Kolme kevään uutuuskirjaa ympäri maailman_ Gappah, Moriarty, Sendker

Luettuja kirjoja on taas kertynyt salakavalasti pino, ja päihitän pinon postaamalla yhteisesti kevään uutuuskirjoista, joita yhdistää se, että niiden miljööt ovat kaukana: Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa. 

************


Petina Gappahin Muistojen kirja (2017, Tammi) vaikutti kiinnostavalta, koska afrikkalaista kirjallisuutta ei liiaksi suomenneta; aina on pakko tarttua kirjaan, jos sellaisen kuitenkin huomaa ilmestyneen. 

Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja juristi. Hän opiskeli kotimaassaan lakia, ja jatkoi opintojaan Euroopassa, ja asuu nykyään Sveitsissä (tiedot wikipediasta). 

Teoksessa Muistojen kirja liikutaan tavallaan rikosten maailmassa, sillä tarinan päähenkilö Memory on vankilassa odottamassa tuomionsa täytääntöönpanoa. Odottaessaan hän alkaa kirjoittaa muistelmiaan elämästään ja siitä, miten joutui tilanteeseen. 

Kerronta kiertää spiraalimaisesti lapsuudesta nuoruuteen aina Lloydin luokse, jonka murhasta Memorya syytetään, ja taas takaisin lapsuuteen. Lukija joutuu odottelemaan saadakseen selville koko tarinan oikeastaan koko kirjan loppuun asti, kuten hyvässä kirjassa kuuluukin. 

Memory on tummaihoinen, mutta kuitenkin vaaleaihoinen, sillä hän on albiino, jota monessa afrikkalaisessa kulttuurissa on pelätty, koska albiinolapsi kertoo jostain kirouksesta. Eikä Memoryn perheen elämä ihan helpointa ole ollutkaan, vaikkakin hän muistaa onnellisen lapsuuden.

Memoryn muistikuvat väittävät, että hänen vanhempansa möivät hänet Lloydille, rikkaalle vaaleaihoiselle miehelle. Memory ei pääse eroon ajatuksesta ja kysyy koko ajan itseltään, miksi vanhemmat möivät hänet? 

Jos Memory on syrjitty, niin sitä on myös Lloyd. Molemmat ovat kohdanneet elämässään syrjintää, ja kirjan tarina tuokin esiin vahvasti sen, miten monenlaista syrjintää maailmassa on. 

Kirja oli kiinnostavan erilainen, ehkä minua vaivasi vähän se, että en osannut odottaa kirjalta oikeastaan mitään - ja osa lukemisesta meni kirjan tunnustelemiseen. 

Petina Gappah: Muistojen kirja

2017, Tammi 

The Book of Memory 2015

suomentanut 

Tero Valkonen

307 sivua

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Liane Moriartyn kirjat ovat ihastuttaneet minua ja pitihän tämä neljäs Moriartylta suomennettu teoskin hankkia käsiin. Tavalliset pikku pihajuhlat (2017, WSOY) -teos alkaa nimensä mukaisesti pihajuhlista, grillijuhlista ystäväpariskuntien kesken. 

Clementine on lahjakas sellisti, jonka päivät kuluvat valmistautuen koe-esiintymisiin. Erika on ollut hänen ystävänsä lapsuudesta alkaen. Näiden naisten välillä käydään koko ajan valtataistelua, josta lukija saa vinkkejä pitkin matkaa. Se, mikä on taistelun perimmäinen syy, ei kuitenkaan selviä täysin ennen kuin lukija on saanut selville, mitä grillijuhlissa oikein lopultakin tapahtui. 

Tarinassa on vielä kolmaskin nainen, Tiffany, joka asuu Erikan naapurissa ja jonka luona grillijuhlat pidetään. Naisten taustat ja elämä on hyvin erilaiset, ja tarinassa aukeaa kiinnostava väylä siihen, miten pienet erot voivat vaikuttaa elämään ja ystävyyssuhteisiin. 

Kaikilla naisilla on myös miehet, mutta he jäävät tarinassa naisten varjoon. 

Pidin tarinasta ja tyylistä. Oli koukuttavaa lukea, mitä oikeastaan tapahtui, kun juoni avautui vähän kerrassaan. Pidin tästäkin Moriartyn teoksesta, ei tämä nyt maailman syvällisin kirja ollut, mutta kivasti kirjoitettu. 

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

2017, WSOY

Truly Madly Guilty 2016

suomentanut Helene Bützow

464 sivua 

Ja koska Moriarty on australialainen kirjailija, kirjalla täydennän Helmet-haastetta kohtaan 

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Jan-Philipp Sendker kuuluu myös melko uusiin kirjailijatuttavuuksiin, koukutuin vuosi sitten hänen teokseensa Sydämenlyönneissä ikuisuus, joten hänen toinen kirjansa, itsenäinen jatko-osa edeltäjälle Sydämen ääntä ei voi unohtaa (2017, Gummerus) oli ehdottomasti lukulistallani kevään uutuuksista. 

En täysin ihastunut Sendkerin esikoisteokseen, ja jokin tässä toisessakin oli sellaista, etten pidä Sendkeriä aivan maailman parhaana kirjoittajana, mutta kirjan tarina kuitenkin koukutti jälleen minut niin, että oli vaikea mennä kesken kirjan nukkumaan, kun sitä parina iltana luin. Aasiassa asunut Sendker kirjoittaa esikoisteoksensa tavoin Myanmarista. 

Julia, amerikkalais-myanmarilainen nainen, tuntee elämänsä jollain tavalla tyhjäksi, ja yhtäkkiä hänen on pakko matkustaa New Yorkista Myanmariin tapaamaan puoliveljeään. Edellisestä teoksesta tuttu Julia uskoo, että jollain henkilöllä on selvittämättömiä asioita, jotka vain hän voi ratkaista. 

Myanmarissa Julia saa kuulla tarinan Nu Nusta, jolla oli kaksi poikaa - kaksi kovin erilaista. Tarina on melkoisen kiinnostava - ja koukuttava, hieman samalla tavalla kuin Moriartyn teoksessa - tätäkin kirjaa oli vain niin vaikeaa laskea käsistä. 

Samalla myönnän, että tässä teoksessa oli paljon heikkouksia. Paljon tökki minulle ylipääsemätön teema jälleensyntymä, mutta onneksi se jäi sitten taka-alalle kirjan loppua kohden. Myöskään teksti ei ollut kaikkein kauneinta, olisiko syynä se, että alun perin saksankielinen kirja on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä. 

No, pidin kirjasta, ja aivan ihanaa lukea kirjaa, joka ei läpäisisi akateemista seulaa, mutta kun ei tarvitse enää välittää, onko kirja korkeaa vai matalaa, voi vain nauttia! 

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa
2017, Gummerus
Herzenstimmen 2012
suomennettu englanninkielisestä teoksesta Anuirmeli Sallamo-Lavi
389 sivua

Helmet-haasteessa liitän kirjan kohtaan: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Daniel Mason: Pianonvirittäjä

Daniel Masonin Pianonvirittäjä (2003, Tammi) oli minulla kirjastosta lainassa jo ennen joulua, ja muistin kirjan nyt, kun aloitin Aasia-haastettani - kävin hakemassa kirjan uudelleen lainaan. Teoksessa nimittäin seikkaillaan Burmassa (Myanmarissa). Burma oli brittiläisen kolonialismin vallan alla vuosina 1824-1885, joka aika tunnetaan kolmena sotana. Kirjassa eletään vuotta 1886, aikaa, jolloin brittiläiset ovat julistaneet maan olevan valloitettu. 

Edgar Drake kutsutaan keskelle Burman viidakkoa virittämään pianoa, jonka sotilaslääkäri Anthony Carroll on mukanaan sinne vienyt. Seudulla on levottomuutta, koska burmalaiset kapinalliset, dacoitit hyökkäilevät brittien kimppuun. Edgar toimii pianonvirittäjänä Lontoossa, hän on naimisissa, mutta avioparilla ei ole lapsia. Edgar tuntee kaipuuta jotain muuta kohtaan, ja koska hän ajattelee itäisistä ihmisistä pelkkää hyvää, päättää hän lähteä tälle järjettömälle matkalle läpi merten ja Intian. 

Kirjassa kuvataan paitsi matkaa myös Burmaa ja sen historiaa. Tohtori Carroll elää keskellä Shan-valtiota, joka on entisen (1500-luvulle asti jatkuneen) vallan jälkeen hajaantunut sirpaleisiksi ruhtinaskunniksi pitkin Burmaa ja dacoitit kiusaavat myös shaneja. 

Edgar näkee ja kokee matkallaan paljon, ja varsinkin Intian junista näkyvät maisemat ja asiat hurmaavat hänet, tiikerinmetsästys ikään kuin kuuluu kuvioon mukaan. Burmassa hän huomaa, että englantilaiset ovat tuoneet paitsi hallintonsa myös ilmapiirinsä maahan, sillä Burmassa englantilaiset tapaavat oikeastaan vain toisiaan: on upseereja, rouvia, giniä ja juoruja. 

Matka shan-valtioon on pitkä, vihdoin kirjan keskivaiheilla Edgar pääsee perille: 

Leiriä suojaavan harjanteen päällä he pysähtyivät. Alhaalla, koillisessa, levisi laaja laakso, joka oli täynnä pieniä bambukyliä. Etelässä pieni kukkulajono puski ylängön läpi kuin maasta paljastuneen luurangon selkänikamat. Kaukana siintäviä vuoria tuskin erotti auringon häikäisyltä. 

Ollaan 80 mailin päässä Siamista, joka on puskuri brittien ja ranskalaisten välissä, jotka ovat Mekongin alueella. Shan-valtiossa viljellään oopiumia, minkä takia britit eivät myöskään halua menettää otettaan maasta. 

Kirjassa kuvaillaan yllättävän vähän maisemia ja ihmisiä, mikä tietysti on tavallaan ymmärrettävää, koska kirjassa kuvataan 1800-luvun maailmaa. Ja tavallaan kirjassa on kuvattu tuon ajan maailmaa: Burmassa sairastetaan malariaa, ja tohtori Carroll tutkii malarian alkuperää, ja asiasta tulee esiin mielenkiintoisia näkökulmia, kuten että hindujen veda-kirjat ovat esittäneet malarian välittäjäksi sääskeä, burmalaisten antama nimi on lintukuume, kun taas eurooppalaiset pitävät taudin alkuperänä huonoa ilmaa. 

Kirjaa lukiessa minun oli vaikea päättää, pidänkö kirjasta vai en. Historiallisesta kirjasta odottaisin paljon vanhan ajan kuvaamista ja Aasiaan sijoittuvalta kirjalta juuri Aasian kuvaamista, varsinkin kun kirjailija itse on viettänyt aikaansa Myanmarin ja Thaimaan raja-alueilla (tutkien juuri malariaa). Jotenkin tuntuu, että kirjassa on ajateltu lukijaa liian hellästi: asioista on kyllä vähän kuvausta, mutta minusta olisi voinut olla enemmänkin. Ja toisaalta Burman historia on kirjoitettu hieman väsyttävästi kirjeiden muotoon. Ehkä tässä kirjassa on kiusana se, että aineksia olisi vaikka mihin, mutta toteutuksessa kirjailija ei ole kuitenkaan ollut kovin taitava. Tämän kirjan maisemat ja tunnelmat eivät jääneet elämään mieleen niin kuin kirjan alkua lukiessa etukäteen odotin. 

Alueen uskonto tulee esiin Edgarin tutustuttua tohtori Carrollin ystävään Khin Myoon:

Korokkeella oli kullattu Buddhan kuva joka oli ympäröity kynttilöin ja kukkasin. Sen silmät olivat tummat ja murheelliset ja se istui jalat ristissä, kämmenet auki sylissään. Missään ei näkynyt merkkiäkään ihmisistä. Nok Lek otti laukustaan pienen kukkaseppeleen ja laski sen alttarille. Hän polvistui, samoin Khyon Myo, ja molemmat kumarsivat syvään, niin että päät koskettivat viileitä lattialaattoja. 

Kirjassa Edgar Drake kokee paljon: tiikerinmetsästystä, malariaan sairastumisen, rauhanneuvotteluihin ja valtiollisin juonitteluihin osallistumista, niin ja tietysti sen pianonvirittämisenkin. Tapahtumia oli minun makuuni liikaa, liian hätäisesti kerrottuina ja liian vähän miljöön kuvailua. Vaikka toisaalta, sain tästä kirjasta tietoa Burmasta, siirtomaavallasta ja shan-kansasta. Oli tosi jännää lukea kaikista edellä mainituista, koska vaikka tiedän brittiläisten olleen kovasti Intian isäntänä, en ollut ajatellut, että brittejä oli muuallakin Aasiassa. Tämä kirja oli kiinnostava alku Aasian-matkalleni, ja koska löysin toisen kirjan, jossa seikkaillaan myös Burmassa, päätin lukea sen seuraavaksi. 

Daniel Mason: Pianonvirittäjä 

2003, Tammi

alkuperäinen teos: 

The Piano Tuner 2002

suomentanut Kaijamari Sivill