Conor Grennanin Little Princess - One Man's Promise to Bring Home the Lost Children of Nepal (2011, Harper, 1. painos 2010) osui silmiini alun perin eräästä englanninkielisestä kirjablogista. Halusin lukea kirjan, ja olin toki iloinen, että tämä "international bestseller" löytyi kirjastostamme.
Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että etsin kirjan ja aloin lukea kirjaa. Olen jonkun verran lukenut tällaisia "haluan pelastaa maailman, vaikka omin käsin" -teoksia, aika usein niihin tulee eräänlainen palo lukea kirjan seikkailut ja tapahtumat äkkiä loppuun. Usein kirjoissa kerrotaan tapahtumat kronologisesti, niin Grennanin kirjassakin. Aika usein maailman pelastus -kirjoja lukiessa alkaa kyseenalaistaa tekoa: onko teosta hyötyä muulle kuin sen tekijälle, niin tätäkin kirjaa lukiessa. Grennanin eduksi katsottakoon, että hän itsekin kirjassaan miettii asiaa.
Grennannin teksti oli mukavaa lukea, se oli paikoin hauskaa ja eteni sujuvasti kohti loppuhuipennusta, joka oli tietysti ennalta-arvattavissa. Luin omaan englanninkieliseen lukunopeuteeni verrattuna kirjan todella nopeasti: joko kirja oli niin hyvä tai sitten se oli helppolukuista. Joka tapauksessa, paikka paikoin naureskelin Grennanin töppäilyille.
Koska Nepalilla on erityinen paikka elämässäni, kirja kosketti ehkä juuri sen takia. En tiedä, olisinko ollut kiinnostunut lukemaan kirjaa, jos lapsia olisi pelastettu Brasiliassa. Myönnän, olen hieman jäävi tämän kirjan suhteen.
No, mutta teokseen. Conor Grennan on amerikkalainen nuori mies, joka on ollut Euroopassa töissä ja haluaa nähdä maailmaa. Hän lähtee vapaaehtoiseksi Nepaliin ja joutuu lastenkotiin töihin. Lapsista Grennanilla ei ole yhtään kokemusta, mutta hän ajattelee, että se kuulostaa hyvältä jälkeenpäin, että on ollut vapaaehtoisena lastenkodissa.
Alkuosa kirjasta onkin tutustumista tähän hieman erilaiseen maahan: ne perinteiset kertomukset siitä, miten ruokaa pitää syödä kädellä, miten se on aivan liian tulista ja sitten se, että miten päin vessaa pitää käyttää.
Grennanin tarinan tekee normaalia jännemmäksi se, että Nepalissa on sisällissota, maoistit taistelevat kuningasvaltaa vastaan, ns. kansan puolella. Niinpä kirjassa luodaan katsaus, minkälaista maassa on, kun joka puolella on aseistettuja miehiä, bussilla matkustaessa täytyy jatkuvasti pysähtyä tarkastuspisteissä ja maassa on jatkuvasti bandha, maoistien käyttämä taistelukeino, joka pysäyttää maassa kaiken: koulut, kaupat ja toimistot ovat kiinni.
Kirjan päähenkilöitä Grennanin lisäksi ovat lapset, jotka asuvat lastenkodissa. Lapset on lähetetty Katmandun lähelle kaukaisesta kylästä nimeltä Humla, jonne lähimmästä isommasta kylästä täytyy kävellä neljän päivän matka vuorilla. Lapset on ryöstetty tai ostettu vanhemmiltaan, koska sisällissodan kaaottisessa maailmassa lapsia voi käyttää rikastuakseen. Teoksessa on selitetty tarkemmin systeemi, mutta pääkohtana on se, että lapsille voi perustaa sitten lastenkodin ja anoa avustuksia. Itse lapset voi dumpata pois, kun avustuksia alkaa tulla.
Oksettavaa, että jonkun moraali voi yltää tällaiseen tekoon, jossa lapset kärsivät.
Kun oikeat lastenkodit löytävät lapset, järjestöt järjestävät lapsille paikan asua, ruoan ja mahdollisuuden koulunkäyntiin. Tällainen järjestö on Little Princess, johon Grennan menee aluksi töihin.
Ai niin, miksi lasten hyväksikäyttäjiä ei vangita ja rangaista. On yksi sana: korruptio. Sukulaisuussuhteet, varsinkin poliisiviranomaisiin tai ministereihin, auttavat rikollista kummasti.
Grennanin vapaaehtoistyö päättyy, hän kiertää ympäri Aasiaa, palaa USA:han, mutta ei saa mielestään Nepalia ja lapsia. Hän palaa tekemään aloittamaansa työtä ja hänen perimmäiseksi työkseen lopulta muodostuu se, että hänen täytyy löytää lapset, jotka hän hukkasi erään operaation aikana.
Miettiessään, miten hän voisi löytää lapset ja tehdä työnsä, Grennania kiukuttaa myös paikallinen väestö:
I looked at the photos from Nepal, of the jubilation in the streets after king's resignation. That made me even angrier. Why weren't Nepalis looking for these kids? These were their children, not mine. But all they could do was celebrate, as if everything was all better now. Nobody cared about these vanished children.
Niin, miksi vanhemmat ovat ylipäätään antaneet lapsensa pois? Humlan ihmiset ovat kouluttamattomia - kylässä voi olla yksi kirjoitustaitoinen ihminen, vanhemmat toivovat parempaa elämää lapsilleen, niin kuin jokainen vanhempi lapsilleen toivoo. Vanhemmat ovat siten lähettäneet lapsensa pois, koska heille on luvattu, että lapset saavat koulutuksen ja sitä myöten paremman elämän kuin kylässä, jossa ruokaa ei ole tarpeeksi kaikille.
Kirjaa lukiessa kiukustuin sille rikolliselle, joka tehdäkseen rahaa raahaa lapset maan toiselle puolelle, hyväksikäyttää tietämättömiä ihmisiä ja ennenkaikkea lapsia.
Entä paikalliset, voiko heille olla vihainen? Grennann kirjoittaa, että ei voi, koska heidän pitää pitää huoli omasta perheestään, eikä sekään ole helppoa.
Mielestäni kyllä voi, koska kaikki eivät ole köyhiä. Ja senkin takia, että rikollinen pääsee pälkähästä korruption takia. Aina kuulen uudelleen ja uudelleen, että korruptio on ministerien ja systeemin syytä, mutta mielestäni ihmiset ovat ne, jotka tekevät ja elävät systeemiään.
I had seen instances of Nepali men and women talking with pride of the poor boy or girl they had taken into their home, only to discover that yes, the child was being cared for and going to school, but was also being treated as an outsider to the family, as little more than a servant, working all hours of the day without pay, cooking and cleaning for the family.
Mutta sitten taas:
Were they better off living as a servant, with the blessing of their mother and father who had given them away? Was it better to get an education than to live with one's own family? These were the questions I had asked myself in my time in Nepal. It was a difficult country. There were no easy answers.
Luulen, että ihmisten asenteet ovat kovasti erilaiset syistä, joita on ehkä mahdoton ymmärtää omasta näkökulmastaan käsin. Mutta silti en voi kuin ihmetellä ihmisiä ja systeemiä, jotka voivat hyväksikäyttää ja unohtaa lapset. Tietenkin sellaisia ihmisiä on myös kotimaassamme, mikä ei estä minua ihmettelemästä asiaa myös Suomen oloissa.
Kirjassa on hyvää se, että siinä ei anneta vastauksia siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Itse jäin miettimään sitä, että onko oikeastaan parempi, että lapset opiskelevat Katmandun lähellä kuin että heidät viedään takaisin Humlan kylään, jossa koulutusta ei ole tarjolla. Grennan kuitenkin tekee työtä, kuten järjestöt ovat katsoneet parhaaksi: lapsen etu on asua omien vanhempiensa luona, jos se vain on mahdollista.
Yhdistääkseen lapset ja perheet uudelleen Conor Grennan lähtee Humlaan, jonne siis pitää kävellä neljä päivää vuorten yli tapaamaan lasten vanhempia.
Poverty was everywhere; most villagers were fed by the World Food Programme. There was no electricity, and houses were one-room mud huts. There was virtually no medicine: the health posts had been abandoned. If villagers had to move around the night, they lit their way using flaming torches, like they were hunting Frankenstein. I didn't know these places still existed.
En tiennyt minäkään. Tai tiesin, mutta en ole halunnut nähdä, koska Nepalinkin voi nähdä joko kaupungissa tai maaseudulla ja vielä vuorilla. On vaikeaa kuvitella elämää niin karuissa olosuhteissa, mutta toisaalta onhan se otollinen paikka elää luonnonvaraisesti ja downshiftaamalla: ilman paineita modernista elämästä.
Lopultakin jäin hieman miettimään, että kumpi on parempi elämä: vuorilla kaukana muusta maailmasta vai kaupungissa, jossa myös on omat paineensa. Kirjasta sain sen kuvan, että toistaiseksi avustusjärjestöt pitävät huolen siitä, että ihmiset saavat ruoan ja pystyvät näin ollen elämään vuorilla.
Itse haluan uskoa, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla vapaus valita, miten elää, mutta kuitenkin omalla työllään saada ruoka itselleen. En usko, että vuorilla tai vastaavissa olosuhteissa elävät ihmiset ovat vapaita valitsemaan, saati kykeneviä ruokkimaan itsensä.
****
Mutta kirjaa suosittelen ihan kaikille, koska se ei ollut mikään paasauskirja, eikä itsensä pullisteluun tarkoitettu kirja. Lisäksi se oli valoisa ja humoristisesti kirjoitettu. Kaiken kaikkiaan se sai ajattelemaan pienesti eri tavalla maailmaa, kyseenalaistamaan aiemmin ajattelemaansa.
