Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Sarah Larkin Valkoisen pilven maa (2015, Bazar) oli listalla, kun heinäkuussa kirjoitin ylös syksyn kiinnostavia kirjoja. Minua kiinnosti kirja erityisesti sen takia, että harvoin saa käsiinsä Uuteen-Seelantiin sijoittuvan kirjan suomennettuna. Sarah Lark kirjoittaa saksaksi, asuu nykyisin Espanjassa ja sijoittaa kirjansa Uuteen-Seelantiin - mielenkiintoinen sekoitus maailmaa! 

Olen tullut lukeneeksi sattumoisin kolme kirjaa peräkkäin, joissa matkustetaan toisella puolella maapalloa: Tua Harnon Oranssi maa vei minut Australian aavikolle, Henning Mankellin Likainen enkeli siirtomaa-aikaan Mosambikiin, ja itse asiassa teoksen päähenkilö oli matkalla Australiaan. Joskus käy näin, että luetut kirjat liittyvät ja linkittyvät toisiinsa. Larkin teoksen tapahtumat alkavat vuodesta 1852 Lontoosta eli aikaan, jolloin maa oli Iso-Britannian siirtomaa ja jossa alkuperäisasukkaat maorit alistettiin huonojen maakauppojen takia siirtomaaisäntien palvelijoiksi. Laivalla lähdetään etsimään uutta (rikkaampaa) elämää kaukaisesta maasta. 

Dublin-nimisellä laivalla lähtevät matkaan köyhä kotiopettajatar Helen Davenport, joka lähtee vaimoksi huonosti tuntemalleen miehelle vain yhden kirjeen tuttavuuden perusteella. Samassa laivassa on matkalla Gwyneira Silkham, joka niin ikään on menossa miehelään uuteen maahan. Gwynin isä häviää uhkapelissä lammaskarjaansa ja vielä tyttärensä. Pitkällä matkalla naiset ystävystyvät ja myös uudessa maassa he pitävät yhteyttä toisiinsa niin paljon kuin se on mahdollista pitkien välimatkojen ja hitaiden kulkuneuvojen takia. 

Avioliitot ovat molemmille naisille pettymyksiä, mutta naiset rakentavat elämäänsä uudessa maassa, sillä periksikään he eivät aio antaa. Oikeastaan eihän heillä ole mahdollisuuttakaan periksiantamiseen. Teoksessa edetään juonellisesti ja kronologisesti eteenpäin: aina tapahtuu jotain pientä, joka rakentaa naisten elämää eteenpäin. Murehtimaan ei juurikaan ehdi, elämä vie. Puolivälissä kirjaa tarinaan tulevat mukaan Gwynin ja Helenin lapset ja kirjassa aletaan seurata myös kasvavien lasten elämää, ja nopeasti päästäänkin nuoruuteen saakka. 

Kirjaa suosittelen sellaiselle lukijalle, jota kiinnostaa historiallinen romaani, siirtomaa-aika ja juonellinen romaani. Itseäni alkoi kiinnostaa erityisesti kirjan loppuosassa esiinnousevat maorit, jotka alkoivat penätä oikeuksiaan. Ilmapiiri alkoi muuttua samoin kuin Mankellin Likaisen enkelin sivuilla: siirtomaaisäntien valtaa alettiin kyseenalaistaa ja horjuttaa. Valkoisen pilven maa on 892-sivuinen järkäle, joka on kuitenkin nopealukuinen. Vaikka kirja on pitkä, on se vasta trilogian ensimmäinen osa. Odotettavista seuraavissa osissa saadaan lukea lisää alkuperäisväestön ja siirtomaaväen väleistä. Luulenpa, että tämä kirja olisi kiva joululomalukeminen, sillä samalla kun kirja on nopealukuinen, on se kuitenkin sen verran pitkä, että lukemisen iloa riittää moneksi päiväksi. 

Pidin kirjasta, ja siinä kiehtoi erityisesti teoksen kaukainen miljöö. 

Muita kirjan lukeneita: Kirjavinkit ja Ullan kirjat. 

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

2015, Bazar 

Im Land der Weissen Wolke 2007

suomentanut Sanna van Leeuwen 

892 sivua

Viime viikon luetut

Viime viikolla unohdin nettimaailman vähäksi aikaa, ehdin kuitenkin lukea joitakin kirjoja loppuun. En nyt niistä tee mitään kummempia postauksia, mutta kirjoitan jotain, ennen kuin palautan teokset kirjastoon.

Linda Olsson oli minulle uusi tuttavuus. Sonaatti Miriamille alkoi kiinnostavasti, sillä Adam Anker alkaa punoa tietä menneisyyteensä. Häntä on kohdannut suurin menetys, mikä ihmistä voi kohdata: hän on menettänyt tyttärensä, Miriamin. He ovat eläneet aikalailla erakkoelämää Uudessa-Seelannissa, vuoden verran tyttärensä menetystä surtuaan Adam lopulta lähtee saarelta ja aloittaa matkansa menneisyyteen. Hän matkustaa Puolaan Krakovaan tutkimaan, miksi hänen nimensä on ollut joskus Adam Lipski. Adam aikoo asettautua Krakovaan, jossa hänellä on ystäviä (uusia ja tavallaan vanhojakin). Ennen sitä hän aikoo kohdata vielä Cecilian, lapsensa äidin ja suuren rakkautensa. Tapaamista varten hän matkustaa Ruotsiin. Samalla kirjassa vaihtuu kertoja, enkä oikeastaan enää päässyt kirjaan sisälle vaihdoksen jälkeen. Menetyksen tunteet jatkuivat kirjassa, niitä ikään kuin käsiteltiin toisesta näkökulmasta, mutta lukijana jäin kylmäksi, koska tavallaan tapaus Adam tuli käsitellyksi ja sulkeutui. Luin kirjasta Lumiomenan blogista ja osin sen takia lainasin kirjan. Olen Lumiomenan kanssa samaa mieltä kirjan suhteen: parasta antia siinä oli Krakova-kuvaus ja jos olisin ottanut kirjasta jonkun lukunäytteen, se olisi ollut juuri sama eli se, jossa nainen myy rinkeleitä kadunkulmassa (tässä kohtaa minulla oli kirjassa pieni merkintä). Loistavan elävä kuvaus kaupungista, mutta itse kirja ei kannatellut minua ihan loppuun asti. Loppukommenttina vielä, että tavallaan kirjasta jäi hyvä mieli, vaikka siinä kirjoitettiinkin menetyksestä.

Toinen kirja, jonka sain kuin sainkin luettua, on Lukupiiri-blogin kirja, Tanizakin Avain, jonka sain luettua vasta tiistaina viime viikolla. Viikolla olin kuitenkin keskellä jotain muuta, etten päässyt kommentoimaan kirjaa lukupiiriin. Kuvani japanilaisista ja japanilaisuudesta säilyy tämänkin kirjan jälkeen ihan samana: siinä on jotain sellaista outoutta, jota en voi ymmärtää, mutta samalla se on jotain kiehtovaa, niin kuin joku kumma planeetta, joka kuitenkin on samalla maapallolla kuin oma maailmamme.   

Lisää outoutta katselin ranskalaisesta leffasta Jules & Jim (1962). Laitan tänne kirjablogiin elokuvan siksi, että minulla on ihan vähän sellainen kuva, että joku mainitsi elokuvan Harjukaupungin salakäytävien kohdalla, ja ymmärrän kyllä yhteyden. Tavallaan elokuvakin oli kiinnostava, koska se ei missään mielessä ollut perinteinen. Siinä kaksi ystävystä Jules ja Jim tapailevat naisia, mutta vain yksi, Catherine, jää miesten mieleen. He molemmat rakastuvat naiseen, mutta vain toinen voi naisen saada. Vai voiko toinenkin? Myönnän, että elokuva ei ihan makuuni ollut ja silmäni pyöristyivät juonenkäänteiden edetessä. Varsinainen yllätys oli kuitenkin elokuvan loppu.

En kovinkaan usein enää innostu sarjakuvista, mutta kun huomasin, että Minna Canthin novelleista ja yhdestä romaanista on tehty sarjakuvakirja, siihen piti tutustua. Minna & miehet -kirjassa Canthia tarkastelee kuusi miestä sarjakuvan keinoin. Kiinnostavin sarjakuvista oli Jyrki Nissisen Köyhää kansaa -versio, jossa 1886 kohtaa nyky-Suomen. Kiinnostava teos, vähän samaa olen kokeillut koulussa, kun oppilaat piirtävät klassikoita sarjakuviksi.
Laitan kirjan vinkkinä muillekin tänne.










Tällainen sekalainen postaus sekalaisista teoksista. Jotain muutakin tuli katseltua ja ehkä luettuakin, mutta niistä sitten myöhemmin.