Kirjallisuutta futis-maista

Jalkapallon 20. maailmanmestaruuskisat pelataan ensi kesänä Brasiliassa 12.6. - 13.7. Ne maat, jotka pääsevät mukaan Brasiliaan, on karsittu lopullisesti. Hieman surullisena täytyy todeta, että Ruotsi eikä mikään muukaan Pohjoismaa matkusta Brasiliaan, mutta ehkä sitten ensi kerralla? Koska itse seuraan futiksen MM-kisoja ainoastaan telkan välityksellä kuukauden ajan ensi kesänä,  aion hankkia lisätunnelmaa eri maiden kannatukseen itselleni ominaisimmalla tavalla eli lukemalla niiden maiden, jotka kisoihin ovat tiensä raivanneet, kirjallisuutta. 

Maita on mukana yhteensä 32, joten ehkä aivan kaikissa maissa en ehdi vierailla kirjojenkaan maailmassa. Mutta samalla tämä maiden karsinta helpottaa maailmantuskaani sen suhteen, että minkä maan kirjallisuuteen tutustua. Ihanaa, että jollain tavalla tämä karsinta on suoritettu jo valmiiksi puolestani...

Aivan innoissani olen siitä, että kohdemaissa on niin monta maata Etelä-Amerikasta ja Väli-Amerikasta, joiden kirjallisuutta en ole blogivuosieni aikana juurikaan lukenut. Kivoja kirjailijavinkkejä löytyy esim. täältä tai ihan wikipediasta. Afrikka ja Aasia tuntuvat kovin suurilta maanosiltaa haukata kirjallisuudenkin muodossa, joten on kiva saada valmiiksi karsitut, ja aivan tosi kiinnostavat, maat niistäkin maanosista. Eli ensi vuoden alusta aina MM-kisoihin asti tässä kirjablogissa kaivellaan esiin kirjallisuutta seuraavista maista:

Kaikki MM-kisamaat: 

Eurooppa:

Hollanti

Italia 

Belgia

Sveitsi

Saksa

Venäjä

Bosnia ja Hertsegovina

Englanti

Espanja

Kreikka

Kroatia

Portugali

Ranska 

Aasia:

Japani

Australia

Iran

Etelä-Korea

Pohjois- ja Väli-Amerikka:

Costa Rica

USA

Honduras

Mexico

Etelä-Amerikka:

Brasilia

Argentiina

Kolumbia

Chile

Ecuador

Uruguay

Afrikka:

Nigeria 

Norsunluurannikko

Kamerun

Ghana

Algeria

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Taiye Selasin Ghana ikuisesti (2013, Otava) alkoi kiinnostaa minua niin paljon, että kun näin kirjaston pitkän varausjonon, kävin ostamassa kirjan kaupasta omakseni. En oikeastaan tiedä, mikä sai minut innostumaan kirjasta, sillä en etukäteen lukenut kenenkään kirjoituksia ja ajatuksia kirjasta kovinkaan tarkkaan, mutta kirjoituksista huokui melkoisen kauas se, että tässä kirjassa on jotain sellaista, mistä kirjallisuudessa on lopultakin kyse: kirja on lukemisen arvoinen. Kirjan luettuani olen edelleen samaa mieltä: kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

Selasi kertoo ghanalais-nigerialaisen perheen elämästä USA:ssa. Tai oikeastaan hän hyppää yli sen kohdan, kun perhe on olemassa. On aika, jolloin nuori, lahjakas ja ahkera poika muuttaa Yhdysvaltoihin ja opiskelee kirurgiksi. Ja on aika, kun sama mies, Kweku Sai, löytyy kuolleena Ghanasta kotitalonsa rappusilta, jonne on kuollut aamunkoitteessa. 

Kwekun entinen vaimo ja neljä USA:ssa syntynyttä ja sinne jäänyttä lasta joutuvat kuoleman myötä kohtaamaan toisensa ja sen, mitä tapahtui, kun perhe oli olemassa. Kaikki lapset ovat pärjänneet elämässä, mutta jollain tavalla traumatisoituneet elämässä. Siis sillä tavalla länsimaisesti: on isä, joka hylkäsi perheen, lähti takaisin Afrikkaan, kun epäonnistui työssään (tai elämässään). Ja sitten on myös sitä afrikkalaisuutta: äiti, joka lähetti kaksoslapsensa Afrikkaan sukulaisten luo asumaan. Toiveena se, että lapset saisivat paremman elämän kuin yksinhuoltajaksi jääneen äidin kanssa. Mutta Afrikka iski kaksosiin ja näytti, miten Afrikka voi vaikuttaa ihmisiin. 

Selasin tarina ei ole kovinkaan ihmeellinen, jos sen kertoo lyhyesti. Tässä kirjassa on yksi keskiluokkainen perhe, jossa rakastetaan ja erotaan. Selasi tuo kirjaan afrikkalaisen eksoottisen tuulahduksen, sillä vaikka kuinka yrittäisi olla tavallinen amerikkalainen keskiluokkainen ja -tuloinen perhe, afrikkalaisuus näkyy jossain kohtaa elämää. Kerrontatapa kirjassa pitää lukijan koukussa, jos juoni ei sitä aika ajoin teekään. Välillä ollaan nykyajassa järjestämässä Kwekun hautajaisia, kun taas heti seuraavaksi hypätään niihin aikoihin, kun Kweku vasta saapui Amerikkaan. Ja aivan yhtä nopeasti siirrytään perheen lasten varhaisaikuisuuteen tai nuoruuteen. Kaikki siirtymät tuntuvat aivan yhtä luonnollisilta, eikä tässä kirjassa ole lainkaan sellainen olo, että siinä hypittäisiin paikasta ja ajasta toiseen. Vaikka niin kirjassa koko ajan tehdään. 

Kirja ei kerro Afrikasta oikeastaan lainkaan; siinä kerrotaan siirtolaisten elämästä ja asettautumisesta uuteen maahan ja maailmaan. Kirjassa kerrotaan myös siitä, miten toinen sukupolvi, USA:ssa syntyneet siirtolaisten jälkeläiset löytävät paikkansa ja itsensä toisaalta omien vanhempien paineen ja odotusten ja toisaalta muun yhteisön epäilyjen ja varsin toisenlaisten odotusten ristipaineessa. 

Miksi me asumme täällä, Olu mietti äkkiä vihaisena, harmaudessa? Kuin varjot, kuin tuhkasta tehdyt esineet, joilla on hauraita unelmia vauraudesta, mutta joiden unelmat hukkuvat häilyvään pelkoon siitä, että koko rakennelma saattaa jonakin päivänä romahtaa. - - Hän ajatteli luokkatovereitaan: rikkaita Brooklinessa, köyhiä rotujen tasa-arvoon pyrkivässä koulutusohjelmassa - ja häntä itseään siinä keskellä, puun ja kuoren välissä, vailla ryhmään kuulumisen tuomaa lohtua. Häpeissään ja peloissaan. Hän tiesi, että hänen vanhempansa olivat kärsineet - vaikka nämä peittivätkin sen - ja että he kärsivät ehkä vieläkin jollakin näkymättömällä tavalla; että heidän taakkansa kevenisi, jos he voisivat ajatella että heidän lapsensa eivät joutuisi kärsimään. 

Elämä perheenä on koko ajan ollut prosessissa, kesken. On ollut koko ajan pyrkimys saavuttaa jotain parempaa kuin mitä elämä olisi Afrikassa ollut. Koulumenestys, menestys uralla ja työssä ovat ne asiat, jotka ovat merkittäviä. Kun lapset yksi toisensa jälkeen saavuttavat menestystä, alkaa samaan aikaan epäily, että onko elämä tyydyttävää näin. 

Pidin kirjasta, hieman samalla tavalla kuin Chad Harbachin Pelin henki -teoksesta, jossa tarina ja erityisesti tapahtumien merkitys rakentuu hitaasti ja ikään kuin hieman salakavalasti. Suosittelen Selasin kirjaa muillekin! Ja Taiye Selasin jumalainen ulkonäkö, pitääkö ja saako sen mainita? Pakkohan se on: Taiye Selasi on upean näköinen nainen. Esikoiskirjaksi tämä kirja on aivan erityisen järisyttävä (,mikä tietysti olisi pitänyt mainita ennen tuota kauneusjutskaa). 

Mielenkiintoisia kirjoituksia kirjasta: 

HS, 

Maailmankirjat, 

Kirja joka maasta, 

Yle. 

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Ghana must go

suomentanut Marianna Kurtto

2013, Otava

393 sivua

Vaikka kirja ei kovin paljon Afrikasta kerrokaan, niin liitän tämän kirjan osaksi Afrikan tähti -haastetta. 

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Kun kuulin, että Maija Vilkkumaa on kirjoittanut kirjan, ajattelin ensimmäiseksi, että en kyllä koskaan tule lukemaan kirjaa. Saa riittää, että olen kuunnellut vuosikymmenen Vilkkumaan epävireisiä lauluja (,joista kylläkin olen tykännyt). En uskonut, että Nainen katolla (2013, Kaiku Books) voisi olla lauluja parempaa. Siis minuahan ei saada kirjan lukijaksi sillä, että on entinen laulaja ja sillä tavalla julkkis, että haastatteluja on jokaisessa lehdessä. Niin että kirja varmasti huomataan (MeNaisissa haastattelu täällä ja Iltasanomissa täällä). 

Niin siinä kuitenkin kävi, että uteliaisuuteni oli herätetty ja kun viikonlopuksi kaipasin jotain kevyempää luettavaa kuin ne kaksi sodasta ja varsinkin sotien synnystä kertovaa keskeneräistä kirjaani tartuin Vilkkumaan kirjaan, koska ajattelin, että kevyt kirja on takuuvarmasti. Ja siihen keveyden kaipuuseen kirja oli todellakin sopiva. 

Kirjassa päähenkilöksi kohoaa nelikymppinen nainen, kahden pienen lapsen äiti, Silja, joka tuntee olevansa vankilassa omassa kodissaan. Hänen miehensä Harri on naimisissa työnsä kanssa, kun haluaa rakentaa omaa yritystään, joka varmasti "sitten joskus" alkaa tuottaa ja  "sitten joskus" Harrilla on aikaa perheelleen. Silja käy kirjoittajakurssia, jossa kehittelee itselleen sivupersoonan, Gwendolynin, jonka elämä on jotain sitä, mitä Silja on joskus haaveillut. Gwendolyn on menestynyt laulaja, joka elää kalliissa kartanoissa. Mutta Silja on vain omassa kodissaan. Tai, hän alkaa löytää muita ihmisiä kirjoituskurssinsa ansiosta. Alkaa aika, jossa keski-ikäistyvien aikuisten levottomuus ja ahdistus ja tyytymättömyys ja halu kokea jotain, mitä ei ole pitkään aikaan kokenut, etsivät kohdetta, jonka kanssa elää jotain menetettyä uudelleen. 

Nainen katolla on yksi oman sukupolveni romaaneista, jossa näyttäytyy 80-luvun kylmä sota menneisyyden kaikuna, kasvu afrikkalaisen pömppämahaisten lasten kuvista opiskeluvuosiin ja puolison valintaan. 

Vaikka pidin ja osasin samaistua Siljan elämään, jossa seinät kaatuvat päälle, kun on liian monta tuntia ja päivää lasten kanssa kotona, pidin myös kirjan henkilöistä Lindan, kulttuurilehteen kirjoittavan, nuoremman naisen tulkinnoista maailmasta:  

Ekaks oot söpö ja kaikki ihastelee. Sit yhtenä päivänä stevari syyttää sua myymälävarkaudesta vaikket oo tehnyt mitään, ja vempparit huutelee ja kommentoi sun persettä. Ja sit yhtäkkiä tulee päivä jolloin Stockan myyjä teitittelee. Ja koko ajan oot siellä sisällä sama tyyppi joka ei tajuu et milloin mä nyt tähän vaiheeseen rantauduin.

Kirjassa minä-minä-minä-mietinnät sekoittuvat maailman tuska -angstien kanssa, ja lopultakin keskittyy Siljan ja Harrin avioliiton kiemuroihin. Miten paljon ja kenen tulee antaa periksi ja luopua omista haluistaan elämän suhteen, että elämä parisuhteessa ja avioliitossa olisi mahdollista? Tunnistan kirjasta monesta kohtaa oman elämäni, ja koko kirjan ajan tuli sellainen olo, että tässä luen juuri sitä, minkälaista oman sukupolveni elämä on. Samalla tuli mieleeni niitä (harvoja) kirjoja, joita olen lukenut brittilästä, joissa ihmisten elämät ja kohtalot pyörivät toistensa seassa, eikä valmista tunnu tulevan kenenkään elämässä. 

Pidin kirjasta, luin sen melkein alusta loppuun yhdeltä istumalta ja samalla päässäni soi Vilkkumaan biisi, samoin kuin kirjakin: hieman ärsyttävänä, mutta kuitenkin aika kivana: tämä. 

Kiinnostavia ajatuksia kirjasta mm. näissä:

Kirjasfääri, 

Kujerruksia, 

Ajatuksia kirjamaailmasta

ja

Also Sprach Jussi 

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

2013 Kaiku Books

334 sivua

Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset

Vikas Swarupin Nuoren naisen koetukset (2013, WSOY) kuului taasen niihin kirjoihin syksyn uutuuskirjalistoilta, jotka oli pakko lukea. Väittäisin, että Suomessa ei kovin paljon suomenneta kirjoja, jotka kertovat tai ovat lähtöisin Aasiasta, sentään joitain, joissa seikkaillaan Intiassa, kuten Swarupin teoksia. Swarupin edellinen teos, Syyllisten seurue, ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, kun luin sen pari-kolme vuotta sitten. Kirja jätti sekavan olon, eikä henkilögalleria avautunut minulle ollenkaan. Nuoren naisen koetukset on edelliseen Swarupiin verrattuna kovin yksinkertainen. Kirjan puolivälin jälkeen olin varma, että tämä kirja on aivan liian yksinkertainen juoneltaan, mutta Swarupilla oli yllätys hihassaan, ja viimeisessä luvussa juoni kääntyi aivan toiseksi kuin mitä ajattelin. 

Kirjan sankaritar on Sapna Sinha, joka on joutunut isänsä kuoleman jälkeen jättämään opintonsa kesken ja perheen vanhimpana lapsena elättämään äitiään ja pikkusiskoaan, joka haaveilee jollain tavalla tulevansa kuuluisaksi. Sapna myy kodinkoneita Delhissä ja menestyy työssään: hän ei koskaan katso asiakastaan alaspäin, ja saa kaikkein junteimmalta näyttävälle ihmiselle myytyä puoli kaupallista tavaraa. 

Sapna kohtaa temppelimatkallaan suuryrityksen johtajan, joka tarjoaa Sapnalle oman yrityksensä johtajuutta, kunhan Sapna vain selvittää seitsemän koetta, mistä kirjan nimi. Kirjan juoni on hieman samantyyppinen kuin Slummien miljönääri -teoksessa, jossa jokainen Haluatko miljönääriksi -kisan kysymys toi mukaan yhden seikkailun. Tällä kertaa kokeet tuovat esiin intialaisia ongelmia, kuten lapsityövoiman käytön tehtaissa, järjestetyt avioliitot, Bollywoodin "kastijärjestelmän", joka takaa, että lahjakkaat näyttelijät eivät pääse elokuviin näyttelemään, vaan bollywood-sukujen lapset, jotka ovat sattuneet syntymään oikeaan sukuun. Sapna toimii kaikkea pahaa vastaan gandhimaisen tyynesti mutta viisaasti ja ehdottoman rauhanomaisesti. Sapna elää omaa elämäänsä, jossa tulee vastaan erilaisia ongelmia, ja hän tuntuu pääsevän läpi yritysjohtajan kokeista, joissa on koetteilla erilaisia hyveitä, yksi toisensa jälkeen.

Sapnan sisko toivoo pääsevänsä julkisuuteen ja osallistuu kykyjen etsintä -kisoihin. Kirjaan tulee vaihtelua, kun sisarukset matkustavat Mumbaihin suureen laulukilpailuun. Vastassa on tietenkin korruptiota ja kaikenmaailman nilkkejä ihmisiä. Kykykilpailuja tuntuu olevan myös Intiassa pilvin pimein, ja kirjassa päästään kommentoimaan myös nykynuoren maailmankuvaa:

Isäni on raatanut kuin orja viimeiset kolmekymmentä vuotta tullakseen varakkaaksi. Mutta siltikään hänestä ei ole ollut lehdessä yhtä ainutta kuvaa. Minä taas voitin Popstarin alueellisen karsinnan laulamalla kolme minuuttia, ja heti seuraavana päivänä kuvani komeili paikallislehdissä. Mitä se osoittaa? Että on parempi olla kuuluisa kuin rikas. 

Maailma tuntuu olevan muutenkin varsin järjetön paikka: 

Mietipä, miksi Intian muotiviikko kerää tuhat toimittajaa kertomaan catwalkilla saapastelevista upeista malleista, mutta kun epätoivoiset viljelijät tekivät itsemurhia Vidarbhassa, minä olin ainoana paikalla. 

Kirjassa kommentoidaan maailman pinnallisuutta, mutta onhan se toki itsekin hieman pinnallinen ja viihteellinen. En oikein tiedä, miten suhtautua asiaan: onhan toki kiinnostavaa, että viihteellinen kirja, jolla on lukijoita ympäri maailmaa kirjan käännösten kautta, ottaa kantaa kaikkeen väärään, mutta toisaalta: onko sillä sitten mitään merkitystä, koska tuntuu, että kaikissa Intiasta kertovissa kirjoissa on kutakuinkin samat asiat esillä. 

Kirja on tarinana kuitenkin kiva, ja juurikin lopun käännös saa kiinnostumaan kirjasta uudelleen siinä vaiheessa, kun se alkaa tuntua liian selvältä. Erityisesti sen takia, että en Swarupin edellisen kirjan takia odottanut tältä kirjalta oikeastaan yhtään mitään, kirja oli odotettua parempi ja tykkäsin lukea kirjaa. Kirjaa lukiessa pystyin näkemään tarinan myös elokuvana, joten sitä odotellessa.... suosittelen tätä kirjaa! 

Kirjan on lukenut myös ainakin Notkopeikko. 

Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset
2013, WSOY
Accidental Apprentice 2013
409 sivua

Jukka Behm: Lahjoja norsujumalalle

Jukka Behmin Lahjoja norsujumalalle (2013, Tammi) on tosi jännä teos. Jotenkin ei ole tullut mieleenkään, että kotimainen kirjailija kirjoittaisi Intiaan sijoittuvan salapoliisikirjan. Vaikka on Behm kirjoittanut aiemmin toki Dr. Mumbai -kirjan, jossa intialainen lastenpsykiatri asuu Suomessa. Behm on kirjoittanut myös teoksen Matkoilla, jossa seikkaillaan Thaimaassa, ja joka kuuluu ehdottomasti niihin kirjoihin, joihin aion tarttua "piakkoin". On muuten aivan mahtavaa, että Aasia alkaa näkyä ja kuulua kotimaisessakin kirjallisuudessa! Itselleni iskee näin vuoden pimeimpänä aikana kaukokaipuu, jota lievitän mm. kirjojen avulla - edessä on kirjoja Aasiasta ja muista kaukomaista, hieman liiankin läheisen ja realistisen Opettajainhuoneen jälkeen tätä irtiottoa aivan oikeasti alkoi kaivata! 

Kirjan takakannessa kirjaa verrataan tietenkin Mma Ramotsween, sillä samoin kuin botswanalaisetsivä myös Behmin Patil ratkaisee arkipäivän ongelmia ja rikoksia, eikä ratko suuria murhavyyhtejä. Elämä on leppoisaa, sillä hra Patil on jättäytynyt päivätyöstään ja hoitaa pyöräkorjaamossa paitsi pyöriä myös päivänpolttavia asioita, kuten tässä ensimmäisessä kirjassa Ganaka Kanderan kuolleelta vaimoltaan saamien kirjeiden arvoitusta. 

Ganaka Kandera, vaatekaupan räätäli ja omistaja on mennyt uusiin naimisiin. Elämä on onnellisella pohjalla, mutta hänen nuorikkonsa alkaa saada kirjeitä Kanderan entiseltä vaimolta. Kirjeissä vaimovainaa vaatii rahalahjoja Ganeshalle, norsunpäänmuotoiselle jumalalle. Eikä jumalia ole hyvä suututtaa. 

Adhikara Patil, jolle Kandera avautuu kirjeistä, alkaa tutustua Kanderan lähipiiriin ja vierailee paitsi tämän kotona myös työpaikalla. Ihmisten haastatteleminen ja myös miljöiden tarkka tarkastelu johdattavat Patilia kohti syyllistä. Yksi tärkeä auttaja Patilin työssä on myös tämän äiti, joka "tuntui nauttivan siitä, että tiesi enemmän kuin poikansa."

Tässä kirjassa kaikki ovat ihanan leppoisia, mutta myös pienesti paheellisia - Adhikara Patil tykkää savutella sikareita ja juoda lasillisia. Aivan kuten hänen äitinsäkin. Pyöräkorjaamon omistajana Patil auttaa niitä, joilta puuttuu pyörä tai jotka tarvitsevat pyöräänsä hankkiakseen elantonsa. Siis tavallaan Patil on arkipäivän sankari  ja heikoimpien auttaja. Niinpä hän selvittää myös varastettujen polkupyörien kauppaa, samaan leppoisaan tapaansa kuin kirjeidenkin arvoitusta. Leppoisuus onkin tämän kirjan parhaita puolia - kirjaa lukiessa hiipii hyväntuulisuus mieleen ja jää sinne pitkäksi aikaa.

Pyöräkorjaamon pitäminen oli Adhikaralle harrastus. Se oli hänelle hupia tai terapiaa, jota hän oli määrännyt itse itselleen. Miten sen nyt otti. Hän oli eläkeläinen, vaikka oli ollut vasta äskettäin nuori mies ja astumassa uraputkeensa, joka oli pitkä ja kapea ja jossa ei hohkanut poistumisreittiä lupailevaa vihreää valoa. Hän oli kavunnut nyt putkesta ulos ja auringonvaloon. Hän sai keksiä itselleen haluamaansa tekemistä tai olla tekemättä sitä, minkä oli keksinyt. 

Miten Adhikara Patil pärjää sitten Tarquin Hallin luoman Vish Purin (katso ja katso) rinnalla? Mielestäni aivan hyvin, sillä salapoliisit ovat tarpeeksi erilaisia ja siinä missä Vish Puri (vai Tarquin Hall) haluaa pistää kirjaan koko Intian, riittää Behmin Patilille yhden intialaiskorttelin elämä. Maailmaan mahtuu ehdottomasti kaksi länsimaisen kirjailijan luomaa intialaisetsivää. 

Kirjan ovat lukeenet myös Lukutoukka Krista ja TuijaTa. 

Jukka Behm: Lahjoja norsujumalalle

2013, Tammi

219 sivua