Marina Lewycka: Muu maa mansikka?

Nyt tuli luettua niin ajankohtainen kirja, että itseänikin ihmetyttää. Marina Lewyckan Muu maa mansikka? (2008, Sammakko) edustaa EM-kisahaasteessa Ukrainaa, josta kirjailijan vanhemmat ovat kotoisin. Lewycka on syntynyt  vuonna 1947 Saksassa pakolaisleirillä, josta perhe muutti Iso-Britanniaan. Lewycka on siis brittiläinen kirjailija, mutta koska muutenkin halusin lukea hänen teoksiaan, joutuu hän nyt hieman teennäisesti olemaan ukrainalainen. Lisäksi hän kirjoittaa mm. ukrainalaisista siirtotyöläisistä, joten jotain Ukrainastakin opin tämän kirjan avulla. 

Lewyckan teoksen päähenkilöt ovat Britteihin tulleet malawilainen Emanuel, ukrainalainen Irina ja Andri ja joukko muita laittomasti tai laillisesti maahan tulleita siirtotyöläisiä. He kohtaavat toisensa mansikkaviljelmällä, jossa ovat työssä, jossa ansaitsevat mansikkapellolla enemmän kuin kotimaansa opettajat ja lääkärit. Toisaalta on myös Britteihin tulleita kiinalaisia nuoria, jotka haaveilevat opinnoista Englannissa, mutta joutuvat tekemään töitä elättääkseen itsensä. 

Kaikki pitäisi siis olla hyvin, koska mansikat tulevat poimituksi ja myyntiin, ulkomaalaiset työläiset ansaitsevat hyvin. Mutta työläisten kannalta kaikki ei ole sitä, mitä on luvattu ja he huomaavat hyvin pian, että se, mitä on luvattu, ei pidäkään paikkaansa. Suuri osa palkasta menee kuluihin: majoitukseen, ruokaan, veroihin ja muihin pakollisiin kustannuksiin, joita ei välttämättä edes oikeasti ole. Kauniilla, nuorilla tytöillä on myös vaarana joutua muihin töihin, niin kuin Irinan uhka käydä. 

Ja mitä haittaa kaikesta on briteille? No se, että he eivät pääse itse poimimaan marjoja ja ansaitsemaan? Ainakaan Suomessa ei ole paljon tunkua ollut mansikkatöihin paikallisella väestöllä, joten kantaväestö tuntuu voittavan. Ainoaksi häviäjäksi tuntuu jäävän se, joka kotimaassaankin häviää. 

Mutta miksi - Andri ei käsitä tätä - miksi täällä vallitsee niin suuri yltäkylläisyys, ja kotona Ukrainassa on sellainen puute? Sillä ukrainalaiset ovat yhtä uutteria kuin kuka muu tahansa - uutterampiakin, koska työpäivän päälle he kasvattavat iltaisin vihanneksensa, korjaavat autonsa, pilkkovat polttopuunsa. Ihminen voi Ukrainassa raataa kaiken ikänsä omistamatta silti mitään.

Kirjassa siis on juurikin niitä, joita brexit ajaa pois maasta: siirtotyöläiset, jotka tekevät vähempiarvoiset työt paitsi mansikkapelloilla niin tässä kirjassa myös kahviloissa ja keittiöissä. Lewyckan teoksesta ymmärsin myös, miksi juuri puolalaiset ovat vihankohteena: EU:n myötä puolalaiset eivät ole laittomia maahantulijoita, ja siksi niin vaikea heitä on ajaa maasta pois. Ukrainalaiset taas ovat kirjassa enemmän työnantajien mieleen: näille laittomille tulijoille on helpompi maksaa vähemmän työstä. 

Lewyckan kirjoitustyyli on humoristinen, mutta huumorin alta tulevat esiin kaikki ne tunteet, joita hänen henkilöhahmoillaan on: väsymys, outoudentunne, viha, rakkaus ja ystävyys. Pidin Lewyckan kirjasta tosiaan paljon, ja aion ehdottomasti lukea vielä lisää Lewyckaa. 

Ukrainan pelejä EM-kisoissa ei tullut katsottua ollenkaan, mutta parempi joukkue silti kuin Suomi, koska pääsi kisoihin mukaan.

Marina Lewycka: Muu maa mansikka?

2008, Sammakko

Two Caravans, 2007

suomentanut Vesa Suominen

416 sivua

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Katja Petrovskajan Ehkä Esther (2015, Tammi) vaikutti kiinnostavalta teokselta: entisen Neuvostoliiton kansalainen ja juutalainen Katja etsii sukuaa ja juuriaa Facebookin ja Googlen avulla pitkin Eurooppaa. Matkallaan sekä netissä että konkreettisesti tapahtumapaikoilla Euroopan kaunpungeissa Katja tuntee pääsevänsä lähelle sukulaisiaan, ja hän yrittää kuvitella omaa - ja myös Euroopan historiaa. 

Hiukan ironisesti Petrovskaja kirjoittaa kirjansa saksaksi. Niiden kielellä, jotka yrittivät, ja osin onnistuivatkin, kukistaa hänen sukunsa ja ison osan eurooppalaisia. Katja käy seuduilla, jotka ovat osa juutalaisten historiaa: getoissa ja keskitysleireissä, mutta myös niillä kaduilla, joilla sukulaiset elivät ennen maailmansotaa. 

Petrovskaja löytää suvustaan kuuromykkien koulujen perustajia ja opettajia, jotka ottivat opettaakseen kuuromykät puhumaan ja kirjoittamaan. Erityisen pitkäksi aikaa kirja pysähtyy tarkastelemaan Judas Sternin elämää. Isosetä Stern yrittää murhata saksalaisen suurlähettilään (/lähetystöneuvoston), ja attentaatista on arkistoissa niin paljon materiaalia, että siitä saa paljon materiaalia kirjaan. Katjaan asia vaikuttaa niin, että hänen isänsä syntyy ennenaikaisesti: asiasta järkyttynyt isoäiti nimittäin alkaa synnyttää ennen laskettua aikaa. Eurooppaan asia vaikuttaa niin, että Saksan ja Venäjän suhteet huononevat ennen toista maailmansotaa. Kiinnostavaa kirjassa onkin se, miten yksityinen ja yleinen historia vuorottelevat tarinan kulussa. 

Kirjana Ehkä Esther on hieman poukkoileva ja tempoileva: toiset henkilöt saavat paljon tilaa ja toiset taas vähän. Kaunokirjallisesti tämä ei ollut kovinkaan huikea kirja, mutta historialliselta puoleltaan kylläkin. Kysymys kuuluukin, oppiiko ihminen jotain historiasta, vai jatkuuko sama ihmisryhmien vainoaminen?

Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuului isäni kiteytys jiddisin kielen katoamisesta. Sodasta hengissä selvinneet olivat taas vaarassa. Juutalaiset, puolijuutalaiset, neljännesjuutalaiset - taas opittiin maistelemaan prosentteja niin että kieli jäätyi kiinni kylmään rautaan. Heidät leimattiin isänmaattomiksi kosmpoliiteiksi, ehkä koska heitä tapettiin valtakunnanrajoista piittaamatta, ihmisiä, jotka ylläpitivät kiellettyjä suhteita ulkomaailmaan eivätkä siksi saaneet kuulua neuvostoliittolaisten veljeskansojen suureen perheeseen. 

Kirjan on lukenut ainakin Lukutoukka.

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

2015, Tammi

Vielleicht Esther, 2014

suomentanut Ilona Nykyri

272 sivua

Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus - Värivallankumouksista Geogiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa

Venäjän joukot marssivat Ukrainaan, valtasivat Krimin, Putin on hullu jne. Lehtien otsikoista ei viime päivinä ole juuri muuta voinut lukea kuin edellä mainitun kaltaisia uutisia idästä. Miksi Venäjä haluaa Krimin ja mikä Ukrainassa sai ihmiset kadulle mielenosoituksiin? Anna-Lena Laurénin Kuinka kallis vapaus (2013, Teos) -teos tuo kaipaamaani taustatietoa Ukrainan tilanteesta, kun lehtien lööpit saavat Krimin sieppauksen kuulostamaan lähinnä Putinin päähänpistolta. 

Laurén on työskennellyt Moskovassa toimittajana ja kirjeenvaihtajana vuodesta 2006 asti ja hänen aiemmissa kirjoissaan käsitellään Venäjää ja venäläisyyttä. Olen lukenut hänen aiemmista teoksista Hulluja nuo venäläiset ja Sitten saavuin Moskovaan. 

Liian kallis vapaus -teoksessa liikutaan paitsi Ukrainassa myös Georgiassa ja Kirgisiassa. joissa kaikissa maissa kymmenen vuotta sitten elettiin ns. värivallankumousten aikaa. Entisestä Neuvostoliitosta irrottautuneisiin maihin pyrittiin istuttamaan demokratian siemen, jonka kasvua Laurén seuraa: mitä tapahtui demokratialle? 

Kaikkia maita ravistuttaa maiden suhde Venäjään ja länteen, valtion päämiehiksi nousseiden henkilöiden harrastama korruptio ja nepotismi sekä kieli-, kulttuuri- ja uskontokysymykset. Miten vallankumousten jälkeen on ollut mahdollista löytää koko kansaa yhdistäviä tekijöitä, kun kansanosien kulttuurinen ja historiallinen tausta eroavat niin paljon toisistaan? Melkoisen mahdotonta yhteisyyttä on ollutkin löytää, vallanpitäjät ovat kukin vuorollaan olleet aina tietyn kansanosan suosiossa, mutta kaikki valtaan nousseet henkilöt ovat pettäneet kansan asettamalla merkittäviin toimiin omat sukulaisensa. Raha tuntuu jokaisessa maassa katoavan vallanpitäjien taskuihin. Vaikka presidenteiksi halunneet ja tehtävään nousseet henkilöt ovatkin puhuneet demokratian puolesta, on maissa palattu autoritaariseen hallintoon. Maat ovat kaiken kaikkiaan täynnä ristiriitaisuksia, jotka tulevat esiin, kun Laurén antaa puheenvuoron haastattelemilleen ihmisille (mm. paikalliset toimittajat). 

Mielenkiintoni kohdistui Laurénin kirjassa Ukrainaan, joka on näistä kolmesta maasta myös väkiluvultaan suurin. Mitä maassa oikeastaan on tapahtunut ja mitkä ovat nykyisten tapahtumien taustat? Kun oranssi vallankumous kymmenen vuotta sitten alkoi Ukrainassa, itäosissa vallankumousta ei koettu omaksi asiaksi. 

Itäisessä, teollistuneessa Ukrainassa pääkieli on venäjä ja se on ollut Venäjän imperiumin osa jo 1600-luvun lopulta. (Mikä ei tee väestöstä etnisesti venäläisiä, useimmat pitävät itseään ukrainalaisina.) Länsiosissa, maaseutu-Ukrainassa enemmistö puhuu ukrainaa ja tukeutuu puolalais-keskieuroppalaiseen kulttuuriperintöön. Länsi-Ukraina ei ollut osa Neuvostoliittoa pidempään kuin Baltian maatkaan, toisin sanoen toisen maailmansodan lopusta alkaen. 

Vallankumouksen jälkeen Ukrainaa hallinnut Viktor Juštšenko halusi tuoda maahan demokratian ja liittää maan EU:hun ja Natoon, mutta edistysten sijasta maassa eli korruptio, riitely muiden valtaan haluavien kanssa (mm. Tymošenkon kanssa). Vallanpitäjien taistelu, kielitaistelu ja kulttuuritaistelut jäivät vähäksi aikaa sivuun mielenosoitusten tieltä, mutta Ukrainassa ei ole lopultakaan päädytty mihinkään pysyvään ratkaisuun, sellaiseen, joka tyydyttäisi kaikkia osapuolia. Erityisen vaikeaa on ollut luoda hallitus, joka olisi vahva, oikeudenmukainen, demokraattinen ja korruptiosta vapaa. Kun kansakin on pirstaleinen (erilaiset historialliset, kulttuuriset ja kielelliset taustat) on tilanne maassa pysynyt epävakaana ja räjähdysherkkänä. 

Krimin niemimaa kuvaa Ukrainan pirstaleista kansaa. Krim on ollut osa Venäjää jo vuodesta 1783, Neuvostoliitto asutti venäjänkielisillä asukkailla aluetta ja sitten alueella ovat olleet vanhastaan tataarit, jotka ovat pyrkineet ottamaan maataan takaisin niiltä alueilta, joilla asuivat ennen neuvostohallintoa. Vasta vuonna 1954 Nikita Hruštšov liitti alueen hyvän tahdon eleenä Ukrainaan. 

Kuten viime viikkojen tapahtumista olemme huomanneet, Ukrainan ja Krimin tilanne ei ole saanut ratkaisua, joka olisi tyydyttänyt ihmisiä. 

Jos Ukrainan kansa on pirstaloitunut, niin samaa voi sanoa myös Kirgisiasta, jossa kaksi kansaa, kirgiisit ja uzbekit yrittävät elää rinnakkain. Useimmissa maissa haluttaisiin vain yhdestä kielestä maan virallinen kieli. Ihmiset ovat kuitenkin maissa erikielisiä ja useamman kuin yhden kielen käyttö on läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Laurenin suomenruotsalaisesta näkökulmasta tuntuu oudolta, että useampi kuin yksi kieli ei voisi olla maan virallinen kieli.

Miten käy demokratian näissä maissa? Erään Laurénin kirjaansa haastatteleman venäläisintellektuellin mukaan kyse ei ole demokratisoimisesta vaan globalisaatiosta. 

Globalisaatio johtaa vastarintaan. Sen takia nationalismi ja uskonnollinen radikalisointi lisääntyvät suuressa osassa maailmaa, esimerkiksi Kirgisiassa. Se on vastustusta pepsicolalle, anglosaksisten kielten maailmanvallalle, tasapäistämiselle. Me eristäydymme ja radikalisoidumme koska pelkäämme että menetämme oman itsemme. 

Kaiken kaikkiaan kirja on monipuolinen ja Laurenin tapa kirjoittaa "kansantajuinen". Asioita ja näkökulmia kirjassa on niin paljon, että pystyin yhdellä lukemalla käsittämään vain pääpiirteissään maiden ongelmia ja nykyhetkeä. Kaikkia näitä maita kuvaa ehkä parhaiten sana pirstaleinen - yhteistä kansan identiteettiä niissä ei ole näkyvillä. 

Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus - Värivallankumouksista Geogiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa
2013, Teos 
suomentanut Liisa Ryömä
217 sivua