Eve Hietamies: Tarhapäivä

Eve Hietamiehen Yösyöttö ei aikoinaan minua ihan hirveästi ihastuttanut, mutta Hietamiehen Tarhapäivä (2012, Otava) tuli vastaan kirjastossa juuri sinä päivänä, kun oma 5-vuotiaani aloitti syyskauden päiväkodissaan, joten vaikka lauloin, että hei kohtalo, oon iso tyttö ja mä päätän... tytön kanssa päiväkotimatkalla kilpaa, niin oli sillä kohtalolla vielä joku sormi tallessa, jolla se tökkäs tämän mun tielle, enkä voinut jättää lukematta kirjaa näin kohtalokkaana aikana. 

Tarhapäivä solahtikin elämään aivan loistavasti ja vaikka siinä on 447 sivua lukemista, niin sen lukaisin näinä parina tyttäreni tarhapäivänä tosi nopsaan. Musta teos oli parempi kuin Yösyöttö aikoinaan. Ehkä juuri siksi, että se osui elämän ajankohtaan paremmin. 

Tässäkin teoksessa seurataan Antti Pasasen ja hänen 5-vuotiaan (+2 kuukautta) poikansa, Paavon, elämää. Mukana ovat myös pihalta mukaan matkaan ja elämään jääneet naiset, ja ennen kaikkea Enni, jolla on myös 5-vuotias tytär, Terttu. 

Kirjan alussa tarina alkaa olla jo hiukkasen tylsää, ja juuri siinä vaiheessa, kun aloin huutaa jotain tapahtuvaksi ja uhkailla jo kirjaa sen kesken jättämisellä, alkoi kirjassa tapahtua. Enni jää ratikan alle ja joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan. Koska siinä missä Antinkin myös Ennin tukijoukot ovat kovin kirjavat, ja loistavat järkevää poissaoloaan, Terttu siirtyy Antin kakkoslapseksi. 

Antti Pasanen, joka tuskin selviää yhden lapsen vanhemmuudesta, pääsee kokeilemaan elämää kahden lapsen isänä. No, elämä jatkaa arkeaan ja kirjassa kohdataan se, minkälaista on yrittää saada arkeen mahtumaan päiväkotipäivät, oma työ, lasten ruokkiminen ja hampaiden pesut. 

Jossain vaiheessa oli alkanut tuntua, että päivän erotti toisistaan vain Paavon puseron kuva. Tänään traktoreita, huomenna Ben 10, ylihuomenna viidakko - - 

Mentiin tarhaan ja töihin, syötiin nakkeja ja nugetteja, käytiin ulkona, katsottiin Kapteeni Flamingoa ja Dinojunaa, vaihdettiin puhtaat kalsarit. Tuli perjantai ja Oma lelu -päivä, sen jälkeen lauantain tikkaripäivä, maanantaina vauhti kiihtyi jälleen. Lumet tulivat, lumet sulivat. 

Antti huomaa, että on jossain vaiheessa kadottanut itsensä. 

Kahden lapsen pääasiallisena päiväkotiin viejänä, tuojana ja Hietamiehenkin Antin tuskailemien lippuslappusten kanssa kiroilleena aikuisena tunnistan kovasti tämän elämän. 

Itse koin edellisen vuoden syksyn aikoihin elämyksen, kun tajusin, että itsensä voi löytää taas, vaikka siinä vaiheessa olin Antin tavoin kadottanut itseni ja elämäni. Peilatessani omaa elämääni Antin elämään, voin samaistua mutta myös irrottautua. Kirjaa lukiessani välillä nauroin "tunnen tunteen ja olen kokenut saman" -naurua, välillä taas ajattelin, että OMG, jatka elämääsi äijä. Sun ongelma lasten suhteen on se, että olet kerran huutanut ja kutsunut exääsi hulluksi huoraksi. Mutta kyllähän Antilla on muitakin ongelmia: masentunut ex, Paavon äiti, joka ei pysty olemaan äiti, eikä aina pärjää oman elämänsäkään kanssa; Enni, jonka toipumisesta ei kukaan osaa sanoa mitään; veli, joka on aikuinen mutta ajatuksissa lapsen asteella. Huollettavaa riittää, eikä Antti oikein luota, että pärjää lasten kanssa. Mutta juuri tuossa jälkimmäisessä asiassa teki mieli huutaa, että pärjäät pärjäät, ei sillä ole väliä, minkäväriset sukkahousut lapsella ovat, kun sillä on kuitenkin sukkahousut. 

Tuosta oman isyytensä jatkuvasta kyseenalaistamisesta minulle tuli sellainen olo, että pohtiiko mies tosiaankin omaa riittävyyttään. Tunnistan epävarmuuden ja syyllisyyden äidin ja naisen ominaisuuksiksi. Välillä minua vaivasi edelleen tätä kirjaa lukiessa se, että näkökulma on miehen, mutta kirjaa lukiessa tuntuu, kuin hommissa olisi äiti. 

Näin naimisissa olevana perheenäitinä koin valtavasti samaistumisen tunteita tuon kymmenisen vuotta vanhemman yksinhuoltajaisän ajatusten, tunteiden ja valintojen suhteen. Mielestäni se kertoo sekä Hietamiehen kyvyistä luoda uskottavaa tarinaa miehen näkökulmastakin mutta myös tietenkin siitä, että loppujen lopuksi vanhemmuus on niin isälle kuin äidille usein samanlaista epävarmuuksien, syyllisyyden ja valintojen aallokkoa

Susa, Järjellä ja tunteella-blogista on sitä mieltä, että myös isä ajattelee samoja ajatuksia, ja siksi Hietamiehen kuvaamat ajatukset voisivat myös sopia miehen päähän. Itse olen törmännyt paljon huolettomampiin isiin, joten minun on vaikea ajatella, että isä voisi pohtia, olenko pilannut lapseni ja niiden koko loppuelämän.... Mietin myös, että onko isillä enemmän itsevarmuutta, eikä heidän tarvitse miettiä pärjäämistä. No, ehkä pitää vielä tutustua enemmän miehiseen maailmaan.

Kirjan yksi vahva teema on sukupuolet ja sukupuolten väliset erot. Antin poika Paavo on täysin erilainen kuin Ennin Terttu, joka tietää tasan tarkkaan, mitkä sukkahousut ja pinnit sopivat minkäkin mekon tai tunikan (joiden ero ei selviä Antille oikein kunnolla koskaan) kanssa sopii. Koska perheeseeni kuuluu sekä tyttö- että poikalapsi, nämä stereotypiset käsitykset eivät oikein iskeneet muuten kuin ehkä kärjistyksen ja alleviivauksen ja siksi kyseenalaistamisen keinona. Meillä tytön oma valitsema asu sisältää kaikki maailmasta (ja vaatekaapista) löytyvät yhteensopimattomat värit, ja farkkujen kanssa voi hyvinkin pukea vaikka mekon tai hameen; pojan suusta voi kuulua sellainen lause, että nämä housut pitää vaihtaa, koska ne eivät sovi paidan kanssa. Tyttö on kiivennyt vuoren päälle, kun poika vasta epäröi reittivalintansa kanssa. Ovatko tytöt tyttöjä ja pojat poikia, vai jokainen hieman erilainen persoonansa, sitä voi pohtia myös viikon Hesarin kolumnissa Elina Hirvosen kanssa. 

Totuuden nimessä välillä aloin jo tuskastua sukupuolirooleihin. Onko oikeasti Suomessakin sellaisia miesmörököllejä, jotka eivät ilkeä mennä ostamaan söpöjä pikkareita pikkutytölle? Siis oikeasti?!

Amma kirjoittaa omassa blogissaan kirjasta. No, en tiedä muuten kuin että aika kaoottinen päivä voi olla luvassa, kun mies viettää sen lasten kanssa. Ainakin meidän perheessä. Pikkuhousuja ostaessa voi olla joitakin ylitettäviä vaikeuksia, kun pitää yrittää ensin selvittää, että mikä mahtaa olla oman lapsensa vaatekoko, missä pikkareita myydään jne. Tarina kertoo, että hyvää palvelua näissä asioissa saa vaikkapa Stockalta. 

Oma kokemukseni miehistä on tosin, että harvaa niitä kiinnostaisi opetella laittamaan oikeat pinnit ja sukkahousut oikean mekon kanssa, mutta myönnän kyllä, että pieniä myönnytyksiä jokainen mies joutunee tekemään tytön kanssa, esimerkiksi opettelemaan, miten pinni kiinnitetään hiuksiin, tai miten hiukset saa kiinni... 

Tuli noista sukupuolista ja stereotypioista mieleeni, että mielestäni kirjasta puuttui sellainen pikkuisten poikien maailma omituisine höpötyksineen asioista, jotka eivät aukene kenellekään naispuoliselle, niin kuin se, miten pienikin poika voi muistaa, miten pelin kymmenestä maalista kolmas syntyi, ja kuka sen teki, syötti ja kuka mokasi; miten voittaminen ja kilpailu ja säntäily on niin tärkeää; mitä kaikkea bakuganit, ninjagot ja muut omituiset otukset tekevät ja miten niitä matkitaan. Jotenkin enemmän tässä keskityttiin tyttöjen asioihin, joita en myöskään tunnista omasta tytöstäni, joka ei leiki isopäisillä eläimillä ollenkaan... 

Mietin edelleen myös sitä miesnäkökulmaa teoksessa. Miksi tässä pitää olla Antti eikä Anna, joka tuskailee elämää lapsensa kanssa? Antin exän, Pian, elämää tarkasteltaessa ainakin ymmärsin, että se ei vaan toimisi, että mies on lähtenyt, alkoholisoitunut, istuu sohvalla, eikä saa ruokaa jääkaappiinsa. Liian tuttu tarina kerta kaikkiaan. Ehkä äitienkin narinaan elämän haastavuudesta ollaan kuultu liiaksi asti...

Tämä on hulvaton kirja. Välillä nauroin ääneen vedet silmissä. Tilannekomiikka on oivallista ja kirja osui sekä upposi, vaikka en olekaan lastenhoidon uuvuttama perheenäiti. Ehkä se on juuri miesnäkökulma, joka tästä kirjasta tekee niin hauskan ja raikkaan, naisnäkökulma olisi tehnyt aihepiiristä jo hieman kuluneen. Kirja on hyvin karikatyyrinen, mutta mielestäni ei kuitenkaan liikaa, sillä tarviiko kaiken kirjallisuuden nyt niin vakavaa olla.


Unni kirjoittaa myös. Mua se miesnäkökulma ei kyllä täysin vakuuttanut. Mutta kirjaa lukiessa päätin, että en anna sen häiritä lukiessani, että mietin koko ajan, että voiko mies oikeasti ajatella näin? Sen sijaan aloin ajatella, että vau, tähän kirjaan on kyllä saatu oman sukupolveni vanhemmuus niin loistavasti mukaan. Kaikki ne ajatukset, kirjoittamattomat säännöt siitä, minkälainen on ns. hyvä äiti, sillä mitään kamaluuksia Antti ei tehnyt, vaan pysyi hyvin sellaisena sopivana ja pikkuisen huonona äitinä (unohti päiväkodin laput, ei osannut yhdistellä lasten vaatteita), joiden aikana mietin lukiessani, että jos nuo ovat pahimmat syntimme vanhempina, niin olemme kyllä hyviä isiä ja äitejä.   

Nyky-yhteiskunnan lapsiperhekuvauksena teos punoutuu uskottavasti koti-tarha-neuvola-puisto-kauppa -ulottuvuuksiin. Monet yksityiskohdat tuotemerkeistä lähtien ovat ajan kuvauksia, joita 2000-luvun lapset lukenevat 30 vuoden päästä nostalgisina kuvauksina lapsuudestaan (Hello Kitty, Bakugan, Hoplop, Brätzit...)

Lasten dialogi ja kommentit ovat luontevan oloisia, etenkin Paavon puheet. Jotkut Tertun pikkuvanhat jutut ovat 5-vuotiaalle... hmm... todella pikkuvanhoja.

Kirjanainen kirjoittaa myös. Tertun ja Paavon dialogeista on pakko kommentoida, että välillä olen tunnistavani omasta 5-vuotiaasta tuota Tertun näsäviisautta, välillä on pakko palata paavomaiseen tyyliin: en kuunnellut yhtään, mistä oli kyse, enkä tajunnut mitään. Kyllähän tämä kirja oli viihdettä ja sille tyypillisesti kaikki hahmot olivat stereotypisiä. Siinä varmaan koko teoksen hauskuus olikin. Niitä stereotyyppisiä piirteitä voi löytää olemassa olevista käsityksistä pojista ja tytöistä, omista lapsista tai omasta lapsuudestaan. 

Mitäs tästä eteenpäin, miten kauan Paavon ja Antin elämä jaksaa kiinnostaa? Luvassa on varmaan tutustuminen koulumaailmaan ainakin. 

Mä niin näen tämän kirjasarjan jatkon: Koulupäivä, Teinidisko, Abiristeily, Pussikaljaromaani,Suden vuosi, Juoksuhaudantie…

Kirjakko kirjoittaa. Eli pari kirjaa jos saataisiin, niin jatko-osat olisivat jo valmiina. Heh, vähän nauratti tämä kommentti kirjasta. Mutta eikös ole hieno lista oman aikamme elämästä?!

Pari kritiikin sanaa oli itselläni jäljellä, mutta joku ehti ensin: 

Muutama pieni asia häiritsi silti. Miksi bakugan on koko kirjan ajan babukan? Onko se vain kirjoitusvirhe, vai Paavon ja Antin omaa sanastoa? (Meidänkin perheessä Zhu Zhu Petsit on kisuhamstereita, että en minä sillä...) Sitten oli yksi leikkipuistokohtaus, jossa Paavo kiipeää puuhun ja alkaa itkeä, kun oksa osuu naamaan. Antti käy lohduttamassa ja nostaa Paavon maahan ja muutamaa lausetta myöhemmin Paavo tippuu taas puusta. Miten niin taas, kun ei se äsken mitään tippunut!?

Maija kirjoittaa. Äh, tää kommentti oli niin varattu mulle! Itse pohdin tuota mies- vai naisnäkökulmaa ja kun Paavo oli pessyt Antin saappaat, mietin, että onko tässä nyt virhe, mutta googlettamalla selvisi, että miesten talvikenkiäkin sanotaan saappaiksi. Ehkä mä tosiaan olen ollut väärissä piireissä, kun en tiedä kenenkään miehen käyttäneen saappaita. 

Kaiken kaikkiaan kirja oli siis hauska, pari miinusjuttua siinä oli, mutta viihteenä ja ei-niin-vakavana-kirjana tämä oli kyllä ihan parhautta!

Arvioni: + + + +. 

Jaana Taponen: Väärä varustus

Jaana Taposen Väärä varustus (2008, Karisto) on kolmas lukemani Taposen kirjoittama romaani ja tällä kertaa se on Taposen esikoisteos. 

Romaani on vauhdikas: Susanna on 35-vuotias nainen, joka haaveilee miehestä, kuinkas muuten. Laivareissulla hän onkin tavannut Ilpon, poikaystäväehdokkaan. 

Suhde on syventynyt sen verran, että pariskunta lähtee kesälomareissulle saaristoon. Kaikki ei kuitenkaan mene Susannan suunnitelmien mukaan: Susanna ei loju rantakallioilla Ilponsa kainalossa, vaan hän jää saareen yksin, kun Ilpo lähtee hakemaan mantereen puolelta sinne unohdettuja kalastusvälineitä. 

Susanna on kaupunkilainen, eikä ole koskaan sytyttänyt tulta uuniin, eikä käyttänyt kaasuliettä. Näillä taidoilla olisi nyt kovasti käyttöä, jos mieli saada aamukahvia tai pussikeittoa ruoaksi. 

Seurana autiolla saarella on vain siipipuoli-lokki, kunnes saarelle ajautuu vene, jossa makaa puolitajuton mies. 

Susannan seurana ovat hänen omat ajatuksensa, joten hän saa mietittyä, onko Ilpo, joka tuntuu hänet saarelle hylänneen, juuri se oikea mies hänelle. 

Teos oli ehdottoman hauska: ketäpä ei naurattaisi se ensimmäinen yritys saada hellaan tuli... Uskottavuudessa teos ei ehkä olympiakultaa voittaisi, mutta kylläkin ja aivan ehdottomasti hauskuudella ja nopeatempoisuudella. Kirjassa on himpun verran reilut 200 sivua, ja tämän lukaisi tosiaankin nopeasti, ihastuttavana kesäpäivänä. 

Tulen tekeminen oli vain tekniikkaa, mutta rotan tappamiseen tarvittiin murhamieltä ja työkalu - lapio, pyssy tai ydinase - mutta hän ei nähnyt lähimaastossa edes vaivaista keppiä, jolla olisi voinut swingata elukan stratosfääriin ja pois koko saarelta. 

Ehkä tuota esikoisteoksen kulmikkuutta on karissut matkan varrella pois, ja enemmän syvällisyyttä löytyy Taposen myöhemmistä teoksista: 

Lalalandia ja 

Stockan herkku -teoksista.

Mutta Väärä varustus oli kyllä ehdottoman hauska, ja piristävästi erilainen viihdekirja. 

Arvioni: + + + ½. 

Jaana Taponen: Lalalandia

Tässä he olivat, muka normaali perhe viettämässä muka normaalia maanantai-iltaa. 

Hän ei muka tiennyt, mitä Ari oli tehnyt, 

ja Ari oli kuin ei muka olisi koskaan mitään pahaa tehnytkään. 

****

Joskus käy niin, että luettuaan aivan (itselleen) tuntemattoman kirjailijan random-teoksen jää kiinni kirjailijaan ja haluaa lukea oikeastaan kaiken, mitä kirjailija on koskaan kirjoittanut. Itselleni tätä tapahtuu aika ajoin, minun on pitänyt lukea mm. Mika Waltarin, Milan Kunderan, Päivi Alasalmen, Maarit Verrosen kaikki teokset, kun olen ensimmäisen aloittanut. Viimeisimmäksi taisin ihastua Joel Haahtelan kirjoihin, mutta niiden lukeminen on vielä vähän prosessissa (ihan parasta on pakko säästellä). 

No, mutta kun tartuin Stockan herkku -kirjaan, niin tiesin, että se on taas menoa: Jaana Taposen kirjat on luettava. Mulla meni aikani, kun huomasin, mihin Taposen kirjat on yritetty piilottaa kirjastoissamme, mutta nyt kun tajusin, että kirjastoissa on erikseen viihde-hyllyt, löysin kirjat sijoitettuna sinne. 

Lalalandia (2011, Karisto - 1. painos 2009) on nimensä ja kansikuvansa mukaan sellainen kirja, että en siihen tavallisesti koskisi, mutta nyt mulla oli sellainen kutina, että kannattaa ylittää ennakkoluulonsa, unohtaa ulkonäkö ja sukeltaa sisältöön. 

Ja kyllä kannatti. 

Teoksessa on kaksi pariskuntaa: John ja Leni sekä Ari ja Emma, joista Leni ja Emma ovat ystävättäriä keskenään, loput sietävät toisiaan olosuhteiden pakosta. Pariskunnat ovat lapsellisia ja naimisissa, elämä on asettautumassa uomiinsa ja joulunodotus tuottaa tiettyjä paineita. 

John matkustaa työnsä puolesta paljon, Leni kokee olevansa yksinhuoltaja ja lapset välillä unohtavat, kuka heidän isänsä on. Miehen tultua kotiin arjen rutiinit rikkoutuvat ja Lenin täytyy muuttua edustusrouvaksi. Kun John ilmoittaa, että työmatkoja ei enää tule, Leni ahdistuu vielä enemmän. Ahdistusta helpottaa hieman se, että Leni törmää (kirjaimellisesti) Anttiin. 

Emma on onnellinen elämässään, kunnes hän herää yöllä puhelimensa ääneen ja vastatessaan puhelimeen huomaa, että soitto on vahinkopuhelu. Ari on jäänyt töiden jälkeen työpaikalleen, eikä puhelimesta kuulu töiden ääniä. 

Kirja on siis parisuhdekuviointia, mutta sanoisin, että kuitenkin kiehtovammalla tavalla kuin totuttua. Taposen kieli on hauskaa ja ironista. Jos ja kun chick lit kertoo siitä, miten nuoret naiset, alle kolmikymppiset etsivät miestä, niin Taposen kirja kertoo siitä elämästä, kun naiset huomaavat, että loppujen lopuksi se valinta meni ehkä sittenkin pieleen. Mikähän ero-lit tässä sitten olisi kyseessä? Kun jossain vaiheessa (yleensä aika samaan aikaan kaikilla) ihmiseen iskee tällainen vaihe myös irl, että täytyy miettiä, onko tehnyt oikeita valintoja, millaista elämää ja minkälaisessa parisuhteessa oikein haluaa ja suostuu ja voi elää, niin sanoisin, että Taposen edustama lit iskee esimerkiksi omaan elämänvaiheeseeni niin hyvin, että tykkään! Aiemmin kirjoitin, miten chick liteistä väikkäriä kirjoittava Nevalainen käyttää termejä mom lit ja granny lit, mutta minusta nuo termit eivät kuvaa tätä kirjallisuutta, jossa keskiössä on naisten 30 - 40 -vuotiaiden elämän parisuhdekuviot; eihän tässä oikeastaan kuvata vanhemmuutta eikä vanhenemista. 

Taposen kirjaan takaisin: Lalalandia kertoo siis suhteista, joissa ruoho on vihreämpää toisaalla, omia ja parisuhteen rajoja ja moraalia koetellaan muiden miesten ja naisten kanssa eli kyse on pettämisestä. Joskus pettäminen on iso iso virhe, joskus pettäminen saa ihmisen jälleen elämään. Taponen tarkastelee aihetta ilman moraalisaarnoja, voisi sanoa, että erittäin elämänläheisesti ja oikeantuntuisesti. Onko parisuhde joskus vain niin huono, että on parempi lähteä kuin jäädä?

Leni mietti, mitä sanoisi Elliinalle. 

Iskä on poissa, koska tekee tosi tärkeää työtä. 

Mutta tekikö oikeasti?

Tai ehkä sittenkin oikeammin: Iskä on poissa, koska työ on hänelle tärkeämpää kuin omat lapset. 

Mutta niin ei voinut sanoa lapselle, joten ehkäpä sittenkin: Koska jonkun pitää ansaita rahaa. 

Bingo. Tämä oli lähellä totuutta, mutta oli eettisesti väärin opettaa lapselle materialistisia arvoja. Leni huokaisi. 

Isä haluaisi, mutta ei tällä hetkellä voi. 

Mutta kuka tiesi, halusiko oikeasti, oliko tämä onnellinen kotona, tässä elämässään, vai oliko miehestä tullut maaton. 

Pakko sanoa jotain, hän ajatteli ja sanoi sitten: - Isä on kotona niin paljon kuin vain voi. Ihan varmasti. 

Kenelle kirjaa suosittelen?

Parikymppiselle lukijalle tämä saattaa olla liian masentavaa, mutta yli kolmikymppiselle, joka on jo avannut silmänsä ja kohdannut elämän tosiasiat, tämä voisi olla helpottavaa luettavaa: ei parisuhde ole onnellinen naapureillakaan. Taposen huumori helpottaa hieman kestämään elämää. Ainakin itselleni tämä oli vapauttavaa luettavaa. 

Arvio: + + + + . Ihan huikeen hienohan tämä oli!

Anu myös on pitänyt Taposen kirjoista.

Jane Green: Vuosi maalla ja chick litistä vähäsen

Varasin kesään kasan viihdekirjallisutta, koska musta kesään sopii aina sellainen kevyempi ote. Näissä kirjoissa ei ole niin väliksi, jos kesken lukemisen täytyy pitää pieni tauko, jonka aikana sulkea kirja ja nauttia auringosta. Tai no, tänä kesänä tauon aikana on myös voinut siirtyä sateensuojaan sisälle.

Tykkään myös lukea erilaista kirjallisuutta, kevyttä tai vakavaa. Oikeastaan tärkeintä onkin se, että kirjaa aloittaessani tiedän, mitä kansien sisältä löytyy. Myönnän, että joskus sieltä löytyy yllätyksiä. Näin kävi Jane Greenin Vuosi maalla -teoksen kanssa: kevyeksi viihdekirjaksi etukäteen luokittelemani teos olikin vakavampaa kuin kuvittelin. Joskus odotukset ns. vakavamman kirjallisuuden suhteen osoittautuvat paikkansapitämättömiksi ja silloin oikeastaan kiukustun enemmän: jos olen odottanut lukevani elämää suurempaa -ajatuksia, en halua lukea pieleen menneistä treffeistä. Ehkä olen odotushorisonttini vanki, mutta samalla voisi sanoa, että raja ns. vakavamman ja viihdekirjallisuuden välillä ei ole selvä. Usein tulee mieleen samat ajatukset kuin täällä: 

 harmittaa, että kirjallisuuteen suhtaudutaan Suomessa niin haudanvakavasti.
    ”Miksi ylipäätään täytyy miettiä, onko joku kirja viihdettä vai ei?”

Sanoisin, että joissakin tapauksissa kirja on pelkästään viihdettä, ja joskus siitä on vaikeaa löytää oikeastaan mitään tarttumapintaa.

Joissakin tapauksissa viihdekirjallisuus on sitä perimmäistä itseään, eli tässä tapauksessa chick litiä, sinkkukirjallisuutta: 

kirjan perimmäinen teema on, että oikean miehen löytäminen on vaikeaa ja etsiminen 

kamalan vaikeaa ja joskus hauskaakin. 

Tästä lajikkeesta malliesimerkit: 

Sushi & Chardonnay ja 

Soitellaan soitellaan!  

Lisää vinkkejä tässä postauksessani.

Tyhjentävä listaus on myös mm. täällä Helsingin kaupunginkirjaston sivuilla. 

Kirjablogeissa keskustelua chick litistä on käyty mm. Järjellä ja tunteella -blogissa ja hieman aiemmin Lurun luvut -blogissa.

Itselläni ei ole asiaan oikein mitään lisättävää: 

olen samaa mieltä, että jokaisella kirjalle on oma paikkansa ja aikansa maailmassa. 

Ihan pikaisesti sanoen voisin kuvitella, että chick lit sen puhtaimmassa muodossaan kiinnostaa itseäni hieman nuorempaa lukijaa. Itse tutustuin teini-iän kynnyksellä Hilja Valtosen ihan mahtaviin kirjoihin, jotka olen aina nähnyt kovin samanlaisina kuin nykyajan chick litit: Valtosella on sanavalmiita naispäähenkilöitä, jotka eivät tosin kuluta, koska jokainen kirja on myös aikakautensa tuote, mutta sekä Valtosen teoksissa että uudemmissa chick liteissä pohditaan naisen asemaa maailmassa. Luulisin siis, että hetkinä, jolloin naiseus ja naisena oleminen ovat kiinnostuksenkohteita, kuten teini-iässä, chick lit ikään kuin näyttää ja opastaa, millaista naiseus on. Kinsellaa ja ns. oikeaa chick litiä lukiessa tulevat mieleeni aika usein tyyliblogit, joissa nuoret naiset kirjoittavat elämästään. Nämä ajatukset ynnäten joskus käy mielessä sellainen pieni vaaran ja inhon ajatus, että eivät kai teinit joudu joka paikassa samanlaisen mallin ohjaamiksi? Että naisen elämä on ulkonäköpaineita, shoppaamista, kuntotreenejä, salaattiaterioita, ystävien kanssa kahvilla / baarissa / ravintolassa, sopivan miehen ja ripsivärin valitsemista jne. 

Mutta kuten jokainen blogisti muistaa jossain välissä ohjastaa: tuo kaikki toki on vain ihmisen elämän yksi osa-alue, eikä koko elämä. Joskus olisi mukavaa ja kiinnostavaa kurkistaa niihin muihinkin osa-alueisiin, vaikkapa chick lit -kirjoissakin. Ja se kirjallisuus, joka yltää tähän muuhun osa-alueeseen, on minusta se kiinnostavin osa chick lit -kirjallisuutta. Kaikissa kirjoissa sitä osaa ei ole, mutta onneksi osassa on. Chick lit ei ole siis yhtenäinen kirjallisuudenlaji, ja siinäkin yksi sen viehättävyys.

Googletin vähän asiaa, ja huomasin, että chick lit on yliopistotutkimuksen aiheena: Terhi Nevalainen tekee väitöstutkimusta Itä-Suomen yliopistoon aiheesta. Esittelysivullaan Nevalainen kertoo, että:

 Chick lit on laajentanut aiheitaan: on esimerkiksi vanhemmuudesta kertovaa mom lit -kirjallisuutta, jopa vanhenemista käsittelevää granny litiä.

Väitöskirjaa odotellessa täytyy sanoa, että olenkin miettinyt, että miten suhtautua viihdekirjallisuuteen, joka on selvästi suunnattu iäkkäämmille naisille ja joissa käsittelytapa on sama (=kevyt), mutta käsittelevinä olevat asiat liittyvät yli 3-kymppisen naisen elämään: onko suhde miehen kanssa se oikea, vai vihertäisikö toisaalla enemmän; onko viimeinkin aika hankkia lapsia vai haudatako suunnitelmat kokonaan; mitä tehdä, kun kuolema on selvästi lähempänä kuin 20 vuotta aiemmin jne. Annakaisa Iivarin Juhannus italialaiseen tapaan oli juuri tällainen teos, jossa aiheet liittyvät naisen elämän suuriin kysymyksiin, kuten kansikin sen kertoo ;D 

Hassua oli, että kirjaa lukiessa huomasin, että siinä koettiin selvää tarvetta erottautua nuoremman naisen elämästä: Italiassa mukana ollut 26-vuotias nainen koettiin joukkoon kuulumattomana ja elämäntapa (juhliminen, shoppailu, bilettäminen) negatiivisena. Mietin kovasti, että täytyykö naiseus nähdä niin kovasti ikään liittyvänä: onko erottautuminen nuoremmista naisista niin tärkeää?

Jane Greenin Vuosi maalla (2012, Karisto, alkuperäinen teos Promises to Keep 2010, suomentanut Auli Hurme-Keränen) on kovin samanlainen aiheiltaan kuin Iivarin teos: tässä käsitellään 30 - 40 -vuotiaden naisten elämään liittyviä asioita. Ihan pakko väliin heittää risuja teoksen suomennetusta nimestä: tämä kirja EI ole tarina siitä, miten nainen, yli 30-vuotias, saa tarpeekseen elämästään suurkaupungissa ja lähtee downshiftaamaan maalle, niin kuin kirjan nimestä voisi päätellä. On tässä sellaistakin, mutta se ei ole koko kirja, englanninkielinen nimi Promises to Keep kuvaa niin paljon paremmin teoksen sisältöä. 

Henkilöhahmot tässä kirjassa ovat kolmenkympin paremmalla puolella iältään, heillä on vakiintunut (tai vaihtuvakin) työ; elämä amerikkalaisessa lähiössä tai kaupungissa on osalla vakiintunut, toiset kokevat eroja ja muutoksia työssä ja asuinpaikassa. Elämässä tapahtuu kaikkea pientä tai suurta, mutta tapahtumat saavat oikeat mittasuhteet, kun henkilöistä yksi sairastuu vakavasti. 

Vuosi maalla on kertomus kolmesta naisesta: Steffi on kolmekymppinen nainen, joka elää rokkistaran kanssa ja on ravintolassa töissä; Callie on hänen isosiskonsa, joka asuu lähiössä ja jolla on maailman paras mies ja maailman parhaat kaksi lasta ja hän on maailman onnellisin nainen, suhteellisen kivasti  menestynyt valokuvaaja; Lila on töistään irtisanoutunut, uuden miessuhteen alussa ja hänen täytyy miettiä aivan kokonaan uudelleen suhtautumisensa ja suhteensa lapsiin. Lila on Callien paras ystävä ja he ovat noin 4-kymppisiä naisia.


Hänen nelikymmenvuotispäivänsä oli pelottava, mutta nyt, neljäkymmentäkaksivuotiaana, hän tajuaa elävänsä todella elämänsä parasta aikaa. 
Hänen ihonsa hehkuu ja hiuksensa kiiltävät, ja hän on täysin tyytyväinen olotilaansa. Hän herää joka aamu nauttien elämästään. Hänellä on aviomies, jota hän rakastaa, lapset, jotka valaisevat hänen elämäänsä (paitsi tapellessaan ja saadessaan hänet järjiltään), ja tyydytystä tuova työ. 
Hän rakastaa perhettään, ystäviään, kotiaan. Ja tänä iltana, niin kuin usein aiemminkin, hän on ihmeissään, koska näyttää kuuluvan vähemmistöön.

Nainen voi olla tyytyväinen siis keski-ikäisenäkin, lienee kirjan sanoma. Paitsi, että se henkilöistä (Callie), joka on onnellinen, sairastuu pian. Sairaus auttaa muita päähenkilöitä olemaan rohkeita ja suuntaamaan elämäänsä siihen suuntaan, joka tekee heidät onnellisiksi. Kirjassa on tiedostettua se, minkälainen naisen elämän tulisi olla neljäkymppisenä, mutta kaikki henkilöt eivät kuitenkaan elä niin kuin täytyisi: Vaikka Calliella elämä juuri on niin kuin pitää, hänen ystävänsä, Lila, on kuitenkin aina ollut jotain muuta (kuin pitäisi), mutta silti hän(kin) on onnellinen...

Lila ei ole laiha eikä suoratukkainen, eikä hän ole asunut alle kolmekymppisenä Upper East Sidella, ei pyörinyt sinkkukuvioissa, ei löytänyt aviomiestä, ei saanut lasta eikä muuttanut sitten takaisin Westchesterin piirikuntaan kahdeksan kilometrin säteelle vanhasta kotitalostaan - - 

Ja ennen kaikkea Lila ei mennyt naimisiin.

Steffi on taas pikkusisko, joka vaihtaa mieltään, työpaikkaansa, poikaystäväänsä, mutta kun hän muuttaa maalle, alkaa hänkin löytää omaa tietänsä elämässä. Steffi on kokki, ja siksi kirjan jokaiseen lukujen väliin on ympätty ruokaohjeita, jotka ovat kärsineet hieman suomenkielisessä käännöksessä: kuinka mitata esim. 2,4 dl kaurahiutaleita? Reseptit ovat muutenkin ehkä vähän vieraita suomalaiseen makuun, mutta toisaalta Curryllä maustettu palsternakka-omenakeitto kuulostaisi kivalta vaihtoehdolta... Ehkä reseptit myös on suunnattu tällaisen keski-ikäisen lukijan mieltymyksiin... hmmm. 

No joo, kirjassa varmaan sanomana on se, että löydä oma tiesi kulkea, sillä jos yrität tehdä niin kuin on ns. oikea tapa elää, et tule onnelliseksi. Paitsi jos se on oma tiesi. Ja tee kaikki heti, sillä koskaan ei tiedä, kuka sairastuu tai jotain muutakin yllättävää voi tapahtua.

Kirja on omistettu rintasyöpään kuolleelle ystävälle. 

Jane Greenin teos oli yllättävin vähään aikaan lukemani teos, koska odotin kovasti jotain chick lit -tyylistä tarinaa. Kyllähän tässäkin etsittiin tulevaa miestä niille, joilla ei vielä miestä ollut, mutta kirja oli paljon vakavampi muiden aiheidensa takia. Minusta jako vakavaan ja viihteelliseen kirjallisuuteen on kovin teennäinen, koska sekä "vakavien" että "viihteellisten" teosten sisällä on niin paljon erilaisia teoksia. Harvoin tällaista kädenvääntöä käydään rikosromaanien suhteen, sillä on jotenkin luvatumpaa lukea rikoskirjaa kuin viihdettä, joka on suunnattu naisille. Mielestäni sekä rikosromaanit että naisviihde on osin kovinkin kaavamaista, mutta juonikaavion raoista voi tulvia niin paljon muutakin sekä rikos- että naisviihteen kirjoista ja juuri sen takia itse pidän viihdekirjojen(kin) lukemisesta. 

Lopuksi, löysin tällaista asiaa, että voiko feministi lukea chick litiä? Mielestäni on jo feministinen teko arvostaa naisten kirjoittamaa, lukemaa ja tähdittämää kirjallisuutta niin paljon, että lukee kirjoja. Muita mielipiteitä löytyy Ylen ohjelmasta, ja Kirjakon hienosta postauksesta.

Elämässä on kuitenkin tärkeintä pitää kiinni niistä asioista, jotka ovat tärkeimpiä itselleen. Joskus on hyvä, että joku vähän tökkäisee näkemään asian.

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan!

Sophie Kinsellan Soitellaan, soitellaan! (2012, WSOY, alkuperäinen teos I've Got your Number, suomentanut Irmeli Ruuska) kuului chick lit -kesääni. Koska nyt jostain syystä olen kasannut tähän kesään näitä hömppäpömppä-viihdekirjoja, niin joku oikein hömppäpömpinkin piti mukaan valita. Äh, en vain pääse bestsellereiden ohitse, ja tämä oli siinä - ja, valikoima täällä korvenkylässä on aika pieni. Tämä oli pakko valita, muita vaihtoehtoja ei enää ollut. 

Kirjan juoni lyhyesti: 

Päähenkilö Poppy Wyatt kadottaa juhliessaan tulevia häitään tyttöystäviensä kanssa kihlasormuksensa, jonka on saanut tulevalta aviomieheltään, Magnukselta. Paniikki iskee, koska kyseessä on perintösormus. Panikoidessaan sormuksesta Poppy hukkaa kännykkänsäkin. Sitten sattumalta hän löytääkin hätäänsä uuden puhelimen roskiksesta ja alkaa käyttää sitä. Puhelin on Samin, liikemiehen, sihteerin, joka on lähtenyt työpaikastaan.

Samin viestit ja sähköpostit tulevat puhelimeen ja Poppy tekee diilin, että lähettää ne eteenpäin Samille.

Poppy on epävarma tulevista häistään, koska hän tuntee alemmuutta Magnusia ja koko sukua kohtaan, koska he ovat tutkijoita ja käyttävät alaviitteitä (, joista innostuneena kirjassakin käytetään alaviitteitä, mitä nyt en oikein ymmärtänyt - mutta itse inhoankin alaviitteitä). Viestitellessään Samin kanssa Poppy ja Sam alkavat tuntea viehtymystä toisiaan kohtaan ja siinä missä Poppy auttaa Samia työasioissa, Sam kertoo mielipiteensä häistä.

Kirjan nimen mukaisesti osa kerronasta on puhelinkeskusteluja, tekstiviestejä ja sähköposteja. Taidan olla nyt sen verran tipahtanut tästäkin muodista, että minua lähinnä ärsyttivät nämä tekstilajit teoksessa. Vähän samaan tapaan kuin irl:kin vihaan tekstareita ja elämistä jonkunlaisessa symbioottisessa suhteessa puhelimeen /nettiin. 

Mielipiteitä muuten kirjasta: 

Olen lukenut erityylistä ja -tasoista chick litiä kesän aikana, ja vaikka Kinsella himoshoppaajineen kuuluukin chick litin suurimpiin nimiin, tämä kirja ei kyllä mitenkään viehättänyt minua. Tai korkeintaan sen takia, että se oli erittäin nopea lukea juuri sen takia, että siinä osa tarinaa oli tekstareina. Luulen, että tämä tyyli saattaisi viehättää nuorempaa lukijakuntaa ja etsin todistusaineistoksi tämän tekstin. Sanotaanko nyt sillä tavalla, että kirjallisuuden viehätys on siinä, että sitä on niin paljon erilaista olemassa. Aina on joku, jota tyyli viehättää ja sitten ne toiset, joita se ei innosta. 

Muita lukijoita: 

Norkku, Sanna,  Tessa, anni M.

Ja vielä moni muukin. Itse asiassa olin yllättynyt, että aika moni oli tämän kirjan lukenut. Toivottavasti kovin moni ei tee johtopäätöksiä ja mielipiteitä chick litistä juuri tämän kirjan perusteella, koska mielestäni tämä ei ollut sitä parhaimmillaan, vaan tästä tuli lähinnä sellainen olo, että Kinsellankin on täytynyt taas joku kirja pukaista markkinoille myymään. Juonta, henkilöhahmojen syvyyttä tai jotain elämää suurempaa tästä kirjasta ei löydy ja muuhun chick litiin verrattuna tämä on kovin köykäinen ja nopea ohitettava. Mutta tulipa nyt sitten kuitenkin yhden illan aikana luetuksi. 

Arvio siis tyly: + +.

Aiheeseen mitenkään liittymätön kuva, jonka kuvatekstinä mainittakoon, että onneksi on jotain, joka ei katso ikää eikä aseta ikärajoja. Hyvästä musiikista voi tykätä nuoremmat ja vanhemmat ja kaikki siitä väliltä. 

Yoyo van Gemerde: Sushi & Chardonnay

Yoyo van Gemerden Sushi & Chardonnay (2005, Helmi  Kustannus, alkuperäinen hollanninkielinen teos 2002 Sushi & Chardonnay, suomennos Titia Schuurman) kuuluu sarjaan sadekesä chicklitin seurassa. Kirjailija Yoyo van Gemerde on syntynyt vuonna 1961, asuu Amsterdamissa Hollannissa ja on vapaa toimittaja kotimaassaan. Sushi & Chardonnay on kirjailijan esikoisteos, myöhemmin kirjailija on julkaissut ainakin sellaiset teokset kuin Zoet ja Lust en lollypops.

Teos on aluksi oikein perinteistä chicklitiä: päähenkilönä on Nicki, hitusen vajaa 3-kymppinen amsterdamilainen nainen, jonka työura alkaa nousta sattumalta vastaanottovirkailijasta lehden horoskooppipalstan kirjoittajaksi. Hän kohtaa tyttöystäviensä kanssa kaupungilla ja myös työssään miehiä, mm. Paulin, basistin bändistä, jota luotsaa työssään ja naapurissa asuvan Robin. Miehet eivät ole täydellisiä, jos epätäydellisyyteen katsoo kuuluvan sellaisen asian kuin toisen tyttöystävän olemassaolon. Samaan tapaan kuin Taposen Stockan herkku -teoksessa tässäkin on monenlaisia tapahtumia, jotka yllättivät näennäisen kevyessä chicklit-tyylissä: Nickin ystävä Peet sairastuu vakavasti. Mutta siinä missä tällainen sairaus aiheuttaisi monessa vakavammassa kirjassa mietintää elämästä ja kuolemasta, tässä se on vain yksi sivujuoni sen tärkeämmän, elämän miehen ja työuran metsästyksessä. Myös toinen ystävä, Sonna, kokee elämässä suuria asioita: pettäjämiehensä kiinnijäämisen, raskauden toisen petturin kanssa. Sushi & Chardonnay oli siis kovasti samantapainen kuin Taposen teos juuri yllättävine ja vauhdikkaine juonenkäänteineen ja traagisinekin (vakava sairaus, petturuus) asioineen.

Kielellisesti teos ei ole mitenkään erinomaisen viihdyttävä, eikä juonikaan ole kovin lennokas sen suurista käänteistä huolimatta. En olisi varmasti saanut kirjaa loppuun, ellen olisi lukenut sitä vain sen takia, että saisin Eurooppa-haasteeseen Hollannin kohdalle kirjan tästä.

Näyte Sonnan mieskriiseistä:  

"Hulluko olet. Et kai kuvittele että haluaisin enää koskaan olla tekemisissä sen mulkun kanssa. Wim asuu jossain murjussa Almeressa blondinsa luona ja on onneton. Hän rukoili jo polvillaan minua takaisin. Mutta sen hän saa unohtaa. Ei, tytöt, minä olen rakastunut koko maailman kivoimpaan, komeimpaan kundiin."  

Arvioni:  + +.

Jaana Taponen: Stockan herkku - chicklit-kesä

Kesäkirjoihini tuntuu nyt kuuluvan iso kasa viihdekirjallisuutta, jota myöskin chick litiksi on monessa paikassa kehuttu tai haukuttu. Muutama kirja on tullut ahmaistuksi viime aikoina ja yritän nyt niitä tänne saada kirjoitettua jonkunlaisen teeman mukaan.

*****

Jaana Taposen Stockan herkku (2012, Karisto) lähti kustantamoiden uutuusvihkoista kirjakasaani heti, oikeastaan kantensa ansiosta. Ja sitten on se geeniperimmässäni oleva kiinnostus chick lit -kirjoihin. Kirjaa markkinoidaan sen takakannessa sanoin "suomalaista chicklittiä parhaimmillaan", joten odottelin, että tässäkin kirjassa mennään samoissa juonikuviossa: istutaan kahviloissa, törsätään rahaa niin paljon kuin se Helsingissä on mahdollista ja tuskaillaan ystävien kanssa, kuka ja minkälainen mies valittaisiin elämään mukaan.

Stockan herkussa päähenkilönä on Anna, joka on jo naimisissa ollut, eronnut nainen. Hän on yksinhuoltaja, jolla on teini-ikäinen tytär, Juuli. Hieman vanhempaa mallia kuin yleensä chickliteissä. Anna ei myöskään törsää rahaa, vaan tuskailee freelance-toimittajana rahapulassa, varsinkin kun hänen tyttärensä tarvitsee rahaa teinien tapaan vähän kaikkeen. Anna on eronnut, tai tarkemmin jätetty: hänen miehensä Samuli lähti toisen naisen matkaan noin vuosi aiemmin, eikä Anna ole selvinnyt surustaan vieläkään.

Annan ystävä Donna on menevämpi pakkaus. Donna on kohtuullisesti menestynyt kosmetologi, jolla on upea kroppa, upeat vaatteet ja joka omalla kauneudellaan on paras markkinointikeino kosmetologifirmalleen.

Donna ja Anna ovat Stockalla, jossa huomaavat "herkun" eli Daniel Degerothin, joka merkkivaatteissaan näyttää vanhan rahan rikkaalta perijältä ja jonka naiset kutsuvat Donnan bileisiin. Daniel liikkuukin juhlista alkaen naisten matkassa mukana ja vie Annan mm. Lontooseen ihmettelemään, kuinka rikkaat elävät.

Anna kuitenkin suree menetettyä elämäänsä Samulin rinnalla ja on täysin jäätä kaikkien miesten lähestymisyrityksille.  

 

Olin kirjaa lukiessa todella hämmästynyt, että tätä teosta on luokiteltu chicklitiksi, koska tässä ei ollut niitä piirteitä lainkaan, joita katson kuuluvaksi chicklitiin. Siis sellaista kevyttä menoa, jossa tsekataan kaupungin miehet, tuskitellaan miten huonoa tarjonta on ja suurin ongelma on se, että miehet ovat surkeita ja ripsarit valuvat väärässä paikassa poskille. Kyllähän tässäkin alkuun on kevyttä bilettämistä, mutta sitten tässä on paljon muutakin ja vakavampia huolia: suru menetettyjä ihmisiä kohtaan, mikä ei katoa; teini-ikäinen tyttö, joka laihtuu silmissä; rahahuolet, jotka ovat suurempia kuin visa-kortin satunnainen ylitys.

Vaikka teos on kirjoitettu ja ehkä tarkoitettukin viihteellisen kevyeksi kirjaksi, niin kirjassa kuitenkin pyöritään vakavien teemojen ympärillä: mikä on hyväksikäyttöä ketäkin kohtaan? Miten avoin ja vapaa nainen voi olla, milloin kyseessä onkin hyväksikäyttö? Missä raja oikeastaan kulkee?

Teos sukeltaa siihen maailmaan, joka on kepeän iloinen sinkkujen elämässä sinkkufiktiossa: kukaan ei koskaan törmää keveässä sinkkuilussa pahoihin ihmisiin, mutta mitä tapahtuu, kun vapaamielinen nainen törmääkin pahoihin miehiin? Siksi Stockan herkku -teos oli kiinnostava kirja, erilainen chicklit-teos ja itse asiassa tulin ahmaisseeksi kirjan (413 sivua) melkoisen vauhdikkaasti, koska olin vähän hämmästynyt, että voiko tällaista kirjoittaa (chicklitinä?)?

****

Aika monessa kirjassa joku asia vähän ärsyttää, tässä teoksessa sellainen asia oli naisten jako hyveelliseen Annaan ja paheelliseen Donnaan. Paheellinen Donnasta tuli, koska hän on avoin seksuaalisesti ja ulkonäkökeskeinen. Anna, joka taas oli vähän hompsaantunut, eikä missään tapauksessa kiinnostunut seksistä, oli hyveellinen.

- Anna, Donna sanoi rauhallisesti. - Sä olet katkera, vanha akka, jossa ei ole enää mitään hehkua. Elä elämäsi ryppyyn, mutta mä en aio antaa periksi. Mä aion rakastaa mun peilikuvaani vielä satavuotiaana.

Anna purkskahti toivottomaan nauruun. Hän eli pienten lasten keskellä, Juulin, Donnan ja Danielin.

Armoa.

Olin kirjasta positiivisesti yllättynyt: tämä ei ollutkaan sitä totuttua chicklitiä, vaan tässä teoksessa viillettiin syvempiin asioihin. Välillä teoksesta tuli myös mieleen, että tässähän on aivan kauhun ja rikoskirjallisuudenkin puitteita. Kevyen lukukokemuksen sijaan kirjasta jäi tuskallisen paha ja synkkä kuva mieleen. Voisin verrata kirjaa Päivi Alasalmen teoksiin, joissa ei aina ole aivan selvää, että onko kyseessä kepeä viihde, kauhu vai joku aivan muu. Pääsääntöisesti siis pidin teoksesta, ja varmasti tutustun jatkossa muihinkin Taposen teoksiin.

Arvioni: + + + +.

Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

Veera Vaahteran Onnellisesti eksyksissä (2012, Tammi) on varma ja vakuuttava kesäkirja. Se on kivankokoinen, sopivanmittainen (270 sivua) ja nopealukuinen kirja, jonka kantaa kevyesti mukanaan lähes mihin vain. 

Itse luin sen kirjaston vieressä, omalla terassilla ja ahmaisin loputkin yön ainoina pimeinä tunteina, sillä kirja oli vallan sujuvasti kirjoitettua tekstiä, kuitenkin niin kevyenä pysyvä, että se ei vienyt yöuniakaan. Ja sitten minulla on vielä tämä outo viehtymys naisviihteeseen. 

Onnellisesti eksyksissä -teoksen voisi kai luokitella viihteen lajiin chick lit, sillä tässäkin teoksessa on päähenkilönä hieman vajaa 3-kymppinen Emma, joka etsii paitsi omaa elämäänsä myös miestä elämäänsä. Lähistöllä on kolme ehdokasta: Janek, hieman hulttiomainen pelimies; Miikka Saarinen, liian komea graduohjaaja ja Ilari, joka on Emman parhaan ystävän poikaystävä aina siihen asti, kunnes ystävä eli Sanni lähtee Suomesta pois. 

Kirjasta kuitenkin puuttuvat muut chick litin tunnuspiirteet: tässä teoksessa ei ostella uusia vaatteita, eikä kierrellä nimellä mainituissa baareissa ja kahviloissa. Sanoisin, että tämä oli sellainen maalaismaisempi chick lit -teos, jossa kylläkin eletään kaupungissa, mutta päähenkilön identiteetti rakentuu muille asioille kuin merkkivaatteille ja meikeille. 

Emma on teoksen alussa eksyksissä: hän on 28-vuotias, asuu edelleen soluasunnossa, eikä valmistu, kai ikinä, yliopistosta. Niinpä Emma laatii kolmen kohdan aikuistumisohjelman: 

1. Tee gradu ja valmistu maisteriksi.

2. Hanki työpaikka ja rahaa. 

3. Etsi asunto, joka on koti. 

Sanomattakin kai selvää, että kirjan kohdeyleisö on henkilö, joka rämpii samoissa tavoitteissa elämässään. Sellainen, joka valitsi huuhaa-humanistitieteen, eikä ole valmistumassa kaupalliselta alalta. Tässä on juuri kirjan ongelma: kohdeyleisöksi yli-ikäisenä tunnen lievästi nostalgiaa, koska olen ollut itsekin tuossa samassa kriisissä jossain vaiheessa (paitsi että tein töitä pitkään ennen gradun valmistumista) ja halusin perheen siihen samaan gradu-työpaikka-raha-koti-angstin aikaan. 

Sitten kun siitä kaikesta selvisi, niin elämä alkoi olla tätä:

He kulkivat tavallisia reittejään kuin robotit eivätkä kiinnittäneet ympäröivään maaimaan mitään huomiota - - 

Jos jotakin, tuollainen en tahtonut olla. En halunnut ajaa ruuhkassa töihin ja ruuhkassa takaisin, aina samaa reittiä, käydä tungoksessa kaupassa ja turtua näkemääni niin, etten edes tajuaisi olevani elossa. 

Koska oma elämäni on yhtäkkiä oman aikuistumisprojektini myötä muuttunut kutakuinkin kuvatun kaltaiseksi, niin kirja ei sinällään tarjonnut minulle samaistumispintaa. 

Mutta, täytyy sanoa, että teos oli hyvä omassa lajissaan. Vaikkakin tunnen olevani kovasti sysitty ulos lajin lukijakunnasta, tunnistan hyvän ja kiinnostavan kirjan. Oma osansa kirjassa on miesten etsintää, mutta yhtä tärkeä ja minusta kiinnostavampi osa itsensä etsintää. Emma huomaa, että pitää tehdä itsensä onnelliseksi, eikä vaatia toisilta omaa onneaan. Lukija tietysti saa ilonsa siitä, kun voi veikata, kenet Emma valitsee, tai kuka Emman valitsee. Jotkut yhtälöt ovat epäonnisia ja toiset taas mahdottomia. Elämä kuitenkin alkaa, kun gradu on kansissa. Tämä on varmasti hyvä kirja lukea motivoituakseen mustan kirjan kirjoittamiseen! 

Itselleni tämä oli myös kiinnostava kirja lukea siksi, että omassa elämässäni facebook (ja some muutenkaan) ei ole ollut niin kovin merkittävä tekijä. Sähköposti teki tuloaan omien opiskeluaikojeni aikoihin ja vaikka silloin tietysti tutkimme, joko se ja tuo olivat näheet sähköpostinsa, ja mietimme, miksi vastausta ei kuulunut, niin elämä oli kuitenkin aika paljon siinä ja nyt, Vaahteran kirjassa elämä on myös facebookissa ja blogeissa. Kuitenkin, minulle on hieman omituista lukea, miten fb on niin tärkeä osa elämää. Kirja on siinä mielessä "jokaiselle jotakin" -tyylinen, että tällainen kehityksestä tipahtanut tykkää, kun Emma kieltäytyy käyttämästä puhelimensa gps-paikanninta. Maailmassa on vielä toivoa!    

Kirjan takakannessa kerrotaan, että Vaahtera kulkee mm. Hilja Valtosen jalanjäljissä, ja kovasti tästä tulikin mieleen paitsi Valtosen humoristinen tyyli myös Valtosen kirjojen itsenäiset naiset. 

Suosittelen kovasti tätä kirjaa kesäkirjaksi! 

Tässä vielä muita suosituksia kevyemmäksi kesäkirjaksi: 

Maria Rocher: Enchanté - hauska rakastua

Terttu Autere: Kinkkauskivet

Katariina Romppainen: Pitkät päiväunet tai Mustikkasoppa

Inna Patrakova: Tulkki tai Naapurit

Piia Posti: Talven jälkeen valo

Annamari Marttinen: Kuu huoneessa tai Ero

Kira Poutanen: Rakkautta on the Rocks

Vaikka mikä estää kesällä lukemasta hieman paksumpaakin tavaraa?! 

Vaahteran ovat lukeneet myös mm. Kirsi, Tuulia.


Oma arvioni + + + ½.