Álvaro Mutis: Araucaíman kartano - Lecumberrin päiväkirja

Álvaro Mutis oli minulle aivan tuntematon kirjailija, mutta hoksasin Mutisin nimen Tarukirja-blogista, jossa Margit on haastanut muutkin lukijat tutustumaan espanjankieliseen kirjallisuuteen. Pääkaupunkiseuden kirjastosta löytyy suomennettuna Mutista vain yhden teoksen verran: Araucaíman kartano; Lecumberrin päiväkirja (2000, Kookos kustannus /alkuperäiset 1973; 1960), jossa sen nimensä mukaisesti on kaksi tarinaa. Molemmat ovat lyhyitä tarinoita, joten tässä on ikään kuin kaksi miniromaania yhdessä.

 

Araucaíman kartanossa seikkaillaan sen nimensä mukaisesti kartanossa, jonne saapuu kaunis tyttö, näyttelijätär Ángela. Mutis kertoo tarinan, jonka juoni paljastuu vasta viimeisillä sivuilla, kunkin kartanossa asuvan henkilön kautta. Pitkin tarinaa siinä kyllä vihjaillaan, että jotain tapahtuu ja joku on syyllinen.

 

Tyttö oli uhri. Hän oli seitsentoistavuotias ja saapui eräänä päivänä kartanoon polkupyörällä. Ensimmäisenä hänet näki ja otti vastaan kartano. Hänen nimensä oli Ángela.

 

Ennen kuin se jokin tapahtuu, ehtii tämä nuori tyttö vierailla yhden jos toisenkin petikumppanina kartanon huoneissa. Tapahtumat saavat tarinan henkilöt lähtemään kartanosta pois yksi kerrallaan. Se, mitä tapahtuu, jääköön jokaisen uteliaan itsensä löydettäväksi.

 

Sinä samana iltana Don Graci häipyi kartanosta mukanaan palvelija, joka seurasi perässä isännän laukkuja kantaen. Kaksi päivää myöhemmin vartija pakkasi reppunsa ja ajoi Ángelan tuomalla polkupyörällä pois. Munkki pysyi muutaman päivän kauemmin. Lähtiessään hän sulki kaikkien huoneiden ovet ja viimeisenä suuren pääportin. Kartano hylättiin rankkasateiden nostattaman tuulen armoille, joka jäi ujeltamaan käytäville ja pyörimään patioille.

 

Tarina oli unenomainen, ja siinä oli mukanakin henkilöiden unia, seksuaalinen ja intohimoinen. Juuri sellainen, millainen odotinkin eteläamerikkalaisen kirjallisuuden olevan.

 

Lecumberrin päiväkirja kertoo vankilasta, jossa vangit vähän kerrassaan kuolevat pois. Vankilassa pyörii valehuumetta, joka salakavalasti iskee vankiin, kun tämä vähiten odottaa.

*********
 

Kirja kuuluu sellaisiin teoksiin, joita en olisi ilman jotain lukuhaastetta lukenut, enkä etsinyt käsiini. Ensimmäinen tarinoista piti minut otteessaan, olin jotenkin niin hämmästynyt lukemaani, että luin innolla eteenpäin; vankilatarina taas oli jotenkin astetta liian kammottava viehättääkseen minua.

 

Wikipedia mainitsee nämä Mutisin teoksiksi, joista hän sai eniten mainetta. Álvaro Mutis syntyi vuonna 1923 ja kuoli 22.9.2013.

 

Álvaro Mutis: Araucaíman kartano - Lecumberrin päiväkirja

2000, Kookos kustannus

La mansión de Araucaíma 1973; Diario de Lecumberri 1960

suomentanut Satu Ekman

91 sivua

 

 

Kirjalla osallistun kirjallisuutta fudis-maista -haasteeseeni ja myös Margitin Hola Español - haasteeseen.

Kolumbia on minulle tuttu aiemmin vain Gabriel García Márquezin myötä, nyt huomasin, että kirjahyllyssäni on myös eräs yllätysnimi Kolumbiasta - ehkä palaan vielä kevään myötä uudelleen Kolumbiaan. Tämä kirja oli ensimmäinen lukemani kirja Etelä-Amerikasta, olen iloinen ja tyytyväinen, että pääsin aloittamaan valloitusmatkani tähän jo melkein myyttiseksi kohonneeseen kirjalliseen alueeseen.

 

 

 

Fudiksesta poikani kertoi Kolumbian parhaaksi pelaajajaksi Radamel Falcaon, jonka taidonnäytteitä pääsee ihailemaan tästä: Radamel Falcao.

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

Tammikuun uudelleen luettavien kirjojen pinoon listasin myös Luis Sepúlvedan kirjan Vanha mies joka luki rakkausromaaneja (1993, WSOY). Aloittaessani kirjaa jouduin hieman miettimään, että miksi ihmeessä tämä kirja on ollut yksi suosikeistani, sillä se ei heti tuntunut kovinkaan mukavalta kirjalta. Tai sellaiselta, jota muistelisin vuosien päästä lämpimin tuntein ja kaipaisin sen sivuille. 

Luis Sepúlveda on syntynyt Chilessä vuonna 1949, mutta hän joutui lähtemään maasta Chilen vallankumouksen yhteydessä. Sepúlveda asui pakomatkallaan mm. Ecuadorissa, jossa seikkaillaan myös tässä kirjassa. Sepúlveda kuitenkin päätyi Eurooppaan, Saksaan, jossa on toiminut eri järjestöissä, esim. Greenpeacessa. 

Suomeksi Sepúlvedan kirjoja on käännetty tämän lisäksi ainakin Maailman lopun maailma, mutta kirjoja Sepúlveda on kirjoittanut paljon enemmän. 

Vanha mies joka luki rakkausromaaneja kertoo nimensä mukaan miehestä, joka lukee rakkausromaaneja. Antonio José Bolívar Proaño on syntynyt ja asunut vuoristossa, mennyt nuorena naimisiin kauniin naisen kanssa, jonka kanssa ei kuitenkaan onnistunut saamaan lapsia. Pariskunta muutti vuoristosta Amatsonia-joen varrelle toiveissaan saada parempi maa, jossa viljellä ruokansa. Vaimo kuoli, ja mies eli aikansa viidakon alkuperäisväestön, shuarien seurassa. Heidän kanssa eläessään Antonio José Bolívar Proaño oppi elämään viidakon ehdoilla, mutta hän teki erään virheen, jonka seurauksena joutui muuttamaan pois heimon mailta. Antonio José Bolívar Proaño asettautui elämään erääseen kylään, El Idilioon. 

Kylässä asuessaan mies keksii, että hän osaa lukea, ja että hän haluaa lukea. Antonio José Bolívar saa ensimmäisen kokemuksensa kirjoista, kun kylään tulee vierailulle pastori, jolta tipahtanutta kirjaa hän alkaa lukea. Antonio José Bolívar haluaa lukea llisää, mutta koska hän ei tiedä minkälaisesta kirjallisuudesta hän pitää, hän etsii myytäviä eläimiä viidakosta, joista saaduilla rahoilla ostaa kirjoja läheisestä kaupungista. 

Antonio José Bolívar huomaa, että kaikkein parasta luettavaa ovat rakkausromaanit. Niinpä hän palaa kylään, jossa aikoo elää loppuelämänsä nauttien hyvistä kirjoista, joita kylässä vieraileva hammaslääkäri tuo hänelle. 

Aluksi epäilin, että olin ihastunut tähän kirjaan viidakon takia. Jossain vaiheessa (varmaankin kirjan lukemisen aikaan) haaveilin nimittäin siitä, että lähden tutkimaan Amatsoniaan jotain sinne hylättyä, ja vielä täysin löytämätöntä, heimoa. Miten realistinen sellainen haave muuten on sellaiselle tyypille, joka inhoaa kaikkia ötököitä? Ja pelkää metsää? Sepúlvedan teoksessa luonto, sademetsä ja elämä luonnon ehdoilla on vahvasti esillä. 

Kirjassa ovat vastakkain ne, jotka osaavat elää luonnonehdoilla ja ne, jotka eivät. Antonio José Bolívarin kirjojen lukeminen ja elämästä nauttiminen häiriintyy nimittäin siitä, että viidakossa ovat käyneet gringot, jotka ovat aivan turhaan ja erittäin väärin tappaneet oselotin poikasia. Poikasten emo ja isä elävät viidakossa ja toinen eläimistä liikku siellä kostaen poikasten surmaamista. 

Vanha mies sen sijaan on oppinut viidakon kansalta, shuareilta, viidakon ja eläinten säännöt, ja hän osaa elää luontoa kunnioittaen. Koska hän tietää luonnosta niin paljon, joutuu hän keskeyttämään lukemisensa siksi aikaa, kunnes vaarallinen oselotti löytyy. 

Vaikka luonto onkin pääosassa kirjassa, ei se ole kuitenkaan se perimmäisin syy, miksi rakastuin kirjaan aikoinaan, ja kyllä, edelleenkin pidän tätä kirjaa todella hienona kirjana. Kirjassa Antonio José Bolívarin rakkaus kirjoihin on niin kauniisti kuvattu, että tämä kirja on ylistyslaulu paitsi luonnolle myös kirjoille, joita Antonio José Bolívar lukee unohtaakseen ihmisten raadollisuuden, ja tyhmyyden. 

Antonio José Bolívar rakastaa kirjojaan: hän lukee niitä aina pari kirjaa kerrallaan ja aloittaa kirjan uudestaan päästessään sen loppuun. Kirjojen tapahtumista huokuu myös se valtava vastakohtaisuus, joka vallitsee viidakon ja ns. sivistyneen maaillman välillä. Kun Antonio José Bolívarin lukema kirja alkaa näin: 

"Paul suuteli häntä kiihkeästi samalla kun gondolieeri, ystävänsä seikkailutoveri, oli katsovinaan muualle ja pehmein tyynyin varustettu gondoli soljui verkalleen pitkin Venetsian kanavia." 

hän miettii montaa asiaa siinä: mikä on gondoli? Mitä tarkoittaa kiihkeästi? Antonio José Bolívar ei ole koskaan suudellutkaan ketään, koska se ei ole tapana viidakossa. Ja minkälainen kaupunki onkaan Venetsia, joka on veden alla? Kirjoja luetaan myös toisten kanssa ihmetellen ja miettien asioita, jotka ovat selviä meille länsimaisille. 

Mitä tästä kirjasta voisi vielä sanoa? Minusta tämä on edelleen lukemisen arvoinen kirja, joka voi ihastuttaa ja joka puhuu niin hienosti luonnon ja kirjarakkauden puolesta, että pitäisi lukea ehdottomasti. Tämän kirjan myötä opin myös, että kirjassa ei ole tärkeää, kuinka monta sivua siinä on, vaan se, mitä kirjan sivuille on kirjoitettu. Pieni voi olla kaunista. 

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

1993, WSOY

Un viejo que leía novelas de amor, 1989

suomentanut Matti Brotherus 

132 sivua