MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

torstai 31. maaliskuuta 2016

Yousif Abu al Fawz: Taikalintu & Hanna Hällsten: Mangojen aika

Pääsiäisen lopuksi vielä kaksi kirjaa edellisviikon teemaan liittyen: kaksi hyvin erilaista tarinaa maahamme muuttaneista ihmisistä. 



Yousif Abu al Fawzin Taikalintu (2000, Like) -teokseen törmäsin Marjatan kirjablogissa, ja luin kirjan samantien, koska se vaikutti kiinnostavalta. Abu al Fawz (s.1956) pakeni kotimaastaan Irakista jo vuonna 1979 ja päätyi lopulta Suomeen, josta sai turvapaikan. Etsin tietoa netistä kirjailijasta: hänellä on kirjoja, joita ei ole julkaistu suomeksi. Hesarin mukaan hänellä oli tekeillä (jo vuonna 2011) kirja Helsinkiin pommi-iskua suunnittelevista islamisteista. 

Taikalintu on kuitenkin novellikokoelma, jonka novelleissa irakilainen mies elää Suomessa, Virossa ja Venäjällä, niissä paikoissa, joita pitkin Abu al Fawz saapui Suomeen. Varsinkin alkupään novellit vievät lukijan kertojan muistoissa Irakiin Bagdadiin, välillä painajaisissa, välillä muistoissa. Toisen irakilaiskirjailijamme Hassan Blasimin tavoin novelleissa kohtaavat eri aikatasot, mutta Abu al Fawzin novellit eivät ole aivan yhtä raakoja, pitkiä ja kimurantteja kuin Blasimin. Taikalintu-kokoelmassa pidin erityisesti niistä novelleista, joissa kertojaminä elää (suomalaisten) naisten kanssa: näissä novelleissa ei teemana ole naisten alistaminen (niin kuin niin monessa), vaan toisen käyttäytymisen ihmettely miellyttävässä ja humoristisessa mielessä. Erityisesti pidin "Eräänä iltana" -novellista, jossa kertoja rakentaa junan ikkunasta näkemälleen kohtaukselle tarinan: toisaalta tullut mies tulee naisensa jättämäksi, ja joutuu miettimään, miten rakentaa elämänsä uuden ja kotimaan odotuksia vastaavaksi. Sukulaiset haluavat rahaa rikkaasta Euroopasta, mutta mies saa korkeintaan tiskaajan työtä, mikä ei elätä edes häntä itseään. 

Teos oli kiinnostava, koska tässä äänen sai irakilainen kirjailija. Harmi, ettei kirjailijan muita teoksia ole suomennettu. 

Yousif Abu al Fawz: Taikalintu 
200o, Like
alkuteos: Ta'ir al Dahsha
suomentanut Marko Juntunen
162 sivua 

Toinen teos, jonka luin pääsiäislomalla oli Hanna Hällstenin Mangojen aika (2015, Robustos). Törmäsin tähän teokseen jossain kirjablogissa, jonka olen nyt hukannut. Mangojen aika jatkaa siitä, mihin edellä mainitsemani novelli päättyy: oman kotimaan vaatimukset törmäävät uuden kotimaan mahdollisuuksiin. 

David muuttaa Suomeen päästyään opiskelemaan suomalaiseen oppilaitokseen. Hän elää suomalaisen Eveliinan ja heidän poikansa kanssa. Eveliina ei ole koskaan varma, haluaako David elää heidän kanssaan ja rakastaako mies häntä, sillä David on aina jossain menossa, muualla. 

Kirjan takakansi kertoo, miten Davidin sydän on edelleen kotimaassa, siellä missä mangot kasvavat. Lukijana ärsyynnyin Davidin hahmosta, sillä tuntuu, että sydäntä tällä ei ole ollenkaan: mies elää fiiliksensä mukaan ja juoksee naisen luota toisen luokse. Ärsyynnyin myös valinnasta kertoa Davidin tarina; valinnanmahdollisuuksia olisi ollut muitakin, sillä kirjassa oli mielenkiintoisia henkilöhahmoja sekä Suomessa että Afrikassa, mutta nämä muut henkilöt jäivät sivuhenkilöiden rooliin kirjassa. Varsinkin Afrikan suunnalla tuntui olevan näitä kiinnostavia hahmoja, kuten Davidin äiti, joiden tarina olisi ollut kiinnostava ihan vaikka yksinään. 

Kirja oli kaikesta huolimatta mukava lukea, välillä tarina hyppi menneisyyteen toiseen paikkaan, mutta kuten edellä kirjoitin, nämä koukkaukset olivat kiinnostavia ja välillä uhkasivat olla myös kiinnostavampia kuin Davidin tarina. Kiinnostavaa oli kirjan lopussa myös Davidin vanhempien mielipiteet, jopa yllättäviä - David olisi voinut kasvaa kirjassa samalla tavalla kuin hänen vanhempansa. 


Hanna Hällsten: Mangojen aika 
2015, Robustos
281 sivua


Ps. Alempana myös toinen postaus, Hiraiden Kissavieras-teoksesta. Halusin saada maaliskuussa lukemani kirjat postattua ennen huhtikuuta =D.



Takashi Hiraide: Kissavieras


Odotin Takashi Hiraiden Kissavieras (2016, S&S) -teosta innolla, sillä kissa kirjallisuudessa sisältää kaksi minua kiehtovaa asiaa. Lisäksi japanilainen kirjallisuus on minulle arvoitus, jota en ole pystynyt ratkaisemaan. 

Kissavieras kertoo kolmikymppisestä pariskunnasta, joka työskentelee kirja- ja kustannusalalla. He asuvat tatamilattiaisessa asunnossa, jonka pienestä rakosesta sisään eksyy kissa, Chibi. Chibi on tarpeeksi pieni kissa mahtuakseen raosta, josta muut kissat eivät mahdu. Pariskunnan kertojamies miettii kissaa ja tämän käytöstä. Hän kokee olevansa jotenkin valittu, koska kissa on päättänyt tulla juuri heidän kotiinsa. 

Mutta, kuten kissanystävät tietävät, kissa on itsenäinen eläin, ja sama selviää kirjan pariskunnalle. 

Vaimoni katsoi takaisin. Ennen pitkää koittavaa eroa pohtiessaan häntä raastoi ajatus, että Chibi ei ollut hänen kissansa. Eikö se voisi olla minun kissani, tai ainakin haluta olla? Chibin katseessa tuntui syvä kohtalonyhteys sen seuratessa, miten kyyneleet putoilivat vaimoni silmistä. 

Kissan kohtaaminen tuntui satunnaiselta, hieman samaan tapaan kuin ihmisten kohtaaminen tai kohtaaminen elämän kanssa. 

Kirja on pieni ja kaunis, hieman arvoituksellinen kuten minulle moni japanilainen kirja on ollut. Ihastuttavaa, että saamme suomennoksia tällaisista kirjoista, sillä pidin kirjasta, jonka luettuani jäin miettimään, mitä kirja oikeastaan halusikaan sanoa. 

Kirjaa ovat lukeneet mm. Ulla, Lumiomena, Krista. 

Liitän kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja aloitan vihdoin myös Kurjen siivellä -lukuhaasteen (, jossa luetaan itäaasialaista kirjallisuutta).

Takashi Hiraide: Kissavieras 
2016, S&S
Neko no Kyaku 2001
suomentanut Raisa Porrasmaa
152 sivua

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

Jarmo Ihalaisen Mitä miehen pitää (2016, Atena) -teos tuli luettavakseni hieman yllättäen. Aikomukseni ei ollut kirjaa ottaa lukuun, mutta koska sitä kehuttiin, niin pitihän tähän(kin) tutustua. 



Oli pelkästään hyvä asia, että kirja tuli luettavakseni, sillä kun kirjan aloitin, sitä oli vaikea päästää käsistään. Sinällään kirjan tarina ei ollut mitenkään uusi, onhan näitä suomalaisen miehen tarinoita tullut luettua, kuultua ja nähtyä, mutta sitten kuitenkin, jotain viehättävää tässä bussilla aamuisin töihin lähtevässä luokanopettaja-Mikassa oli. Mika on eronnut, yksin asuva, naisia netistä etsivä ja näitä tapaileva, välillä yksinhuoltajuutta kokeileva keski-ikäinen mies. Tällaisia miehiä on helppo löytää lähipiiristä, ja loin varmasti mielikuvani Mikasta osin tuttavieni perusteella. 

Mikan lisäksi kirjassa kohtasin Kelpon, 1910-luvulla elävän huutolaispojan, joka työskentelee maatiloilla, haaveilee työstä kaupungissa ja saatuaan työn alkaa elätellä toiveita omasta talosta ja perheestä. Kelpon elämän lähtökohdat ovat varsin erilaiset kuin Mikan, mutta elämä silti yllättävän samanlaista. Yritin koko kirjan lukuajan ja myös sen jälkeisen ajan miettiä, että miksi kirjan henkilöt olivat Mika ja Kelpo: onko nykypäivän luokanopettaja yhtä epävarmassa asemassa kuin huutolainen? Tietenkin kirjan lopussa osavastaus tulee siinä, miten miesten elämät kietoutuvat toisiinsa sitten lopultakin. 

Mitä miehen pitää oli tutustumisen arvoinen kirja, josta jäi jotenkin kivan positiivinen henki suomalaisen miehen elämästä. 

Liitänkin kirjan osaksi Helmet-lukuhaastetta kohtaan 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Muualla kirjablogeissa: Suketus ja TuijaTa

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
2016, Atena
254 sivua

torstai 24. maaliskuuta 2016

Rasisminvastaisen viikon lukupaketti

Rasisminvastainen viikko on tällä viikolla jäänyt Brysselin uutisten jalkoihin. Pääsiäisviikonloppuna toivottavasti jaetaan hyvää sanomaa, mm. kaikkien ihmisten kohteleminen tasa-arvoisesti ja hyvin. 

Olen itsekin lähdössä pääsiäisen viettoon, mutta sitä ennen laitan tänne blogiin postauksen, johon olen koonnut blogissani olleita kirjoja, joissa aiheena on maahanmuutto jollain muotoa. Aika monta kirjaa on mahdollista kohdata maahan muuttaneita. Tässä joitakin vaihtoehtoja kotimaisista kirjoista:



Jukka Laajarinne: 72 2013, Atena
Kirsti Ellilä: Kaivatut 2013, Karisto
Eero Paso: Ruotsinmaa 2013, Nordbooks 
Sara Razai: Olen etsinyt sinua 2012, Teos & Schildts & Södersröms 
TaoLin: SIninen maa 2012, enostone
Jari Tervo Layla (2011, WSOY
Mari Pyy: Paperiton 2015, Atena
Inna Patrakova: Naapurit 2011, Helsinki-kirjat;  Kultahammas 2012, Helsinki-kirjat; Tulkki

Maahanmuuttajatarinoita muualta: 

Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista 2014, Schildts & Söderströms
Kim Thúy: Ru 2012/2009
Jean Kwok: Girl in Translation (2010, Penguin books
Shahram Khosravi: Laiton matkaaja - Paperittomuus ja rajojen valta 2013, Gaudeamus


Tietokirjoja: 




Kiertoteitä - Maahan muuttaneet nuoret yhteiskunnallisten esteiden edessä 2015, Into 

Mikä ihmeen uussuomalainen? 2009, Teos
Anni Valtonen & Milka Alanen: Uusia suomalaisia 2014, Like
Anne-Mari Souto: Arkipäivän rasismi koulussa – Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista (2011, Nuorisotutkimusverkosto)

Jorma Pollarin ja Marja-Leena Koppisen kirjoittama Maahanmuuttajan kohtaaminen ja opettaminen (2011/2000 PS-kustannus)


Maahanmuuttajan matka suomalaiseen yhteiskuntaanPohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun julkaisuja B:42 Toim. Saara Hiltunen 2012

Umayya Abu-Hanna: Multikulti - monikulttuurisuuden käsikirja 2012, Siltala 

En ole rasisti, mutta ... Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä (2009, Vastapaino)


Sarjakuvat & runokirjat: 


Karim (teksti ja teksti)

Yahya Hassan: Runot 2014, Tammi


HAUSKOJA LUKUHETKIÄ KIRJOJEN PARISSA, JA RAUHALLISTA PÄÄSIÄISEN AIKAA! 

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista / Rasisminvastainen viikko



Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista (2016, Johnny Kniga) sai suomalaisessa mediassa paljon huomiota osakseen ilmestyessään, minkä takia halusin tutustua Khemirin uusimpaan teokseen. Aiemmin lukemani Ajatussulttaani sai minut myös kiinnostumaan teoksesta, mutta tämä uusin oli kovin erilainen verrattuna yli kymmenen vuotta sitten julkaistuun esikoisteokseen. 

Kaikki mitä en muista kertoo Samuelista, joka on kuollut auto-onnettomuudessa. Samuelista kertovat tämän ystävät, perheenjäsenet ja tyttöystävät. Khemiri on valinnut kerrontatavaksi tyylin, joka vaatii lukijalta keskittymistä: kertoja vaihtuu koko ajan, eikä tekstissä juurikaan käy ilmi, kuka muistelijan roolissa on, ellei kerronnan rytmiin pääse mukaan. 

Muistelmia Samuelista kerää nimettömänä pysyvä kirjailija, jolle kertojat "puhuvat". Kirjailija haluaa selvittää, mikä ajoi Samuelin kuolemaan johtaneeseen tekoonsa, vai oliko kyseessä onnettomuus. 

Kuoleman syytä tärkeämmäksi asiaksi kirjassa nousevat henkilöt, jotka maalaavat kuvaa itsestään: niistä maahanmuuttajista tai maahanmuuttajataustaisista henkilöistä, jotka asuvat Ruotsissa ties kuinka monetta sukupolvea. Joukossa hääräävät "suvakit" kuten Laide ja ilman oleskelupaa Ruotsissa sinnittelevät maahanmuuttajat, joita Laide auttaa. 

Maahanmuuttajataustaisuus ei tässä kirjassa nouse kirjan teemaksi kuin osaksi; teoksen henkilöhahmotkin pyörittelevät silmiään, kun eivät juurikaan osaa arabiaa kuin muutaman sanan, vaikka ovat sitä koulussa opiskelleet. Samuelin nimi on perusruotsalainen, eikä kerro hänen etnisestä taustastaan juuri mitään. Khemiri, joka on itse syntynyt Ruotsissa, kirjoitti maahanmuuttajastereotypiosta jo Ajatussulttaanissa, ja arvelen kirjan perusteella, ettei hän halua olla enää vain maahanmuuttajien tulkki tai äänitorvi. Kirjassa on kyse siitä, mitä henkilön kuoleman jälkeen jäljelle jää: mitä muut ihmiset muistavat? Ja mitä eivät muista, sillä jokaisella on omanlainen totuus toisista ihmisistä. 

Pidin kirjasta, sen haastavasta rakenteesta ja erityisesti siitä, että kirjan lukemisen loputtua alkoi ajatustyö kirjan sanomasta. 

Muutamia blogitekstejä: Ullan kirjat, Leena Lumi, Lumiomena

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista
2016, Johnny Kniga
Allt jag inte minns 2015
suomentanut Tarja Lipponen
291 sivua

Kirja on yhteiskunnallinen siinä mielessä, että se piirtää kuvaa monikulttuurisesta Ruotsista, ja sen takia kirjan yhteydessä sopinee pieni muistutus ensi viikosta: 

SPR viettää rasisminvastaista viikkoa 20.-27.3. kysymällä: 

#milloinviimeksi otit kantaa sosiaalisessa mediassa rasismia vastaan? Teit rasisminvastaisen teon? Toit esiin tasavertaisuutta korostavaa näkökulmaa? Puutuit rasistiseen tilanteeseen? 

Lisätietoja SPR:n sivuilta täältä. Muistetaanhan puuttua! 

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus (2016, Gummerus) kiinnosti minua kevään uutuuskirjoista, sillä Aasiaan sijoittuva tarina kiinnostaa aina. Kirjailija Sendker on saksalainen kirjailija ja toimittaja, joka on toiminut kirjeenvaihtajana USA:ssa ja Aasiassa. Hän on kirjoittanut viisi kirjaa, joista Sydämenlyönneissä ikuisuus on toinen, vuodelta 2002. 


Sydämenlyönneissä ikuisuus kertoo Tin Winistä, joka sokeutuu lapsuudessaan ja elää burmalaisessa kylässä. Elämä kuljettaa Tin Winin New Yorkiin, jossa tämä perustaa perheen ja saa lapsen, Julian. 

Jotain kummallista tapahtuu Tin Winin elämässä, sillä mies hylkää perheensä ja katoaa. Aikuistuttuaan Julia saa käsiinsä burmalaisen naisen osoitteen, jonka ohjaamana matkustaa isänsä kotiseudulle. Julia tapaa U Banin, joka alkaa kertoa Julian isän tarinaa tämän lapsuudesta alkaen. Julia haluaisi kovasti tietää, mitä isälle tapahtui, mutta U Ban ei kiirehdi: hän kertoo tarinaa ja Julian täytyy kärsivällisesti kuunnella. Samalla Julia oppii näkemään isästään puolen, joka oli Tin Winin elämää kaksikymmentä ensimmäistä vuotta. Burmassa tapahtuneista asioista isä ei koskaan kertonut amerikkalaiselle perheelleen. 

U Banin tarina vie Julian keskelle Burmaa ja myös rakkaustarinaa, jossa ihmisaistit saavat aivan uudenlaisen merkityksen. Kirjassa opitaan paitsi rakkaudesta ja aisteista myös aasialaisesta elämästä ja rauhallisuudesta - mielentyyneydestä.

Raivo meidät sokaisee ja kuurouttaa. Tai pelko. Kateus, epäluottamus. Maailma supistuu, menee aivan sijoiltaan, kun ihminen vihaa tai pelkää

Kirjassa oli vähän kaikkea, ja ehkä siksi jäin hieman kylmäksi. En ihastunut rakkaustarinaan, ehkä uskon liian heikosti tämän tyyliseen rakkauteen. Itämaisuus, aasialaisuus oli mukana niin kuin odottaa saattoikin, siinä mielessä ei tullut yllätyksiä. 

Pidin kirjasta, mutta ei tästä kirjasta tullut mikään vuosisadan kirjallinen elämys. Ehkä olin joap hieman pettynyt kirjaan. Mutta sellaiselle lukijalle, joka kaipaa pientä aasialaista maustetta ja romanttisen kaunista rakkaustarinaa kirjaltaan, tämä kirja on varmasti sopiva. 

Kirjasta on kirjoittanut myös Kirjasähkökäyrä

Kirjan lisään Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 3. Kirjassa rakastutaan.

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus
2016, Gummerus
Das Herzenhören 2002
suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi (englannikielisestä teoksesta)
326 sivua



sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää


En kovin usein tykkää avata kirjaa, jota mainostetaan tarinaksi elämän viimeisistä päivistä, mutta tällä kertaa kiinnosti liiaksi, mitä Fausto Brizzin teos 100 onnen päivää (2016, Gummerus) pitää sisällään. 

Keski-ikäinen Lucio, joka on työssä kuntosalilla ja valmentaa harrastuksenaan kohtalaisen surkeaa lasten vesipallojoukkuetta, saa tietää sairastavansa syöpää. Lääkäri lupaa miehelle elinaikaa noin kolme kuukautta eli 100 päivää, mistä kirjan nimi. 

59

Osaatteko kuvitella mielessänne sellaisen yhdentekevän toukokuisen päivän, jolloin taivas valmistautuu vuodattamaan maailman ylle trooppisen kyynelryöpyn? Tänään on sellainen.
Minä en evääni räväytä vaan rötkötän nojatuolissa ja ajattelen kuolemaa. 

Lucio jättäytyy pois työstä ja jää mietiskelemään, mitä tekisi loppuelämällään, jota siis ei ole kovin kauan enää jäljellä. Osa päivistä menee maatessa parvekkeella milloin sadetta milloin aurinkoa tuijotellen. Välillä Lucio päättää kokeilla syöpähoitoja, välillä terveellistä ruokavaliota, mutta huomaa, että elämä on kivempaa, kun voi nautiskella appiukon kahvilassa aamuisista donitseista. 

Lopun lähetessä Lucio päättää lähteä matkalle vaimonsa ja lastensa kanssa. Ensimmäisen sen takia, että vaimo antaisi miehelleen anteeksi tämän tyhmän teot, ja jälkimmäisten, koska tajuaa, että on elämässään viettänyt aivan liian vähän aikaa näiden kanssa. 

Kirjaa lukiessani täytyi todeta, että olipa onni, että aloitin kirjan ennakkoluuloista huolimatta, sillä kirja oli lempeä ja kuolema, tai sairastuminen vakavasti, ei tuntunut niin pahalta asialta kuin ennen kirjaa. Se, mitä kirja kuitenkin haluaa sanoa, on että jokainen päivä tulisi elää niin kuin se olisi joku sadasta viimeisestä elinpäivästä. Hyvä muistutus jokaisen elämään. 

Kirjan on lukenut myös mm. hh-lukija

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää 
Cento giorni di felicità 2013
suomentanut Lotta Toivanen
410 sivua


torstai 10. maaliskuuta 2016

Kolme kirjaa naisista naistenpäivän fiiliksissä: Moriarty, Busquets, Ferrante

Luin kolme kiinnostavaa kirjaa, jotka kertovat naisista. Tarkoituksenani oli kirjoittaa kirjoista naistenpäivänä, mutta kirjoitetaan nyt naistenpäivän jälkitunnelmissa. 



Liane Moriarty tuli tutuksi minulle vasta viime joulukuussa, mutta sen jälkeen olenkin ahminut Moriartyn kaikki suomennetut teokset: Hyvä aviomiesMustat valkeat valheet ja nyt Nainen joka unohti (2016, WSOY). Moriartylla on loistava kyky koukuttaa lukijansa, ja sanoisinkin, että nämä kirjat ovat parasta tämän päivän viihdettä. 

Nainen joka unohti kertoo nimensä mukaisesti naisesta, joka unohti kaiken - kymmenen viimeisimmän vuoden ajalta. Noin nelikymppinen Alice on tehopakkaus, joka osallistuu lastensa koulun ja asuinalueensa toimintaan ja tapahtumiin. Kodin lisäksi Alice pitää huolta itsestään, mikä koituu hänen kohtalokseen: Alice saa aerobic-treeneissä iskun päähänsä. Kun hän herää, hän on hyvässä kunnossa, mutta valitettavasti unohtanut, miksi on eroamassa aviomiehestään Nickistä; Alice on kovasti rakastunut kymmenen vuoden takaiseen Nickiin. Myös kaikki kolme lastaan Alice on unohtanut. Arki vaatii siis totuttelua, koska muisti ei aivan heti palaudu. 

Avioeron ja tunteiden viilenemisen lisäksi kirjan teemana on lapettomuus, sillä kirjan tarinassa terapeutilleen avautuva Alicen sisko Elisabeth kärsii asiasta. Kun Alice herää muistamattomana, hän huomaa myös, että sisarusten välit ovat tulehtuneet, ehkä tämän lapsiasian vuoksi, päättelee Alice. 

Alice käyttäytyy ja ajattelee maailmasta varsin eri tavalla, kun kymmenen vuotta lasten kasvatusta ja siitä aiheutunutta väsymystä ei ole enää muistissa. Kirjaa lukiessani kävi mielessä, että itsellänikin pieni muistinmenetys voisi olla paikallaan. Kun asioihin suhtautuu eri tavalla kuin mitä on tottunut, asiat lutviutuvat ehkä paremmin. 

Kirjaa oli kiinnostavaa lukea, ja hieman pöljältä kuulostava lähtoasetelma toimi. Ainoa asia, mihin en kirjassa ollut tyytyväinen, oli loppuratkaisu: aivan liian kiltti omaan makuuni. 

Muita lukeneita: Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus -blogistit.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti 
2016, WSOY
What Alice forgot 2010
suomentanut Helene Bützow
495 sivua


Tämän kevään teos on myös Milena Busquetsin Tämäkin menee ohi (2016, Otava), josta kiinnostuin siksi, että espanjalaisia kirjailijoita harvoin saa suomennoksiksi ja siksikin, että kirja kertoo keski-ikäisen naisen elämästä. Aivan täysin en pystynyt samaistumaan päähenkilön Blancan elämään, sen verran villiä elämää hän vietti. 

Blancan elämään vaikuttaa ja tarinan aloittaa naisen äidin kuolema ja hautajaiset. Ehkä jonkinlainen ikäkriisikin on tarinan päähenkilöllä: hän miettii elämäänsä ja ollakseen miettimättä elämäänsä ja äitinsä kuolemaa hän hakeutuu ex-miesystäviensä ja nykyisten rakastajiensa seuraan. Elämä ei aivan tunnu samalta kuin parikymmentä vuotta aikaisemmin. 

Ajattelen että voisin pysähtyä ja ehdottaa että menisimme lasilliselle (ja humaltuisimme ja kertoisimme elämäntarinamme innoissamme ja kompastellen ja hipaisisimme kuin ohimennen toistemme käsiä ja polvia ja katsoisimme toisiamme silmiin sekunnin pitempään kuin on soveliasta ja suutelisimme ja naisimme hätäisesti jossain  kylän sopukassa niin kuin silloin, kun olin nuori, ja rakastuisimme ja matkustelisimme ja olisimme aina yhdessä ja nukkuisimme kiinni toisissamme ja saisimme pari lasta lisää ja lopultakin pelastuisimme), mutta jatkan matkaa taakseni vilkuilematta. Jos miehet tietäisivät, miten monta kertaa me naiset katsomme tuon elokuvan, he eivät uskaltaisi pyytää meiltä edes tulta tupakkaansa

Kirjan lennokkuudesta, tai ehkä juuri sen takia, en päässyt kirjaan sisään niin hyvin kuin olisin halunnut. 

Kirjasta lisää Kirjapolkuni ja Tuijata -blogeissa.

Milena Busquets Tämäkin menee ohi
2016, Otava
También esto pasará 2015
suomentanut Tarja Härkönen
190 sivua


Busquetsin kirjan kanssa samoista lähtökohdista ponnistaa Elena Ferranten Amalian rakkaus (2005, Avain), sillä myös tässä teoksessa Delia, aikuinen tytär joutuu järjestämään äitinsä, Amalian, maan lepoon. Lisäksi Delia haluaa selvittää, mitä hänen äidilleen oikeastaan tapahtui: hukuttautuiko äiti itse, vai oliko joku henkilö aiheuttamassa kuoleman?

Ihastuin Ferranten teokseen Hylkäämisen päivät, jonka luin noin vuosi sitten ja halusin lukea Ferranten esikoisteoksen ennen kuin uusi suomennos, Loistava ystäväni, tulee kauppoihin. 

Ferrante kuljettaa lukijana minut Napoliin, jossa Delia yrittää tutkia, ketä kuului Amalian lähipiiriin mustasukkaisen ex-miehen ja rakastajan ohella. Tutkimuksensa Delia tekee valuen kuukautisverta ja pukeutuneena äitinsä alusvaatteisiin ja pukuun, jotka on ostettu äidin tavoista poiketen seksikkyyttä korostaen. Delian muistellessa lapsuuttaan käy ilmi, että äiti ei koskaan saanut pukeutua näyttävästi, koska Delian isä pelkäsi naisensa viettelevän muita miehiä pelkällä olemuksellaan. 

Kirjassa on paljon tukahdettuja tunteita: Delia miettii, miksei tunne seksuaalista vetoa miehiin, äitiä on kielletty näyttämästä naisellisuuttaan jne. Tämä pieni kirjanen ei ollut helppoa luettavaa, todellakaan. 

Aivan mahtavan hyvä idea Busquetsin ja Ferranten kirjojen lukeminen peräkkäin ei ollut, sillä kirjat pääsivät sekoittumaan toisiinsa pahasti. Sen sijaan nämä kaksi kirjaa toivat melkoista kontrastia Moriartyn keskiluokkaisten ihmisten kuvaamiseen, minkä takia näin jälkikäteen Moriartyn teoksen naiset pääsevät ärsyttämään aivan erityisen paljon. 

Kirjan on vastikään lukenut myös Omppu. Jään hänen tavoin odottamaan uutta Ferrantea! 

Elena Ferrante: Amalian rakkaus
2005, Avain
Amore molesto 1992
suomentanut Tary Nyström Abeille 
151 sivua