Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu (2016, Bazar) ei ollut alun perin lukulistallani, mutta huomasin siitä joitakin positiivisia kirjoituksia kirjablogeissa. Kirjan kansi sai minut epäileväiseksi, josko viihtyisin kirjan parissa, mutta kun avasin kirjan etukannen, niin sittenpä se olikin menoa. Reilut 650 sivua meni lukumääräänsä nähden sujuvasti ja nopeammin kuin etukäteen ajattelin. Kirjailija Lucinda Riley on kirjoittanut paljon kirjoja, ja niitä on myyty maailmalla yhteensä yli viisi miljoonaa kappaletta. Lisäksi hänen kirjoistaan 12 on ollut New York Timesin bestseller-listan kärjessä - kertoo Bazar-kustantamon sivut. Tällaisella kirjoittamiskokemuksella osataan kyllä kirjoittaa menevää luettavaa. 

Keskiyön ruusu kertoo tarinan intialaisesta Anahita-nimisestä naisesta, joka muuttaa nuorena tyttönä Intiasta Englantiin. Hänen tarinansa on tarua ihmeellisempää, mukana on intialaisia prinsessoja ja prinssejä. Englannissa Anahita rakastuu, mutta huomaa, että seka-avioliitto ensimmäisen maailmansodan aikaan kohtaa vastustusta. Työ sairaanhoitajana ja paras ystävä Indira mieshuolineen pitävät Anahitan liikkeessä ympäri maailmaa, ja Anahitan oma elämä uhkaa jäädä elämättä muita auttaessa. 

Anahitan tarina kerrotaan lukijalle vähän kerrassaan, sopivasti juoneen koukuttaen. Niin että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Anahitan salaisuuksiin on tutustumassa tämän lapsenlapsi Ari Malik, joka on Intiassa menestynyt liikemies, mutta joutunut kyseenalaistamaan elämänsä arvot. Ari matkaa Englantiin selvittämään lupauksensa mukaan, mitä Anahitalle tapahtui maassa. 

Miljöönä kirjassa on Astburyn kartano, johon Arin tutkimukset kohdistuvat ja jossa parhaillaan kuvataan amerikkalaista elokuvaa, jossa näyttelevä Rebecca Bradley joutuu kohtaamaan oman elämänsä myllerrykset. 

Kirjaa lukiessani pääsin elämään Englannin nummille 1900-luvun alkuun ja nykypäivään ja näkemään ne vaikeudet, joita eri etnisestä taustasta tulevaa joutuu kohtaamaan tutustuessaan toisiinsa. Juonenkulku oli polveilevaa ja ihmisten kohtaamiset tunteellisia kuin kolmetuntinen Bollywood-elokuva, mutta tarina kuitenkin länsimaalainen itsenäisine naisineen. 

Lukukokemukseni oli alkusyksyn huumaavimpia, ehkä juuri siksi, että en etukäteen kuvitellut pitäväni tällaisesta teoksesta. Toivottavasti Rileyn teoksia saataisiin enemmänkin suomeksi, sillä tiiliskivimäinen lukuromaani oikeaan hetkeen iskiessään tuottaa omalaatuista nautintoa kovastikin. Minulle tämä kirja oli nappiin osunut kaikin puolin. En antanut kyynisen lukijapuoleni sanoa mitään kirjan epäuskottavuuksista, vaan annoin itseni nauttia tästä aikuisten sadusta, joka oli sujuvaakin sujuvammin kerrottu. 

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

2016, Bazar 

The Midnight Rose, 2013

suomentanut Hilkka Pekkanen

667 sivua

Kirjalla osallistun minihaasteeseen, jossa luetaan syys-lokakuun ajan I:llä alkavien maiden kirjallisuutta. Tässä kirjassa kohtaavat peräti kolme iitä: kirjailija on irlantilainen, hän asuu Isossa-Britanniassa ja kirjassa kerrotaan Brittilän lisäksi Intiasta. 

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Lapsen oikeus (2015, Otava) on toinen kirja, jonka olen lukenut Ian McEwanilta. Ensimmäinen kirja oli Makeannälkä (2013, Otava), joka ei ihan hirveästi tehnyt vaikutusta minuun. Olen parin vuoden aikana halunnut tutustua McEwanin teoksiin lisää, mutta koska aika on rajallinen, en ole saanut luettua mitään ennen tätä uutta suomennosta. 

Lapsen oikeus oli hyvä kirja. Se oli nopealukuinen, mutta hyvällä tavalla: kirjan päähenkilöön, tuomari Fiona Mayeen, kiintyi helposti ja kirjaa luki eteenpäin tietääkseen, miten Fionan rakoilevan avioliiton käy ja toisaalta, miten hänen tuomaroimansa oikeudessa olevien juttujen ratkaisut syntyvät. 

Fiona on keski-ikäinen nainen, joka on luopunut paljosta päästäkseen naisena asemaan, jossa nyt on: tuomariksi oikeuteen. Hän on luopunut haaveistaan saada oma lapsi. Elämän edetessä avioliitto on asettunut uomiinsa, jotka tyydyttävät Fionaa, mutta eivät hänen aviomiestään. Mies haluaa avioliiton ulkopuolisen suhteen, ja on asiassa avoin vaimolleen. Fiona ei kuitenkaan ymmärrä miehen avoimuutta ja vaihtaa asuntoon uudet lukot. 

Oikeusistunnossa Fiona kohtaa jutun, jossa hieman alle 18-vuotias kuolemansairas Adam kieltäytyy hoidoista, jotka voisivat parantaa hänet. Fiona päättää jutella pojan kanssa kahden, että hän voisi tehdä päätöksen asiassa, joka vaikuttaa Adamin elämään. 

Mikä saa ihmiset tekemään päätöksiä, jotka vaikuttavat toisten ihmisten elämään? Tämä ajatus jäi pyörimään päähäni kirjan luettuani. Miten omat päätökset voi oikeastaan tehdä, kun päätösten vaikutuksia ei voi etukäteen nähdä ja ennustaa. 

Lainaus kirjasta on lyhyt, mutta ytimekäs: 

Säälin kohteeksi joutuminen oli eräänlainen yhteiskunnallinen kuolema sekin. 

McEwan on hieno kirjailija, ja toivon lukevani seuraavan hänen teoksensa ennen kuin on taas kaksi vuotta mennyt. Lapsen oikeus -teoksessa pidin siitä, miten McEwan tuo uskonnon aiheeksi ovelalla tavalla, ja myös siitä, että etukäteen ajateltuna kylmä tuomarinainen saa ympärilleen elämän, eikä vaikuta lainkaan tunteettomalta. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi ja Ulla, joilla erittäin erisuuntaiset näkemykset kirjasta. 

Ian McEwan: Lapsen oikeus

2015, Otava

The Children Act 2014

suomentanut Juhani Lindholm

216 sivua

Chris Cleave vs. David Nicholls

Nyt tulee yhteispostauksilla kirjoja, sillä kirjoja on loman loppuun tullut luettua melkoista tahtia. Huomenna alkaa pitkän loman jälkeen työ, mikä tarkoittaa taas sitä, että olen varmaan koomassa muutaman päivän, enkä jaksa kirjoitella mitään järkevänoloista. 

Chris Cleaven Little Been tarina ihastutti minut kolme vuotta sitten, Poikani ääni jäi kesken, koska en aiheen takia pystynyt sitä lukemaan (oma poikani oli maailmanäärissä juuri samaan aikaan, tuntui huonolta karmalta lukea kirjaa). Nyt kuitenkin odotin Cleaven uusinta kirjaa, Voittamaton (2014, Gummerus) ja ahmaisin kirjan. Kirja oli nopea lukea, siitä plussaa, henkilöhahmot rakentuivat tarinan kulussa ja takaumissa, aihekin oli ihan kiinnostava, mutta juonessa ei ollut mitään kikkailua, mikä ihastutti Little Beessä. 

Kirjassa on kolme henkilöä: Kate, Zoe ja Jack, jotka kaikki ovat samanikäisiä lahjakkaita pyöräilijöitä. Naiset Kate ja Zoe jakavat ihastuksensa Jackiin, mutta vain toinen voi saada miehen itselleen. Kate vie voiton, mutta voitto ei tuo onnea, sillä Sophie-tytär sairastuu leukemiaan ja monta vuotta perhe taistelee sairautta vastaan. Samaan aikaan vuodet kuluvat ja olympialaiset jäävät saavuttamattomaksi unelmaksi Katelle. Kunnes on hänen viimeinen mahdollisuutensa. Sophie on edelleen sairas, ja olympiakomitea ilmoittaa, että vain yksi kilpailija maastaan pääsee pyöräilykisaan mukaan. Joko Kate tai Zoe. Miten naiset, jotka ovat omituisella tavalla ystävystyneet ja kietoutuneet elämässään toisiinsa, kestävät kisan olympiapaikasta? 

Onnelliset ihmiset uskoivat toisiin ihmisiin. Juuri se ero hänessä ja Katessa oli. Katen tapaiset ihmiset odottivat seurassa muita, jättivät huomaavaisesti tilaa vierelleen. Pahimpinakin hetkinä he pystyivät kuvittelemaan, että heillä oli joku. 

Kirja on täynnä kamppailuja, joissa joko häviää tai voittaa. Osa kamppailuista käydään elämässä, osa urheilukentällä. Olen vaikuttunut kirjan henkilöiden taidosta koota itsensä aina tappion hetkellä. Kun henkilöt treenaavat työkseen, niin jotenkin sitä odottaisi, että toipuminen häviöstä kestäisi enemmän kuin muutaman minuutin. Kilpailuosioita kiinnostavampaa kirjassa oli lukea henkilöiden suhteista, mikä ei kuitenkaan tehnyt kirjasta elämää suurempaa, vaan kirja jäi kokemuksena sellaiseksi höttöiseksi ihmissuhdedraamaksi. 

Kirjaa ovat lukeneet myös Kirjasieppo ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

Chris Cleave: Voittamaton (2014, Gummerus)

alkuteos Gold 2012

suomentanut Irmeli Ruuska 

468 sivua

(arvostelukappale)

***********************************************

David Nicholls on alkanut kuulua niihin kirjailijoihin, jonka teokset vain on pakko lukea, vaikka ne eivät tekisi kovinkaan suurta vaikutusta. Omalla tavallaan kirjat ovat olleet kivoja lukea, mitään syvällisempää Nichollsin kirjoista on kuitenkaan turha hakea. 

Samoin kuin Cleven kirjassa, tässäkin kirjassa on kolme päähenkilöä, jotka kietoutuvat toisiinsa, ehkä kuitenkin perinteisemmässä mielessä kuin Cleavella. On suuri näyttelijä, Josh Harper, joka on myös seksikäs ja siksi haluttu naisten keskuudessa. Joshin vaimo epäilee, että miehellä on muitakin naisia, mutta ei ole varma asiasta. Nora ystävystyy Joshin juhlissa Stephen C. McQueeniin, joka on myös näyttelijä. Tosin hänen uransa ei ole lähtenyt nousukiitoon, miehen suurin rooli on Osku Oravana ja nyt hän toimii teatteriesityksessä Joshin varamiehenä. 

Kirjan myötä Josh osoittautuu egoistiksi, joka rakastaa vain itseään ja saamaansa huomiota, Stephen taas alkaa ymmärtää, että hänen elämässään ei ehkä koskaan tule suurta läpimurtoa. Taakse ovat jääneet jo entinen vaimo ja tytär (, jonka nimi on Cleaven romaanin tavoin Sophie!) - ja Stephenin täytyy alkaa rakentaa elämäänsä johonkin järkevään. 

Nora on ihana ja Stephenin ystävyys ja myös rakkaus tähän ihanaan naiseen kasvaa päivä päivältä. Uskaltaako Stephen sanoa asian ääneen? 

Kirja on ihmissuhdedraamaa, bonuksena kirjassa se, että sitä oli hauska lukea - Stephenin ja Noran dialogissa oli huumoria, joka aivan oikeasti hykerrytti tätä lukijaa. Kirjassa liikuttiin Cleaven urheilumaailmaa uskottavammin teatterin maailmassa ja kirjassa oli itseironista huumoria, joten Cleaven ja Nichollsin taistelussa valitsisin ehdottomasti Nichollsin. Cleavea lukiessa minulla oli aika ajoin tylsää, eikä tarinassa tuntunut olevan ihmissuhteita syvällisempää luettavaa tai opittavaa. Nicholls kirjoitti ihmissuhdedraaman hauskasti ja viihdyttävästi. 

Elokuvat olivat opettaneet hänelle myös lukuisia enemmän tai vähemmän käytännöllisiä taitoja. Hän oli oppinut, kuinka suudellaan, tehdään köyhiä ritareita, käynnistetään auto ilman virta-avainta ja minne piilotetaan pakotunnelin hiekka. - - Hän oli myös aika luottavainen sen suhteen, että osaisi laskeutua jumbojetillä, koota sala-ampujan kiväärin sekä ommella tikit haavaan. 

Muita kirjan lukeneita: Lumiomena, Kirjasieppo tämänkin.

David Nicholls: Varamies (2014, Otava)

The Understudy 2005

suomentanut Sauli Santikko

367 sivua

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Ali Smithin Oli kerran kello nolla (2013, Otava) oli minulla luettavana jo viime vuoden puolella, mutta kirja jäi kesken. Päätin aloittaa kirjan uudelleen, ihan vain siksi, että jos minulta jäi jotain alusta ymmärtämättä. Kirjan jatko-osa kun tuntui hieman vaikealta, enkä oikein osannut liittää sitä aiemmin kirjasta lukemaani. Pääsin toisella lukukerralla hieman pidemmälle kuin ensimmäisellä kerralla lukiessani kirjaa. Tipahdin siis vasta hieman myöhemmin kärryiltä. En mitenkään saanut lukemaani mahtumaan kirjan alun juoneen, vaikka välillä kirjassa vilahtaakin tutulta kuulostavia nimiä. Tämä kirja täytyisi lukea varmaan vielä kerran, että saisin sen jotenkin haltuuni. 

Savon sanomissa kirjoitetaan kirjasta mm. näin: 

Kirja on haastava. Nokittelevat englanninkieliset keskustelut, mielleyhtymästä toiseen säntäilyt, vitsit, aikaleikkaukset ja kertojaposition vaihdokset eksyttävät välillä niin lukijaa kuin epäilemättä kääntäjääkin. Suositeltavissa vain kirjallisuuden harrastajille.

Tyydytystä ei tarjota yhtä paljon kuin hämmennystä, vieläpä kun on hyvin vaikea sanoa, mistä kaikessa on kysymys. Kun kaikesta kertoo, niin mikään ei muodostu olennaiseksi.

Tunnen tyydytystä, että myöskin lehteen kirjoittava kriitikko tuntuu olevan hieman eksyksissä luettuaan kirjan. 

Enemmän kirjasta saakin irti Maailman kirjat - sivustolta, jonne Mirka Korhola on kirjoittanut kirjasta. Korholan tekstissä kirjan juonikin alkaa tuntua järkevältä ja myöskin kaikki ne tarinat, joita Milesin ympäriltä kerrotaan, saavat merkityksensä. 

Juonena kirjassa siis on se, että Miles on päivälliskutsuilla uuden ystävänsä kutsumana ja kesken ruokailun Miles menee talon yläkertaan, jää vierashuoneeseen, eikä halua tulla sieltä pois. Tämän jälkeen muistellaan nuoruusvuosien Euroopan-matkaa, seurataan keskustelua ruokapöydän ympäriltä ja käydään vanhuksen vieressä kuuntelemassa tarinoita sekä kurkistetaan tavallista lasta syvällisemmin ajattelevan yhdeksänvuotiaan Brooken maailmaan.

Itse tarvitsin apua kirjan järjestämiseen mielessäni. Ehkä tosiaan palaan vielä joskus kirjaan ja ymmärrän sen paremmin. Nyt jäin haahuilemaan epätietoisuuden maahan, miettimään ymmärsinkö kaiken ja jos ymmärsin, niin oikeinko. 

Blogimaailmassa tätä ovat hämmästelleet myös: 

Ilselän Minna,

Kirjapolkuni bleue,

Kirjojen keskellä Maija. 

Ali Smith: Oli kerran kello nolla 

2013, Otava

There but for the 2011

suomentanut Kristiina Drews

277 sivua

Grace McCleen: Ihana maa

Grace McCleenin Ihana maa (2013, Otava) lähti kirjastosta mukaani jo jonkun aikaa sitten, ja päätin lukea kirjan, vaikka laina-aika tuntuu kovin lyhyeltä, kun on niin paljon kaikkea kivaa luettavaa. Ihana  maa oli kuitenkin nopea kirja lukea: kirjassa on lyhyitä lukuja, lapsen kertojaääni tekee tekstistä helpon ja kaiken lisäksi tarina, kaikessa kauheudessaan, vie mukanaan. 

Ihana maa kertoo Judithista, joka on 10-vuotias yksinäinen tyttö. Hän elää isänsä kanssa, joka on uskonnollisen ryhmän sanansaattaja. Judithin mukana lukija istuu koulussa, jossa Judith kohtaa kiusaajajenginsä ja sen pomon Neil Lewisin. Judith tuo lukijansa myös omaan huoneeseensa, jossa on Ihana maa: roskista rakennettu pienoismaailma, jonka seurassa Judith voi olla onnellinen ja rauhassa. Judith alkaa jutella omassa huoneessaan Jumalan kanssa, ja hän alkaa uskoa, että kykenee tekemään ihmeitä. Vai mitä voi sanoa lumisateesta, joka yllättää lokakuussa - ja pelastaa Judithin kiusaajiensa kynsistä. 

Kirjan aiheena on koulukiusaaminen, joka kaikessa kamaluudessaan leviää myös kotihäirinnäksi. Mutta ei niin pahaa tarinaa, ettei väliin mahtuisi sankarikin, tai tässä tapauksessa sankaritar. Kouluun tulee uusi opettaja, rouva Pierce, joka ei niele Neilin ja kumppaneiden juttuja. Itse asiassa rouva Pierce on niin oikeudenmukainen, että hän saa Neilin isän koululle huutamaan poikansa puolesta ja syyttämään opettajaa poikansa vainoamisesta. 

Rouva Pierce sanoi: "Kaksi asiaa, herra Lewis. Ensinnäkin, sinun poikasi tässä on vainonnut toisia tämän koulun lapsia luoja ties kuinka kauan. Toiseksi, en pidä uhkailusta. En ole koskaan pitänyt siitä, enkä aio tottua siihen nytkään. Ja nyt, anteeksi vain, häiritset oppituntiani, jota on jäljellä vielä viisitoista minuuttia. Jos haluat viedä poikasi, ole hyvä ja tee niin. Se tekisi minut vain tyytyväiseksi. Hänestä on pelkkää riesaa." 

Ehkä julkinen keskustelu tai opettajan päiväuni sai kiinnittämään huomioni rouva Piercen hahmoon, mutta ilman häntä Judithin elämä olisi voinut tulla vielä kurjemmaksi. Täytyy toivoa, että herra Lewisin uhkailut ottaa yhteyttä viranomaisiin eivät toteudu kirjan maailmassa edes kirjan tarinan loppumisen jälkeen =). 

Judithin äänellä kerrottu tarina tuntuu jossain määrin hieman liian lapselliselta ääneltä. Tuntuu, että henkilöhahmo on kasvanut tynnyrissä, ja ehkä näin onkin, sillä toinen kirjan aihe on tiukan uskonnollinen kasvatus ja elämä: Judithin kytkökset oikeaan maailmaan ovat heikkoja, sillä hänellä ei ole muita ystäviä kuin uskonnollisen ryhmän jäsenet, eikä heidän kotonaan televisio kerro maailmasta mitään. 

Toisaalta kerrontatyyli toimii tässä kirjassa juuri näin, sillä se mahdollistaa kirjassa toden, mielikuvituksen ja uskon kietoutumisen toisiinsa melko pelottavallakin tavalla. 

Itselleni kirjaa lukiessa tuli muistiini todella vahvasti omakohtainen tapahtuma: asuin lapsena kerrostalossa, jonka alakerrassa asui kiukkuinen mummo. Sellainen, joka piti järjestystä yllä huutamalla lapsille, jotka meluavat liikaa ja ovat väärässä paikassa väärään aikaan (yleensä aina). En tietenkään lapsena uskaltanut huutaa vastaan, mutta ajattelin mielessäni, että miksi pitää olla noin ikävä ihminen, joka pilaa kaiken kivan - ja varmaan ajattelin monia muitakin pahoja ajatuksia. Sitten kävi niin, että tämä vanhus muistaakseni halvaantui, tai jotain erityisen pahaa hänelle tapahtui. Kyllä tunsin katumusta pahoista ajatuksistani. Miksi ajatus tuli nyt mieleeni, selviää, kun lukee Ihanan maan, ja todistettavasti tässä kirjassa on saavutettu lapsen maailma, ainakin osa siitä.

Ja muutenkin, tämä oli taas hieno kirja, kahden hieman kehnomman jälkeen. 

Muita kirjan lukeneita blogimaailmassa: 

Susa, 

Elma Ilona,

Maria,

Liisa, 

Katja.

Grace McClean: Ihana maa 

2013, Otava

The Land of Decoration 

suomentanut Marianna Kurtto

330 sivua 

arvioni: 4/5

Ian McEwan: Makeannälkä

Olen potenut pakottavaa tarvetta tutustua brittiläiseen kirjallisuuteen, koska se on melkein yhtä tutkimaton alue kuin Iso-Britannia muutenkin minulle. Olen käynyt maassa pari kertaa, ja tuntuu, että olen myös lukenut vain ne pari kirjaa maan kirjailijoilta - Suomessa kuitenkin aika moni suomennetuista kirjoista tulee englanninkieliseltä alueelta, joten on tavallaan helppoakin löytää brittiläistä kirjallisuutta. Jotenkin minua on vain tähän mennessä kiinnostanut se vaikeammin saatava ja kaukaisempi kirjallisuus. 

Ian McEwan on kirjailja, johon olen halunnut tutustua. Voitteko kuvitella: tämä on todellakin ensimmäinen McEwanin kirja, jonka olen koskaan lukenut! Omassa kirjahyllyssäni on kuitenkin jo lisää odottamassa, joten luulen, ettei tämä kirja suinkaan jää ainoaksi, vaikka sanoisin (ja toivoisin), että Makeannälkä ei varmastikaan ole McEwanin paras kirja?

Makeannälkä (2013, Otava) kertoo Serena Fromesta, joka opiskelee yliopistossa matematiikkaa, vaikka haluaisi opiskella kirjallisuutta. Hän lukee nopeasti kaikkea, minkä käsiinsä saa, ja hänen käsissään korkea- ja viihdekirjallisuus ovat yhtä hyvää luettavaa. Serena on suhteessa vanhemman miehen kanssa, minkä ansiosta hän päätyy töihin tiedustelupalvelu MI5:n sihteeriksi. Eletään 70-luvn puoliväliä, ja nainen voi vain haaveilla pääsevänsä muihin kuin sihteerin töihin. Ja Serenahan haaveilee. Hän päätyy taas toisen miehen, Maxin, kautta operaatioon, joka tunnetaan nimeltä Makennälkä. Operaation kautta Serena tutustuu taas uuteen mieheen, kirjailija Tom Haleyyn. Kirjaa lukiessa tuntuukin, että Serenan elämän sisältö ei tule opiskelujen eikä työn, vaan miesten kiinnostuksen kautta. Tai ehkä Serena kiipeää urallaan miesten avuin? 

 

Kirjasta on kirjoitettu mm. Hesarissa, Keskisuomalaisessa, lyhyesti MeNaisissa ja monessa blogissa, kuten Leena Lumissa, Sannan Luettua-blogissa, ja minulle uudessa Sininen Zeppeliini -blogissa. Eri kirjoituksista selviää mm. se, että kirjan lukeneet (ja enemmän McEwania lukeneet) ja kirjasta kirjoittaneet eivät pidä tätä kirjaa kirjoittajan parhaana teoksena. Kirjassa on muidenkin mielestä ongelmana se, että siinä kuvataan 70-lukua ja kylmän sodan synnyttämää brittiläistä vakoilukoneistoaa - mutta kirjassa ei keskitytä oikeastaan kumpaankaan. Lukiessani todellakin välillä unohdin, että mikä vuosikymmen tässä kirjassa oli kyseessä. Ja Serenan miehet, oikeasti teki mieli välillä puuskahtaa niin kuin MeNaisten kirjoittaja: Mutta miksi, oi miksi Serena pohtii jokaisen miehen kohdatessaan, olisiko tästä poikaystäväksi?

Itselleni Serena jäi myös kovin kaukaiseksi henkilöhahmoksi. Eikä läheisemmäksi tullut Tom Haleykaan. Ehkä siksi myös olin kohtuullisen välinpitämätön sen suhteen, millaiseksi kirjan loppuratkaisu muodostuisi. Uskon kuitenkin, että jatkan tutustumisretkeäni McEwanin ja brittiläisen kirjallisuuden suhteen ja ehkä vähän myös brittiläisyyden suhteen, josta kirjassa saadaan hieman makua:

Moni sisääntuloerästämme olisi kelvannut esiteltäväksi debytanttina vaikka kuningatar Elisabetille hovissa, ellei sitä käytäntöä olisi lakkautettu viisitoista vuotta aiemmin. Joukossa oli muutamia istuvan tai jo eläköityneen talon virkamiehen tyttäriä tai veljen- tai sisarentyttäriä. Kahdella kolmasosalla meistä oli tutkinto jostakin vanhasta kunniakkaasta yliopistosta. Me puhuimme täsmälleen samalla tavalla, hallitsimme seuratavat ja olisimme suoriutuneet moitteettomasti viikonlopun vietosta aateliskartannossa. 

Ian McEwan: Makeannälkä

2013, Otava

Sweeth Tooth 2012

suomentanut Juhani Lindholm

385 sivua

 

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
2012, Tammi
alkuperäinen teos When God was a Rabbit 2011
suomentanut Aleksi Milonoff
3,5/5

Tämä kirja on kirjablogeissa nimetty mm. ihanaksi, lukuromaniksi, maagisväreileväksi, kirjaksi, jonka jälkeen vuodattaa kyyneliä, ja sen ovat lukeneet ainakin:

Lumiomena, 

Sara, 

Tuulia,

Villasukka 

Susa, jonka blogista löytyy vielä lisää kirjan lukeneita.

Arviot kirjasta ovat neljästä ja puolesta tähdestä viiteen. 

*****

Uskoin kirja-arvioita ja myös sitä, että minulle kehuttiin kirjaa, kun vähän aikaa sitten kyselin, mitä pitäisi ehdottomasti lukea. 

Ihan kiva, että uskoin, sillä kirja oli mukava lukukokemus. Hauska, maagisväritteinen ja oikein miellyttävä. Kirjan ensimmäinen osa kertoo 1960- ja 70-luvulle ajoittuneesta lapsuudesta, jonka kirjan päähenkilö, Eleanor Maud, Elly, viettää keskiluokkaisessa perheessä, joka rikastuu yllättäen ja muuttaa maalle. Hänen vanhempansa alkavat pitää majataloa, joka kokoaa kummallisia matkustajia, joista kummallisimmat jäävät asumaan pidemmäksi aikaa ja joista tulee elämänmittaisia ystäviä sekä vanhemmille että Ellylle. 

Ensimmäisen osan aikana kerrotaan myös kirjan muista henkilöistä, joista tärkein on Jenny Penny. Ellyn paras ystävä joutuu kuitenkin äkisti muuttamaan, ja jotain menee rikki Ellyn elämässä. Tai siitä katoaa taika Jennyn lähdettyä. 

Toinen osa alkaa vuodesta 1995. Vuodet vierivät ja kaikenlaista tapahtuut. Kani nimeltä Jumala ja lapsuus ovat muisto vain. Jenny Penny löytyy, mutta ei aivan parhaimmasta paikasta. 

Kaikkea muutakin tapahtuu: WTC:n tornit murtuvat ja elämä vaikuttaa epävarmalta. Kovin erilaiselta kuin lapsuuden aikana. 

****

Ongelma tätä kirjaa lukiessa oli, että pidin ja rakastin sen ensimmäistä osaa ja pidin kirjaa aivan täydellisenä: se oli hauska, menevä ja välillä jopa syvällinen kaikessa keveydessäänkin. Jenny Pennyn mentyä taika katosi paitsi Ellyn elämästä myös kirjasta. Toisessa osassa tarinassa mentiin pikakelauksena elämää eteenpäin, eikä tarinassa tullut mitään ihmeellistä eteen. Alkuosasta olisin antanut viisi tähteä, toisesta osasta kaksi, joten keskiarvoksi tuli 3,5. 

Paul Torday: Ventovieras

Liittomme oli moderni. Minulla ei ollut kovin voimakkaita tunteita Michaelia kohtaan, mutta pidin hänestä. Se ei ollut mikään elämän suurin romanssi, mutta minulla oli ollut romansseja, ja ne olivat tupanneet päättyä varsin surkeasti. Avioliitossa ei ole kyse sitoumuksesta, ei rakkaudesta. Eikö niin? 

***

Paul Tordayn Ventovieras (2012, Atena, alkuperäinen teos The Girl on the Landing, suomentanut Jukka Jääskeläinen) lähti mukaani (kirjastosta taaskin) kivan kansikuvansa ansiosta (kansi: Emmi Kyytsönen) ja myös takakansitekstinsä takia. Sanotaan, että ne molemmat olivat tässä kirjassa oikein onnistuneet.

Takakannessa kirjan luvataan olevan tarina tylsän avioliiton muuttumisesta: Elizabeth rakastuu uudeksi muuttuneeseen mieheensä, Michaeliin. 

Yläluokan elämää vietetään herrasmiesklubissa Lontoossa ja Michaelin suvun sukutilalla Skotlannissa. Yhtäkkiä viileä ja estynyt Michael alkaa näyttää rakkauttaan vaimoonsa aivan toisella tavalla kuin aiemmin. Michael kertoo, että hän elää pitkästä aikaa aivan täysillä. Elizabeth alkaa epäillä, että voiko ihminen muuttua niin täysin ja kokonaan, vai onko muuttumisen takana jotain outoa?

Kirja alkoi muuttua jännittävämmäksi ja sai kauhun piirteitä. Koska olen kauhun suhteen turruttanut itseni teini-iässä kingeillä ja koontzeilla, ei tämä kirja oikein sytyttänyt samoja pelon ja kauhun tunteita, joita kauhun mestarit aikoinaan aikaansaivat. Välillä mietin, että mikä tämän kirjan tyyli oikein on. Onko se siis tosiaan jännitystä/kauhua, vai mitä ihmettä. 

Kirjan tarina kerrotaan kahdesta näkökulmasta: Michaelin ja Elizabethin. Mietin kirjaa lukiessa myös sitä, että oliko aivan joka kohdassa tarpeellistakaan kertoa tilanne toisenkin näkemänä. Kirja tuli näissä kohdin aivan liian helpoksi lukijalle. Toisaalta mietin, että tämä kirja voisi sopia nuorelle lukijalle paremmin kuin tällaiselle kaiken lukeneelle keski-ikäiselle kyynikon alulle (tämä hymiön kanssa). Tosin ehkä henkilöhahmojen pitäisi olla silloin jotain muuta kuin keski-ikäisiä kyynikon alkuja... hmmm. Toisaalta joissain kohdin minua jäi mietityttämään, että näkivätkö ja kokivatko molemmat osapuolet tosiaankin samat asiat, ja että miksi näin. Eli välillä tarina oli tarpeeksi "vaativa": siinä jäi lukijan pohdittavaksi asioita. Paikoin kirja oli siis epätasainen. 

Kirjaan oli tapahtumien lisäksi ympätty paitsi matkustamista monella eri kulkuvälineellä myös teemoja: 

Tarinassa mietittiin sitä, miten lääkkeet vaikuttavat ihmiseen ja sitä, mistä pahuus johtuu. Voidaanko pahuus voittaa lääkkeillä?

 - - manikealaisessa maailmankaikkeudessa hyvä ja paha ovat voimia, joiden keskenään käymässä kamppailussa koko ihmislaji on vain sivuroolissa.

Toinen teema hieman yllättäen oli rasisimi, sillä Michaelin herrasmiesklubiin on ehdotettu jäseneksi intialaissyntyistä hra Patelia, mikä aiheuttaa jäsenistössä närää ja vastalauseita. Kyse on siitä, kuka voi olla englantilainen herrasmies. Teoksessa luodaan näkemystä siihen, mistä ovat "aidot britit" tehtyjä.

No joo, olin kuitenkin utelias lukemaan tämän kirjan loppuun, joten olihan siinä vetovoimaa. Kirja oli vähän outo tai erilainen, kiva lukukokemus kuitenkin. 315 sivua ilostuttivat työmatkaani oikein mukavasti sen lisäksi, että sain nauttia aivan uusien bussien huikeasti toimivista ilmastointilaitteista. Kyllähän näillä kahdella taas pärjää loman jälkeen. 

Arvioni: + + +. 

Kirjan ovat lukeneet myös

tänään postannut Leena Lumi, ja aiemmin

Susa,

Tuulia,

Kata, 

joista osa on tuntenut enemmän pelon väristyksiä kuin minä. 

Kirjailija Paul Torday on minulle täysin tuntematon, mutta kustantaja Atena kertoo, että Torday on siirtynyt liikemiehestä kirjailijaksi 59-vuotiaana ja julkaissut kuusi romaania. Onhan se ihan että wau!