Kirjahyllystä - osa I

Kesän syksyisen sään saattelemana olen a) saanut kirjahyllyni kasatuksi ja järjestetyksi ja b) kuvatuksi ja näemmä vielä c) kerrotuksi. Pidin aikoinani hirveän paljon Kirjavan kammarin Karoliinan kirjahylly-esittelyistä ja olen aina halunnut toteuttaa samanlaisen postaussarjan. Koska kirjahyllyni järjestyy eri tavalla kuin aakkosjärjestyksessä, niin esittelen sitä hieman eri tavalla. 

Ensiksikin kirjahyllyssäni on pieni, mutta sitäkin rakkaampi, kokoelma kirjailijoita, joihin olen halunnut tutustua enemmän ja kirjasarjoja, joissa on hyviä kirjoja. Tämä ensimmäinen postaus esittelee nämä kirjani, kirjahyllyni ylimmät hyllyt. 

Ensiksikin kirjahyllyssäni on Henrik Tikkasen Helsinki-sarja. Olen lukenut vain Märta Tikkasen kirjoja (Punahilkka, Miestä ei voi raiskata, Emma ja Uno - rakkautta tottakai), joiden jälkeen on aina tullut mieleen, että pitäisi lukea myös hänen edesmenneen aviomiehensä kirjoja. Aloitinkin eräänä kesäyönä Kulosaarentien lukemisen, mutta se jäi kesken. Sittemmin minua jäi harmittamaan se, että kirjasarja ei ole täydellinen, enkä halunnut alkaa lukea keskeneräistä sarjaa. Olen ostanut kirjoja divareista ja sain viimeisen kirjan hankittua keväällä. Nyt tämä kirjasarja pitäisi siis aloittaa. Knausgårdin taistelussa on sama juttu: olen kerännyt kaksi kirjaani alesta ja divarista, nyt tuotakin sarjaa voisi aloittaa lukea, vaikka osa puuttuu. 

Pidän tosi paljon siitä, että kirjahyllyssä kirjat näyttävät jollain tavalla yhteneväisiltä. Siksi pidän kirjasarjoista. Akateemisen aleista olen ostellut  SKS:n Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjaa, Tammen pokkarisarjaa on myös muutama kirja jostain hankittuina. Näistä kirjoista tärkein itselleni on Virginia Woolfin Oma huone, Woolf oli ensimmäinen kirjailija, josta olen tehnyt esitelmän yliopistossa. 

Järjestelin samaan seuraan myös kirjoja niiltä kirjailijoilta, joita olen suunnitellut ja halunnut lukea pitkän aikaa: Susan Fletcherin kirjat ovat tarttuneet aleista, Nina Banerjee-Louhijan kirjoja monesta eri paikasta, samoin kuin Veronica Pimenoffin kirjoja. 

Blogini aikana olen lukenut Veronica Pimenoffin Maa ilman vettä -teoksen ja Banerjee-Louhijalta luin viime kesän kasarihaasteeseen Intian helmi -teoksen ja Valkoisen orkidean maa. Kaikki kolme aivan ihastuttavia kirjoja - kyllä pitäisi lukea enemmän kaikkia unohdettuja kirjoja ja kirjailijoita. 

Kirjasarjoista WSOY:n Aikamme kertojia -sarja oli pettymys siksi, että se loppui lyhyeen. Kuten edellä totesin, minusta on aivan ihanaa, että kirjat kirjahyllyssä sopivat jollain tapaa toisiinsa ja kirjasarjat yhtenäistävät kivasti. 

No, onneksi on nämä kaksi sarjaa, jotka eivät tunnu loppuvan ollenkaan. En ole hirveän paljon saanut kirjoja kannetuksi kotiini, koska en ole niitä systemaattisesti kerännyt, vaan poiminut mukaani kirja-aleista, kirjaston poistoista ja joitakin olen ostanut normaalihintaisinakin.

J. G. Ballard: Kiitos naisten
Ian McEwan: Sementtipuutarha
Lars Saabye Christensen: Velipuoli
Annie Proulx: Vaarallinen harmonikka
Ian McEwan: Sovitus
J.M. Coetzee: Häpeäpaalu
J.M. Coetzee: Michael K:n elämä
Herta Müller: Hengityskeinu
Imre Kertész: Tappio
Margaret Atwood: Oryx ja Crake
Ian McEwan: Rannalla
V.S. Naipaul: Elämän kuva
Anne Tyler: Nooan kompassi
Hugo Claus: Belgian suru
Siri Hustvedt: Amerikkalainen
Mo Yan: Seitsemän elämääni
Ali Smith: Oli kerran kello nolla
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann
Margaret Atwood: Sokea surmaaja
Anita Brookner: Päivät Pariisissa
Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö
David Grossman: Sinne missä maa päättyy
Annie Proulx: Laivauutisia
Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma
Margaret Atwood: Nimeltään Grace
Taiye Selasi: Ghana ikuisesti
Per Petterson: Hevosvarkaat
Isabel Allende: Henkien talo
Anne Tyler: Amerikan lapset
Margaret Atwood: Herran tarhurit

Toinen tärkeä kotimainen kirjasarja on Tammen keltainen kirjasto, jota kirjahyllyssäni on toistaiseksi hieman vähemmän kuin Otavan kirjastoa, mutta tässäkin tykkään tosi paljon siitä, että nuo keltaiset kantit saavat kirjat sopimaan toisiin, eikä kirjahylly ole värisekamelska. 

Herta Müller: Sydäneläin

Herta Müller: hminen on iso fasaani

Kerstin Ekman: Herran armo

Kerstin Ekman: Viimeinen uitto

Kerstin Ekman: Raaputusarvat

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Peter Hoeg: Nainen ja apina

Jennifer Egan: Sydäntorni

John Irving: Oman elämänsä sankari 

Haruki Murakami 1Q84 1 ja 2

Haruki Murakami 1Q84 osa 3

Chang-rae Lee: Ilmassa

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
Orhan Pamuk: Musta kirja
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Doris Lessing: Ruoho laulaa
Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

keltaisen kirjaston pokkarit: 

Haruki Murakami: Sputnik - rakastettuni 
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Yann Martel: Piin elämä
E.L. Doctorow: Gangsterin oppipoika
Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen

Seuraavan sateisen päivän aikana sitten kuvaan seuraavan satsin kirjojani, ja kerron hieman enemmän, mitkä kirjat päätyvät kirjahyllyyni ja mitkä lähtevät kiertämään eteenpäin. En nimittäin ihan kaikkia kirjoja laita hyllyyn, vaan ne lähtevät moneen eri paikkaan kiertoon. 

Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus/ Saniainen kukkii juhannuksena

Juhannuksena tulin huomanneeksi Kirjakaapin kummitus -blogissa Reetta Niemensivun sarjakuvateoksen Saniainen kukkii juhannuksena, joka vaikutti niin kiinnostavalta kirjalta, että se oli pakko hankkia käsiini. 

Kuten aavistelinkin, kirja on hieno sekä kuvitukseltaan että tarinaltaan ja sarjakuva oli pakko lukaista samalla istumalla alusta loppuun - kuten Niemensivun toinenkin teos Lempi ja rakkaus. 

Saniainen kukkii juhannuksena liittyy nimensä mukaisesti juhannukseen: tässä kirjassa tehdään taikoja, jotka liittyvät juhannukseen ja vietetään keskikesän juhlaa ensin kokkojuhlilla ja seuraavana päivänä rippijuhlissa. 

Kirjassa on taikaa ja rakkautta, nuoria ihmisiä - aivan niin kuin juhannukseen sopiikin. 

Kirjan tarina juontaa vuoteen 1928, kun vuoden 1987 myrskyinen juhannussää saa perheen kokoontumaan keittiöön ja muistelemaan menneitä. Perheen lapsille kerrotaan juhannuksesta, jolloin heidän isoisänsä oli nuori mies. 

Jussi uneksii virvatulista ja rikkauksista, lähtee sitten kirkkoon haaveilemaan muiden ikäistensä kanssa tytöistä, jotka ovat kirkossa pääsemässä ripille. Myös tytöt ovat tehneet omat taikansa edellisyönä. Jännitystä tarinaan luokin syttyvät rakkaudet. 

Haaveilun kuitenkin katkaisee ukkonen, joka iskee kirkkoon, joka syttyy palamaan. 

Kirjan viimeisellä sivulla selviää, että salama oikeasti sytytti juhannuksena 1928 Parkanon kirkon, jossa paloon kuoli neljä ihmistä.

Kirjan tarina on ihastuttavan juhannusmainen, tunnelma kuvissa kesäinen ja taianomainen. Traagisuutta ei puuttunut tarinasta. Jotenkin se, että tällainen tapahtuma on tosiaankin ollut ja tapahtunut, toi kirjaan vielä lisävaikuttavuutta. Olin todella iloinen, että kirja tuli vastaani. Ainoa asia, josta en pitänyt kirjassa, oli henkilöiden lievä lastenkirjamaisuus (siis piirroksissa).

Lainasin kirjastosta toisenkin Niemensivun teoksen, Lempi ja rakkaus (2010, Suuri kurpitsa), joka  perustuu Niemensivun Lempi-mummon vaiheisiin (kertoo kirjan takakansi). Kirjassa on mummon ja hänen tulevan ja edesmenneen aviomiehensä Väinön rakkaustarina. Rakkaus suutariin on traaginen, koska esitellessään vävyehdokasta vanhemmilleen nämä eivät hyväksy Väinöä Lempin tulevaksi mieheksi. 

Tästä alkaa tarina, joka vie Lempin ja Väinön vielä kerran yhteen. Tästä tarinasta en oikeastaan voi kertoa sen enempää, etten spoilaisi tarinaa kokonaan. Piirrokset vievät lukijan vanhaan aikaan, ja erityisesti tästä teoksesta jäivät mieleen kylän juoruakat. 

Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus
2010, Suuri kurpitsa

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena
2013, Suuri kurpitsa

Reetta Niemensivun täällä, Lempi ja rakkaus -kirjasta enemmän täällä. 

Pia Heikkilä: Koodinimi kajaali

Pia Heikkilän Operaatio Lipstick ilahdutti viime kesän alkuani ja niinpä olin innoissani siitä, että tänä kesänä Heikkilä on kirjoittanut Anna Sandtrömin seikkailuista jatko-osan. Anna on muuttanut Afganistanin itsemurhapommittajien keskeltä Pakistaniin, jossa hän jatkaa kirjeenvaihtajan töitä. 

Annan työ Islamabadissa alkaa Pakistanin pääministeriehdokkaan Sayjid Biharin murhan tutkimisella. Aluksi Anna tutustuu moniin miehiin, jotka kiinnostavat Annaa paitsi jutun takia myös mahdollisina sänkykumppaneina. Anna on lähtenyt Afganistanista pois särkyneen sydämensä takia, mutta onneksi hän löytää uutta ajateltavaa uudessa maassa. Työtäkin Anna tekee, esimerkiksi juhlissa ja kutsuilla, joissa Pakistanin tärkeät ihmiset ovat mukana. Onhan selvää, että murhaaja löytyy maan tärkeiden ihmisten seasta. Sieltä löytyy myös reportteri Robert Waterman, joka on aikamoisen komea, ja paikallinen Khalid, joka on kamasutramaisen taipuisa ja taitava nuori mies. 

Heikkilä yhdistää kirjassaan chick lit -genrelle ominaista miesjahtia, dekkareista taas jännitystä ja yhteiskunnallista puolta kirjassa kannatellaan, kun Annan tutkimukset jatkuvat bordellissa. Mietin kirjaa lukiessani, että miksi tarinassa pitää raahata chick lit -piirteitä mukanaan: miksi Annan täytyy miettiä bikinirajaa ja antautua suudelmaan aseiden suuntautuessa häneen? Miksi tyttömäisyys ja pinnallisuus täytyy yhdistää maailmanparantamiseen? Olisin nimittäin lukenut kirjaa mieluusti ilman mieskohkaamista, mitä tässä kirjassa on onneksi vähemmän kuin edellisessä. 

Ehkä kaikki edellinen on mukana siksi, että kirjan teemana on nainen ja ruumillisuus. Anna haluaa metsästää miehiä, hän haluaa heidän kanssa seksiä ja hän haluaa, että hänellä on oikeus siihen. 

Hyvä meininki, Anna! Jos miehet saavat harrastaa seksiä kuinka monen kanssa vain haluavat, niin mikseivät naiset saisi? Sinä päätät ruumiistasi, muista se. Rakkain terveisin telaketjufeministiystäväsi K

Maailman kaksinaismoralismille ei varmaan ole tehokkaampaa paikkaa kuin Pakistan, jossa naiset voivat kävellä kadulla hunnutettuina, mutta miehet käyvät bordelleissa sen kuin ehtivät. Anna tutustuu tutkimuksensa aikana Nooriin, joka on lukittu erääseen bordelliin. Tällä naisella ei tunnu olevan tulevaisuutta, sillä pakeneminen ei kannata: kerran myyty tyttö ei kelpaa kenellekään. 

Kirjassa tulee esiin, miten miesten ja naisten maailma on erilainen, mutta myös se, miten pakistanilaisen ja länsimaisen nuoren tytön elämät ovat toisilleen täysin vastakkaiset. Kun meikäläinen tyttö shoppaa nettikaupassa, toisella puolella maailmaa tyttö miettii, kuinka jaksaa elää vielä yhden päivän itselleen ilottomassa ilotalossa. 

Kun tähän soppaan vielä lisää Annan, joka haluaa päättää ruumiistaan ja nauttia sen tuottamista iloista usean ihmisen kanssa, lukijana olin aika sekaisin kaikesta siitä, mitä näennäisesti keveän kirjan kansien sisällä oli. Asiaa paljon, viihdettä myös. Siinä määrin kaikkea sekaisin, että tämä kirja oli pakko aivan pikavauhtia lukea alusta loppuun. 

Kirjan on lukenut myös Krista ja Marja-Liisa. Pia Heikkilästä Ilta-Sanomissa. 



Pia Heikkilä: Koodinimi kajaali 
2014, Otava
353 sivua 

Marco Malvaldi: Viiden korttipeli - Bar Lumen murhat

Koska fudiksen MM-kisojen lohkopelit alkavat jo loppua, tuli ahdistus ja kiire "Kirjallisuutta fudis-maista" -haasteen loppuun lukemiseen. Ja kiireen ja paniikin myötä lähdin etsimään ohuempia ja nopealukuisempia kirjoja kuin alun perin minulla oli suunnitelmissa lukea. 

Marco Malvaldin Viiden korttipeli (2014, Tammi) tuli siis vastaan aivan sopivalla hetkellä. Reilu 200-sivuinen, reilulla fontilla ja rivivälillä painettu kirja tuli luetuksi yhdessä illassa. Tarina oli leppoisa, vaikka kirjan alussa olikin dekkari-genrelle ominainen nuoren naisen murha ja tarina jatkuu murhan selvittelyllä. Leppoisan tästä teoksesta tekee se, että pieneen ja hiljaiseen italaiseen kylään sijoittuvaa murhatapausta tutkitaan kylän baarista käsin. Baarin omistaja Massimo ensinnäkin löytää naisen ruumiin ja toisekseen jää miettimään, että kuka mahtoi olla murhaaja. Hän selvittelee murhaa yhdessä eläkeläismiesten kanssa, jotka istuvat päiviään baarissa. Kylän poliisikin on kiitollinen Massimolle, ja ottaa mieluusti vastaan vihjeitä ja näkemyksiä Massimolta. Murhaaja selviää, mutta selvittelyyn vaaditaan monimutkaisempaa kuviota kuin miltä alkuun näytti, joten Massimon aivot pääsevät tiukkaan työhön, kun hän miettii, miten asiat liittyvät yhteen. 

Malvaldin dekkarista tuli mieleen Madame Ramotswen ja Vish Purin -tyyliset uudenlaiset dekkarit, joissa harrastelijaetsivä saa selville kaikenlaista juttelemalla small talkin -kaltaisia asioita lähiyhteisöön kuuluvien ihmisten kanssa. Wikipedia kertoo, että Baari Lumen tarinoita on neljä, näissä kaikissa on samat henkilöt (Massimo ja vanhat miehet) ratkomassa rikoksia, suomennettuna teoksista on tämä ensimmäinen. 

Viihdyin kirjan parissa, koska se ei vaatinut paljon, mutta antoi iloisen mielen (jos näin voi sanoa, kun tarinassa kuitenkin murhataan). Syvällisempää tarinaa kaipaavan ohjaisin toisenlaisen kirjan pariin. 

Kirjaa on luettu myös muissa kirjablogeissa, mm.

Anna minun lukea enemmän, josta linkkejä muihin blogeihin. 

Marco Malvaldi: Viiden korttipeli - Bar Lumen murhat

2014, Tammi

La briscola in cinque (2007)

suomentanut Inkeri Koskinen

229 sivua

Kirjallisuutta fudis-maista -haaste: Italia 

Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukosen Kohina (2014, WSOY) oli lukulistallani siitä syystä, että Kaukosen aiemmat kirjat ovat vakuuttaneet minut: Odelma oli kertakaikkisen upea lukukokemus ja Vihkivedet viehätti maagisuudellaan. Odotin Kohinalta jotain samanlaista mystisyyttä tai kansauskomaisuutta, joita aiemmat kirjat olivat täynnä. Kohinassa on kuitenkin enemmän realistisuutta kuin aiemmissa kirjoissa, vaikka tietty sumumaisuus tulee kirjan miljööstä, yksinäisestä saaresta kirjan tarinaan mukaan. Kohina on keski-ikäisen miehen, arkkitehti Alvar Malmbergin eheytymistarina. 

Alvarin äiti lähti Alvarin ollessa pieni Venetsiaan, pieni Alvar jäi isänsä hoteisiin ja hänen lapsuusmuistonsa ovat täynnä vanhempien poissaoloa: isä kiikutti poikansa aina jonkun tutun hoitoon, kun hänellä oli omia menoja joko työn tai naisten parissa. Alvarin koko elämää raamittaa yksin oleminen ja yksin jääminen, ja hän lähtee parantamaan omaa oloaan yksinäiselle saarelle, jossa hänestä pitää huolta vain naapuri-Tage ja tämän poika Henrik, joka yrittää ystävystyä Alvarin kanssa. 

Minun lapsuuteni. Hontelo, pieni poika. Aina yksin. Tuolla hän käveli kotikortteliaan. Potkiskeli katua ja odotti isää, joka kuljetti hänet vieraisiin taloihin. 
- - 
Iltaisin saaren rantoja kulki näköiseni mies kirjenippu kädessään. Yksinäinen, laiha mies, hänen popliinitakkinsa hulmusi tuulessa kuin purje. Miehen päässä oli arpi, en tiennyt mutta tiesin. Käänsin katseeni pois ja join lasillisen konjakkia. Minä säälin heitä molempia. Nyt se oli sanottu.

Keski-ikäinen mies yrittää saada menneisyyttään ehjäksi ja todeksi, sillä hän ei tiedä, eikä halua tietää, mikä menneisyydessä on totta. Saaren hiljaisuudessa mies antaa mennisyydelle luvan tulla luokseen. Silti lukijalle jää pienoinen epäilys siitä, mikä todellakin oli totta, sillä miehellä on tapana valehdella ja kaunistella totuutta. Kun hän kirjoittaa vastauskirjeen äidilleen, hän kertoo, miten ihana lapsuus ja hyvä aikuisuus hänellä on. Lukija tietää, että näin ei todellisuudessa ollut. 

Unohtaisin. Ja jos yhtään epäilisin, luulisin sitä vain väsymyksen tuomaksi harhaksi. Sitähän koko elämäni oli ollut. 

Kaukosen kirjasta mieleeni tulivat Maarit Verrosen kirjat, joissa teemana on usein todellisuus ja tosi, sekä toden ja valheen rajojen ylittäminen. Verrosen henkilöt ovat myös usein yksinäisiä ja elävät muistoissaan ja ajatuksissaan aivan samoin kuin Kaukosen Alvar. Kirjalta jäin kaipaamaan ripausta sitä samaa mystisyyttä, jota oli Kaukosen aiemmissa kirjoissa, sekä jotain lihallisuutta päähenkilön hahmoon. 

Toisten blogistien ajatuksia kävin lukemassa näissä blogeissa: 

Eniten minua kiinnostaa tie, 
Reader, why did I marry him?
Annelin kirjoissa. 


Katja Kaukonen: Kohina
2014, WSOY
215 sivua

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken (2014, Gummerus) -teos ei minua etukäteen hirveästi kiinnostanut, mutta olen kirjan huomioinut muista kirjablogeista ja kun kirja tuli vastaan maaseutukaupungin kirjastossa, otin kirjan lomalle mukaan, onhan siinä mukavan vähän sivuja, että ehdin kirjan lukea loppulomailun aikana. 

Kirjan päähenkilö on tarinan kuluessa juuri 17 vuotta täyttävä Maria, joka elää DDR:n maaseudulla poikaystävänsä Johanneksen maatilalla. Marialla on viimeinen vuosi koulussa, mutta hän lintsaa koulusta ja lukee maatilan yläkerrassa Karamzovin veljeksiä, kun taas Johannes suunnittelee tulevaisuutta: hän haluaa opiskelemaan valokuvausta ja kuvaa maaseudulla kaikkia kyläläisiä innon riivaamana. Hän ei sukulaisineen juurikaan huomaa, kun Maria alkaa käydä naapurin luona. Naapurissa elää 40-vuotias yksinelävä mies, Henner, jonka kanssa Maria saa jotain sitä, mitä Johanneksen kanssa ei: intohimoista rakkautta. 

En ole vielä koskaan tarvinnut niin vähän ja riittänyt itselleni niin hyvin kuin niinä päivinä jotka olen ollut Hennerin kanssa. Ruokaa, unta, rakkautta, kirjoja, työtä. Ei sen enempää. Ja se on kuitenkin kaikki.  

Kirjaa on luettu muissa blogeissa, ja kävinkin kierroksella lukemassa, mitä muut ovat siitä kirjoittaneet. Itse kun jäin hieman hämmentyneenä miettimään, että mitä kirjasta kirjoittaisin tai mitä siitä oikeastaan ajattelin. Kirjan loppu oli kuin läimäisy vasten kasvoja: tyly ja sellainen, jolla ei lukijaa mielistelty. Tai ainakin itse jäin odottamaan jotain syvällisempää, jotenkin vaikeampaa loppua. 

Kirjan kerronta on pinnallista, ja mietin, että onko tämä suunnattu aikuislukijalle vai nuoremmalle lukijalle? Kirjainten virrassa -blogin Hanna kirjoittaa, että kirja on kevytversio Lolitasta, ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Koska seksikohtauksia ei juurikaan kirjoiteta auki, kirja sopisi minusta nuorelle naiselle luettavaksi - koska jotenkin ajattelen, että Marian ajattelu saisi vastakaikua enemmän parikymppiseltä lukijalta kuin tällaiselta täti-ihmiseltä. Itseäni ärsytti suunnattomasti tämän nuoren naisen naiivi ajattelu. Mariaa ei juurikaan kiinnostanut, mitä tulevaisuudessaan tekisi, hän olisi jäänyt lukemaan karamazoveita kammariinsa, ellei häntä olisi sysätty liikkeelle. 

Kirjavan kammarin Karoliina jäikin miettimään, että jospa kirjan lapsekkaan tyylin taakse jäi jotain salaviisasta. Olen Karoliinan kanssa samaa mieltä, että kyllähän tästä kirjasta kaikkea symbolista löytää: muutos, jossa toiset ovat innolla mukana ja toisia se pelottaa - ja tuntuu, että he (Maria) haluavat hautautua kammareihinsa. Kirjassa nimittäin eletään sitä aikaa, kun Saksat yhdistyvät ja DDR haudataan. Tämä osuus kirjasta olikin kaikkein kiinnostavinta luettavaa, ja oikein janosin lukea lisää henkilöistä, jotka elävät tässä muutoksessa, jossa kaksi niin erilaista valtiota yhdistetään. Mutta sitten kaikki kirjoitetaan 17-vuotiaan tytön näkökulmasta, eikä sitä tyttöä kiinnosta tuo yhdistyminen oikeastaan yhtään, koska hän on juuri löytämässä oman itsensä ja haluaa viettää päivänsä vaarallisen 4-kymppisen miehen vällyissä. Marissa Mehr kirjoittaa blogissaan:

Vielä joskus kerromme kaiken on hämmentävä kirja. Toisaalta nautin kirjan psykologisesti osuvasta kuvauksesta ja nuoruuden päämäärättömyydestä, mutta toisaalta mietin useampaankin kertaan, pitikö kaikista saksalaisista kirjoista juuri tämä suomennuttaa.

Olen aika paljon samaa mieltä hänenkin kanssaan. Kirjan lukemisen jälkeen oli hieman pettynyt olo: tässä kirjassa oli aineksia ja ideoita vaikka mihin, mutta toteutus jäi jotenkin tyhjäksi?

Erilaisia näkökulmia kirjaan löytyy mm. Kirjasähkökäyrästä ja Mustetta paperilla -blogeista.

Itse olen superiloinen siitä, että sain Kirjallisuutta fudis-maista -haasteeseeni luettua Saksan. 

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken 

2014, Gummerus

Irgendwann werden wir uns alles erzählen 2011

suomentanut Ilona Nykyri 

200 sivua

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia - kaksi kirjaa Brasiliasta

Odotellessani syksyllä ilmestyvää suomennosta brasiliaisen kirjailijan Daniel Galeran Hyöky-teoksesta luin pari kirjaa Brasiliasta. Brasilia kiinnostaa tietenkin senkin takia, että maassa kohtaavat parhaillaan maailman parhaat jalkapalloilijat. Kirjallisuutta fudis-maista -haasteestani puuttuu vielä muutamia maita, ja Brasilia on yksi lukemattomista, siispä luin nämä: 

Luiz Ruffaton Rutosti hevosia ( 2014, Into) on yhdenpäivänromaani São Paulon elämästä. Teoksessa on 69 pientä tarinaa eri henkilöiden elämästä. Osa tarinoista on kerrottu runomuotoisena, osa dialogina - joukossa on myös treffi-ilmoituksia ja kirje. 

São Paulo on Brasilian suurin kaupunki, jonka metropolialueella elää noin 20 miljoonaa ihmistä. Ihmisiä on tullut kaupunkiin Euroopasta, Aasiasta (mm. Japanista) ja Lähi-idästä. Kaupunki on rikas, sen rikkaat ihmiset elävät sähköaitojen takana, koska kaupungin rikollisuus on maailman huippua. Köyhyys on kaupungin alueella ongelma, mikä tietysti ruokkii rikollisuutta (tiedot kaupungista wikipedian kautta).

Ruffaton kirjassa nämä kaupungin eri puolet näkyvät tarinoissa: on henkilöitä, jotka ovat keskiluokkaisen hyvinvoivia ja tapaavat illalliskutsuilla, on rikkaita, jotka päivittelevät alueen rikollisuutta, mutta on myös paljon niitä, jotka elävät köyhyyden ja rikollisuuden keskellä. Ruffato itse on siirtolaisten lapsi, jonka italialainen isä toimi pop corn -myyjänä ja portugalilainen äiti pyykkärinä. Ruffato opiskeli itsensä journalistiksi yliopistosta, Ruffaton työläistausta kuitenkin on vaikuttanut hänen näkemykseensä maailmasta ja tarinoiden henkilöihin. 

Onhan kaikkea ollut mielessä mutta ei voimia ryhtyä mihinkään, vaikka ikävuosia ei kolmeakymmentä enemmän, suukin hampaaton vartalo luuta nahkaa silmät ulos pullistuneet kalpeanharmaa iho kuin paiseitten saaristo ja päässä  surisee kaiken aikaa. Täinmunat räsähtelevät lasten takkuisissa kuontaloissa rotat lisääntyvät hökkelin sisuksissa, lutikat kirput takertuvat sängynpeitteisiin lattianraoissa tappelevat torakat. 

- - 

Yksitoistavuotias on järkevä tyttö pitää huolta pienemmistään taluttaa köyhien ruokalaan soppaa syömään vie baptistien paikkaan peseytymään vaihtaa vaatteet ja pitää huolta muutenkin, reipas tyttö. Panee vielä nukkumaan kuiskuttaa keksittyjä juttuja tai tositapahtumiin joista joku on kertonut. Se tuntuu mukavalta: yön pimeydessä puristaa teddykarhua rojun keskellä, puhelee hennolla äänellä joka tunkeutuu äidin uniin, äiti vaikertaa vaimeasti huoneennurkassa, vain silmänvalkuaiset erottuvat riutuneesta tatuointien peittämästä ruumiista: hän on vain yksi monista, joita kukaan ei ole koskaan nähnyt ja joista kukaan ei ole koskaan kuullut. 

Välillä varsin inhorealistinen kirja tuo lukijan silmille ne ihmiset, jotka voi kuvitella asuvan Brasilian suurten kaupungin slummeissa ja talohökkeleissä. Katujen äänet, kaaos ja moninaisuus melkein läkähdyttävät lukijan: teksteissä ei välistä ole alkuja eikä loppuja, eikä välimerkkejäkään. Jouduin itse lukemaan tämän noin 150-sivuisen kirjan monessa osassa, sen verran voimakkaita kirjan tarinat ovat. Lukiessani kirjaa huomasin myös, miten paljon kivempaa on lukea keskiluokkaisten ihmisten turvallisen kuuloisista illallisista, joista Ruffato kertoo kirjan loppuosassa. Kirjan viimeinen tarina, ruokalista alkupaloineen oikein kruunaa kirjan sanoman: eriarvoisuus on repivää ja mitä siitä seuraa muuta kuin tyytymättömiä ihmisiä, jotka yrittävät poispääsyä köyhyydestä rikollisin keinoin. Kaikessa sekavuudessaan Ruffaton teos kertoo tarinansa hyvin. Sekä eriarvoisuus että kaupungin kaaottisuus tulevat esiin tässä teoksessa, jota ei voi oikein luokitella totunnaisin termein. 

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

2014, Into

Eles eram muitos cavalos

suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä 

159 sivua 

Kuvat ovat maantiedon kirjastani, jonka painoksesta vuodelta 1985 opimme, että Brasilia tuottaa kahvia ja jalkapalloilijoita, mutta kuvien perusteella maassa on myös paljon köyhyyttä. Ruffaton kirja antaa ikään kuin äänen näille kuvien lapsille ja ihmisille, ja elämän hökkeleihin, joita jo 30 vuotta sitten oli oppikirjojamme kuvittamassa. Tilanne ei varmaankaan ole mitenkään uusi, eriarvoisuus on maassa pysynyt ennallaan kaikki nämä vuodet. Se, mikä on muuttunut, on maan väkiluku. Koulun maantieto 7 kertoo Brasilian väkiluvuksi 130 miljoonaa. Wikipedian mukaan väkiluku on vuonna 2010 201 miljoonaa. 

Toinen kirja, joka sattui helmetin avulla tarttumaan mukaan kirjastosta ja kertomaan Brasiliasta, on Santeri Ivalon Hellettä (2013, Savukeidas), joka on alun perin julkaistu vuonna 1930. Kirja kertoo Ivalon matkasta Brasiliaan. Matka laivalla kestää kauan ja Brasilia on melkoisen tuntematon maa. Kirjassa Brasiliaa tarkastellaan journalistin innolla, Ivalo toimi mm. Päivälehden päätoimittajana, ja myöhemmin HS:n toimittajana.  

Brasilian maantiede, kuumuus, rannat ja meri tulevat tutuiksi samoin kuin Brasilian vientituotteet. Ivalo kertoo, kuinka hän polttaa ihonsa ja kuinka hän käy tutustumassa kahviviljelyihin. Kirjan nimi Hellettä ei ole sattumaa, sillä Ivalon kirjasta jää erityisesti mieleen se, miten kuumuus vaikuttaa kirjoittajaan: kaikki, kuten kirjoittaminenkin, on melkein mahdotonta kuumuudessa. 

Armas aurinko, joka täällä paisteellaan hedelmöittää maat ja panee kaiken kukoistamaan, se sisältää tietysti siunauksen täällä niin kuin muuallakin. Mutta ettei tämä armoitettu tropiikki kävisi aivan ylivoimaiseksi maapallon muiden osain rinnalla eikä vetäisi luokseen kaikkia ihmisiä kiertotähtemme muista seuduista, on tuohon siunaukseen kytketty samaisen auringon aiheuttama kuumuus eräänlaiseksi jalkaraudaksi, joka estää hellemaan väestön lentämästä kovin paljon muita korkeammaksi ja häikäisemästä loistonaan kaikkien muiden maanosien kalpeampia valoja. Liikakuumuus on täkäläisen kukoistavan ruusun pistävä okanen, joka alituisesti haavoittaen herpaisee ja lamauttaa ylen upean kehityksen. 

Ivalo tutustuu Brasiliassa Rio de Janeiroon, maan (nykyisin) toiseksin suurimpaan kaupunkiin, ja kaupungin lähimaastoon ja vuoriin. Ivalo miettii myös, minkälainen henkilö lähtee siirtolaiseksi uuteen maailmaan ja tulee siihen tulokseen, että jotenkin omassa elämässään omassa maassaan epäonnistumisia kokenut, joka etsii uutta elämää uudella mantereella. 

Löysin kiinnostavan jutun Brasiliasta: Brasiliaan perustettiin suomalaissiirtokunta vuonna 1929, joka oli hippimäinen paikka, jossa tarkoituksena oli olla kasvissyöjiä ja siveellisiä. Lisää täällä. En tiedä, vierailiko Ivalo juuri tässä yhteisössä, kun hän matkusti Brasiliassa. Ivalon teos antaa mielenkiintoisen lisän kuvaan historiaan ja ihmisten lähtöihin toiselle puolelle maapalloa, eikä kirjanen kovin iso ollut lukea. Jatkanen Brasiliaan tutustumista vielä Jorge Amadon kirjojen kautta, sekä tietysti Neymarin maaleja odottaen! 

Santeri Ivalo: Hellettä 

2013, Savukeidas

alun perin 1930

127 sivua

Kirjallisuutta fudis-maista, maa Brasilia. 

Hyvää juhannusta!

Aika monessa kirjablogissa vietetään tänään lukumaratonia. Aion seurata sivusta maratonin kulkua ja kannustaa jokaista voittamaan ainakin itsensä. 

Samalla hiljenen keskikesän viettoon ja palaan kirjoittelemaan kirjoista juhannuksen jälkeen. 

Hyvää juhannusta siis, toivottavasti ei tule pahoja lumimyräköitä! 

Junot Diaz: Vieraissakävijän opas rakkauteen

Junot Diazin Vieraissakävijän opas rakkauteen (2014, Like) -teoksen ei pitänyt kuulua niihin kirjoihin, jotka nyt lukisin, mutta kirja sattui käsiini paikallisessa kirjastossa, joten otin sen mukaani, koska Diaz etäisesti on aina kiinnostanut minua. Paikallinen, maalaiskaupungin kirjasto muuten on aikamoinen aarreaitta: sieltä löytyy uutuuskirjoja, joita pääkaupungin kirjastoista pitäisi jonottaa ja varata etukäteen. Paikallinen kirjasto kuuluu myös niihin kirjastoihin, joka pidetään auki kesäisin. Ja asiakkaitakin siellä tuntuu riittävän!

Junoz Diazin aiempi kirja minulla on kotona kirjahyllyssäni, mutta en ole sitä saanut luettua vielä - tämä on siis ensimmäinen Diazin kirja, jonka olen lukenut. 

Joku jossain kirjoitti, miten kirjat alkavat keskustella toistensa kanssa, kun niitä lukee satunnaisesti tai suunnitellusti peräkkäin. Kun luin Diazin kirjan Lena Andersonin Omavaltaista menettelyä -kirjan jälkimainingeissa, niin näistä tarinoista alkoi muotoutua melkoinen sekasotku: Andersonin päähenkilö Ester etsii rakkautta, sielujen sympatiaa ja uskoo löytäneensä sellaisen rakkauden; Diazin miehet taas ovat niitä, joista Esterin toivoisi pysyvän mahdollisimman kaukana. Yhteistä molempien kirjojen henkilöille kuitenkin on se, että henkilöt janoavat rakkautta ja särkevät sydämensä rakkaudessa. 

Diaz on kotoisin Dominikaanisesta tasavallasta, josta muutti Yhdysvaltoihin 6-vuotiaana. Vieraissakävijän opas -teoksessa on yhdeksän lyhyttä tarinaa, joista yhdessä (Invierno) kerrotaan, kuinka monen muunkin kirjan tarinan päähenkilö, Yunior muuttaa veljensä ja äitinsä kanssa Yhdysvaltoihin, jossa Yuniorin isä on jo jonkun aikaa asunut. Tämän tarinan voi helposti päätellä kertovan kirjailijan itsensä elämästä tai ainakin läheisesti liittyvän hänen elämänvaiheisiin. Myös muutkin tarinat seurailevat oletettavasti kirjailijan elämää, sillä sekä Yunior että kirjailija ovat kirjallisuuden opettajia ja professoreja. 

Suurimmassa osassa tarinoista on kyseessä rakkaus ja rakkauden vaikeus. Päähenkilömiehet nyt vain tuntuvat olevan kovin oppimattomia yhdessä asiassa: naista ei kannata pettää, koska siitä jää kiinni ja kiinni jäädessä nainen lähtee. Näin miehet tekevät yksi toisensa jälkeen, ja sitten alkaa riuduttava suru, kun miehet kaipaavat naistaan. Toisaalta tässä suhdeviidakossa on myös naisia, jotka valehtelevat mm. siitä, että mies on lapsen isä, vaikka ei olekaan ja käyttävät muutenkin naisellisia avuja (seksiä) hyväkseen. 

Diazin teoksessa päähenkilöt ovat järjestään latinoja: Diaz kirjoittaa paitsi sopeutumisesta Yhdysvaltoihin myös rasisimista, jota latinot kohtaavat maassa. Diazin kiinnostavuus syntyy siitä, että hän kirjoittaa kaiken sanottavansa rakkauskaavan sisään. 

Kirjan viimeinen tarina, kirjan niminovelli Vieraissakävijän opas rakkauteen on kirjoitettu sinä-muodossa. Jos pääsee yli sinä-muodon käytöstä, niin voi keskittyä itse tarinaan, joka on kirjan olennaisin sanoma: suhteessa tehdyt teot ja pettämiset harmittavat ja se maailman paras nainen, joka ei anna anteeksi, on sitten lopultakin se, jota olisi aina voinut rakastaa. 

Alat valvoa yöt, ja jonain yönä, kun olet humalassa ja yksin, sinuun iskee järjetön halu avata viidennen kerroksen ikkunasi ja hypätä kadulle. Ilman paria juttua olisit varmaankin hypännyt. Mutta a) et ole itsemurhatyyppiä, b) frendisi Elvis pitää sinua tiukasti silmällä, pistäytyy vähän väliä ja seisoo ikkunan edessä niin kuin tietäisi, mitä ajattelet, ja c) elättelet hupsua toivetta, että jonakin päivänä eksäsi antaa anteeksi. 

Ei anna. 

Junot Diaz: Vieraissakävijän opas rakkauteen 

2014, Like

This is Hhow You Lose Her 2012

suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry

222 sivua

Muita kirjan lukeneita mm: Jane, Tuijata.  

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä (2014, Siltala) tuli luettavakseni kirjaston pikalainahyllystä. Kirja kertoo rakkaudesta, rakkauden toiveesta ja kaikesta siitä, mitä rakastunut henkilö kohtaa halussaan tulla rakastetuksi ja löytää sielunkumppaninsa. 

Tarina on yksinkertainen, henkilöitä on vain kaksi: Ester Nilsson, joka kirjoittaa esseitä ja juttuja lehtiin. Ester pitää esitelmän taiteilija Hugo Raskista, jolloin nämä kaksi henkilöä kohtaavat ja tuntevat sielujen sympatiaa -ajattelee ainakin Ester. Ester ja Hugo tutustuvat ja Esterin tunne siitä, että tämä on nyt sitä Suurta Rakkautta, syvenee. 

Rakastetusta puhuu kaikkien kanssa ennen kuin ymmärtää, mihin tunne johtaa. Sitten yhtäkkiä ei enää puhukaan. Silloin jää on jo ohut ja liukas. Silloin tajuaa, että jokainen sana uhkaa paljastaa rakastumisen. On yhtä vaikeaa teeskennellä välinpitämätöntä kuin näytellä luontevaa, ja pohjimmiltaan ne ovat sama asia.

Kirja etenee rakastumisen kaavan mukaan, tunnetta seuraa rakastuneen dialogia ja tapahtumia, joissa Ester ja Hugo syövät, kokeilevat jäätä ja rakastuvat. 

Hugo on taiteilija, ja hänen elämänsä ei kovinkaan kaavamaista. Ester ajattelee synkästi, että jotain outoa Hugon matkoissa toisaalle on, mutta epäilyt jäävät toiveiden alle. Ester on loistava ruokkimaan omia haaveitaan - aivan kuten kuka tahansa rakastunut on. 

Miksei hän ollut jo oppinut, että tekstiviesti johon ei tullut vastausta aiheutti joka kerta saman pohjattoman ahdistuksen, ja ainoa keino välttää se oli jättää viesti lähettämättä? Se oli Toivon vika, Toivo vaimensi häpeän ja ahdistuksen muiston ja sai hänet uskomaan, että kaikki oli nyt toisin. 

Kirja on raikas siitä huolimatta, että varmaankaan kuluneempaa aihetta ei ole kuin rakastuminen. Kirja on kesäisen raikas, ja oikeastaan aivan täydellinen kesäkirja. Maailmantuskaa tässä kirjassa on juuri sen verran kuin yksi rakastunut tai rakkauteen pettynyt ihminen voi kantaa. Anderssonin kieli on kaunista ja surullisenkin hetken kohdalla iloista. Sitä paitsi, Toivo on kirjan merkittävin henkilö, aivan ihastuttava ja ihastuttavan raivostuttava. 

Toivo on ihmisruumiissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa. Ei riitä, että Toivon pukaa pakkopaitaan ja telkeää pimeään loukkoon. Myöskään nälkäkuuri ei auta, loista ei voi tuomita vedelle ja leivälle. Ravinnonsaanti on tyrehdytettävä tyystin. Jos Toivo pystyy hankkimaan jostain happea, se hankkii sitä. Happea on väärin suunnatussa adjektiivissa, ajattelemattomassa adverbissä, hyvittelevässä myötätunnon eleessä, vartalon liikkeessä, hymyssä, silmän pilkahduksessa. 

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta

2014, Siltala

Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 

suomentanut Sanna Manninen

214 sivua

Kirjaa on luettu paljon blogimaailmassa, linkitän tässä pari: 

Kirsin kirjanurkka, 

Rakkaudesta kirjoihin

Jalkapallon MM ja haasteen tilannepäivitys

Viime vuoden puolella pyhälsin käyntiin "Kirjallisuutta fudis-maista" -lukuhaasteen, jossa tarkoitus oli lukea kirjoja niistä maista, jotka ovat selviytyneet karsintojen kautta Brasilian MM-kisoihin. Yhteensä maita on 32 ja olen selvittänyt näistä maista 19. Olen lukenut yhteensä 26 kirjaa, mutta osa kirjoista on samoista maista. Jäljellä on vielä 13 maata ja 13 kirjaa, ja olen saanut kasaan 12 maasta kirjan, jonka aion lukea. Ainoastaan Honduras on jäänyt maaksi, josta en ole löytänyt kirjaa luettavaksi. 

Koska jalkapallossakaan tulos ei aina ratkea varsinaisella peliajalla, niin annan haasteen jatkua vielä jatkoaikaa aina Brasilian kisojen päättymispäivään asti ja loppukooste kisalukemisista tulee 14.7., jonne asti kirjoja voi lukea. 

Lukutilanne tähän asti alla. Ne kirjat, joista mukana on kuva, ovat viimeisimpiä lisäyksiä haasteessa - ja mukana myös lukuvinkkejä maista, joita vielä itselläni on luettavana. 

Ai niin, ja niille, joita ahdistaa jalkapallo ja sen näkyminen joka paikassa: huokaiskaa helpotuksesta, seuraavat kolme vuotta houhkataan ainoastaan ja pelkästään jääkiekosta. 

Eurooppa (7/13)

Venäjä: 

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse (2014, Like)

Englanti:

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (2014, Gummerus)

Kreikka:

Victoria Hislop: Elämänlanka (2014, Bazar)

Bosnia ja Hertsegovina: 

David Lagercrantz: Minä Zlatan Ibrahimovic (2011, WSOY)

Kroatia: Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus (2007, Like)

Hollanti: Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa (2009, WSOY)

Ranska: 

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat (2014, WSOY)

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia (2014, Gummerus)

ei-luettuja-maita & kirjoja - kuusi maata 

Italia: Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys/ Francesca Marciano: Casa Rosan perilliset

Belgia: Hugo Claus: Belgian suru / Gregoire Polet: Väreilevä kaupunki (kesken)

Sveitsi: Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta/ Melinda Nadj Abonji: Kyyhkysten lähtö (kesken)

Saksa: Yassin Musharbash: Radikaali/ Bernhard Schlink: Viikonloppu / Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan

Espanja: Maria Dueñas: Ommelten välinen aika / Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo

Portugali: Ronaldo - Elämäntarina

Aasia: (4/4)

Australia:

Graeme Simsion: Vaimotesti  (2013, Otava)

Iran:

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (2014, WSOY)

Etelä-Korea:

Teppo Turkki: Tiikeriportti - Korean vimma valloittaa maailma (2009, Edita)

Japani:

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (2003, Tammi)

Pohjois- ja Väli-Amerikka: (2/4)

USA:

Anne Tyler: Amerikan lapset (2008, Otava)

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus (2014, Bazar)

Meksiko:

Carlos Fuentes: Inez (2002, Gummerus); 
Jennifer Clement: Varastettujen vuorten rukous (2014, Like)

ei-luettuja - 2 maata 

Costa Rica: ELizabeth Kay: Rajalla

Honduras -

Etelä-Amerikka: (2/6)

Kolumbia:

Álvaro Mutis: Araucaíman kartano - Lecumberrin päiväkirja (2000, Kookos kustannus)

Ecuador:

Javier de Isusi: Hullu joki - Maattoman Juanin matkat III (2011, Like);
Markku Löytönen: Viidakkotanssi - Tuktkimusmatkaaja Rafael Karsten Ecuadorissa (2007, SKS)

ei-luettuja - 4 maata

Uruguay: Galeano Eduardo: Jalkapallo valossa ja varjossa

Brasilia: Luiz Ruffato: Rutosti hevosia / Santeri Ivalo: Hellettä

Argentiina: Maria Cecilia Barbetta: Muodistamo Los Miragros / Jimmy Burns: Maradona - maailman paras jalkapalloilija? 

Chile: Isabel Allende: Rouva Fortunan tytär/ Henkien talo

Afrikka: (4/5)

Nigeria:

Chimanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (2013, Otava)

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa (2014, Basam Books)

Norsunluurannikko:

Marquerite Abouet (käsikirjoitus) ja Clément Oubrerie: Aya-sarjakuvakirjat

Kamerun:

 Calixthe Beyala: Assèze afrikkalainen (2011 Kampus kustannus)

Ghana:

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (2013, Otava);
Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina (2002, Kääntöpiiri)

ei-luettu - 1 maa

Algeria: Boualem Sansal: Hyvitys