Kesken jääneitä kirjoja

Olen oppinut antamaan itselleni armoa lukemisen suhteen. Jos kirja ei etene, eikä siihen tee mieli moneen päivään tarttua, olen oppinut jättämään kirjan lukemisen kesken. Se ei välttämättä tarkoita, että kirja on huono, ainoastaan, että kirja ei miellytä minua - ainakaan juuri tällä hetkellä. 

Nämä seuraavat kirjat halusin lukea kaikki omista syistän ja toivoin todella, että olisin pitänyt niistä jokaisesta. Näin ei kuitenkaan käynyt ja tuntuu pahalta kirjan kannalta, mutta hyvältä itseni kannalta: olen päästänyt itseni siirtymään sellaisiin kirjoihin, joiden lukeminen tuo iloa elämääni.

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like). Liksomiin minulla on ollut aina omituinen suhde: moni kirja on jäänyt alkutekijöihinsä, kesken tai hämmästyttänyt liiaksi. Hytti nro 6 on varmaan ainoa teos, jonka olen saanut Liksomilta luetuksi. Väliaikainen alkoi kiinnostavasti, kirjan mininovellit toivat nyky-Suomen syrjäytyneitä esiin. Novellit olivat lyhyitä ja liioittelevia ja jaksoinkin lukea kirjaa aina siihen asti, kunnes novellit pitenivät ja siirtyivät pohjoiseen. Lapin murre yhdistettynä paikallisten asukkaiden kummallisuuksiin sai minut huokaisemaan ja laskemaan kirjan käsistäni. Ehkä tämän kirjan osaltani ongelma oli se, että kun olin asettautunut lukemaan lyhyitä novelleja, oli vaikea tehdä rytminmuutos pidempiin tarinoihin.

Paulis Bankovskis: Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia (2005, Like). Bankovskis oli ainoa latvialainen kirjailija, jonka teoksen löysin suomennettuna. Luin kirjaa sekä Latviassa että koti-Suomessa ja pääsinkin kirjaan sisälle ja sen latvialaiseen menoon, varsinkin kun olin nähnyt laitapuolen kulkijoita ohimennen Riiassa. Oli helppo astua kurjien ränsistymään jääneiden talojen ovesta sisään, mutta Bankovskis vyörytti eteeni sellaisen määrän henkilöhahmoja, että se pakotti minut huutamaan armoa. En millään pysynyt perässä siinä, kuka oli kuka ja mitä teki. Olisin halunnut pitää kirjasta, mutta tässä oli hieman liian roisia menoa minun makuuni. 

Lirio Abbate: Mafian naiset (2014, Atena). Aloitin kirjan, koska halusin lukea italialaista kirjallisuutta ja tietysti hieman kurkistaa italialaiseen elämään. Kirja kertoo mafiasta ja sen vaikutuksesta Italiassa, erityisesti naisiin, jotka joutuvat elämään kotiinsa lukittuina, vailla mahdollisuuksia varsinaisesti elää omaa elämäänsä. Mafia myös vaikuttaa niin moneen ihmiseen ja tämän elämään, että helpompaa on sopeutua mafian olemassaoloon kuin pyrkiä siitä eroon. Tämä kirja oli myös niin kovin ahdistava, että en jaksanut jatkaa sitä. Kirja tuntui myös siltä, että siinä ensisivuilta alkaen tietää, mitä koko kirjassa käsitellään. 

Jukka Pakkanen: Antonella (2014, Like). Olen lukenut Pakkasen kirjoja aiemmin ja niissä vakioteemana ovat: kaupungit (Helsinki ja italialaiset kaupungit), raitiovaunut, kaipuu menneeseen ja jalkapallo. Tässä teoksessa ei ollut jalkapalloa, mutta kaikki muut edellämainitut asiat. Välillä ilman pisteitä edettiin menneisyyden kaipuussa niin, että tässä kirjassa enemmän kuin tarina vaikutti tunnelma. Päällimmäisenä muistiini jäi tunnelma kaipuuna menneisyyteen, jota ei välttämättä edes ole olemassakaan sellaisena kuin se muistoissa on. Suosittelen tutustumaan Pakkasen johonkin teokseen, mutta en tiedä, jaksaako sitten taas kaikkia teoksia lukemaan. 

*******

Kun lukiessa tulee vastaan kirjoja, jotka eivät niin kovasti miellytä, on aivan satavarmaa, että seuraavaksi tulee luettavaksi niitä kirjoja, jotka ovat vastavuoroisesti aivan huippuja. Sellaisia seuraavaksi luvassa myös täällä blogin puolella. 

Pariisissa heinäkuussa - melkein

Huomasin taasen, että englanninkielisissä kirjablogeissa vietetään heinäkuuta Pariisissa. Koska lainassa oli juurikin kirjoja Ranskasta, ajattelin kokeilla, että jospa intoudun mukaan. 

Vannon, että yritin.

Nicolars Barreaun Rakkausromaanin resepti (2013, Tammi) alkoi lupaavasti ja ajattelinkin sen lukevani loppuun saakka. 32-vuotias Aurélie omistaa ravintolan, mutta pettyy rakkaudessa. Hän jää yksin.  Vaeltaessaan sydän rikottuna pitkin Pariisin katuja hän törmää kirjakauppaan ja kaupassa kirjaan, joka tipahtaa hänen syliinsä. Kirjan miljöö on hänen omistamansa ravintola ja päähenkilönä aivan selvästi hän itse. Aurélie päättää, että tällaiselle kohtaamiselle on pakko olla syynsä. Niinpä hän haluaa ottaa yhteyttä kirjailijaan. 

Tarinat ovat aivan oma lukunsa. Mistä kirjailijat oikein saavat ne? Uinuvatko ne jossain heidän sisällään ja pulpahtavat sopivien sattumusten esiin houkuttelemina pintaan? luovatko kirjoittavat ihmiset tarinat tyhjästä? Vai seurailevatko ne todellisten ihmisten elämäntapahtumia? 

Koska Aurélie on varma, että kirjailija on nähnyt hänet, hän haluaa tavata kirjailijan. Hän ottaa yhteyttä kustantamoon, mutta kustantamo on hieman nihkeä tapaamisen järjestämiseen. Kirjassa aletaankin seurata kustantajan elämää, jolloin kirjan taustoista selviää yhtä jos toistakin kiinnostavaa. 

Pidin kirjan alusta tosi paljon, mutta sitten kirjassa jäätiin junnaamaan kustantajan elämään. Siinä seliteltiin aivan liiaksi, mitä kirjan takana on, Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos asioita olisi salailtu enemmän lukijalta. Tämä kirja siis lopultakin jäi kesken. Ei paljon, mutta kun en ole seliteltyjen kirjojen ystävä. Suosittelen lukijalle, joka pitää rakkausviihteestä. Täältä lisää kirjasta.

Tiedättekös, minähän en anna helpolla periksi, vaan jatkoin Pariisiani vielä David Foenkinosin parissa. Yhden elämän muistot (2013, Gummerus) on ollut pitkään lainassa, ja päätin, että Pariisiin on päästävä. Kirja on erittäin nopealukuinen ja rakentuu kertojan isoisän kuolemaan. Kun isoisä kuolee, alkaa päähenkilö muistella sukulaistensa ja itselleen merkittävien henkilöiden hetkiä (siitä kirjan nimi). Kirjassa mennään siis tapahtumissa eteenpäin, mutta pysähdytään lukujen väliin vetämään henkeä muistoihin. 

Pidin tästäkin kirjasta. Vähän, mutta en tarpeeksi, ja annoin periksi huomattavasti helpommin kuin Barreaun kanssa. Kirjassa elettiin kuiteknin ehdottomasti Pariisissa, ja ainakin siihen asti kirjaa, johon jaksoin, olivat keskiössä vanhukset. 

Siitä kesästä oli tulossa tappava. Vanhuksemme lakkaisivat olemasta huomaamattomia ja täyttäisivät äkkiä ruumishuoneet. Tapa protestoida sekin. lehdistö esittäisi tärkeän kysymyksen: "miten mikään länsimaa voi antaa vanhempien kuolla tällä tavoin?" Vastaus oli kuitenkin ilmiselvä. Katastrofi tapahtui juuri siksi, että olemme länsimaalaisia. Eurooppalaisilla ei ole minkäänlaista esi-isiltä perittyä, vanhusten kohtaloon liittyvää perinnettä.  

Mutta tässä kirjassa on siis kaikki ainekset lukijalle, joka haluaa viettää heinäkuun Pariisissa. 

Kirjasta enemmän Ilselällä ja Arjalla, jonka jutusta selviää, että vanhusten lisäksi tässä kirjassa on myös rakkautta. 

David Foenkinos: Yhden elämän muistot

2013 Gummerus 

les souvenirs 2011

suomentanut Pirjo Thorel

327 sivua

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti

2013 Tammi

Das lächeln der Frauen 2010

suomentanut Veera Kaski 

291 sivua

Pariisi saa siis odottaa minua ainakin ensi vuoteen. Jos haluat itse mukaan, niin Pariisia lukevat voivat tavata täällä. 

Melanie Gideon: Vaimo 22

 

Kirjaston best seller -osastolla tulee monesti sellainen olo, että pakko saada tuo ja tuo ja vielä tuokin kirja mukaan. Niinpä huomasin, että parilta kirjastoreissultani olin kantanut kotiin kuusi uutuuskirjaa, joissa laina-aika on viikko. Aloin lukea kirjoja, ja huomasin, että en tule lukemaan näitä kirjoja. Viikossa tai ollenkaan. 

Jotenkin muuten pää ja valinta toimii paljon paremmin, kun kirjat ovat jossain muualla kuin best seller -osastolla tyrkyllä. Esimerkiksi Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé on ollut minulla osastoa evvk. Omat lapseni alkavat olla siinä iässä, että niistä näkee jo, etteivät ne ole aivan pilalle menneet kasvatuksellisesti ja että niiden kanssa uskaltaa mennä ravintolaan syömään. Tai on siis uskaltanut mennä jo monta vuotta. Luin kirjaa vain pari sivua, mutta jotenkin heti mieleeni tuli, että tässä kirjassa varmaan heitellään esiin sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin että lapsille pitää sanoa ei. Miten lapset taas saadaan olemaan kohteliaita muille, tai sanomaan hei ja hei hei - no, olisiko mallioppiminen mitään? 

Äh, olen vain niin tuskallisen täynnä kaikkia lapsenkasvatusoppaita ja -keskusteluja ja -taisteluja. Paras tekoni koskaan omien lasten kasvatuksen suhteen oli heittää Wahlgrenin Lapsikirja metsään (no, siis takaisin kirjastoon) ja lakata käymästä vauvan av-keskustelupalstalla. 

En lukenut kirjaa, mutta luin Inan jutun kirjasta, jossa on varmaan kaikki olennainen kirjasta kirjoitettuna. Lastenkasvatuksesta voi vääntää kättä ja itkeä oikeasta tavasta, mutta paljon saavuttaa varmasti sillä, että on oikeasti kiinnostunut omasta lapsestaan. 

Äitikirjoista olen jaksanut lukea oikeastaan vain Amy Chuan Tiikeriäidin, jonka jälkimausta pidän vieläkin. Lähinnä sen takia, että siinä haastetaan länsimainen hymistely ja itseensätyytyväisyys.

Luulen, että aika moni äiti selviää äitiydestä normaalin järkensä avullaan. Neuvolan ja päiväkodin avuliaisuus puuttua kaikkeen on varmasti hyvästä, mutta voi aiheuttaa epävarmuutta omasta äitiydestä ja kyvykkyydestä tehdä asioita oikein. Jos on epävarma omasta otteestaan, niin kannattaa lukea sekä ranskalaisesta että kiinalaisesta kasvatusmenetelmistä ja vielä tutustua suomalaiseen ja amerikkalaiseen, minkä jälkeen voi miettiä omaa tietään kasvattajana. Mieluusti kannattaa ottaa huomioon myös se oma lapsi, ja kokeilla, mikä toimii parhaiten. 

***************

Melanie Gideon: Vaimo 22 

2013, Gummerus

alkuperäinen teos: Wife 22 (2012)

suomentaja Paula Takio 

Melanie Gideonin Vaimo 22 on tullut esille kevättalven aikana monessa kirjablogissa, joten ajattelin tutustua itsekin tähän kirjaan. Ennakko-oletukseni tästä kirjasta olivat sellaiset, että tämä on chick litiä keski-ikäiselle, aviokriisiä, sometusta, viihdettä. Ja sitäpä tämä kirja tarjoaakin.

Kirja on erityisen kevyt tekstiltään. Se koostuu dialogeista, sähköposteista, näytelmäteksteistä, fb-viesteistä, ja vieläpä google-hauista. Eli kirja on todellakin nykypäivän somettuneelle lukijalle aivan loistava teos. 

Paitsi jos haluaa, että romaani olisi kuitenkin romaanin-muotoinen ja jos haluaa lukea fb-viestit facebookissa, tehdä itseään kiinnostavat google-haut jne. Huomasin, että itsessäni asuu joku erityisen kärttyinen lukija, joka ei vain millään siedä, että kirjallisuus muuttuisi some-teksteiksi. Itse asiassa en ole mikään teknologian ystävä, ja minua ärsyttää huomata, miten moni on täysin kiinni ja koukussa facebookissa, sähköpostissa, tekstiviesteissä jne. No siis, olen ehkä vähän itsekin, mutta kirjan haluan kirjana - en vain siedä tätä tapaa kirjoittaa kirjallisuutta. Saman totesin jo viime kesänä, jolloin luin Sophie Kinsellan Soitellaan soitellaan! -teoksen.

Tajusin aika pian, että Gideonin teksti on siis läpi kirjan tätä samaa, ja olin viisaampi tällä kertaa ja lopetin kirjan lukemisen heti alkuunsa. Minulle tämän kirjan muoto oli liian ei, sisällöllä ei sinällään ollut merkitystä. Epäilen tosin, että sisältökään ei kovin kummoista voine olla: keski-ikäistyvän naisen ahdistustarina on jo niin tuttua juttua, ettei pääse kovasti yllättämään, jos löydän itseni pian väljähtyneestä parisuhteesta ja huomaan vieraantuneni sekä ystävistä että omista lapsistani. Aika paljon tuosta on tosin jo tainnut tapahtua ennen keski-ikään pääsyäni.

Meitä lukijoita on onneksi monia erilaisia, ja voin Gideonin Vaimo 22 -teosta suositella aivan täysillä sellaiselle lukijalle, joka pitää kirjallisuuden uudesta muodosta. 

Onneksi monet lukijat ovat pitäneet kirjasta, joten kannattaa kääntyä lukemaan vaikkapa 

Susan tekstiä, jossa some nähdään hyvänä ratkaisuna keski-iän kriisin pähkäilyyn, 

Annikin piti samoista syistä kirjasta, sekä siitä, että kirja oli kevyttä luettavaa, 

Taikan teksti Kirjasfääri-blogissa saa tällaisen keski-ikää lähestyvän lukijan ilostumaan tulevaisuudesta:
Kirjailija on onnistunut änkemään Vaimo 22:een runsaasti uskottavaa kuvausta keski-ikäisten naisten elämästä, jossa itsesäälivellaaminen saattaa hyvinkin olla elämän keskeinen sisältö.

Etenkin pidän tuosta loppuosasta...

Kirjavan Kammarin Karoliina oli ilostunut Vaimo 22 -teoksesta,

myös Hanna piti kirjan viihteellisyydestä.

Eli tämä kirja menee varmasti viihteen ja somen tykkääjälle ihan kympillä.

Mutta siis oikeesti, en tykkää, jos kirjallisuudesta tulee tällaista: 

 

Mielikuvitukseni (liian) ahtaat rajat

Käsiini osui Salla Simukan Punainen kuin veri -teoksen jälkeen kaksi mielenkiintoista teosta, jotka simukkamaisesti ottavat tarinaansa mukaan sadun aineksia. Satu, fantasia ja mielikuvitusmaailma yhdistyvät teoksissa ihmissuhteisiin ja arkielämään. 

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi (2012, Atena kustannus Oy / The Girl With Glass Feet 2009) on ollut monessa kirjablogissa esiteltävänä, ja poimin kirjan mukaani paljon sen näkyvyyden nimissä. Odotin jotain yhtä kaunista tarinaa kuin kirjan kansikuvakin on. Teoksen alku olikin lupaava: valokuvaaja Midas Crook jahtaa metsässä valoa, mutta törmää tyttöön (Ida), jolla on aivan liian isot kengät ja joka kävelee omituisesti. Midakselle selviää, että Idan jalat ovat lasia, ja koko tyttö on muuttumassa lasiksi. Teoksessa liikutaan saarella, metsässä ja luonnossa, ja Shaw kuvaa luontoa yksityiskohtaisesti: 

- - yksi kuoriutuvista sudenkorennoista taivutti itsensä äkkiä kaksinkerroin taaksepäin toukkanahkansa päälle ja nykäisi takaruumiinsa ja jalkansa vapaiksi. Sen siivet liimantuivat kiinni selkään kuin ryppyinen paperi. Se roikkui hiljaa aloillaan syleillen ruttuista vanhaa nahkaansa toisten nymfien tehdessä samoin toisilla vihreillä varsilla. 

Huh! Lienee makuasia, pitääkö sudenkorennoista näin läheltä tarkasteltuna. Siis sen jälkeen, kun pari sivua ollaan jo ihasteltu kaikkea pientä luontomaista. Itse jaksoin edellisen kuvauksen jälkeen vielä 17 sivua eteenpäin, mutta sitten päätin, että luovutan. Sivulla 178 päätin, että tämä ei vain ole minun kirjani. En millään jaksa innostua lasiksi muuttavasta tytöstä, varsinkin kun kukaan kirjan henkilöhahmoista ei tullut kovin läheiseksi tuohon sivumäärään mennessä. 

Ehkä mielikuvitukseni on vain liian ahdas, mutta en jotenkin jaksanut innostua teoksen omituisesta saaresta, jossa kaikki on jotenkin omituista. Ehkä sudenkorennoista on jotain symbolista sanomaa, jota en myöskään aivan tajunnut.

Tykkääviä kirjoituksia löytyy blogimaailmasta: Emilieltä, Marjikselta, Anulta, Elma Ilonalta.

 

Toinen teos, jonka ajattelin olevan vähintään yhtä kaunis ja kiinnostava kuin kansikuvansa, oli Eowyn Ivey: The Snow Child (2012, Headline Review). Kirjassa eletään 1920-lukua Alaskassa. Vanheneva pariskunta on muuttanut uudelle seudulle, jossa he sinnittelevät aluksi vaimon leipomien ja miehen myymien piirakoiden ansiosta, myöhemmin miehen metsästämän hirven lihan ansiosta. Pariskunta elelee tyytyväisenä metsänreunassa, elämä ei ole hääviä, mutta he tulevat toimeen. Kirjaa aloitin lukea lumihaasteen innoittamana, ja lumi onkin merkittävä tekijä kirjassa. Kun jo kauan odotettu lumi alkaa sataa, pariskunta nuorenee ja alkaa tehdä pihaan lumiukkoa, jolle he laittavat punaisen pipon ja kaulaliinan. Mies ja nainen ovat kohtuullisen tyytyväisiä, mutta heitä seuraa joku lähtemätön suru, joka ilmenee suruksi menetettyä lasta ja sitä seurannutta lapsettomuutta kohtaan. 

Yöllä mies näkee puiden välissä vilahtavan tytön, joka on pukenut pipon ja kaulaliinan ylleen. Tyttö katoaa, mutta lumeen ovat jääneet tytön, ja ketun jäljet. Vanheneva nainen ajattelee tulleensa hulluksi ja näkevänsä tytön kaipuunsa takia, mutta muistelee lapsena lukeneensa kirjaa, jossa oli samankaltainen tyttö. Kyseessä on venäläinen satu, jossa tyttö liikkuu ketun kanssa, ja elää vain talvisin - keväisin tyttö sulaa kuten lumikin. 

Kirjan teksti oli kaunista, tunnelman luominen hienoa, ja pariskunta tuli eläväksi mieleeni. Jotenkin en kuitenkaan jaksanut lukea tätäkään kuin sivulle 144 asti. Mielessäni pyöri koko ajan se jouluaattona pyörivä animaatio, varsinkin, kun tässäkin kirjassa tyttö tunsi kovasti kuumuutta sisätiloissa. Odotin koko ajan, milloin tyttökin alkaa sulaa kevään lämmössä.... Voi tietysti olla, että tällä tarinalla on parempi loppu, mutta en kuitenkaan tuntenut kiinnostusta ottaa asiasta selvää. Koska jotenkin tylsänä keski-ikäistyvänä lukijana aloin kokea, että satuaikani on kuitenkin jo loppunut vuosi(kymmeni)ä sitten. Ehkä mielikuvitukseni on vain niin tyly ja tylsä, tai sitten uskon, että on vieläkin parempia kirjoja, joiden lukemiseen haluan enemmän aikaa. 

Kirjan ovat lukeneet Zephyr ja Raija, joiden mielestä tämä kirja sopisi hienosti suomennettavaksi ja suomalaiseen mieleen. Varmasti metsäinen, hiljainen, lumisateinen miljöö sopisikin vaatimattomine henkilöhahmoineen myös suomen kielellä luettavaksi. Elegia ihmetteli kovasti kirjan loppua, joten onni itselleni ehkä sitten kuitenkin, etten alkanut tahkota tätä loppuun... Siis sellaiselle, jonka mielikuvituksella on vielä vapaata aluetta temmeltää. Suloinen kirja tämä oli, ehdottomasti.