Roddy Doyle: Nimeni on Henry Smart / Paddy Clarke hähhähhää

Roddy Doyle (s. 1958) oli eräs suosikkikirjailijani 90-luvulla, ja minun on pitänyt moneen kertaan lukea vähintäänkin Paddy Clarke hähhähhää -teos uudelleen, sillä muistan sen loistavana kirjana. Katsoin myös aikoinaan elokuvat The Commitments ja The Snapper, jotka perustuvat Doylen (suomentamattomiin) kirjoihin, ja elokuvat olivat hillittömän hauskoja kuvatessaan kreisiä bändiä (The Commitments) ja irlantilaisperhettä (The Snapper). Nämä elämykset ovat jääneet mieleeni irlantilaisuudesta. 

Nimeni on Henry Smart (1999) ei ollut aivan niin hillitöntä menoa kuin Doylelta tutut kirjat, nimensä mukaisesti kirja kertoo Henry Smartista, joka kasvaa ja elää Irlannin Dublinissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. 1907 hän on 5-vuotias, köyhän perheen lapsi, jonka isä on jalkapuoli, eikä pysty pitämään perheestään huolta: 8-vuotiaana Henry on elänyt jo kolme vuotta kadulla pitäen huolta pikkuveljestään Victorista ja tunkeilijat loitolla isänsä puujalalla. Kadulta Henry ajautuu Irlannin itsenäisyystaisteluihin mukaan. 

Henry Smart on mukana sodassa, jota käydään kaduilla ja katujen varsilla olevissa taloissa. Henry ajaa rikkonaisella polkupyörällä kuljettaen viestejä ja kyyristelee ikkunoiden takana. Hän ottaa osaa kapinaan, joka myöhemmin tuo itsenäisyyden Irlantiin. 

Niinpä Sinn Féin, joka vain muutamaa vuotta aiemmin oli ollut pikku porukka omituisia hulluja ja huonoja runoilijoita, rynnisti voittoon kaikkialla - - 

Olin aivan keskellä jotain mistä tulisi suurta, suurta historiaa, muovasin maani kohtaloa, olin Collinsin vihittyjä, mutta itse asiassa minut jätettiin kaiken ulkopuolelle. 

- - 

Ei ollut kansanedustaja Henry Smartia. Ei ollut kansanedustaja Annien Miesvainajaa. Eikä kukaan muista slummien ja röttelöiden miehistä koskaan päässyt listalle. Me olimme nimettömiä ja joutavia, aivan yhtä kuolleita kuin Ranskassa taistelevat soltut. Me kuljetimme aseita ja viestejä. Me olimme houkutuslintuja ja syntipukkeja. Me noudatimme käskyjä ja murhasimme. 

Täytyy tunnustaa, että Irlannin historia on melkoisen tuntematonta itselleni, toki muistan kuulleeni paljon uutisia IRA:sta, mutta muuten Irlanti on mielikuvissani jotain vihreää ja kaunista, monen unelmien maa. Henry Smartin lukeminen pakotti minut tarkistamaan,  minkälainen itsenäistyminen taisteluineen olikaan Irlannissa, ja hyvä niin. Kirja avasi historiaa taas yhden maankolkan suhteen. Muuten kirja oli hieman puuduttavaa luettavaa kaikkine kurjuus-, hyökkäys-, ohareiden teko - ja naisseikkailukohtauksineen. Tässä kirjassa ei ollut mukana sellaista ilottelua kuin aiemmin mainitsemissani Doylen teoksissa. Luulen, että Doylen merkitys on ollut se, että hän antoi arvoa ja tunnustusta niille taistelijoille, jotka eivät saaneet nimeään historiaan, vaan olivat sellaisia kuin Henry Smart. 

Roddy Doyle: Nimeni on Henry Smart

1999, WSOY

A Star Called Henry, 1999

suomentanut Leena Tamminen

415 sivua

Paddy Clarke hähhähhää (1993/suomeksi 1994) oli muistini mukaan hillittömän hauskaa luettavaa samaan tyyliin kuin Doylen kirjoista tehdyt elokuvat. Muistikuvani olivat oikeat, mutta lukiessani kirjaa ymmärsin, että Doylen taitavuus on se, että samalla kun hän kirjoittaa ajankuvaa ja naurattaa pojankoltiaisten tekemisillä, hän myös kertoo surullista ja koskettavaa tarinaa lasten arjesta. 

Paddy Clarke on nuori poika, joka käy koulua, mutta keskittyy vapaa-ajan rientoihin. Eletään vuotta 1968 Dublinin Barrytownissa (, johon itse asiassa sijoittuvat myös Doylen kirjat, joista on tehty elokuvia). Lapsilla ei todellakaan ole kännyköitä, eikä tietokonepelejä, vaan lapset juoksevat kaduilla ja kiipeilevät kaikkialla ja tutkivat kaiken, esimerkiksi lähellä olevat rakennustyömaat vaarallisine paikkoineen. Jalkapalloa pelataan kadulla, jossa yritetään pelin tuoksinnassa väistellä autoja. Kirja on kirjoitettu lapsen näkökulmasta ja kirjassa kerrotaan lasten elämästä, jossa merkittäviä tapahtumia ovat vaikkapa fudis-pelien joukkuejaot ja varpaankynnen irtoaminen. Samalla kuvaus laajenee näyttämään muutoksia ympäristössä ja yhteiskunnassa: 

Maatiloja ei enää ollut. Meidän kenttä oli poissa, se oli ensin katkaistu putkien takia ja sitten sille oli rakennettu kahdeksan taloa. Kauppojen takainen pelto oli vielä meidän, ja siellä me käytiin useammin. Kunnan vuokratalojen luona, sillä puolella, ei enää ollut meidän aluetta. Siellä oli nyt toinen sakki, meitä kovempi, vaikka sitä ei kukaan meistä sanonut. Meiltä vietiin oma alue, mutta me taisteltiin vastaan. Me leikittiin nyt intiaaneja ja karjapaimenia, ei karjapaimenia ja intiaaneja. 

Kirjan tapahtumat voisivat tapahtua melkein missä vaan, samalla tavalla kerrostaloja on rakennettu hyvien leikkialueiden päälle. Koulussa kaikki ei toimi tosiaankaan niin kuin nykypäivänä, ja vaikka en olekaan aivan 60-luvulla käynyt kouluani, niin on helppo päästä omiin muistoihin, koulun tapahtumat ovat yhtä "suuria" kuin omassani, tosin kirjan pojat hieman villimpiä kuin omissa koulumuitoissani. Kun koulussa näytetään elokuvaa, se ei todellakaan ole aivan samanlaista kuin nykypäivänä pimennysverhojen ja projektorien aikakautena, vaan elokuvasta ei näe mitään (verhot päästävät auringon läpi), eikä elokuvasta kuule mitään (koska pojat huutavat niin paljon ja niin monta lasta on katsomassa samassa paikassa leffaa). 

Kirjassa on myös surullinen puolensa, kun Paddy alkaa valvoa öitä. Hän uskoo, että jos hän vain ei nuku, niin vanhemmat eivät tappele. 

Meidän isässä oli enemmän vikaa kuin meidän äidissä. Äidissä ei ollut mitään vikaa, paitsi että joskus sillä oli liikaa tekemistä.

Kirjassa on hauskuuden lisäksi sanomansa. En oikeastaan muistanut aiemmasta lukukerrasta (90-luvulta) tätä puolta kirjassa. Pidin lukemastani aivan yhtä paljon kuin aiemminkin, eikä ihme, että kirja on palkittu Man Booker -palkinnolla vuonna 1993. Itselleni Roddy Doyle on tuonut paljon koettavaa sekä kirjojen että elokuvien muodossa ja on hienoa, että hänen tuotantonsa on syntynyt. 

 Roddy Doyle: Paddy Clarke hähhähhää

1994, WSOY

Paddy Clarke Ha Ha Ha, 1993

suomentanut Leena Tamminen

276 sivua

Kirjat liittyvät myös I spy -haasteeseen kohtaan "etunimi kirjan nimessä" ja omaan lukusuunnitelmaan lukea erityisesti 90-luvun kirjoja tänä vuonna. 

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

Tammikuun uudelleen luettavien kirjojen pinoon listasin myös Luis Sepúlvedan kirjan Vanha mies joka luki rakkausromaaneja (1993, WSOY). Aloittaessani kirjaa jouduin hieman miettimään, että miksi ihmeessä tämä kirja on ollut yksi suosikeistani, sillä se ei heti tuntunut kovinkaan mukavalta kirjalta. Tai sellaiselta, jota muistelisin vuosien päästä lämpimin tuntein ja kaipaisin sen sivuille. 

Luis Sepúlveda on syntynyt Chilessä vuonna 1949, mutta hän joutui lähtemään maasta Chilen vallankumouksen yhteydessä. Sepúlveda asui pakomatkallaan mm. Ecuadorissa, jossa seikkaillaan myös tässä kirjassa. Sepúlveda kuitenkin päätyi Eurooppaan, Saksaan, jossa on toiminut eri järjestöissä, esim. Greenpeacessa. 

Suomeksi Sepúlvedan kirjoja on käännetty tämän lisäksi ainakin Maailman lopun maailma, mutta kirjoja Sepúlveda on kirjoittanut paljon enemmän. 

Vanha mies joka luki rakkausromaaneja kertoo nimensä mukaan miehestä, joka lukee rakkausromaaneja. Antonio José Bolívar Proaño on syntynyt ja asunut vuoristossa, mennyt nuorena naimisiin kauniin naisen kanssa, jonka kanssa ei kuitenkaan onnistunut saamaan lapsia. Pariskunta muutti vuoristosta Amatsonia-joen varrelle toiveissaan saada parempi maa, jossa viljellä ruokansa. Vaimo kuoli, ja mies eli aikansa viidakon alkuperäisväestön, shuarien seurassa. Heidän kanssa eläessään Antonio José Bolívar Proaño oppi elämään viidakon ehdoilla, mutta hän teki erään virheen, jonka seurauksena joutui muuttamaan pois heimon mailta. Antonio José Bolívar Proaño asettautui elämään erääseen kylään, El Idilioon. 

Kylässä asuessaan mies keksii, että hän osaa lukea, ja että hän haluaa lukea. Antonio José Bolívar saa ensimmäisen kokemuksensa kirjoista, kun kylään tulee vierailulle pastori, jolta tipahtanutta kirjaa hän alkaa lukea. Antonio José Bolívar haluaa lukea llisää, mutta koska hän ei tiedä minkälaisesta kirjallisuudesta hän pitää, hän etsii myytäviä eläimiä viidakosta, joista saaduilla rahoilla ostaa kirjoja läheisestä kaupungista. 

Antonio José Bolívar huomaa, että kaikkein parasta luettavaa ovat rakkausromaanit. Niinpä hän palaa kylään, jossa aikoo elää loppuelämänsä nauttien hyvistä kirjoista, joita kylässä vieraileva hammaslääkäri tuo hänelle. 

Aluksi epäilin, että olin ihastunut tähän kirjaan viidakon takia. Jossain vaiheessa (varmaankin kirjan lukemisen aikaan) haaveilin nimittäin siitä, että lähden tutkimaan Amatsoniaan jotain sinne hylättyä, ja vielä täysin löytämätöntä, heimoa. Miten realistinen sellainen haave muuten on sellaiselle tyypille, joka inhoaa kaikkia ötököitä? Ja pelkää metsää? Sepúlvedan teoksessa luonto, sademetsä ja elämä luonnon ehdoilla on vahvasti esillä. 

Kirjassa ovat vastakkain ne, jotka osaavat elää luonnonehdoilla ja ne, jotka eivät. Antonio José Bolívarin kirjojen lukeminen ja elämästä nauttiminen häiriintyy nimittäin siitä, että viidakossa ovat käyneet gringot, jotka ovat aivan turhaan ja erittäin väärin tappaneet oselotin poikasia. Poikasten emo ja isä elävät viidakossa ja toinen eläimistä liikku siellä kostaen poikasten surmaamista. 

Vanha mies sen sijaan on oppinut viidakon kansalta, shuareilta, viidakon ja eläinten säännöt, ja hän osaa elää luontoa kunnioittaen. Koska hän tietää luonnosta niin paljon, joutuu hän keskeyttämään lukemisensa siksi aikaa, kunnes vaarallinen oselotti löytyy. 

Vaikka luonto onkin pääosassa kirjassa, ei se ole kuitenkaan se perimmäisin syy, miksi rakastuin kirjaan aikoinaan, ja kyllä, edelleenkin pidän tätä kirjaa todella hienona kirjana. Kirjassa Antonio José Bolívarin rakkaus kirjoihin on niin kauniisti kuvattu, että tämä kirja on ylistyslaulu paitsi luonnolle myös kirjoille, joita Antonio José Bolívar lukee unohtaakseen ihmisten raadollisuuden, ja tyhmyyden. 

Antonio José Bolívar rakastaa kirjojaan: hän lukee niitä aina pari kirjaa kerrallaan ja aloittaa kirjan uudestaan päästessään sen loppuun. Kirjojen tapahtumista huokuu myös se valtava vastakohtaisuus, joka vallitsee viidakon ja ns. sivistyneen maaillman välillä. Kun Antonio José Bolívarin lukema kirja alkaa näin: 

"Paul suuteli häntä kiihkeästi samalla kun gondolieeri, ystävänsä seikkailutoveri, oli katsovinaan muualle ja pehmein tyynyin varustettu gondoli soljui verkalleen pitkin Venetsian kanavia." 

hän miettii montaa asiaa siinä: mikä on gondoli? Mitä tarkoittaa kiihkeästi? Antonio José Bolívar ei ole koskaan suudellutkaan ketään, koska se ei ole tapana viidakossa. Ja minkälainen kaupunki onkaan Venetsia, joka on veden alla? Kirjoja luetaan myös toisten kanssa ihmetellen ja miettien asioita, jotka ovat selviä meille länsimaisille. 

Mitä tästä kirjasta voisi vielä sanoa? Minusta tämä on edelleen lukemisen arvoinen kirja, joka voi ihastuttaa ja joka puhuu niin hienosti luonnon ja kirjarakkauden puolesta, että pitäisi lukea ehdottomasti. Tämän kirjan myötä opin myös, että kirjassa ei ole tärkeää, kuinka monta sivua siinä on, vaan se, mitä kirjan sivuille on kirjoitettu. Pieni voi olla kaunista. 

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

1993, WSOY

Un viejo que leía novelas de amor, 1989

suomentanut Matti Brotherus 

132 sivua