Otavan kirjasto: Noah Hawley: Ennen syöksyä & Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Noah Hawley: Ennen syöksyä 

2017, Otava

Before the Fall 2016

suomentanut Markku Päkkilä 

484 sivua

Noah Hawley oli minulle etukäteen täysin tuntematon kirjailija, mutta huomasin kirjan kansliepeestä, että Hawleylta on tullut aiemmin suomeksi toinenkin teos (Kaikki sanovat tahdon). 

Kirjaa aloittaessani mietin, että miten tämä mahtuu Otavan kirjasto -sarjaan, koska teos vaikutti kevyeltä jännitysromaanilta. Kirjan lukeminen oli helppoa ja nopeaa. Pidin rakenteesta, jossa tarinaa kerrottiin eri henkilöhahmojen näkökulmasta. 

Juoni kirjassa on lyhykäisyydessään se, että pienkone putoaa mereen, ja vain kaksi henkilöä selviytyy, kun taitelijana elävä Scott ui pitkän matkan rannalle ja raahaa myös 4-vuotiaan JJ:n mukanaan. Scottia pidetään sankarina, mutta toisaalta moni henkilö haluaa selvittää, miksi pienkone syöksyi veteen, eikä Scott ole epäilyjen ulkopuolella. 

Tarina on aikalailla kaamea, sillä kukapa haluaisi lukea lentokoneen syöksystä. Mutta toisaalta kirjan tarina vie niin nopeasti eteenpäin, että kirjaan uppoutuu. Mitä kenenkin henkilön taustalla on, ja mitkä syyt johtivat lentoturmaan. Tykästyin Hawleyn kerrontaan ja päätin kaivaa esiin hänen aiemman teoksensakin. 

Helmet-haasteessa kohta sankaritarina on jo täynnä, joten laitan kirjan kohtaan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia - haluaisin oppia uimaan edes kymmenesosan niin hyvin kuin Scott

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat 
2017, Otava
The Uninvited Guests 2012

suomentanut Marianna Kurtto 
291 sivua 

Sadie Jonesin kirjoista minulla oli mukava maku, sillä olin aiemmin lukenut kaksi hänen suomennettua teostaan (täällä). Kutsumattomat vieraat sijoittuu kauempaan ajankohtaan kuin kaksi aiempaa teosta. Oikeastaan minun oli todella vaikeaa kirjaa aloittaessa sijoittaa kirjaa mihinkään ajankohtaan, ja vasta sivulla 201 mainitaan ensimmäisen kerran joku ajankohta: vuosi 1878, jolloin kirjan henkilö Charlotte asuu aiemmassa asuinpaikassaan. Kirjassa eletään hieman tätä myöhempää vuotta. 

Kirjan miljöö on kartano, jota juurikin Charlotte asustaa yhdessä jo aikuisten, ja yhden pienemmän, lastensa ja uuden miehensä kanssa. Talossa valmistaudutaan tyttären syntymäpäiväjuhlia varten. Mutta juhlavalmistelut katkaisee läheisellä junaradalla tapahtuva onnettomuus. Junaliikenne katkeaa, ja matkustajat lähetetään kartanoon. Myös Charlotten menneisyydestä saapuu eräs kutsumaton vieras taloon. 

Tarinassa seuraa vajaa 300 sivua säntäilyä kartanon sisällä: mistä saada ruokaa vieraille, missä he nukkuvat - ja miten heidät pidetään erossa omasta väestä? Miten syntymäpäiväjuhlat voidaan viettää kaiken hälinän keskellä? 

Täytyy myöntää, että tarina ei vetänyt minua puoleensa juurikaan, vaan välillä luin Hawleyn teoksen, minkä jälkeen palasin lukemaan Jonesin kirjan loppuun. Jotenkin en vain tajunnut tätä kirjaa: Ensinnäkin en ymmärtänyt, mihin ajankohtaan tämä teos liittyy? Toisekseen en tajunnut, keitä ja miksi nämä kutsumattomat vieraat olivat talossa? En tiedä, oliko syy kirjassa vai lukijassa, mutta en vain tajunnut tätä kirjaa. Ja tosiaan, oli kivempaa lukea Hawleyn selvä ja suora kirja tämän tarinan välissä. 

Viikon luetut: Viha jonka kylvät - Operaatio onni - Miten valo putoaa

Angie Thomas: Viha jonka kylvät 
2017, Otava
The Hate U Give, 2017 
suomentanut Kaijamari Sivill 
397 sivua 

Angie Thomasin teos Viha jonka kylvät (2017, Otava) tuli vastaani kirjaston uutuus-luettelosta, jota aika usein selailen. Thomas kirjoittaa mustista nuorista, jotka elävät mustien asuinalueella. Alueella, jossa Starr-nimisen teinitytön isä opettaa tyttärelleen, miten käyttäytyä, jos poliisi ikinä sattuu pysäyttämään tämän. Valitettavasti Starrin ystävälle ei ole kukaan opettanut, että poliisin pysäyttäessä täytyy aina pitää kädet näkyvissä. 

Starrin vanhemmat tekevät kaikkensa, että heidän lapsensa saisivat asuinaluettaan paremman elämän. Siksi he kuskaavat lapsiaan kouluun toiselle alueelle. Sinne, missä asuvat ja käyvät koulua valkoiset. Mutta Starr asuu mustien alueella ja hän on musta. Starr elää kahdessa maailmassa, ja yrittää elää niin, etteivät nämä kaksi maailmaa kohtaa toisiaan. Eläminen kahdessa maailmassa on kuitenkin raskasta, ja Starrin on päätettävä, voiko hän koulumaailmassa luottaa ystäviinsä niin, että päästää heidät myös toiseen maailmaansa. 

Teoksessa seurataan näitä kahta erilaista maailmaa. Jos teinin on vaikea elää kahdessa niin erilaisessa maailmassa, niin lukijalle tulee vähintäänkin kiusallinen olo siitä, että nämä maailmat ovat mahdolliset. Voiko maailmaa muuttaa niin, että erilaiset maailmat ovat lähempänä toisiaan? 

Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa normaalilta. 

Vaikka kirjassa on paljon nuortenkirjallisuuteen ominaista (ihastumista, ystävyyssuhteita, musiikin sanomaa), on kirjassa paljon myös aikuisille. Vähintäänkin se avaa silmät: onko maailma oikeasti tällainen? Kirjasta lisää mm. Ompun blogissa. 

Taina Haahti: Operaatio onni

2004, WSOY 

335 sivua 

Operaatio onni oli lukupinossa, koska ajattelin lukea sen Helmet-haasteeseen kohtaan kirjan nimessä on tunne. Kirjan puolivälissä tajusin, että johan se tunne oli Thomasin kirjassa - mutta luin tämänkin kirjan loppuun. Olen sen joskus ostanut kirjaston poistoista, koska tykästyin Haahden kirjoihin. Operaatio onni kertoo Suvi Sivulasta, joka on uraa luova kahden lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Mies on usein matkoilla, sekä miehen etä vaimon työt vaativat uhrautumista mm. illalla, ja elämää värittää mm. ongelmat lastenhoidon suhteen. 

Suvi päättää, että heidän perheen elämän muuttaa iso valkoinen omakotitalo, josta hän alkaa haaveilla lähes pakonomaisesti. Taloa varten perheen täytyy kuitenkin ottaa lainaa, minkä jälkeen mihinkään muuhun elämiseen ei ole varaa. 

Kirjassa seurataan sitä, tuoko valkoinen omakotitalo onnen, jota Suvi niin kovasti metsästää. Viha jonka kylvät -teoksen jälkeen tällainen tarina ei hirveästi tunteita enää kuitenkaan nosta. 

Katriina Ranne: Miten valo putoaa 

2017, Gummerus 

176 sivua

Katriina Ranteen teokselta Miten valo putoaa (2017, Gummerus) odotin etukäteen paljon, sillä hänen aiemmat teoksensa Minä, sisareni ja runoteos Ohikulkijan tuoksu (täällä) viehättivät minua erityisen paljon. 

Miten valo putoaa kertoo kahdesta henkilöstä: suomalaisesta Aarosta, joka elää Lontoossa eläkeläisenä. Hän on fyysikko, joka on vaimonsa kanssa intohimoisesti tutkinut fysiikan eri aiheita. Pikkuhousuista alkaa Aaron ja alun perin bulgarialaisen Lalan kummallinen kirjeenvaihto. Lala kertoo elämästään enemmän kuin koskaan aiemmin, ja Lalaa puolestaan kiehtoo Aaron maailma. Onko näiden kahden ihmisen välillä jotain muutakin kuin sattuma - tulevatko he tärkeiksi toisilleen muuten kuin kirjeissä? Tällaisen odotushorisontin kirja tuntuu luovan lukijalle. 

Lukiessani kirjaa tuntui olo kovin kömpelöltä: tuntui, että jotain jäi teoksen hienosta kielestä ja asetelmasta tajuamatta, koska en päässyt kirjan mukana sinne, mihin teoksen alku yritti minua kuljettaa. 

Kaikkea sitä mitä näemme ei ole olemassa. Ja on olemassa paljon sellaista mitä emme näe. 

Rannalla luettua - Westö, Ahava, Suhonen, Schwitter

Kolean  kesäsään ryydyttämänä teki mieli käväistä nauttimassa auringosta ja lämmöstä jossain, missä aurinko paistaa. Espanjassa oli vielä miellyttävä +26 - +30 astetta ja aurinkokin sinnitteli näkyvillä lukuunottamatta paria päivää, jolloin taivaalle eksyi joitain pilviä. Rannat olivat siedettäviä, sillä kesäkausi on tyhjentänyt ne - ja tilaa oli nauttia, elämästä, auringosta ja merestä.  

Matkasimme Alicanteen, josta menimme pohjoisen suuntaan El Campelloon (, josta kuvat) ja etelään Torreviejaan, jossa olimme suurimmaksi osaksi aikaa. El Campello oli hiljainen paikka, jossa on asukkaita 27 384, kertoo wikipedia - ja kovin siisti. Paikkaan pääsee Alicantesta kätevästi ratikalla (numero 1 ja 3), jonka ikkunoista voi myös katsella nähtävyyksiä. Erittäin pitkä ranta näkyikin olevan Alicanten ja El Campellon välissä, olisiko Fabraquerin kohdilla. Suuntaisin varmaankin sinne, jos menisin uudelleen. 

El Campellosta suunnattiin viikoksi Torreviejaan, jossa tällä kertaa asusteltiin vuokratussa asunnossa. Saatiin tehdä omaa ruokaa, mikä on lasten kanssa matkustaessa mukavaa ja stressitöntä. Torreviejassa tarkoituksena oli rentoutua eli nauttia auringosta mahdollisimman paljon. 

Torreviejan rannat tulikin testattua, ja täytyy sanoa, että Playa del Cura ja Los Locos olivat hieman liian ahtaita ja likaisia meidän makuun. Kävimme sitten La Matassa, jossa oli tarpeeksi tilaa ja tarpeeksi aaltoja. Täällä meni koko päivä sutjakkaasti ja vajaan viiden kilometrin matkaan bussilla sai kulumaan vielä pahimmillaan 45 minuuttia. La Matan bussi lähti asunnolta parin korttelin päästä, kun jaksoi junnata kaupungin korttelit bussin kyydissä. Kaupungilla oli näin syyskuussa melkoisen rauhallista, ja hiljaista. Jos siis ei oteta huomioon haukkuvia koiria, juttelevia (toisilleen huutavia) espanjalaisia ja tööttäileviä autoja. 

Suomessa tuntuu paluun jälkeen järkyttävän hiljaiselta ja masentavan kylmältä ja kolealta. Pakostihan sitä taas on alkanut miettiä, että onko se reilua, että toisilla on aurinko ja toisilla ei.  No, ei auta muu kuin sinnitellä taas seuraavaan matkaan. 

Mukana oli myös muutamia kirjoja, tosin suurin osa ajasta meni kuunnellessa meren ääntä ja iltaisinkin tuli katseltua tv:stä futista, kun sikäläinen tv tarjoili paitsi vanhoja Barca-Real Madrid -pelejä myös junnujen pelejä aina 6-vuotiaista alkaen. Jalkapallon tila tosiaan on hieman erilainen, kun junnusta asti pelit ovat kaikkien nähtävissä - ja jokaisesta maalista iloitaan selostuksessa, oli tekijä Messi tai 6-vuotias Matteo. 

No, lukemisena oli Monique Schwitterin Kaksitoista miestä, jossa minäkertoja, nainen, alkaa miettiä elämänsä rakkauksia. Silmiin sattuu ensimmäisen poikaystävän kuolinilmoitus, josta alkaa pohdinta, minkälaista rakkautta elämä on tuonut mukanaan. Teos ei ole luettelomainen muistelmateos vanhoista poikaystävistä, vaan enemmänkin pohdintaa rakkaudesta yleensä. En osaa sanoa, veikö aaltojen kohina osan ajatuksistani, mutta hieman tipahdin kärryiltä kirjan loppuosissa, eikä tarina enää vienyt mukanaan niin kuin tarinan alussa. 

Monique Schwitter: Kaksitoista miestä 

2017, Tammi 

Eins im Andern

suomentanut Helen Moster

268 sivua

Toisena teoksena oli Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, koska westöt nyt vain on pakko lukea. Pääosissa kirjassa on rikas suomenruotsalainen suku, Rabellin perhe. Eletään 60-luvun loppua, kun kertojaminä tutustuu ensimmäisen kerran sisaruksiin: Alexiin ja Stellaan. Heillä on kaikkea sitä, mitä kertojalta puuttuu: rahaa, sukua ja iso kesähuvila. Teoksessa seurataan elämää aina nykypäiviin asti. Kuinka Alexista tulee liikemies, joka ei kaihda keinoja menestyäkseen ja kuinka Stella juoksee ympäri Eurooppaa löytääkseen elämänsä ja itsensä. Ja kuinka kertoja kirjoittaa kirjojaan, menestyy, pysähtyy, eikä koskaan pääse Stellasta eroon. 

Tapahtumapaikkana on Helsinki ja toisaalta kesämökkimaisemat, välillä käväistään mm. Portugalissa. Koko Eurooppa on temmellyskenttänä, mutta lähimmät ihmiset eivät muutu vuosikymmenien aikana, mikä alkoi lukijana ahdistaa minua. Portugaliinkin täytyy kavereiden raahautua mukaan. Jotenkin en syttynyt nyt niin paljon kuin aiemmin, vaan aloin miettiä, että miten paljon minua oikeastaan kiinnostaa lukea suomenruotsalaisten lähihistoriaa - ehkä etäännyin tarinasta hieman liiaksi? 

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

2017, Otava

Den svavelgula himlen 

Suomentanut Laura Beck

459 sivua

Matkaa ennen ja matkan jälkeen luin myös ainakin nämä teokset: Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa, jossa kertojan aviomies tajuaa, että on aina halunnut olla nainen, eikä mies. Tarina seuraa, miten mies katoaa, miten identiteetti muuttuu sukupuolen mukana. Teos oli kirjoitettu hyvin, tarina eteni, mutta jollain tavalla minua kiinnosti enemmän kirjan osiot, joissa kerrottiin Kolumbuksesta. Vaikka tarina tietenkin oli aivan omanlaisensa, jätti se minut hämmenyksen tilaan. 

Selja Anhava: Ennen kuin mieheni katoaa

2017, Gummerus

teoksessa ei ole sivunumeroita

Kun on viikon kuunnellut meren kohinaa, tuntui Pete Suhosen Poikani ja meri luontevalta jatkolta elämään. Kertojamiehen avioliitto on rikkoutunut, työura on laskussa, mutta hänellä on poika, jonka kanssa olla tämä päivä. Miehet menevät merelle, jota mies rakastaa ja toivoo poikansakin rakastavan. Mikä onkaan hienompaa kuin olla keskellä merta. Ainakin siihen asti, kun meri näyttää, mitä kaikkea se osaa. Kirjan loppu ei todellakaan ollut helppoa luettavaa, mutta muistuttaa siitä, minkälainen meri on - muutakin kuin lempeää kohinaa rannalla istuessa.

Pete Suhonen: Poikani ja meri 

2017, Kosmos-kirjat

200 sivua

Liitän kirjan Helmet-haasteen kohtaan 21. sankaritarina

Varis+Boyne+Saisio = yhteispostaus

Tuula-Liina Varis kuuluu niihin kirjailijoihin, johon olen halunnut pitkään tutustua. Huvila (2016, WSOY) tuli vastaan kirjaston pikalainoissa, ja koska takakannessa luvattiin tarinaa Turusta, teki mieli lukea turkulaista historiaa. 

Huvilassa kerrotaan tosiaan Turusta alkaen vuodesta 1929. Raakel on nuori nainen ja kiinnostuu taiteilijasta, jonka näyttelyä menee katsomaan. Raakel muuttaa miehen kanssa hirsihuvilaan Turun ulkopuolelle ja haaveilee vievänsä kulttuuria syrjäseudulle. Raakel tulee raskaaksi ja huomaa olevansa vaipanvaihtajana kotonaan. Seuraksi ja avuksi saapuu Selma, jonka näkökulmasta tarinan jatko ja loppu kerrotaan kirjassa. Ollaan vuodessa 1950 ja toinen maailmansota on vaikuttanut ihmisten elämiin. 

Teoksessa kerrotaan elämästä Turussa, jossa eletään kulttuuri- ja taitelijaperheiden keskellä. Turu näyttäytyy kuitenkin olevan kaukana muusta Euroopasta: 

 Miksi me olemme takapajula? Koska kansa on sielullisesti jähmeä eikä pysty ottamaan vastaan mitään uutta. 

Aksel, Raakelin taitelijamies, päättää muuttaa omalta osaltaan Suomen suuntaa ja muuttaa Saksaan, jossa kaikki tuntuu 1930-luvulla tapahtuvan. 

Tarina oli varsin erilainen kuin mitä etukäteen ajattelin. Tarinankäänteet olivat hieman surulliset, mutta naiset hirsihuvilassaan pärjäsivät sodasta huolimatta. Teos oli nopealukuinen ja vei lukijaa nopeasti eteenpäin historiankulussa. 

Tuula-Liina Varis: Huvila

2016, WSOY

245 sivua

Helmet-haasteessa tämä kirja kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella, koska valitsin kirjan lopulta sen takakanen tekstin perusteella. 


Variksen teoksen kanssa samaan aikaan ajoittuu John Boynen Poika vuoren huipulla (2017, Bazar) -teos. Tarina alkaa vuodesta 1936, jolloin poika nimeltä Pierrot elelee normaalia elämäänsä Pariisissa. Pierrot jää kuitenkin orvoksi, ja orpokodin kautta hänen matkansa kulkee hänen tätinsä luokse Berghofiin, korkealla vuorelle. 




Viattomasta pojasta kasvaa nuori, joka saa vaikutteensa talossa vierailevalta suurelta Saksan johtajalta. En ollut ottanut selvää kirjasta etukäteen, ja olin yllättynyt tarina saamasta käänteestä. Tarina eteni koko ajan synkemmäksi ja sitä lukiessa tuli melkein pahoinvoivaksi. En mielelläni lue toisen maailmansodan aikaisia teoksia, ja nyt tuli luettua kaksi peräkkäin, sillä Variksen teoksessa oli kovin samanlaisia viittauksia: Aksel muutti Saksaan uuden ideologian perässä. 

Boynen kirja oli taitavasti kirjoitettu, niin masentava kuin tarina olikin. Tämä teos jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa. 

John Boyne: Poika vuoren huipulla 
2017, Siltala 
The Boy at the Top of the Mountain 2015
suomentanut Heli Naski 
238 sivua

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, koska kirja kertoo ajasta, jota onneksi en ole joutunut elämään

Kahden näin samanlaisen ja masentava-aiheisen kirjan jälkeen kivan kontrastin antoi Pirkko Saision uus teos. 

Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju nonna (2017, Siltala) viehätti nimensä takia. Ja kun tutustuin kirjan ideaan, viehätti sekin minua. "Nonnasta" tulee isoäiti ja hän liittyy facebookiin, jossa jakaa lapsenlapsensa elämän sattumuksia ja sanailuja. Kukapa ei kirjoittelisi näitä hassunhauskoja ajatuksia, joita ihanat taaperot keksivät. No, näistä ajatuksista syntyy siis kirja, jossa ollaan välillä Helsingissä, välillä kesämökillä ja välillä talvenvietossa Madeiralla. Kolmivuotiaasta kasvaa tarinan mittaan kuusivuotias, eikä kuusivuotias esimerkiksi enää usko joulupukkiin, vaikka hammaskeijuun on vielä parempi uskoa. 

Teos oli mukavan leppoissa luettavaa. Lapsen sanomiset saivat miettimään kaikkia niitä hassuja juttuja, joita omat lapset ovat kulloinkin sanoneet ja hoksanneet elämästä aina vain enemmän. Erityisesti jäi mieleen huumorintajun syntymisen ihmettely: voiko alle 1-vuotias jo ymmärtää, mikä on normaalia ja nauraa epänormaalille, ihmetellään, kun Spuuki Spaiderman työntää kurkkuja korviinsa ja torahampaiksi ja pikkusisko nauraa katketaakseen. 

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna
2017, Siltala
193 sivua

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani (2017, Otava) -teos ei ole sellainen teos, jonka kuvittelin lukevani. Mutta välillä täytyy ottaa riski, ja päätin tutustua tähän teokseen, jonka kansikuva tuo mieleeni lasten satukirjat. Hieman sellainen satumainen Spielmannin kirja tosiaan on - aikuisten satukirja. 

Kymmenen unelmaani - kirjan nimi ja kansikuva yhdessä antavat vaikutelman, että teos on hieman höttöinen - ja kyllä, sellainenkin kirja on aivan täysin. Tarinan päähenkilö, Brett Bohlinger, menettää äitinsä nopealle sairaudelle ja äiti on antanut tyttärelleen kymmenen tehtävää ennen kuin tytär saisi perintönsä itselleen. Yksi tehtävistä on rakastua. 

Brett on ihmeissään, sillä hänen veljensä saa perintönsä. Äidin kosmetiikkafirman johtajuuskin viedään hänen nenänsä edestä. Brettin ei auta muu kuin alkaa toteuttaa unelmiaan, jotka hän on kirjoittanut 14-vuotiaana. Vaikka Brett miettiikin, ettei hän ole enää samanlainen kuin teinityttönä, voiko hänen äitinsä olla kuitenkin oikeassa siinä, että teinimäiset haaveet ja niiden toteutus tekisi tämän aikuisen naisen onnelliseksi? 

Muutaman takkuavan kirjan lukemisen jälkeen Spielmannin teosta oli ilo lukea. Voisi sanoa, että jäin teokseen jopa koukkuun. Tarina oli täynnä sattumuksia, joita edesmennyt äiti tuntui ohjailevan niin kuin satujen haltijakummit. Joitakin mutkia oikaistiin, mutta se ei nyt jäänyt kaihertamaan mieltäni. Kirja jätti höpsön onnellisen olon lukemisen jälkeen ja vaikka en nyt muistakaan täysin, minkälaisia unelmia itselläni oli 14-vuotiaana, aloin miettiä, mistä sitä haaveilikaan teininä. Kaiken kaikkiaan, teos jätti sen verran hyvän mielen, että laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 4. Kirja lisää hyvinvointiasi. 

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

2017, Otava

The Life List 2013

suomentanut Outi Järvinen 

381 sivua

György Spiró: Kevätnäyttely

Toinen kirja, jonka luin Unkarin- ja Budapestin-matkalla, on György Spirón Kevätnäyttely (2012, Avain), joka oli muutama vuosi sitten enemmän esillä mm. kirjablogeissa - näin muistelen. 

Kevätnäyttely kertoo henkilöstä nimeltä Gyula Fátray, joka on normi-insinööri. Eletään vuotta 1956, tarkemmin päivää 17.10., ja Fátray odottaa sairaalassa pääsyä leikkaukseen, josta jää toipumaan vielä viikoksi sairaalaan. Kun Unkarin kansannousu, 50 000 ihmisen marssi tapahtuu Budapestin kaduilla, Fátray makaa sairaalan sängyssä. Hän on kaukana kaupunkinsa ja maansa tapahtumista. Tai niin hän ainakin luulee. 

Eräänä päivänä töihin palattuaan hän huomaa olevansa keskellä juonitteluja, joissa yritetään saada syyllisiä kansannousuun. Uhkana on kuolemantuomio, sillä Fátrayn katsotaan syyllistyneen kansan vastarinnan nostattamiseen. Fátray alkaa taistella syytteitä vastaan, mutta huomaa, ettei se olekaan niin helppoa. Hänen olostaan sairaalassa ei löydy todisteita, eikä kukaan muista nähneensä koko henkilöä. Syylliseksi Fátray tuntuu sopivalta, koska hän on juutalainen ja vaihtanut nimensä unkarilaiseksi myöhemmin. Kaikki kirjassa tuntuu kulkevan sattumuksien kautta: nimen kirjaamisessakin oli ongelmia, ja nimestä ei aivan tullut, mitä Gyula halusi. 

Teoksen nimi puolestaan viittaa Fátrayn vaimon Katin järjestämään näyttelyyn, josta hän on innoissaan. Mutta näyttely jäi jotenkin pääjuonen varjoon teoksessa.

Kirjassa mennään ympäri Budapestia, mm. hotellimme lähellä Üllöi útia pitkin, Budan ja Pestin väliä Tonavan yli ja Margitinsaarella, jossa kävin matkallani uimassa. Juonta kiinnostavampaa olikin matkata Fátrayn kanssa pitkin Budapestin katuja, tietenkin Parlamenttitalollakin tässä kirjassa oltiin (ks. edellinen postaus). En olisi varmaan kiinnostunut kirjasta kovinkaan paljon, ellei sen miljöö olisi ollut vastikään nähty ja koettu. Sinällään kiinnostava lukea Kevätnäyttely Kondorin teoksen jälkeen, jossa elettiin vuotta 1936. Näistä kahdesta tuli kiinnostava katsaus Unkarin historiaan. Olisi kiinnostavaa lukea myös teoksia, joissa kerrottaisiin nyky-Unkarista, onkohan sellaisia suomennettuna? 

György Spiró: Kevätnäyttely
2012, Avain 
Tavaszi Tárlat 2010
suomentanut Juhani Huotari 
308 sivua

Helmet-haasteessa kirja löytääkin paikkansa kohtaan 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän, koska Unkarin historiasta en ole kovin tietoinen. Kansannoususta tuli luettua wikipedian kautta lisää. 

Kuvat eivät nyt liity varsinaisesti kirjaan, mutta Budapestin toiseksi hienoin nähtävyys (mielestäni) on tämä Kalastajanlinnake, sadunomainen seinämä, josta on hienot näkymät Pestin puolelle. 

Vilmos Kondor: Budapestin varjot & Budapest kuvin

Minulla on aina tapana lukea matkoilla matkakohteeseen liittyviä teoksia. Tänä kesänä käväisin Budapestissä, Wienissä ja Prahassa - luettavana oli kirjoja, jotka sijoittuvat Budapestiin ja Prahaan. Ensimmäisenä luettavaksi pääsi Vilmos Kondorin Budapestin varjot (2012, Tammi), koska minun on pitänyt lukea Kondorin kirjoja jo jonkun aikaa.

Budapestin varjot on Kondorin dekkarisarjan ensimmäinen osa. Se kertoo Unkarista, ja varsinkin Budapestistä vuonna 1936. Aikaa määrittää Unkarin pääministerin Gyula Gömbösin kuolema, joka aloittaa kirjan. Kansallismielinen ja juutalaisvastainen pääministeri luotsaa aikakauden yhteiskunnallista tilaa, eikä niinkään liity kirjan juoneen. 

Samoihin aikoihin pääministerin kuoleman kanssa Budapestistä löytyy kuollut nuori nainen. Zsigmond Gordon, joka on toimittaja, kiinnostuu tutkimaan kuolemaa, jonka tutkiminen ei paljon poliisia kiinnosta. Gordon työntää nenänsä paikkoihin, joihin ei kannattaisi ja saakin nenilleen. 

Kuolleen naisen taustalta löytyy myös liittymiä ajankuvaan, varsinkin juutalaisuuteen. 

Gordonin lähipiiristä tutustutaan hänen isäänsä ja naisystäväänsä Krisztinaan, joka miettii suhdetta Gordoniin ja suhteen tulevaisuutta. Jos jatkan kirjasarjan lukemista, niin suhteen jatkuminen on asia, joka varmasti mietityttää. Viimeistään seuraavalla Budapestin-matkalla luen lisää! 

Budapest oli matkan kaupungeista se, mikä itseäni viehätti ja pari paikkaa oli kaupungissa ylitse muiden. Tämän postauksen kuvissa niistä toinen: Parlamenttitalo, joka suurudellaan ja kauneudellaan ihastutti todella paljon. Kondorin teoksessa täällä pääministeri Gömbösin kuolemaan kunnioitettiin.

Muutenkin kirjassa viihdyttiin Budapestin miljöössä ja kerrottiin kivasti, missä milloinkin liikutaan. Oma hotelli oli keskustan ulkopuolella, ja olikin kiinnostavaa, miten Üllöntiellä kuljettiin teoksessa: Oikealla näkyi anatomian laitos, sitten Orczynpuisto, etäämmällä kurjalistokaupunginosan luhistumaisillaan olevat hökkelit. 

Üllontiellä liikenne oli vilkasta. Kuormavankkureita, hevosvaunuja, linja- ja henkilöautoja virtasi kaupungista pois. Päivä oli päättynyt. 

Vilmos Kondor: Budapestin varjot
2012, Tammi
Budapest noir 2008
suomentanut Tähti Pullinen
296 sivua

Kirjan saan myös Helmet-haasteesen kohtaan 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, sillä Vilmos Gondor on salanimi. 

Parlamentti-talon edeustalla on paljon nurmikkoa, vesielementtejä ja patstaita liittyen Unkarin historiaan. Seudulla oli miellyttävää ihastella kaunista rakennusta, upeita patsaita - ja googlaamalla selvisi, että miljöö oli vastikään laitettu nykyiseen kuntoonsa. 

Maija Asunta-Johnston: Punapukuisen naisen talo

Etsin kirjastosta unkarilaista kirjallisuutta ja törmäsin Maija Asunta-Johnstonin teokseen Punapukuisen naisen talo (2007, WSOY, 1. painos 1999). Lueskelin kirjaa mökin terasilla. Paikassa, johon kirja sopii erinomaisen hyvin. Suomalainen nainen, kahden teini-ikäisen äiti, asuu Wienissä ja ostaa Unkarin rajaseudulta mökin. Mökilleen hän matkustaa viikonloppuisin Unkarin ja Itävallan rajan yli laittaakseen puutarhaa ja myöhemmin kerätäkseen puutarhan satoa: marjoja ja rypäleitä. Elämää mökillä seurataan muutaman kesän ajan (1994 - 1997) päiväkirjamaisesti. Loputon tehtävä mökin puutarhassa alkaa lopulta kantaa hedelmää. 

Yksinäinen nainen ilman miestä Unkarin syrjäseudulla oudoksuttaa ja naista säälitään oikein urakalla. Välillä hän itsekin säälii itseään, niin paljon mökillä on tekemistä, jonka voisi tehdä joku muukin. Aikansa itseään säälittyään nainen kuitenkin tekee itse asiat. Lopulta mökin pihalle saadaan rakennettua sauna, jossa naapuritkin pääsevät rentoutumaan. On aika istahtaa ruokapöydän ympärille ja pakonomaisen mehun pullotuksen tai soseiden säilömisen sijaan tehdä 3000 palan palapeliä. 

Kirja on todellinen kesäkirja, jossa voi fiilistellä kesää ja puutarhaa. Vaikken itse ole todellakaan minkäänlainen viherpeukalo, koukutuin tähän kirjaan, koska se oli niin ihanan rauhallinen ja keskittyi kuvaamaan arkisia asioita. Miten voi olla iloinen ja tyytyväinen jokapäiväisiin elämän perusasioihin ja siihen, miten näkee luonnon kiertokulun ympärillään. Lisäksi kirjassa oli myös naisasiaa: miten keski-ikäinen nainen löytää elämälleen tarkoituksen, kun lapset alkavat olla siinä iässä, etteivät enää kaipaa äitiään joka hetkeen. 

Ihastuin kirjaan, omaelämäkerrallinen teos osui kesän rauhallisiin hetkiin. 

Maija Asunta-Johnston: Punapukuisen naisen talo 

2007, Loisto-pokkari/ WSOY, 1. painos 1999

273 sivua

Liitän kirjan vielä Helmet-haasteeseen kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, sillä kirjan välistä tipahti lappunen, jossa Merja Pukinmäen kirjastosta suosittelee kirjaa: 

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät (2009, Otava - 1. painos 1957) on ollut lukulistallani jo kauan, ja Goodreads kertoo, että olen tämän aloittanut jo pari vuotta sitten! Vihdoinkin sain kirjan luettua. 

Vartio on Suomen kirjallisuudessa tärkeä tekijä: hän toi teoksissaan suomalaiseen kirjallisuuteen modernismin Veijo Meren, Paavo Haavikon ym. kirjailijoiden kanssa. Täytyy sanoa, että vaikkapa Mereen verrattuna Vartion teos on kiinnostava ja vetävä. Ainakin omaan makuuni. 

Se on sitten kevät kertoo Annista, karjakosta, joka tulee uuteen taloon työntekoon. Tarinan aikana käy ilmi, että hän on ollut talollinen, mutta eronnut miehestään ja lähtenyt siksi etsimään toimeentuloa toisaalta. Anni on muuttanut Helsingin lähelle, koska hänen jo aikuinen tyttärensä asuu Helsingissä. Yllätysvierailu tyttären luo kertoo, ettei suhde ole kovinkaan läheinen enää. Uudessa työpaikassaan Anni kohtaa toisen työläisen, Napoleonin, joka alkaa pian lähestyä Annia. Napoleon on ahkera työmies sille päälle sattuessaan, mutta myös viina ja viekoitukset vievät tätä miestä välillä. 

Teos on rakkaustarina, mutta se kuvaa myös elämää Suomen maaseudulla. Elämää, jota ei enää ole. Keväällä lukemassani Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö -teoksessa kuvattiin myös maaseudun elämää ja epäsopivia rakkauksia. Kirjojen perusteella menneisyyden Suomi kuvataan rosoisempana kuin mikä on mielikuviemme maaseutujen Suomi ja moraalisesti puhtoinen elämä menneisyyden vuosikymmeninä. 

Pidän Vartion tavasta kertoa tarinaa: se on pienimuotoinen, mutta silti elämä välittyy kirjan sivuilta lukijalle ja pienistäkin tapahtumista tulee merkittäviä. Jostain syystä juuri nämä pienet tapahtumat piirtyvät mieleen pitkäksi aikaa, esimerkiksi Annin vierailu tyttärensä luona Helsingissä. Samalla tavalla tämä tapahtuma jää mieleen vaikuttamaan kuin Joel Haahtelan lumihiutaleiden putoileminen Mistä maailmat alkavat -teoksessa. 

Marja-Liisa Vartio on suosikkikirjalijani menneiltä vuosikymmeniltä. Tarkoituksena lukea vielä lisää hänen teoksiaan. 

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

2009, Otava - 1. painos 1957

269 sivua jälkisanoineen 

Helmet-haasteessa kohtaan: 3. Suomalainen klassikkokirja

Zadie Smith: Swing Time

Minulla on Zadie Smithin kirjojen suhteen lukuongelma. Tuntuu, että kirja pitäisi aina aloittaa uudelleen, kun sitä on jonkun aikaa eteenpäin lukenut. Swing Time (2017, WSOY) -teoksen kanssa kävi myös näin. Kun oli kirjan puolivälissä, alkoi tuntua, että jotain on taas jäänyt tajuamatta tai lukematta kunnolla. En kuitenkaan aloittanut kirjaa uudestaan, vaan pienen tauon jälkeen jatkoin kirjan lukemista. Nyt täytyy sanoa, että kirjan loppuosa oli lopulta helppo lukea, mutta se jäi myös paljon vahvempana mieleen kuin kirjan alkuosa. Äh, tuntuu siis siltä, että täytyy palata kirjan pariin vielä uudestaan. No, Valkoiset hampaat -teoksen luin kolmannen kerran, ennen kuin kirja alkoi täysin avautua. 

Swing Time kertoo kahdesta ruskeasta tytöstä englantilaisessa lähiössä. He rakastavat tanssimista, mutta lähtevät elämään eri taustoista. Minä-kertojan taustat ovat paremmat kuin hänen ystävänsä Traceyn, mutta miten paljon kauemmaksi hän elämässään lopulta etenee? Ja onko hän tyytyväinen omaan elämäänsä?

Aikuisena minä-kertoja huomaa olevansa pop-tähden apulainen ja ystävä. Ollaan Gambiassa, jossa poptähti Aimee perustaa koulua ja läsnäolollaan hämmentää kylän elämää. Aimeen seurassa minä-kertoja kiertää Afrikkaa ja Yhdysvaltoja. Samalla tarinassa päästään kurkistamaan erilaisiin ympäristöihin, joissa ruskeat tytöt, ja tietenkin myös miehet, elävät elämäänsä törmäten rotuunsa ja siihen, minkälaisia mahdollisuuksia heillä on elää. 

Kirjassa on niin paljon erilaisia henkilöhahmoja ja ympäristöjä, että olen aivan hengästynyt päästessäni kirjan loppuun. Smith kirjoittaa tapahtumia ja miljöitä lukijan eteen - ja luottaa lukijaansa, jonka tehtäväksi jää tekstin avaaminen ja merkitysten tekeminen. Kirja oli juuri niin mielenkiintoinen, että luultavasti palaan sen pariin lukeakseni vielä sen kirjan alun uudelleen ja maistellen miljöitä ja tapahtumia uudelleen. 

Kirjan on lukenut ainakin Lumiomena ja Omppu.

Zadie Smith: Swing Time

2017, WSOY

Swing Time 2016

suomentanut Irmeli Ruuska 

462 sivua

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 38. Kirjassa mennään naimisiin

Marco Vichi: Komisario Bordellin likaisin tapaus

Marco Vichi on italialainen dekkaristi, jonka teoksissa sankarina on komisario Bordelli. Luulin lukeneeni Vichin ensimmäisen Bordelli-teoksen, mutta ilmeisesti se onkin jäänyt lukematta. Komisario Bordellin likaisin tapaus (2017, Aviador kustannus) on siis ensimmäinen teos, jonka Vichiltä olen lukenut. 





Kuva Aviador Kustannus.

Marco Vichi on viisikymppinen poliisimies Firenzestä. Työkseen hän selvittää rikoksia ja vapaa-ajallaan hän pitää hyvästä italialaisesta ruoasta ja viinistä, ja naisseurasta. 

Teoksessa eletään kevättä 1964. Toinen maailmansota ja saksalaisten hirveydet ovat hyvässä muistissa sekä Vichillä että häntä ympäröivillä ihmisillä. Kirjassa kurvaillaan pitkin Firenzen katuja ja toisaalta muistellaan ikäviä aikoja sodan melskeistä. Kaikkia asioita ei todellakaan ole annettu anteeksi. 

Pienet tytöt uhreina ei ihastuttanut aiheensa puolesta minua lainkaan, mutta muuten kirjan tarina oli kerrottu mukavan lennokkaasti, ja toisaalta italialaista ruokaa ja Firenen katuja ja Arno-jokea kuvailtiin teoksessa sen verran elävästi, että tämä toimi pahimpaan Italia-nälkään - ehkä hieman lisäten sitä. 

Marco Vichi: Komisario Bordellin likaisin tapaus

2017, Aviador kustannus

Una brutta faccenda 2003

suomentanut Enneli Poli 

288 sivua

Helmet-haasteessa kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi