kovin eri tavalla kuin aiemmalla lukukerralla, jolloin elin itse vaihetta, jossa mietin vanhoja ystävyyksiä ja mietin kirjan Siddan tavoin suhteeni tulevaisuutta silloiseen poikaystävääni. Naisten välinen ystävyys tuntui voimakkaalta edellisellä lukukerralla, mutta nyt, kahden lapsen äitinä, koin Vivin äitiyden ajan ajatukset paljon voimakkaammiksi. Samalla mietin, että onko lukeminen näin kiinni omassa elämäntilanteessa: kiinnittyykö huomio aina siihen, mikä on itseään lähinnä?

Huomasin tällä lukukerralla, että kirjassa on todella paljon kaikkea, mihin lukiessa tarttua. Lukukerta ei ollut samanlainen kuin aiemmin, mutta olin iloinen, että luin kirjan uudelleen, koska en osannut odottaa, että kirja olisi niin monipuolinen. Kirjassa voimakkaimpana asiana nousi esiin Siddan ja tämän äidin, Vivin suhde. 

En mitenkään voi käsittää, että muistin kirjasta vain sen toisen puolen: iloisuuden ja ystävyyden paksun siteen, vaikka kirjassa selvästi on kyse paljosta muustakin: 

Sidda otti suurennuslasin taas käteensä ja tutki valokuvasta äitinsä silmiä. Milloin asiat menivät hullusti? Mikä sai aikaan paradoksin Vivi täynnä valoa, Vivi täynnä pimeyttä? 

Sillä jokaisen sellaisen taianomaisen episodin vastineeksi löytyi aivan yhtä monta hirvittävää cocktailtaukoa, jolloin Vivin mallasviski veden kera vei hänet kauas lasten luota, vaikkei hän kenties lähtenyt kotoa minnekään. 

Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot 

1999 Gummerus (toinen painos)

alkuperäinen teos: 

Divine Secrets of the Ya-Ya Sisterhood (1996)

suomentanut Marja Helanen-Ahtola

(kirjan kannen oranssi ale-hintalappu pitäisi kiskoa pois, mutta sekin muistuttaa minua ajasta, jolloin kirjan sai alekorista 10 m a r k a l l a.)

Lisäksi jajasiskoja on luettu ainakin: 

Lukemisen kartasto -blogissa

Vauhkon blogissa

Jenni Lilyssa ka myös

Kirjavan kammarin Karoliina nimeää kirjan hyvän tuulen kirjaksi.

Johanna Sinisalo: Sankarit

Johanna Sinisalon Sankarit (2003, WSOY) jatkaa tammikuun teemaani "uudelleen luettuja kirjoja". Teoksen aiemmin lukemisestani muistan sen, että olin täysin haltioissani Sinisalon Finlandia-palkitusta Ennen päivänlaskua ei voi -teoksesta, ja siksi tosi pettynyt, kun luin Sankarit, joka ei yltänyt mielestäni lainkaan samalle tasolle. Sankarit-teos on myös Kalevalan uudelleen kirjoitusta, joten voi olla, että kirja ei iskenyt myöskään se takia, etten tuntenut niin kovin hyvin Kalevalaa. 

Nyt, kun olen lukenut Kalevalan useampaan kertaan ja oppinut Kalevalan sisältöä hieman paremmin, kun olen sitä opettanut eri paikoissa, halusin lukea Sankarit uudelleen. Halusin kokeilla, avautuuko kirja yhtään paremmin. 

Ja kyllä, täytyy sanoa, että Sankarit oli tällä lukukerralla huomattavasti parempi kirja. Luulen, että se johtuu nimenomaan siitä, että tiesin Kalevalasta, missä mennään ja osasin tavallaan odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu, ennen kaikkea tiesin, mikä on Lönnrotilta ja mikä Sinisalolta. 

Sankarit kertoo mm. suomalaisesta rock-tähdestä, Rexistä ja iskelmätähdestä Joakimista. Kuten Väinämöinen ja Joukahainen Kalevalassa, Rex ja Joakim tässä teoksessa ottavat laulamalla mittaa toisistaan: Joukahaisen tapaan uhoava Joakim on tuomittu häviämään ja hän uppoaa kirjaimellisesti laululavaan, tai lavalla auki unohdettuun aukkoon. Vihanpito jatkuu, ja Joakim tulee luvanneeksi Rexille laatunaisen, joka on hänen siskonsa Oona. Koska eletään nykyaikaa, suullisen laulannan ovat korvanneet paitsi rock-lyyrikat myös naistenlehdet ja muu media, joka hehkuttaa Suomen kuumimman rock-tähden heilastelevan Joakimin siskon kanssa. Kaikki, mitä kirjan sankarit tekevät, päätyy lehtien lööppeihin. Samoin voisi kuvitella vanhojen sankarien urotekojen levinneen aikoinaan suullisena perinteenä uusille kuulijoille. Seikkailu jatkuu kuten Kalevalassa: Rex lemppaa Oonan ja Joakim ryntää kostamaan: hevosen sijaan hän ampuu Rexiä kuljettaneen keikkabussin bensatankkiin niin, että bussi räjähtää ilmaan. 

Alkaa miesten tutustuminen Sariolan sairaalaan eli rouva Alakorkeen johtamaan sairaalaan, jonne Rex nippanappa pelastuttuaan raahautuu. Jotta Rex pääsisi pois sairaalasta, hän lupaa kaverinsa, myöskin onnettomuudesta henkiinjääneen rumpalinsa, Ile Aerosmithin tulevan auttamaan Alakorkeeta tietokoneiden kanssa. Samalla kosiskellaan tytärtä, Tytti Pohjolaa. 

Kirjassa seurataan siis kiinteästi Kalevalan juonta, mutta nykyaika on tullut mukaan: tietokoneet, internet, ohjelmistot, virukset ja kännykät ovat tulleet kuvioihin mukaan. Mielenkiintoista kirjaa oli lukea senkin puolesta, että kirjan tapahtumien aikoihin (1990-luvulla) kaikki edellä mainitut tekivät vasta tuloaan maailmaan. Seppo Ilmarinen tekee kultaneidon tietotekniikan avulla ja muusikot nukuttavat kuulijansa huipputeknologian avulla. Mutta hauen leukaluusta kuitenkin saadaan vieläkin huippukitara. 

Sankarit-kirjan päähenkilöt ovat rock- ja iskelmätähdet sekä 10-ottelija Mahti Saarelainen, jossa voi nähdä Suomen oikeankin urheilun supertähden: urheilu-uran loputtua hän ryhtyy laulamaan ja keikkailee suomalaisten suosimassa baarissa etelässä. 

Tarina on yhtenäinen, ja mukana tässä on myös Kullervo erittäin traagisena hahmona. Kirjassa on myös juonittelua, seikkailua, räjähdyksiä, itsemurhaiskuja, joukkoraiskauksia ja vaikka vallan mitä. Välillä mietin, että voiko Kalevala tosiaan olla näin väkivaltainen. Näki sen miten modernina tahansa. Kun tapahtumia on liikaa tai ne käyvät liian väkivaltaisiksi tai tunteellisiksi Sinisalo on kirjoittanut väliin pätkiä rakkausromaanin tai dekkarin sivuilta. Samaan tapaan kuin Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa muut tekstit tulevat yhtäkkiä tarinan väliin. 

Samoin kuin Kalevalassa tässäkin teoksessa melkein eniten pidin traagisesta Karelin hahmosta. 

Karel lähetetään raivaamaan uutta laskettelurinnettä Unnastunturin kupeeseen. Hän antaa moottorisahan laulaa ja raivaa vaivaiskoivujen lisäksi pois tieltään myös muutaman sata sähköpylvästä. Hän työntää tieltään kivenlohkareet niin että ne tukkivat alapuolella kulkevan tien - - Kaikki mitä hän tekee on tehty aina hyvin, mutta aivan hiton paljon liian hyvin. 

Tai ehkä hän pelkästään piruilee. Kukaan ei tiedä. 

Kirjassa olisi paljon, mitä kertoa. Mutta ehkä tämä riittää. 

Pidin kirjan lukemisesta tosi paljon. Suosittelenkin, että jos luet Sankarit-teoksen, kannattaa taustalla olla jonkunlainen kuva Kalevalasta. Sen verran suoraan teos seuraa Kalevalan juonenkulkua. Toisaalta ilman Kalevalan tuntemusta tämän voi lukea vauhdikkaana seikkailuna, mutta epäilen kyllä, että ilman taustatietoja tarinan juoni voi vaikuttaa oudolta kohellukselta.

Tammikuun lopun häämöttäessä alan olla vakuuttunut, että kirjojen uudelleen lukeminen on mitä mielekkäintä hommaa. Uusia kirjojakin tekee mieli lukea, mutta välillä tuntuu, että vanhat kirjat ovat niin hyviä, että melkein mieluummin palaa hyviin kertomuksiin aina vain uudelleen. 

Ihanaa muuten on myös se, että minulla on aika monta uudempaa Sinisalon teosta lukematta! 

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys (1996/1983, WSOY) on kirja, joka on ollut mielestäni maailman paras kirja, tai ainakin yksi parhaimmista. Niitä sellaisia kirjoja, jotka ottaisin mukaan autiolle saarelle, jos olisi pakko valita. 

En oikeastaan tiedä, en siis muista, milloin tutustuin Milan Kunderaan ensimmäisen kerran. Enkä ole varma, tapahtuiko tutustuminen ensimmäiseksi kirjan vai Kunderan kirjan perusteella tehdyn elokuvan kautta. Olen tähän päivään mennessä kuitenkin sekä nähnyt elokuvan että lukenut kirjan niin monta kertaa, että voisin sanoa niiden täydentävän toisiaan ja sekoittuvan niin täydellisesti toisiinsa, etten osaa sanoa, mikä mielikuvani on syntynyt mistäkin. 

Totta on, että näin elokuvan samoihin aikoihin kuin monet muutkin Daniel Day-Lewisin elokuvat, kuten Minun elämäni, Viimeinen mohikaani, Isän nimeen. Toisaalta sen jälkeen, kun luin Olemisen sietämätön keveys -teoksen, luin myös kaikki muutkin Kunderan teokset. 

En osaa sanoa, mistä toinen ihastus alkaa ja mihin toinen loppuu. 

Kunderani olin kuitenkin jossain vaiheessa jo haudannut ja kuopannut. Kunnes päätin ryhtyä tammikuun teemaani: kirjojen uudelleen lukemiseen. 

Kirja kertoo Tomášista ja Terezasta, Prahan kevään eli vuoden 1968 Neuvostoliiton miehityksen aikoihin. Tomáš on ammatiltaan kirurgi ja vapaa-aikoinaan naistenmies. Hän on eronnut mies, joka viettää kevyttä elämää. Aina siihen asti, kunnes tapaa Terezan. Tomáš ei ole aivan varma, haluaako hän tavata maalaisen Terezan uudelleen, haluaako hän Terezan elämäänsä. Kuinka hän voisikaan olla varma?

Onko parempi elää Terezan kanssa vai jäädä yksin?

Ei ole mitään mahdollisuutta tarkistaa, kumpi ratkaisu on parempi, sillä ei ole myöskään vertauskohdetta. Ihminen elää kaiken heti ensi kerralla ja valmistautumatta. Ikään kuin näyttelijä joka esiintyy harjoittelematta osaansa. Mutta minkä arvoista elämä voi olla, jos sen ensi harjoitus on elämä itse? 

Tomáš ja Tereza tutustuvat toisiinsa. Tereza tutustuu myös siihen tosiasiaan, että Tomáš ei tule koskaan jättämään muita naisia, joihin Tomáš haluaa tutustua kuin valloittaja uusiin maanosiin. 

Tulee vuosi 1968 ja neuvostoliittolaiset vyöryvät Prahaan. Maasta pelastautuvat ne, joille se on mahdollista ja niinpä Tomáš ja Tereza lähtevät Sveitsiin, josta Tomáš saa työpaikan. Elämä ei muutu, ja Tereza palaa takaisin Prahaan. Tomáš seuraa perässä, koska on tehnyt kerran valintansa ja hänen elämänsä on Terezan kanssa. 

Tarinan juonen Kundera kertoo lyhyesti, kirjan ensimmäisessä osassa. Kirja on jaettu seitsemään osaan, joissa kussakin palataan tarkastelemaan Tomášin ja Terezan tarinaa uudesta näkökulmasta. Näkökulmat tulevat ilmi osien nimissä: sielu ja ruumis, keveys ja paino. Kirjassa mietitään sitä, onko keveys aina helpompaa, ovatko ruumis ja sielu koskaan yhdessä. 

Jos keimailu onkin toisille naisille merkityksetön tottumus ja toinen luonto, Terezalle se merkitsee tärkeää tutkimuskenttää jolla hän aikoo selvittää mihin pystyy. Mutta juuri siksi että hän suhtautuu siihen vakavasti, hänen keimailustaan puuttuu keveys, se on tietoista, väkinäistä ja liioiteltua. 

Voisi sanoa, että kirjassa mietitään, miten Tereza kestää naisissa juoksevaa miestään, mutta kirjan loppua kohden myös sitä, miten näennäisesti kärsivästä Terezasta tuleekin se, joka pitää Tomášia pihdeissään. 

Kirjassa on myös muita henkilöitä: Sabina ja Franz, joiden välisestä suhteesta kirjoitetaan osassa "Käsittämättömiksi jääneet sanat", jonka nimi kertookin jo, että heidän välillään ei koskaan synny täyttä ymmärrystä. 

Olen aiemmin lukenut kirjaa Tomášin ja Terezan tarinana, mutta tällä kertaa aloin kiinnostua Sabinasta, joka on aiemmin tuntunut jotenkin ärsyttävältä henkilöhahmolta. Mutta ehkä kuitenkin Sabina on se, joka on kirjan keskeisin hahmo. Sabina on taiteilija, Tomášin rakastajar. Kun Sabina kohtaa Franzin, hän valitsee toisin kuin mitä ehkä olettaisi. 

Sanomme että ihmisen kannettavaksi on pantu jokin taakka. Ihminen joko kantaa taakkansa tai sortuu sen alle, kamppailee sen kanssa, häviää tai voittaa. Mutta mitä Sabinalle oikeastaan oli tapahtunut? Ei mitään. Hän oli jättänyt yhden miehen koska oli halunnut jättää tämän. Oliko mies vainonnut häntä? Tai kostanut hänelle? Ei. Sabinan draama ei ollut painon vaan keveyden draama. Hänen kannettavakseen ei ollut pantu taakkaa vaan olemisen sietämätön keveys.

Kaiken taustalla ovat tapahtumat Prahassa vuonna 1968 ja henkilöhahmoissa näkyy ihmisten erilainen selviytyminen noista historian tapahtumista, jotka ovat yksi Euroopan historian suurista luvuista. 

 *****

Luin kirjaa eri tavalla kuin aiemmin, sillä nyt kun elämää on jonkun verran jo takana, on helppo nähdä oikean elämän ihmisiä kirjan henkilöhahmoissa ja miettiä henkilöhahmojen ratkaisuja aivan eri tavalla kuin aiemmin. Aiempien lukukertojen hohdokkuus ja mielikuvat muuttuivat arkielämän törmäilyksi ja tavallaan kirjassa pelätyssä asemassa oleva kitch tuli kirjaan mukaan. Voiko 80-luvun kirja elää nykymaailmassa ilman, että se olisi hieman naurettava? 

Toisaalta, kirja silti säilyttää rakkaan paikkansa elämässäni. Luulen, että palaan kirjaan vielä joskus. Tai sitten en palaa. Pidän kirjasta aivan erityisen paljon ja sillä on monella tapaa aivan erityinen paikka eletyssä elämässänikin. En oikein osaa eritellä perimmäisiä tuntojani kirjasta, mutta autiosaari-tavaraa tämä vieläkin on. En osaa myöskään sanoa, mitä ajattelisin kirjasta ilman vuosien tuomaa muistojen painolastia, tai kirjan ja elokuvan kietoutumista toisiinsa. On myös ihanaa sanoa, että onneksi ei tarvitsekaan, vaan onneksi kirja on elänyt niin monta vuotta mielessä. Nyt se elää hieman eri tavalla. 

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

1996, WSOY, 9. painos

alkuteos: Nesnesitelmá Lehkost Bytí 1983

suomentanut Kirsti Siraste

Kyung-Sook Shin: Please Look After Mother

Kyung-Sook Shinin Please Look After Mother on ensimmäinen kirja, jonka olen koskaan lukenut eteläkorealaiselta kirjailijalta. Se on myös ensimmäisiä asioita, joihin olen tutustunut Etelä-Koreasta. Kirja ei ole kuitenkaan aivan ensimmäinen asia, johon olen törmännyt Etelä-Koreasta; maasta tulee uskomattoman PISA-tuloksen lisäksi uskomaton määrä draamasarjoja, joita olen joskus katsellut juutuupin kautta. Tarkastin tilanteen, ja löysin lisää draamasarjoja: 3rd Hospital varmaan voi kilpailla minä päivänä tahansa ER:n kanssa (en tosin suosittele sitä herkille). Täältä löytyy myös video, jossa näkyy 18 (!) vuoden 2011 parasta draamasarjaa. Sarjat tuntuisivat olevan ihmissuhdehöttöä, mutta tuossa sairaala-sarjassa on kuvattu rakkauden lisäksi itämaisen ja länsimaisen lääketieteen välistä taistelua. Eteläkorealaisiin tv-sarjoihin ja elokuviin olen törmännyt youtuben kautta myös siten, että sarjojen kohtauksia löytyy muun aasialaisen musiikin "videoina". Ehkä joskus näemme jonkun sarjan myös Suomen tv:stä, tosin uskon, että meillä mennään amerikkalais-brittiläis-painotteisena vielä pitkään. 

Myös kirjoissa suomennetut kirjat ovat paljolti englanninkielisistä maista tulevia kirjoja, joten aasialaista kirjallisuutta täytyy lukea suurimmalta osalta englanniksi. Päätin tänä vuonna tutustua hieman tarkemmin aasialaiseen kirjallisuuteen ja se on yksi vuoden teemoista, jonka esittelen helmikuussa. Nyt kuitenkin jouduin vähän ottamaan ennakkoa, ja luin Kyung-Sook Shinin Please Look After Mother -teoksen. Kirjailija on saanut vuonna 2011 Man Asian Literary Prize -palkinnon, joka annetaan aasialaiselle kirjalle, joka on kirjoitettu tai käännetty englanniksi. Kyung-Sook Shin on ensimmäinen korealainen ja ensimmäinen nainen, joka sai palkinnon (kertoo wikipedia). 

Kyung-Sook Shinin elämästä sama lähde kertoo, että hän syntyi 1963 korealaiseen maanviljelijäperheeseen, jossa oli kuusi lasta. Vanhemmilla ei ollut varaa laittaa vanhinta tytärtään kouluun, joten 16-vuotiaana hän muutti veljiensä luokse Souliin, jossa oli töissä ja opiskeli iltaisin. Kyung-Sook Shin on saanut valtavan määrän palkintoja maassaan ja Aasiassa, ja yli miljoonan myynyt kirja Please Look After Mother on käännetty englanniksi, ja sitä on myyty 19 maahan. 

*****

Please Look After Mother kertoo kadonneesta äidistä, So-nyosta ja hänen miehestään ja lapsistaan. Kirja alkaa siitä hetkestä, jossa äidin todetaan kadonneen. So-nyo asui miehensä kanssa maaseudulla, josta he tulivat Souliin tapaamaan aikuisia lapsiaan. Soulin asemalla mies kadottaa vaimonsa, jota hän ja So-nyon lapset alkavat epätoivoisesti etsiä. 

Kirjan eri luvut on kirjoitettu eri henkilöiden näkökulmista, kertojina ovat So-nyon lapset. He miettivät samaa asiaa: miten äiti voi kadota? Missä he itse olivat sillä hetkellä, kun äiti katosi ja mikä heidän suhde on äitiinsä? Muistoista ja ajatuksista alkaa piirtyä kuva äidistä, joka oli kaikille hyvä. Hyvyys näkyi siinä, että äiti ei koskaan valittanut ja oli aina ystävällinen ja ruokki kaikki: sekä omat lapset että muut sukulaiset. Tytär, jolla on jo omia lapsia, näkee äitinsä oman elämänsä, lastenhoidon ja ruoanlaiton, kautta. Kaikki hänen lapsensa muistavat äidin keittiöstä, ja he miettivät, pitikö äiti elämästään, joka oli pääosin keittiössä:

'I don't like or dislike the kitchen. I cooked because I had to. I had to stay in the kitchen so you could all eat and go to school. How could you only do what you like? There are things you have to do whether you like it or not.' Mother's expression asked, what kind of question is that? And she murmured, 'If you only do what you like, who's going to do what you don't like?

Lasten elämä on kuitenkin ollut toisenlaista, heillä on ollut elämässä vaihtoehtoja, joten he ovat voineet valita tekevänsä sitä, mitä haluavat. Sen takasi paitsi äidin tekemä ruoka, myös vanhempien työ, jonka takia lapset pääsivät opiskelemaan. Perheen välkyin poika lähetettiin suurin toivein kouluun. Nyt, kun äiti on kadonnut, muistaa poika, miten hän lupasi äidilleen opiskella hyvän ammatin ja saada hyväpalkkaisen työn. Jossain vaiheessa elämässä vain kävi niin, että hänkin alkoi ajatella vain itseään ja unohti äitinsä ja lupauksensa.

Kirjaa oli kiinnostavaa lukea, sillä elämänarvoissa näkyy paljon meidän länsimaalaisia arvostamia asioita: koulutus on tärkeää, hyvä ammatti ja oma asunto ovat seuraavana listalla. Kadonnut äiti on kuitenkin perinteinen nainen, mikä näkyy monessa asiassa: edellä mainitussa asenteessa: et voi tehdä vain mukavia asioita, vaan välillä pitää myös raataa ikävissä asioissa. Perinteinen elämä näkyy hänen tavassaan tehdä ruokaa ja hän myös pitää kiinni ja muistaa myös vainajille tehdyt riitit. Korealainen maaseudun elämä näkyy kirjassa aina eri paikoissa, mitenkään alleviivamatta:

Mother, I'll do everything. I'll work in the fields and the paddies and sweep the yard and bring the water. I'll grind the rice and make the fire. I'll chase the mice and I'll kill the chicken for the ancestral rites. Just come back!'

Elämä muuttuu Koreassa, maanviljelijät ovat köyhiä, ja he näkevät muutoksenmahdollisuuden siinä, että uusi sukupolvi saa koulutuksen. Kirjassa eräs sukulaispoika menestyy koulussa, ja hän haluaa epätoivoisesti jatkaa opintojaan, koska on itse ymmärtänyt mahdollisuutensa. Rahaa ei kuitenkaan ole hänelle, vaikka äiti kuinka oli yrittänyt puhua miestään ympäri ja antamaan rahaa kouluun. Samanlainen ajattelu näkyi myös kirjailijan itsensä elämässä, kun hänen äitinsä lähetti tyttärensä Souliin töihin ja opiskelemaan, New York Times kirjoittaa Shinin elämästä. 

Kirjassa yksi luku on myös kadonneen naisen miehen näkökulmasta kerrottu. Siinä tulee ilmi yllättäviä asioita vaimosta, ja miehestä tuntuu, että hän ei ehkä tuntenutkaan vaimoaan. Mies myös miettii, että hän ei ollut paras aviomies vaimolleen, vaan otti kaiken, minkä sai, ilman kiitosta vastaan. Vaimo palveli miestään, ja mies käyttäytyi, no, huonosti. 

Kirja on kirjoitettu sinä-muodossa, mikä hämmensi minua. Tällaista lukijaa, joka lukee suurimman osan kirjoista suomeksi. Persoonamuoto saa kirjassa kuitenkin merkityksensä myöhemmin. En halua tässä kuitenkaan paljastaa, että minkälaisen, sillä elättelen toivoa, että joku toinenkin kiinnostuisi lukemaan kirjan. Jälkisanoissaan kirjailija kertoo, että hän itse haluaa nähdä äidin symbolina siitä, mitä me ihmiset, jotka elämme modernissa ja materialistisessa maailmassa, olemme kadottaneet vanhasta ja perinteisestä elämästä. 

Kirja oli kiinnostava monella tavalla. Siinä oli ripaus aasialaisuutta, Korean lähihistoriaa, mutta paljon enemmän yleisinhimillisiä ajatuksia, eikä kirjaa voi paikantaa vain esim. aasialaiseen maailmaan sopivaksi. Lisäksi kirja oli nopealukuista, ja vaikka sinä-muoto tuntui alkuun oudolta, pystyin nielemään senkin kirjan tyylipiirteenä. 

Loppuun vielä kiinnostava blogiarvio. 
Ja Suomessa myöskin Norkku on lukenut kirjan.

Liitän tämän kirjan myös Marian äiti-haasteeseen.

Kyung-Sook Shin: Please Look After Your Mother

2012, Phoenix 

alkuperäinen teos O~mma rul put'ak hae 2008

kääntänyt Chi-Ypung Kim

272 sivua

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

Tammikuun uudelleen luettavien kirjojen pinoon listasin myös Luis Sepúlvedan kirjan Vanha mies joka luki rakkausromaaneja (1993, WSOY). Aloittaessani kirjaa jouduin hieman miettimään, että miksi ihmeessä tämä kirja on ollut yksi suosikeistani, sillä se ei heti tuntunut kovinkaan mukavalta kirjalta. Tai sellaiselta, jota muistelisin vuosien päästä lämpimin tuntein ja kaipaisin sen sivuille. 

Luis Sepúlveda on syntynyt Chilessä vuonna 1949, mutta hän joutui lähtemään maasta Chilen vallankumouksen yhteydessä. Sepúlveda asui pakomatkallaan mm. Ecuadorissa, jossa seikkaillaan myös tässä kirjassa. Sepúlveda kuitenkin päätyi Eurooppaan, Saksaan, jossa on toiminut eri järjestöissä, esim. Greenpeacessa. 

Suomeksi Sepúlvedan kirjoja on käännetty tämän lisäksi ainakin Maailman lopun maailma, mutta kirjoja Sepúlveda on kirjoittanut paljon enemmän. 

Vanha mies joka luki rakkausromaaneja kertoo nimensä mukaan miehestä, joka lukee rakkausromaaneja. Antonio José Bolívar Proaño on syntynyt ja asunut vuoristossa, mennyt nuorena naimisiin kauniin naisen kanssa, jonka kanssa ei kuitenkaan onnistunut saamaan lapsia. Pariskunta muutti vuoristosta Amatsonia-joen varrelle toiveissaan saada parempi maa, jossa viljellä ruokansa. Vaimo kuoli, ja mies eli aikansa viidakon alkuperäisväestön, shuarien seurassa. Heidän kanssa eläessään Antonio José Bolívar Proaño oppi elämään viidakon ehdoilla, mutta hän teki erään virheen, jonka seurauksena joutui muuttamaan pois heimon mailta. Antonio José Bolívar Proaño asettautui elämään erääseen kylään, El Idilioon. 

Kylässä asuessaan mies keksii, että hän osaa lukea, ja että hän haluaa lukea. Antonio José Bolívar saa ensimmäisen kokemuksensa kirjoista, kun kylään tulee vierailulle pastori, jolta tipahtanutta kirjaa hän alkaa lukea. Antonio José Bolívar haluaa lukea llisää, mutta koska hän ei tiedä minkälaisesta kirjallisuudesta hän pitää, hän etsii myytäviä eläimiä viidakosta, joista saaduilla rahoilla ostaa kirjoja läheisestä kaupungista. 

Antonio José Bolívar huomaa, että kaikkein parasta luettavaa ovat rakkausromaanit. Niinpä hän palaa kylään, jossa aikoo elää loppuelämänsä nauttien hyvistä kirjoista, joita kylässä vieraileva hammaslääkäri tuo hänelle. 

Aluksi epäilin, että olin ihastunut tähän kirjaan viidakon takia. Jossain vaiheessa (varmaankin kirjan lukemisen aikaan) haaveilin nimittäin siitä, että lähden tutkimaan Amatsoniaan jotain sinne hylättyä, ja vielä täysin löytämätöntä, heimoa. Miten realistinen sellainen haave muuten on sellaiselle tyypille, joka inhoaa kaikkia ötököitä? Ja pelkää metsää? Sepúlvedan teoksessa luonto, sademetsä ja elämä luonnon ehdoilla on vahvasti esillä. 

Kirjassa ovat vastakkain ne, jotka osaavat elää luonnonehdoilla ja ne, jotka eivät. Antonio José Bolívarin kirjojen lukeminen ja elämästä nauttiminen häiriintyy nimittäin siitä, että viidakossa ovat käyneet gringot, jotka ovat aivan turhaan ja erittäin väärin tappaneet oselotin poikasia. Poikasten emo ja isä elävät viidakossa ja toinen eläimistä liikku siellä kostaen poikasten surmaamista. 

Vanha mies sen sijaan on oppinut viidakon kansalta, shuareilta, viidakon ja eläinten säännöt, ja hän osaa elää luontoa kunnioittaen. Koska hän tietää luonnosta niin paljon, joutuu hän keskeyttämään lukemisensa siksi aikaa, kunnes vaarallinen oselotti löytyy. 

Vaikka luonto onkin pääosassa kirjassa, ei se ole kuitenkaan se perimmäisin syy, miksi rakastuin kirjaan aikoinaan, ja kyllä, edelleenkin pidän tätä kirjaa todella hienona kirjana. Kirjassa Antonio José Bolívarin rakkaus kirjoihin on niin kauniisti kuvattu, että tämä kirja on ylistyslaulu paitsi luonnolle myös kirjoille, joita Antonio José Bolívar lukee unohtaakseen ihmisten raadollisuuden, ja tyhmyyden. 

Antonio José Bolívar rakastaa kirjojaan: hän lukee niitä aina pari kirjaa kerrallaan ja aloittaa kirjan uudestaan päästessään sen loppuun. Kirjojen tapahtumista huokuu myös se valtava vastakohtaisuus, joka vallitsee viidakon ja ns. sivistyneen maaillman välillä. Kun Antonio José Bolívarin lukema kirja alkaa näin: 

"Paul suuteli häntä kiihkeästi samalla kun gondolieeri, ystävänsä seikkailutoveri, oli katsovinaan muualle ja pehmein tyynyin varustettu gondoli soljui verkalleen pitkin Venetsian kanavia." 

hän miettii montaa asiaa siinä: mikä on gondoli? Mitä tarkoittaa kiihkeästi? Antonio José Bolívar ei ole koskaan suudellutkaan ketään, koska se ei ole tapana viidakossa. Ja minkälainen kaupunki onkaan Venetsia, joka on veden alla? Kirjoja luetaan myös toisten kanssa ihmetellen ja miettien asioita, jotka ovat selviä meille länsimaisille. 

Mitä tästä kirjasta voisi vielä sanoa? Minusta tämä on edelleen lukemisen arvoinen kirja, joka voi ihastuttaa ja joka puhuu niin hienosti luonnon ja kirjarakkauden puolesta, että pitäisi lukea ehdottomasti. Tämän kirjan myötä opin myös, että kirjassa ei ole tärkeää, kuinka monta sivua siinä on, vaan se, mitä kirjan sivuille on kirjoitettu. Pieni voi olla kaunista. 

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

1993, WSOY

Un viejo que leía novelas de amor, 1989

suomentanut Matti Brotherus 

132 sivua

S.E. Hinton: Olimme kuin veljet

Teema kirjojen lukeminen uudelleen jatkuu.... Löysin kirjahyllystäni myös pari "uutta" kirjaa, jotka otan mukaan projektiin. Taitaa levähtää käsistä tämäkin projekti...

Luin S.E.Hintonin Olimme kuin veljet -teoksen (1983, Otava), jonka alkuperäisen version kirjoitusvuosi on 1971. Englanninkielinen teos on nimeltään That was then, this is now - mikä kuvaa kirjaa ehkä vielä paremmin kuin suomennos. Kyseessä on siis nuortenkirja, jonka päähenkilöt ovat 16-vuotiaita: siinä iässä, kun omaa itseään ja elämänsuuntaansa täytyy miettiä. Se, mikä oli ennen, ei voi jatkua aina. 

Luin kirjan joskus kauan kauan aikaa sitten, siis joskus omassa nuoruudessani, joka ajoittuu jollekin ajalle välillä 1983-nykypäivä. Muistan lukeneeni tämän saman painoksen. Luin nuoruudessani myös muita S.E.Hintonin kirjoja, erityisesti muistan Me kolme ja jengi -teoksen. Olimme kuin veljet -kirjasta on tehty myös elokuvasta ja olen senkin nähnyt joskus, mutta en pitänyt ollenkaan siitä, minkälaisena kirjan Mark oli kuvattu leffassa.

Bryon, sinä olet minun ainoa sukulaiseni, tidätkö sitä? Katsos, sinun äitisi on ollut minulle eri hyvä ja kaikkea, mutta minusta ei silti tunnu että hän olisi minun äitini. Mutta sinä olet minun veljeni. Oikea veljeni.

Kirjassa on kyse kahdesta pojasta, jotka ovat kuin veljet: Mark, jonka vanhemmat ovat ampuneet toisensa, asuu Bryonin ja Bryonin äidin luona. Koska äiti on sairas ja sairaalassa, pojat joutuvat tulemaan toimeen kutakuinkin keskenään: Mark kääntää autoja, ja joskus jotain muutakin; Bryon on niin hyvä biljardissa, että voittaa rahapeleissä melkein kenet vaan. Pojat käyvät koulua, mutta koulun jälkeen he tekevät pikkurötöksiään.

Kirjan minäkertoja on Bryon. On vuosi, jolloin hänen elämässään tapahtuu paljon asioita. Hän on päässyt eroon entisestä tyttöystävästään, ja tavannut uuden tytön, Cathyn, joka on poikien pikkuisen ystävän, M&M:n isosisko. 

Bryonin elämä alkaa muuttua, koska tapahtuu pahoja asioita: ampumisia, huumeidenkäyttöä, tappeluja, vakavia pahoinpitelyjä. Tapahtuu myös hyviä asioita: tutustuminen Cathyyn ja tämän perheeseen. 

Bryon alkaa miettiä asioita, ja tappelut, jotka ovat kuuluneet hänen arkipäiväänsä, alkavat tuntua huonolta ajatukselta. Tappelut tulevat jatkumaan aina niin kauan, kuin hakattu osapuoli haluaa kostaa. Kannattaako aina vain kostaa, koska koston jälkeen on toisen vuoro kostaa...

Bryonin ja Markin ajatukset elämästä eivät muutu samaan suuntaan: Kun Bryon pitää hyvänä sitä, että jengitappelut ovat jääneet menneisyyteen, Mark muistelee haikeana aikaa, jolloin kaikki jengiläiset olivat kuin veljiä keskenään. Bryon huomaa, miten Mark alkaa muuttua, eivätkä he enää ajattele elämästä samalla tavalla. Huomaamattaan se onkin Bryon, joka muuttuu: hän alkaa ajatella tulevaisuuttaan. 

Muistan, että kun joskus hamassa nuoruudessani luin kirjaa, minua itketti siinä poikien ystävyyden särkyminen. Muistan myös, miten ihmettelin, mitä ovat M&M-karkit, samoin muistan, kun karkit tulivat Suomen kauppoihin: niitä oli pakko ostaa ja tutkia. Nyt, parin lapsen, joille muuten on itsestäänselvää, mitä ovat M&M-karkit, äitinä minua itketti M&M:n kohtalo. Toisaalta myös Markin valinnat masensivat, vaikka ne olivatkin varmaan aika ennustettavia. Pojat asuivat amerikkalaisen suurkaupungin (ei New York) huonoilla seuduilla, joilta on varmaankin vaikeampi nousta toiseenlaiseen elämään kuin elää pikkurikollisena. 

Tällä lukukerralla aloin miettiä kirjaa yhteiskunnallisena teoksena: miten ympäristö ja ystäväpiiri vaikuttavat nuoren valintoihin? Mitä vaihtoehtoja nuorelle jää, jos lähiympäristössä on jatkuva rahapula ja pikkurikokset näyttävät tuovan materiaalista onnea? Toisaalta teoksessa näytetään myös  rikollisen kaupanteon kääntöpuoli ja lukijalle jää tehtäväksi moraalinen valinta. Onhan tässä kirjassa siis aika kova kasvatuksellinen asenne myös.

Minusta teos oli vahva ja vaikuttava vielä tänäänkin, vaikka sen maailma: autoilla ympäriinsä ajaminen, katutappelut jne. eivät varmaan istu nykynuoren maailmaan lainkaan. Jotkut asiat sitä vastoin ovat sukupolvesta toiseen kulkevia: vanhat ystävät eivät aina tee samoja valintoja elämässä kuin itse ja seudun kaunein tyttö, joka 16-vuotiaana sai kenet tahansa, ei ehkä menestykään maailmassa. Bryonin entinen tyttöystävä oli sivuroolissa tässä kirjassa, mutta aloin miettiä häntäkin tämän uuden lukukerran myötä. Ja yksi asia ei ainakaan muutu maailmassa, edes kännyköiden myötä:

Vanhemmat eivät ikinä tiedä mitä heidän lapsensa puuhaavat. Eivät tienneet ennenvanhaan, eivät tiedä nyt eivätkä tulevaisuudessakaan. Se on laki. 

Kirjan luettuani tuli mieleen tämä vanha nuoruuteni ihastus -biisi. Minkälaisia tosi huonoja valintoja nuori voi tehdäkään ns. parhaassa iässään. Tai jättää tekemättä. 

Sekä kirjan että biisin suhteen mielessä kävi samoja asioita: ne molemmat ovat vaikuttavia vieläkin; naurettavuuden ja paatoksen pitää piilossa niihin liittyvä nostalgia. Tavallaan ne vanhat muistot, jotka liittyvät nuoruuden asioihin, eivät ole kadonneet mihinkään, vaan tulevat esiin lukiessa vanhaa kirjaa tai katsoessa vanhaa musiikkivideota. 

En osaa sanoa, miltä tuntuisi lukea kirja tai kuulla biisi nyt ensimmäistä kertaa.

S.E.Hinton: Olimme kuin veljet
1983, Otava
That was then, this is now 1971
158 sivua 

Ps. Ihan selvennyksenä tuohon ensimmäiseen kuvaan: tämän kirjan olen ostanut kirjaston poistona, ja yksi nostalgia-aihe liittyy tuohon kirjastoonkin

Ranya ElRamly: Auringon asema

Muutama päivä sitten kerroin, että aion lukea tänä vuonna kirjoja jonkun teeman mukaan. Ensimmäinen teemani on minulle merkittävien kirjojen uudelleen lukeminen, ja merkittäviä kirjoja, joita olen itselleni kerännyt kirjahyllyyni listasin aiemmassa postauksessani. 

Luin ensimmäisenä ElRamlyn Auringon asema (2002, Otava) -teoksen, jonka kohdalla voisin sanoa, että luin sen jälleen kerran, ei niinkään, että luin sen uudelleen. Auringon asema on ollut kauan minulle sellainen kirja, jonka lukemisesta nautin kerta kaikkiaan. Sen kieli on runollinen, kerrontatapa on upea, ja tarina on koskettava. 

Olen aiemmin lukenut tätä kirjaa tarinana kahden erilaisen ja eri kulttuureista tulevan ihmisen tarinana: egyptiläisen tuliluonteisen miehen ja suomalaisen vesi-naisen kohtaamisena. Koska appelsiininkuoriminen kahdella eri tavalla on jäänyt vahvasti mieleeni, aloin tällä lukukerralla tarkkailla minäkertojan äiti-suhdetta ja kuvaa äidistään. Äiti-suhteen myötä välttämättömästi nousi esiin myös suhde isään, sillä minäkertojan suurin kokemus oli, että hän ei voi olla yhtä aikaa sekä äidin että isän rakkaudenkohde, tai rakastaa isää ja äitiä yhtä aikaa ja samalla tavalla: appelsiinia ei voi kuoria kuin jommallakummalla tavalla. 

Kirjan kerronnasta vielä: minusta tässä kirjassa on upea tapa pyörittää tarinaa eteenpäin: melkein jokaisessa luvussa palataan äidin ja isän kohtaamiseen junassa matkalla Luxorista Assuaniin. 

Kirja on paitsi kahden ihmisen kohtaaminen, myös muistokirjoitus äidille ja perheelle, joista jälkimmäinen kuoli ensin ja ensimmäinen sitten. Teoksessa luodaan kuvaa äidistä, joka on kaiken yläpuolella, oli kyse sitten ulkonäöstä tai elämästä. 

Minun äitini oli satakahdeksankymmentä senttimetriä pitkä ja hän painoi vuonna 1972 neljäkymmentäviisi kiloa. 

Minun äitini oli maailman kaunein nainen, tämä on totuus. Hän oli yliluonnollisen kaunis, jumalaisen kaunis, taivaallinen. Äiti heräsi joka aamu viideltä ja meni uimaan ennen työpäivää. Ja hän söi vain vähän sillä hän inhosi ruokaa. 

- ja minun äitini makasi takapenkillä hirveissä kivuissa, mutta hän ei valittanut, minun äitini kärsi hiljaa. Ja kun ajattelen muiden naisten kipua, omaanikin, huomaan että minun äitini kipu oli hienompaa, mikä on oikeastaan aika outoa, miten kipu voi olla hienompaa tai vähemmän hienoa, mutta niin se on, että minun äitini teki kaiken hienommin kuin kukaan muu - - 

Minun äitini, häntä rakastivat kaikki. 

Minäkertojan suhde äitiin on vaikea, sillä hän kokee olevansa niin kuin isä: hänen kätensä ovat isän, hänen tuliluonteensa on kuin isän. Välillä hänen on vaikea ymmärtää äitiään, melkein yhtä vaikea kuin hänen isänsä oli ymmärtää vaimoaan. Äiti näyttäytyy yliluonnollisena, kuten myös minäkertojan isälle: kun mies tapasi naisen, hän oli varma, että näki enkelin. 

ElRamlyn teoksessa kerronta palaa ja toistaa aina vähän itseään. Samat alut jatkuvat kuitenkin eri tavalla. Luvuissa seurataan junamatkaa, matkan seuraukset kerrotaan eri kohdista ja eri tunnelmissa. Myös äitiä kuvataan välillä samoin, jatko on kuitenkin erilainen: nämä lainaukset ovat lukujen 7 ja 13 aluista: 

Minun äidilläni oli suuret vaaleansiniset silmät. Myöhemmin niihin tuli harmaata, ja se oli sadepilvi, joka ei ehtinyt koskaan ajoissa väistyä. Silloin kun hän tapasi isäni, hänen silmänsä kuitenkin kylpivät auringossa, ne etsivät auringon valoa loistaakseen. 

Minun äidilläni oli suuret vaaleansiniset silmät. Niihin katsoessaan isäni ei ymmärtänyt, että Suomessa aurinko paistaa talvisin matalalta ja lämmittää vain harvoin.

Äiti muuttuu minäkertojan muistoissa: alun iloinen, nauravainen ja kaikille ihana äiti muuttuu hiljaiseksi, jonka silmät katsovat, mutta eivät näe. Kirjassa kuvataan kuvakielisesti myös eri kulttuureista tulevan miehen ja naisen suhdetta, miten mies Egyptissä, kotimaassaan aloittaa huutamisen ja huutaa kaikille: kotona, siskolle, autokuskeille, kaupoissa. Samaan aikaan nainen alkaa kärsiä, miehestä mutta myös kuumuudesta, erilaisista olosuhteista ja ympäristöstä. 

Mutta kuumuutta minun äitini ei ymmärtänyt. Kuumuutta, joka on, vaikka aurinko ei ole missään. Egyptiläistä kuumuutta, intialaista kuumuutta, libyalaista kuumuutta. Kuumuutta. Hän ei ymmärtänyt, että kuumuutta vastaan ei saa taistella, siitä se juuri saa voimansa. Hän ei ymmärtänyt, että pitää olla vain hiljaa ja paikallaan, pitää puhua puolella teholla ja ajatella puolella teholla. Pitää odottaa illan ensimmäistä tuulenvirettä ja mennä silloin parvekkeelle, nojata viilenneeseen kaiteeseen, muttei liikaa, sillä vesijohtovesi on voinut valua rakenteisiin ja kaide voi irrota milloin vain.

Lopulta äidistä on jäljellä vain varjo: Se mies, joka on piirtänyt naisen rajat ja nähnyt tämän rakkaudella, on kadonnut. Se, mitä on tapahtunut, kerrotaan tekstissä runollisesti, mikä tekee kirjasta kauniin, mutta niin kovin surullisen, surullisenkauniin. Äiti ei pitänyt elämässään meteliä itsestään, eikä ajatuksistaan, ja jäi tyttärelleen vieraaksi lopultakin. 

Minun äitini ei koskaan valittanut, hän ei kertonut meille mitään niistä illoista ja niistä öistä, joiden aikana hän odotti ja odotti, niistä aamuista joina hän nosti laskut lattialta, vain laskut, ei muuta enää, me emme tienneet sitäkään, että aluksi kun puristaa kädet nyrkkiin, posket muuttuvat punaisiksi ja rystyset valkoisiksi, mutta vuosien jälkeen niin ei enää käy, sillä veri on lakannut olemasta punaista ja käsien voima on kadonnut. 

**********

Ranya ElRamlyn teos on ollut kauan yksi suosikkikirjoistani ja jaksan lukea sen varmaan vielä uudelleen jonain päivänä. Olen lukenut teosta tarinana kahdesta eri kulttuurista tulleen ihmisen kohtaamisena. Nyt luin sitä äidin tarinana. Kirjaa voisi lukea myös nuoren naisen identiteetin rakentamisena: mikä itsessä on äidistä ja mikä isästä periytynyt. Sitä voi lukea myös ystävyystarinana, sillä minäkertojalla on vierellä koko tarinan ajan mies, joka on hänelle kuin veli. Ja aivan erityisesti kirjaa voisi tarkastella sen kerronnan ja tekstin tasolla. Ihastun aina vain uudelleen tekstin kauneuteen ja tekstin tapaan kiertyä takaisin samaan paikkaan ja avautua aina uudelleen. Auringon asema kesti tämänkin uudelleen luvun, ja säilyy yhtenä parhaana kirjana, jonka olen lukenut.  

Ranya ElRamly: Auringon asema

2002, Otava

190 sivua