EM-loppukiri: Tsekki / Portugali / Puola

Milan Kundera: Tietämättömyys

2002 WSOY

L'ignorance 2000

suomentanut Annikki Suni

154 sivua

Milan Kundera on yksi vanhemmista lempikirjailijoistani, jonka teoksia luin aikana, jolloin en aivan täysin ymmärtänytkään hänen teostensa hienoutta. Olemisen sietämätön keveys on teos, johon palaan aina uudestaan löytääkseni jotain uutta. Tietämättömyys (2002, WOSY) tuli edustamaan EM-kisamaiden Tsekkiä, joka ei kisoissa pärjännyt, mutta kirjallisuuden puolella pärjäsi taas hyvin. 

Tietämättömyys-teoksen kantava teema on emigrantit, jotka ovat lähteneet Tsekeistä neuvostoarmeijan vyöryessä Prahaan vuonna 1968. Irena on yksi heistä, jotka lähtivät maasta. Hän on asunut Pariisissa kaksikymmentä vuotta, kunnes vihdoin palaa maahansa ja kotikaupunkiinsa. Matkalla hän tapaa sattumalta lentokentällä Josefin, jonka muistaa opiskeluvuosiltaan. Irenalla ja Josefilla on täysin erilaiset muistot toisistaan, ja muistojen erilaisuus saa aikaan sen, että he tapaavat toisensa täysin erilaisin odotuksin. Molemmat hakevat toisistaan jotain mennyttä, jota eivät löydä enää Prahasta. 

Kirjassa pohditaan nostalgiaa ja sen merkitystä aina Odysseuksesta alkaen. Myös Odysseus purjehti matkoillaan kaksikymmentä vuotta, kunnes palasi Ithakaan. Miten emigrantit, joilla ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta paluuseen, kokevat maansa jälleen sen nähdessään ja tavatessaan ne ihmiset, jotka jättivät taaksensa. Paikat ovat muuttuneet, ihmiset ja sukulaiset eivät ole heistä puhuneet vuosiin, koska ovat pelänneet loikkaamisen vaikuttavan omaan elämäänsä. Ovatko emigrantit enää kenenkään muistoissa? Kun kaupunki ja suku ei tunnu kodilta, tuntuu kieli paikalta, jonka voi tuntea kodikseen, ajattelevat Irena ja Josef.

Kunderan teosta oli ilo lukea, sen mietintää kodista ja elämästä toisaalla. 

*********

Antonio Tabucchi: Kertoo Pereira

1996, Tammi

Sostiene Pereira, 1994

suomentanut Liisa Ryömä

176 sivua

Portugalia edustaa kirjallisuuskatsauksessa hieman yllättäen italialainen Antonio Tabucchi, jonka teoksessa Kertoo Pereira (1996, Tammi) eletään Lissabonissa. Tarkemmin vuodessa 1938, jolloin Portugali eli yksinhallitsija Salazarin vallassa. 

Pereira on työssä journalistina lissabonilaisessa lehdessä, johon kirjoittaa kulttuuritekstejä. Hän voi kirjoittaa näennäisen itsenäisesti juttuja kirjailijoista, joista haluaa, mutta huomaa, että on ottanut liiallisia vapauksia. Lehden päätoimittaja huomauttaa, että tekstien pitäisi kertoa sellaisista kirjailijoista, jotka ajattelevat Portugalista isänmaallisesti. 

Pereira tutustuu journalistiharjoittelijaan, nuoreen Monteiro Rossiin ja tämän tyttöystävään Martaan. Nuoret saavat Pereiran tekemään asioita, jotka ovat hieman epäilyttäviä. Tämän Pereira huomaa ainakin siinä vaiheessa, kun poliisi tulee etsimään Rossia. Pereiran on aika miettiä, uskaltaako hän tehdä asioita päätoimittajan toiveiden (käskyjen) vastaisesti. 

Kirja toi palan maailmaa, joka oli päässyt minulta unohtumaan/ olemaan tietymättömissä: Portugalin Salazarin aika ei tunnu kovinkaan tutulta, joten ihan hyvä idea lukea eurooppalaista kirjallisuutta: paljon on tapahtunut Euroopan historiassa. 

Ja Portugali upeasti (ja hieman yllättäen) finaalisssa sunnuntaina!

**************

Eva Weaver: Jacobin takki 

2013, WSOY

The Puppet Boy of Warsaw, 2013

suomentanut Anna Lönnroth

359 sivua

Puolasta kertoo Eva Weaverin Jacobin takki (2013, WSOY), jossa ajankohta on toinen maailmansota. Eurooppalaisessa kirjallisuudessa sota onkin tapahtuma ja ajankohta, joka jakaa sekä maanosan historiaa ja luonnollisesti kirjallisuutta: Tabucchin kirjassa eletään kuohuntavuosia, jotka edelsivät sotaa, Kunderan teoksessa sodan jälkeistä aikaa, jossa kylmä sota vaikutti pitkään ja tapahtumat historiassa sekä ihmisten elämässä kulkivat Neuvostoliiton vaikutuspiirissä omalla tavallaan. 

Jacobin takki kertoo ajasta myrskyn eli sodan aikaan. Jacob on nuori poika, joka elää Varsovassa. Hän on juutalainen ja elää kaikki ne hetket, joiden aikana juutalaisten elämään ja elämänpiiriä kutistetaan. Ensin juutalaiset eivät voi käyttää samoja ratikoita, käydä koulua, sitten heidät ahdetaan juutalaisghettoon ja sitten alkavat kuljetukset keskitysleireille. Kaiken kurjuuden, nälän ja epätietoisuuden keskellä Jacobilla on isoisän takki, joka on täynnä salataskuja. Näihin taskuihin mahtuvat kaikki pienet nuket, joilla Jacob viihdyttää ihmisiä: nukketeatterilla nälkä ja kuolema pysyvät vähän aikaa mielestä poissa. Nuket pitävät Jacobia hengissä hieman paremmin ja varmemmin ja iso takki mahdollistaa sankariteot ghetossa. 

Kirja kertoo karmaisevista tapahtumista ja kysyy kahta asiaa: miten oli mahdollista, että kukaan ei nähnyt, mitä tapahtui silmien edessä? Miksi ne ihmiset, jotka näkivät gheton naapurissa tapahtumat, olivat hiljaa? Kirjassa kysytään myös: miksi juutalaiset eivät nousseet kapinaan ennen kuin oli liian myöhäistä? 

Kirjan rakenne on outo, sillä itselleni tämä oli Jacobin tarina. Kun kirjassa siirryttiin osaan kaksi ja kolme, en ollut tarinassa enää niin intensiivisesti mukana. Empatiani ei riittänyt saksalaissotilaalle, josta toinen osa kertoi, aivan näin pian sodan tapahtumien jälkeen. Toinen osa olisi voinut olla kokonaan pois. Vaikka ymmärränkin tarinan: lapsenlapset eivät voi ottaa vastuuta isovanhempiensa teoista. 

**********

EM-kirjallisuutta tulossa vielä muutaman kirjan verran, postaukset taitavat mennä ensi viikolle. Otetaan vaikka Hesa Cupin kunniaksi yksi ylimääräinen viikko. Hesa Cup siis alkaa maanantaina ja kestää koko viikon. 

Luca Caioli: Ronaldo / Jimmy Burns: Maradona

Minerva on julkaissut suomeksi joukon jalkapallotähtien elämäkertoja, joista luin Ronaldon ja Maradonan elämäkerrat saadakseni pari maata Kirjallisuutta futis-maista -haasteeeen luettua. 

Luca Caioli on kirjoittanut Cristiano Ronaldosta kirjan Ronaldo - elämäntarina (2013, Minerva kustannus), jossa käydään läpi portugalilaisen Ronaldon elämää sen käännekohdissa. Cristiano on madeiralaispoika, joka mieluummin kuin teki kotitehtäviään oli potkimassa palloa ulkona. Jalkapallo vei niin kokonaan, että lahjakas poika sai sopimuksen 12-vuotiaana lissabonilaiseen Sporting-seuraan. Hän muutti seuran asuntolaan, ja joutui pärjäämään elämässään ilman vanhempiaan. Aika oli vaikeaa, mutta Ronaldon kasvoi pelaajana ja ihmisenä aikuisen mittoihin. 

Ronaldon ura vie nuorta miestä Englantiin ja Espanjaan. Kirjassa kerrotaan suurimmat Ronaldon onnistumiset seuroissa ja maajoukkueessa. Yksityiselämää tässä kirjassa ei hirveän paljon pääse tirkistelemään, oikeastaan vain sen verran, mitä julkisuudessa ja mediassa on käsitelty. Englannissa asuessaan ja pelatessaan Ronaldoa syytettiin raiskauksesta ja toisessa vaiheessa Ronaldo tunnusti Facebookissa isyytensä. Yksityistä kirjassa on myös se, miten Ronaldoa jännittää, saako hän vuoden parhaan pelaajan palkinnon, mutta pääosin kirjassa kerrotaan, miten missäkin pelissä käy ja miten Ronaldo haluaa olla maailman paras jalkapalloilija. Ronaldolla on vain niin huono tuuri, että samaan aikaan pelaa myös eräs Messi, joka on Ronaldoa hieman parempi melkein aina.  Sanoisin, että hieman pinnalliseen tyyliin kirjoitettu kirja, joka antaa Ronaldosta edelleen aika koppavan kuvan. Sellaisen ihmisen, joka kommentoi näin: 

"He ovat kateellisia minulle, koska olen rikas, komea ja suuri jalkapalloilija."

Cristiano Ronaldo ei ole koskaan ollut oma suosikkini jalkapallomaailman suurista tähdistä, ja hieman toivoin, että tämä kirja olisi tuonut tietooni jotain uutta Ronaldosta, mikä olisi saanut minut pitämään hänestä. Ei tuonut, vaan pidän Ronaldoa edelleenkin kouluja käymättömänä poikana, joka haluaa olla maailman paras jalkapalloilija, mutta ei oman ulkonäkönsä ja jalkapallon lisäksi välitä muista asioista maailmassa. En liiemmin innostunut Ronaldon pelistä MM-kisoissakaan, joissa kikkailu ja kiukuttelu onnistui, mutta vaparit ja maalinteko eivät (linkki youtube-koosteeseen).

Luca Caioli: Ronaldo - elämäntarina

2013, Minerva kustannus

Ronaldo - The Obsession for Perfection, 2011

273 sivua

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaaste: Portugali. 

Jos Caiolin Ronaldo-kirjasta jäi nopeastikirjoitetun ja pinnallisen kirjan jälkifiilis, niin Jimmy Burnsin Maradona - Maailman paras jalkapalloilija? -kirja oli aivan toista maata. Alun perin vuonna 1996 julkaistu kirja kertoo Maradonan elämästä ja urasta taustoineen niin laajasti, että lukija voi uuvahtaa välillä. 

Oikeastaan kirjassa on niin paljon kaikkea, että kirjasta on yhtä vaikeaa kirjoittaa kuin Ronaldo-kirjasta, jossa oli taas niin vähän kaikkea, että siitä oli vaikea kirjoittaa. Kirjoitan nyt siitä, mikä jäi päällimmäisenä kirjasta mieleeni. 

Maradona syntyi argentiinalaiseen slummiin, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet maaseudulta. Maradona potkiskeli palloa koko ajan, koska hän ei halunnut olla ahtaassa asunnossa, pölyn ja lian keskellä, koska hökkelikylässä ei ollut fudiskenttää. Kirjassa käsitellään aina kunkin Maradonan elämänvaiheen kohdalla laajemmin yhteiskuntaa ja Burns kertookin, miten Argentiinassa suurin osa mustista ja intiaaneista oli kuollut vähitellen valkoisten tultua maahan. 

Valtaapitävien mukaan todellinen argentiinalainen oli puhdasta, mielellään pohjoiseurooppalaista alkuperää oleva valkoinen ja omisti suuren tilan pampalla sekä pramean talon Buenos Airesissa. 

Maradonasta tuli niin tärkeä henkilö kahdesta syystä: hänen köyhyydestä rikkauksiin -tarina on iskenyt koko maailmassa ja koska hän pääsi maineeseen pelitaitojensa, eikä suhteiden avulla. Lisäksi Maradona oli tummapäinen ja tummaihoinen pelaaja, joka oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että jalkapallo ei ollut enää vain valkoisten peli. 

Maradonan jalkapalloura eteni nopeasti, koska hän oli niin paljon muita parempi ja voi kikkailla koko kentällisen toisen joukkueen pelaajia. Ura etenee vailla pettymyksiä ja Maradona alkaa uskoa olevansa muita parempi ja jumalan asemassa pelikentällä. Aivan samoin kuin Ronaldo Maradonakaan ei elä normaalia elämää, vaan hän pelaa jalkapalloa täyspäiväisesti jo hyvin nuoresta, koulu ja läksyt ovat aivan toissijaisessa asemassa hänen elämässään. Menestys ja rikkaus johdattavat Maradonan naisten ja päihteiden maailmaan. Ainoa pettymys uralla on se, ettei Maradonaa valita vuoden 1978 MM-kisajoukkueeseen ja elämä Barcelonassa, jossa Maradonan paikka lähes jumalana joutuu koetukselle. Elämä Kataloniassa paikallisten kanssa ei ole kovin auvoista, niinpä Maradona raahaa omat sukulaisensa ja ystävänsä paikalle, ja ystävystyy Barcelonassa asuvien argentiinalaisten kanssa. Näin hän pystyy jatkamaan elämäänsä omiensa parissa. 

Maradona jatkaa uraansa Napolissa, jossa hän alkaa sotkeutua yhä enemmän rikolliseen toimintaan samalla kun juhliminen ja huumeet ja naiset valtaavat hänen elämänsä entistä räikeämmin. Maradonan elämä on välillä niin kaaosmaista, että ihmettelen syvästi, miten hän on voinut keskittyä pelaamiseen missään vaiheessa (, jos kirjan jutut pitävät paikkansa). Myös talous horjuu jatkuvan juhlimisen, sukulaisten elättämisen ja pieleen menneiden bisnesten takia. 

Päästään vuoteen 1986, joka on tärkeä vuosi Maradonan uralla. 

Vaikka Diego Maradonan uraan liittyy paljon epäselvyyksiä, hänen roolistaan vuoden 1986 maailmanmestaruuskisoissa Meksikossa ollaan lähes yksimielisiä. Harva yksittäinen pelaaja oli ennen häntä noussut MM-kisoissa samanlaisen mediahuomion ja yleisen suosion kohteeksi. 
- - 
Villa Fioritosta ponnistava 25-vuotias oli valinnut atsteekkien pääkaupungin paikaksi, jossa kruunaisi itsensä jalkapallon kuninkaaksi.

MM-kisoissa huomiota keräsi erityisesti Argentiinan ja Englannin välinen ottelu, koska maat olivat sotineet Falklandissa. Pelissä ja sen jälkeen puhutti taas Maradonan "Jumalan käsi" -maali (linkki), jonka tuomari hyväksyi englantilaisten purnaamisesta huolimatta maaliksi. 

Uran loppua kohden Maradonan ongelmat, joita aiheuttaa juhliminen, naiset, huumeet, lääkkeet, kivut, pettävät ystävät ja pettävä mielenterveys, tipauttavat Maradonan huipulta. Koko kuvio romahtaa vuoden 1994 MM-kisoissa, joissa Maradona jää kiinni doping-testeissä ja lähetetään kotiin. 

Kirjassa tapahtuu paljon asioita, Barcelona ja Napoli tulevat eläviksi maailmoiksi. Kirjaa oli kiinnostava lukea juuri kaiken taustatiedon takia, mikä saattaa tehdä kirjasta sekavan, varsinkin jos ei jaksa keskittyä kaikkeen ylimääräiseen tietoon. Minusta kirja ei ollut sekava, ehkä pääsin eläytymään siihen niin hyvin käynnissä olevien MM-kisojen takia. Alkuviikosta seurasin vielä Hesa Cupiakin, jossa tulevaisuuden maradonat iskivät maaleja. 

Kirjaa lukiessani jäin pohtimaan sitä, että minkälainen tulkinta Burnsin kirja on. Maradonan sekavassa maailmassa oli paljon toimijoita, joilla kaikilla tuntui olevan monimutkaisia intressejä: kenen näkökulmista tämä kirja rakentui? Joka tapauksessa, helppoa Maradonan tai tähden elämä ei tunnu olevan, onneksi junnuilla Helsingin kentillä ei ole vielä tietoa jalkapallotähtien todellisesta maailmasta, vaan he saavat potkia pelkästä ilosta.

Kirjasta muualla: Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus. 

Kirjallisuutta futis-maista -lukuhaaste, Argentiina. 


Jimmy Burns: Maradona - Maailman paras jalkapalloilija?
2014, Minerva
Maradona - The Hand of God, 1996, 2010
suomentanut Juuso Arvassalo ja Katri Tenhola
347 sivua

José Saramago: Elefantin matka

Elefantin matka on ensimmäinen lukemani Jóse Saramagon kirja, joten minulle tuli yllätyksenä muutama Saramagon käyttämä tyyliseikka: hän kirjoittaa erisnimet pienellä ja dialogeissa repliikit erottuvat toisistaan vain pilkuilla. Ensimmäisessä dialogissa asia pisti silmään, sitten siihen tottui - ja yritän päästä yli myöskin siitä, että muutama päitä hajottava kielenhuollon tunti on tullut pidettyä turhaan, jos kaikki lukisivat vain Saramgoa ja kirjoittaisivat kuin Saramago.

Koska Saramago on valinnut tällaiset kirjoitustekniset seikat niin kokoan itseni ja jatkan matkaani. 

Itse menetin sydämeni norsuille, elefanteille pari vuotta sitten, jolloin pääsin tutustumaan eläimiin ihan kosketus- ja matkustusetäisyydellä. 

Siksi varoituksen sana heti alkuun: 

en pysty objektiivisesti kirjoittamaan tästä kirjasta, 

jonka päähahmona on 

elefantti nimeltä Salomo. 

Salomolla oli jo sydämeni ennen kuin aloin lukea kirjaa.

Elefantti ei ole harmaa kuin hiiri vaan hiiri on elefantti. Ja se lisäisi, Hieman kunnioitusta, jos saan pyytää. 

Kirjan loppupuolella oleva lainaus kuvastaa hyvin niitä ajatuksia, joita elefantit ovat minussakin herättäneet. 

Tuo äärettömän mahtava, vahva ja iso eläin, joka voisi murskata itseään paljon ihmiset, on myös kamalan kiltti ja ystävällinen eläin. 

Juuri siksi, että se sietää ihmisiä. 

Jos mietitte tilannetta toisinpäin, olisivat elefantit murskaantuneet ja aikapäivää sitten.  

Itse tarina kirjassa pitää sisällään sen, että Portugalin kuningas aikoo lähettää elefantin Itävaltaan Wieniin, vaimonsa serkulle kihlajaislahjaksi.

Matkalla Salomoa hoitaa tämän hoitaja, Subhro.

Sekä eläin että hoitaja on tuotu Intiasta, joka oli Portugalin siirtomaa (tai osa Intiasta, lähinnä Goa, joka muuten on Intian vaurainta aluetta). Matkasta jäi mieleeni kaksi asiaa: 

se, kuinka elefantti osoittautuu olevan tunteellinen ja ymmärtävä eläin, kun tämä hyvästelee matkalla mukana olleita miehiä, jotka kääntyvät takaisin Portugaliin. 

Se hyväili miehen hartioita ja päätä kärsällään niin lempein liikkein, että ne vaikuttivat lähes ihmisen kosketukselta - - Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa eläin jätti kouriintuntuvat jäähyväiset ihmiselle, aivan kuin se olisi ollut velvollinen osoittamaan tälle ystävällisyyttä ja kunnioitusta, mitä meidän käyttäytymisnormistomme eivät missään nimessä tue, mutta mikä saattaa olla tulikirjaimin kirjoitettuna elefanttien perustuslakeihin. 

Samalla kum elefantit saavat ansaitsemansa kunnioituksen, Saramago kirjoittaa ihmiskunnan ongelmista ja näyttää, minkälaisia ihmiset ovat. 

Matkalla Salomo koki myöskin kovia, sillä Alppeja ylittäessä siihen tuli jääkerros, jota lämpimään tottunut Subhro ei myöskään saanut irtoamaan. Kuvitelkaa viime talven jäljiltä, millaiselta jääkerros mahtaa tuntua! Matkallaan Salomo myös tekee ihmeen, Subhron avustukella tosin, mutta ihme (elefantin polvistuminen) oli asia, jota katolinen kirkko tarvitsi, kun luterilainen uskonto valtasi jalansijaa Euroopassa. Olisiko tässä itsensä ateistiksi luokitelleen Saramagon kannanotto uskontoihin.

Matka päättyy hyvin ja Salomo (tai Suleiman, joksi se oli uudesti nimetty) nauttii ansaitsemastaan ruoasta ja juomasta.

Saramagon kirjoitustyyli on hersyvä, hän eksyy viehkeästi sivupoluille aiheesta kuin aiheesta. Lisäksi hän jatkuvasti kirjailijana kommentoi tekstiään ja tyyliään:  

Meillä on siis tässä kertomuksessa kaksi rinnakkaista puhetasoa jotka eivät koskaan kohtaa, yksi on tämä jota voimme surata vaivatta ja toinen se joka pysyy tästä eteenpäin vaiti. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Väliin Saramago ujuttaa myöskin viisauksia elämästä, maailmasta ja ihmiskunnasta. Ihmisistä kirjasta saa hieman pessimistisen kuvan, samoin uskonto saa kritiikkiä:

ihminen on tehty sellaiseksi että hän voi yhtä hyvin uskoa saavansa hiukset kasvamaan liotetulla elefantinkarvalla kuin kuvitella että hänen sisimmissään on jokin ainutkertainen valo joka johdattaa häntä pitkin elämän teitä.

Pidin teoksesta todella paljon.

Jo senkin takia, että elefantti oli juuri niin symppis kuin itse olen niiden  ajatellut olevan.

Elefantti tekee työnsä kitisemättä ja valittamatta, ei kuitenkaan täysin alistuneena.

Elefantilla kun on voimaa niin halutessaan heittää itseään pienempi ihminen selästään tai murskata pieni ihminen voimillaan.

On vain mahtavaa, ettei näytä kaikkia voimiaan kuin silloin, 

kun on pakko. 

Sanoisin, että suurinta viisautta.

Saramagon muut viisaudet sopivat hyvin elefantin seuraksi. 

Taidan lukea jatkossa muitakin Saramgon teoksia, niitä joita Saramago ehti kirjoittaa. 

Hän kuoli viime vuonna.  

Hesari,

Hesarin lukupiiri, 

Riina,