MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Lea Edwards: Juonittelevien jumalten kaupunki



Lea Edwardsin Juonittelevien jumalten kaupunki (2012, Nordbooks) viehätti sen takia, että kirja kertoo Kreikasta, Ateenasta.

Teoksen päähenkilö Leena tapaa Harryn Suomessa ja seuraa tätä Ateenaan, jossa päätyy asumaan Glifadan vuorelle, lähelle pääkaupunkia. Eletään 1990-lukua, jolloin Eurooppa muuttuu; Kreikassa kaikki kallistuu, ministerit vaihtuvat ja lakot pysäyttävät julkista liikennettä ja elämää. Teos on siitä kiva tarina ulkomailta, että siinä ei oikeastaan ollenkaan mietitä kulttuurien ja maiden eroja. Siis tämän enempää:

Kreikkalaiset kyselevät, mitä toinen tekee, saksalainen haluaa tietää, miten kulkee, ranskalaisetkin ovat menossa, mutta englantilaiset vain ovat.

Ateena on elämän taustalla, ja siihen tutustutaan, kun Leenan ystävät tulevat kaupunkiin: Ystävän ja Leenan mukana myös lukija saa kiertää Likavitos-vuoren, vanhan olympia-stadionin, Arkeologisen museon, Plakan, Akropoliin. Sellainen lukija, joka on kulkenut Ateenan kuumilla kaduilla,  ilahtuu tästä kierroksesta varmasti. Ainakin tätä lukijaa miellytti ja aivan erityisesti se, että Edwards kuljetti lukijan Glifadaan, jossa olen uinut elämäni ensimmäisen kerran meressä! (Olen todellakin 100-prosenttisen sisämaalainen.) Olen siis itse vieraillut Ateenassa ja sen lähiympäristössä hyvinkin joskus 1990-luvun loppupuolella, tarkkaa vuotta en nyt millään muista.

Kirja ei kuitenkaan ole Ateenan turistiopas, vaan siinä on tarina: elämä Harryn kanssa ja rauhallisesti etenevä arki, jolloin Leena tutustuu vuokranantajaperheeseen, ulkoiluttaa perheen ottamaa ja unohtamaa koiraa, hankkii ruokaa, kävelee pitkin kaupunkia ja ihmettelee näkemäänsä. Leppoisan elämän kuvausta: Leenakin on jo hurjimmat juoksunsa elänyt, sillä hänen lapsensakin on jo aikuisen elämän alussa. Kirjassa kuvataan ja pohditaan myös suhdetta, uuden miehen kanssa - ja vaikka välillä suhteessa näkyy pessimistisiäkin sävyjä, on suhde kuitenkin arkisiin uomiinsa sujahtava.     

Nyt oli minun vuoroni istua kotona ja odottaa miestä, joka kaatui iltaisin väsyneenä sänkyyn ja pyöriskeli siellä stressaantuneena puoli yötä. Vaimon tehtävä oli ruokkia mies, hieroa niskaa ja kuunnella iltaisin päivän uutiset.

Mitäs tästä kirjasta oikein muuta kertoisi? 161-sivuinen kirja oli oikein sopivan mittainen matka Kreikkaan. Ehkä kirja jäi hieman lyhyeksi, mutta koska tapahtumiakaan ei ollut niin paljon, niin pidempi teos olisi varmaan ollut tylsä. Vaikka tämä kirja ei ollut kovin räiskyvän värikäs, jäi siitä kuitenkin positiivinen kaiku soimaan päähän. Tällaisena kevään ensimmäisenä aurinkoisen lämpimänä päivänä ehkä vähän kiukuttaa Ateenassa asuvien kuumuudesta kiukkuaminen. Mutta ymmärrän kyllä, että liika on liikaa, ja se, että aurinkoa joutuu odottamaan, on juurikin hyvä juttu!

+ + + ½

Venytän hieman Eurooppa-haasteen rajoja ja liitän tämän maan Kreikka kohtaan.


tiistai 24. huhtikuuta 2012

Päivitystä

Kun ei ole mitään kirjoitettavaa eikä oikeastaan mitään asiaa, niin on kiva vähän leikkiä,
muokata ja järjestää uudelleen.

Olen aika tyytyväinen, sain kaikki palkit just niin kuin halusin, poistin häiritsevät osat.

Kaikki meni siis tosi hyvin.
Paitsi että hukkasin seuraamani blogit tuosta sivusta.




Mutta korvauksena siitä tein ihan sika-helpoksi lukijaksi liittymisen. Mun lukijat ovat nyt tuossa sivussa ---->
josta voit klikkauttaa itsesi uudeksi lukijaksi huippusuosittuun kirjablogiini (hih).

Yritän vähän skarpata ja lennellä vaikka näin hienoissa sanoissa kuin alla:





 Suomen kieli on ihana ♥!

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Epäkirjallisia ajatuksia

Tänään olen ajatellut paitsi sitä hetkeä, kun pääsen lukemaan terassille linnunlaulun säveltämää kirjallisuutta myös sitä, että mikä väri sopii harmaansiniseen lattiaan.

Tässä suunnitelmien kulku.
Valkoiseen Ikea-sisustukseen vähän piristystä, mutta millä värillä?
Koska olen todellakin huono sisustaja, ajattelin ensimmäiseksi, että sininen sopisi varmaan kivasti siniharmaaseen. No joo, on kyllä niin booooring, että ei voi. Ei pysty eikä halua. Sitä paitsi en todellakaan pidä raidasta.   




Siispä katselin vähän sillä silmällä kuvia netistä. Punainen näyttäisikin yllättäen kivalta. Mutta siis muuten en kyllä pidä punaisesta.

Ja vihreä. Sekin on aika kiva. Mutta pidän vihreästä vielä vähemmän kuin punaisesta. 

stone_aspect_8793_environment.jpg

Ehkä joku pienempi punainen piriste kuin sohva?

Vallila, sivuverho KotiinpäinVallila, Talven kukka sivuverho

Ehkä vain verhot?
Tai matto?

eShowroom

No joo, just tän takia mä en ole sisustaja.
Tällä hetkellä olen kallistunut noihin oransseihin verhoihin.

No, joka tapauksessa nyt voi hieman hidastua postaustahti, kun pitää painia tällaisten olennaisten asioiden kanssa. Ja ehkä vähän senkin takia, että suurin osa kirjoista on pakattu...   

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Ensinnäkin, älä kajoa viisareihisi.
Toiseksi, hillitse vihasi.
Kolmanneksi, älä anna itsesi ikinä,
kuuna päivänä rakastua.
Sillä silloin sydämesi kellon suuri tuntiviisari
puhkoo ikuisesti ihoasi,
luusi luhistuvat ja sydämesi
mekanismi risahtaa rikki uudelleen.


Näin ohjeistaa tohtori Madeleine Jackia, joka syntyy Edinburghissa vuonna 1874, rinnassaan rikkonainen sydän. Madeleine, jota pidetään noitana, auttaa huoria ja muita langenneita naisia synnyttämään vauvoja. Madeleine korjaa myös Jackin sydämen asentamalla sydämen paikalle käkikellon. Koska kukaan ei halua adoptoida Jackia kummallisine kelloineen, pitää Madeleine pojan itsellään. Siihen asti, kunnes Jack joutuu koulussa vaikeuksiin.

Jack on kuullut Miss Acacian laulua, ja no, rakastunut tähän. Hän kyselee kaikilta, mistä voisi löytää laulajattaren ja kerran hän kysyy väärältä henkilöltä. Jack joutuu tappeluun ja joutuu lähtemään karkuun, koska on halkaissut pahimman kilpailijansa silmän.

Kyseessä on Mathias Malzieun teos Sydämen mekaniikka (Gummerus 2011, La Mécanique du cœur 2007, suomentanut Lotta Toivanen, kansi: Jenni Noponen), joka osui käsiini juurikin ylettömän kauniin kantensa takia. 





Jack ei aio kuunnellakaan Madeleinen neuvoja, vaan hänen ainoa elämäntehtävänsä on löytää Acacia. Ja mitä olisi rakkaustarina ilman rakastettua? Acacia löytyy ja Jack pestautuu samaan outouksien sirkukseen. Hänen on vihdoin mahdollista tavata Acacia.

Suumme lähestyvät toisiaan. Aika hidastuu, melkein seisahtuu. Huulet jatkavat työskentelyä maailman pehmeimmällä työmaalla. Hänen kielensä on kuin varpunen, joka kuoriutuu omalleni, se maistuu kumma kyllä mansikalta.
Katson, miten hän kätkee suuret silmänsä päivänvarjonluomiensa alle, ja nostan vuoria, Himalaja on vasemmassa ja Kalliovuoret oikeassa kädessäni. Minun rinnallani Atlas on uuttera kääpiö; minut valtaa jättiläisen ilo!

Ranskalaisen rock-laulajan teos on romanttinen satu aikuisille, jotka eivät halua realismia kuin mausteeksi. Jos siis haluat, että yksityiskohdat tai edes päälinjat kirjassa ovat uskottavia ja mahdollisia oikeasti tapahtua, niin ei kannata vaivautua tähän teokseen. Jos taas kaipaat Saksikäsi Edwardin-tyylistä irrottelua, niin kannattaa jättää Johnny Depp vähäksi aikaa sivuun ja siirtyä Malzieun kirjaan.


Kirja on kaunis ulkonäöltään. Sitä on kiva lukea, koska se on ilo silmälle. Kirja on nopealukuinen ja se on sadunomainen. Pidin siitä, enemmän kuitenkin alusta, koska teoksessa ei ollut oikein mitään ihmeellistä tai ennalta-arvaamatonta juonta, huipennusta tai edes loppua. Mutta toisaalta, kukapa ei kaipaisi mielikuvituksellista romanttista satua myös aikuisena?

Tätä kirjaa on luettu paljon ja monessa blogissa kirjoitettu siitä. En malta vastustaa kiusausta nostaa esiin joitakin toisten kirjoittamia kohtia teoksesta.

Lukuisa ei ollut kovin monesta asiasta ihastunut teoksessa:

"Katson, miten hän kätkee suuret silmänsä päivänvarjoluomiensa alle, ja nostan vuoria, Himalaja on vasemmassa ja Kalliovuoret oikeassa kädessäni." Niin mitä? Ehkä joku nauttii tällaisesta kielestä, mutta minä en.

Uups, nostin saman kohdan esiin lukiessani teoksessa. Ja taisin pitää tuollaisesta kielestä. Pitäiskö nyt olla nolona... mutta oikeasti, miksi pidin tyylistä? Sehän suorastaan oli hienoa: meni täysin överiksi tuossa (ja monessa muussakin) kohtaa kuvakielessä.

Kirjaa on kuvailtu timburtonmaiseksi. Tim Burton on ihan okei. En jumaloi hänen elokuviaan, mutta en vihaakaan, mutta ei tästä tullut minulle mieleen Burtonia. Ei ei.


Uups (II), siis enhän mä kirjoittanut äsken mitään saksikäsistä...

Lumiomenan Katja taas piti kirjasta, koska siinä oli Katjan kaipaamaa romantiikkaa:

olen auttamaton romantikko, mutta en ole perinteisten rakkaustarinoiden ystävä, vaan kaipaan jotain lisää: haluan lukea hyvistä kummajaisista ainakin pieninä annoksina.

Vaikka minäkin pidin kirjasta, niin en jotenkin ihastunut juuri siihen romantiikkaan, koska se oli kuitenkin kirjan ennalta-arvattavin juttu. Vaikkakin se siis oli kovasti pääosassa teoksessa, niin tykkäsin siitä kummallisuuksien ja realismia rikkovasta maailmasta, jonka teos tarjosi.

Tessa oli hieman hämillään teoksesta. 

Lukukokemus ja jokainen sivu on tässä kirjassa lopputulosta tärkeämpi. Oikeastaan voisin kyllä lukea tämän uudestaan, koska, luulen, että tästä kirjasta voisi löytää vielä useamman uuden jutun, kunhan pääsen tuosta ihmeellisestä tyylistä yli.

Olen aika paljon samaa mieltä Tessan kanssa teoksesta ja tajuan myös, että se, mikä kirjassa miellytti minua, oli juuri jokaiselta sivulta esiin kumpuava lukukokemus. Lopputulos tai se, mihin juoni päättyy, ei oikeastaan ollut kirjan kohokohta, vaan se, että kirjaa lukiessa tuli kerran jos toisenkin nosteltua kulmakarvoja ihmetyksen vallassa. Mutta se oli siis miellyttävää outouden kohtaamista, koska outous ei missään vaiheessa mennyt yli. Varmaankaan sen takia, että kaiken outouden rinnalla kulki aika perinteinen juonikaavio.


Susaa monen muun tavoin jäi vaivaamaan 1800-luvun lopun maailmaan kuulumattomat sanat ja asiat, jotka vasta nykymaailmaa vavisuttavat.

en tiedä, onko tämä sinällään ehkä vielä hiomattoman kirjailijan tahattomia virheitä vai onko hän tarkoituksella halunnut liittää jotain nykyaikaista tarinaan lisäämään sen hullunkurisuutta, vaikea sanoa.

Olen varmaan tosi huono lukija, kun en yhtään huomannut mitään kummallista kirjassa. Tosin muistan jossain vaiheessa kirjaa lukiessani tarkistaneeni, että mikäs vuosi tässä olikaan kyseessä. Ehkä se meni sen piikkiin, etten tajunnut olevani 1800-luvun lopussa, kun ajattelin, että tässä kirjassa ei oikeastaan liikuta missään vuosituhannessa. Aika oli musta jotenkin täysin hyödytön käsite tässä kirjassa.

Sara taas ei päässyt kirjaa lukiessaan eroon siitä, että teksti oli täynnä aikaan kuulumattomia sanoja, ja jäi kaipaamaan kirjaan enemmän historiallisen romaanin piirteitä ja edinburghia ja skotlantilaisuutta.

En myöskään kyennyt aistimaan tarinassa mitään skottilaista, vaikka se oli yksi niistä asioista joita kirjalta eniten odotin. Skottilaisuus oli jotenkin täydellisen huolimattomasti päälleliimattua, ja jos kirjailija ei olisi muutamaan otteeseen maininnut nimeä Edinburgh, en olisi mitenkään muistanut tai ymmärtänyt tarinan alkupuoliskon sijoittuvan Skotlantiin.

Olen kyllä samaa mieltä Saran kanssa siitä, että ei tämä nyt kovin paljon sitä skottilaisuutta käsitellyt, eikä ajankuvaakaan. Luulen, että kirjan kuin kirjan suhteen on tärkeää sillä, minkälaisia ennakko-oletukset kirjasta ovat. Itse olen tosi huono takakansitekstien ja muiden esittelyjen lukija, joten yleensä tsekkaan kirjasta alkusivut: jaksanko lukea yhden sivun, ja käännänkö sen jälkeen esiin toisen, vai kannet kiinni - asenne on toiminut hyvin ja toimi erinomaisen hyvin tämän kirjan kohdalla. Varsinkin sen takia, että kirjan alku oli kiehtova (kuten aiemmin kirjoitin: jopa kiehtovampi kuin sen loppu tai keskikohta).

Luulen, että toisten bloggaajien kommenttien avulla tämä kirja varmaan löytää sen lukijakunnan, jolle kirja on hyvä ja sopiva. Realismia tässä ei ole, outouksia edellä mainittujen asioiden suhteen löytyy.

Koska itse pidän enemmän outouksista kuin realismista ja varsinkin realismin rajojen tahallisesta rikkomisesta, arvioni:

+ + + +.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Naamakirja - Facebook

Riku laittoi sisäfileet risotolla koko porukalle
ja niiden kanssa lasilliset Tarapacaa
täydestä menee tällainen gurmeempi minä
punaviini kyllä piti paikkansa

***


Markus Leikola (s. 1960) on toimittaja, kirjailija, konsultti ja kommentaattori, jonka runoteokseen Naamakirja (2012, Schildts) törmäsin sattumalta kirjastossa. En ole mitenkään erityisesti runouden ystävä, mutta kun käänsin kirjaston hyllyjen välissä runokirjan sivulle 10, ajattelin, että luen kirjan loppuun kotona.

Naamakirja on nimensä mukaisesti runoja Facebookista, runoja päivityksistä, jotka voisivat olla olemassa ja jotka kertovat, mikä meille ihmisille on tärkeää. Miten me olemme vähän niin kuin laumaeläimiä, jotka tykkäävät tykätä ja olla frendejä keskenään. Leikolan Naamakirjassa yhteisöllisyys ja se, että tehdään samoja asioita ja tykätään samoista asioista, tulee ilmi lähden sieneen -runossa. Kaikki käyvät sienimetsällä. On ihanaa tehdä sitä samaa, mitä muutkin.

FB:ssä voimme näyttää itsestämme muille sellaisen naaman, jonka haluamme toistemme näkevän. Kuitenkin me kaikki - ja ne kaikki muut - tietävät, että FB:ssä on tapana aina liioitella. Päivitysten takana on aina jotain muuta, joka jää näkymättömiin ja jonka voivat oikeastaan vain aivan todelliset ystävät päätellä.

Leikosen runoissa se, mikä jää piiloon, tulee näkyviin ja täytyy myöntää, että aika monta kertaa naurahdin ja tyrskähtelin, sillä oivallukset ovat aika hauskoja. Vähän niin kuin FB:n maailmakin on, hauska.  

Jannella alkaa nyt L-O-M-A :-)))

eli kaksi viikkoa veljen luona saaressa
porinjazzeissa päivä, 500 km yhdessä päivässä

lopun aikaa toivon että pitelisi sateita
saisi vaikka luettua pari kirjaa
eikä tarvitsisi muistella sitä kun poltin mökin

pitäkää lomanne

27 peukkua

***

Leikolan runoissa näyttäytyy oikeastaan koko FB:n kirjo, välillä runoissa näkyy se, miten FB:ssä pohditaan ihmissuhteita ja minkälaista meidän nykyisten ihmisten elämä, ihmissuhteet ja maailma on... Että eihän näissä runoissa muuten mitään uutta ole, mutta niiden loput tuovat aina esiin sen, mitä elämässä oikeastaan tapahtuu.

Jos mä laitan tähän että Ellu ja Jari on suhteessa
niin pitääkö sitten kun ero tulee niin
ensin olla että hieman epäselvää

vai ajaako saman asian että vaan poistaa sen kavereista
kuka tänkin osais kertoa

kun en mä edes tiedä paljonko se musta tykkää
ja sais ne menkat jo pikkuhiljaa alkaa

Jossain vaiheessa kai pitäisi nyt hihkaista, että en ole koskaan ymmärtänyt FB:n vetovoimaa, mutta valehtelisin niin paljon, että korvat heiluvat. Välillä, aina silloin, kun jokainen oma ajatus maailmasta alkaa muistuttaa FB-päivityksen muotoa, on pakko pitää ihan oikeaa taukoa nettimaailmasta. Sillä onhan se elämä, irl, siellä jossain kuitenkin olemassa.

Naamakirja oli esillä myös tämänpäiväisessä Metro-lehdessä, jossa Jukka Hiiro käsitteli Facebookin vaikutusta elämässämme. Hiiron mukaan FB:ssä ihmiset ajattelevat tai ainakin esittävät ajattelevansa samalla tavalla kuin kaikki muut. Näin näkökulmat jäävät ohuiksi, ja kun kaikki lukevat samoja kirjoja, katsovat samoja leffoja ja närkästyvät samoista asioista, on se myös yksipuolista. Ihmiset ovat kuin kärpäsiä, jotka kokoontuvat samaan paikkaan, saman kirjan ja saman elokuvan tai saman kahvilan ympärille. Tiedä häntä, mutta toistaiseksi FB:ssä voi vain tykätä ja olla siten samaa mieltä.


Leikolan runoihin palatakseni. Tämä teos oli hauska lukea, ja tietysti tällaiselle FB:stä pitävälle runojen lukeminen oli viihdyttävää, oivaltavaa ja hauskaa. Viimeisenä runona vielä runokirjassa toistuvat samantyyliset päivitykset, joissa kerrotaan tylsästi elämästä. Näitä säännöllisin väliajoin teoksessa toistuvia runoja oli kiinnostavaa seurata, niissä kun elämä alkoi saada hieman vieraita suuntia. 

puuro paloi pohjaan
bussi jäi tulematta
kävelin 12 kilsaa
töissä ihan normaali päivä
hyvää yötä kaikki kaverit

tai no en minä kyllä enää siellä töissä ole 

Suosittelen Leikolan teosta muillekin, vaikka siksi, että tiedät, millainen on viimeinen edellä lainatun runosarjan runo.



Niin, ja sitähän mä tulin kanssa kertomaan, että 

Mari A:n kirjablogi on facebookissa. 
Pliis, tulisitko tykkäämään, nyt siellä on säälittävän vähän ketään, ketä tykkää =)







keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Petja Lähde: Poika


Kohtaloa ei ole olemasssa,
on vain valintoja ja seurauksia.



Petja Lähde oli minulle etukäteen täysin tuntematon kirjailija, Poika (2012, WSOY) onkin hänen esikoisromaaninsa; vuonna 1976 syntynyt kirjailija on tullut aiemmin tunnetuksi muusikkona ja näyttelijänä. Poika-teoksen lukeneena en olisi kovinkaan yllättynyt, että Lähde tulisi tunnetuksi myös kirjailijana.

Poika on nimittäin yllättävänkin hyvä kirja, esikoisteokseksi vieläpä. 189-sivuinen teos ei ole pituudella pilattu, se on oikein tiivis ja hyvä paketti.

Poika alkaa tilanteesta, jossa Janne riitaantuu avovaimonsa kanssa ja sieppaa kolmekuukautisen poikansa mukaan. Juhannuksen kulku muuttuu, kun Janne lähtee poikansa kanssa ajelemaan ja pakoon tilannetta, jossa pojan pitäisi kasvaa ilman isää, Saijan mielestä heidän pitäisi nimittäin jatkaa elämää ilman Jannea. Pojan lähtökohdat eämään eivät ole kovinkaan hyvät: Janne on saanut potkut töistä, hän on istunut vankilassa ja pojan äiti, Saija on vanha narkkari. Saija asuu pojan kanssa lähiössä, 8-kerroksisessa talossa asunnossa, jonka ikkunasta näkyy toinen samanlainen talo. Missäpä muuallakaan kuin ihanassa Pihliksessä, jota kuukausi sitten hehkutin täällä, varmaankin tosin siellä toisella puolella lähiötä...

Parempi olisi, jos poika otettaisiin huostaan. Annettaisiin osaaville ihmisille. Hänet ja Saija pitäisi teljetä vankilaan, elinkautinen, amerikkalainen elinkautinen. Sataviisikymmentä vuotta ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen.
Tuomio; vastuuton siittäminen ja synnyttäminen.

Poika on kirja paitsi vanhemmuudesta, vähempiosaisten oikeudesta perheeseen, se on kirja ennen kaikkea isistä ja isyydestä. Jannen isä on kadonnut poikansa elämästä, osin sen takia, että Janne itse on niin halunnut. Janne tapaa pakomatkallaan Kaisan, jonka isä on häipynyt kuvioista ja Kaisa on hankkinut lapsen (Jonna) tieten tahtoen niin, että lapsen isä ei tiedäkään lapsestaan. 

Isän ja pojan suhde oli lumonnut hänet. Kaisa oli elänyt ainoastaan äidinrakkaudesta, oppinut ja uskonut, ettei ole syvempää ja kiinteämpää. Isän rakkauden voisi korvata, mutta äidin oli korvaamaton. 
Kaisan identiteetti oli puolikas. Häneltä puuttui isä. 
Jonnalta puuttui isä. Jannen pojalta puuttuisi isä, jos tilanne ei ratkeaisi.

Pidin Lähteen tyylistä kirjoittaa. Se on vähäeleinen, kuten suomalaisen miehen kirjoittama kirja useinkin on. Se on kuitenkin väkevä kirja, joka on syvempi kuin ennakkon ajattelin teoksesta, jota kustantajan sivuilla markkinoitiin road-romaanina. Ja mikä aihe kirjassa onkaan! Kun olemme niin kauan syyllistäneet ja ihannoineet äitejä ja äitiyttä, nostaa Lähde (vihdoinkin joku!) esiin isät. Kuinka monta isätöntä sukupolvea täytyy syntyä ja elää ennen kuin joku hoksaa isien merkityksen ja alkaa etsiä ratkaisua lasten ja nuorten pahoinvointiin vaikkapa puuttuvista isistä. Se, miten ja miksi isä puuttuu, voi olla isän oma valinta, tai se voi olla äidin ja naisen valinta. Tai vaikkapa lapsen itsensä valinta. Lähde ei syytä eikä osoita, vaan kertoo lyhyessä romaanissaan monta eri tapaa, joilla isä katoaa lapsen elämästä. 

Lähde ei saarnaa, vaan antaa Jannen koheltaa elämässään ja kertoa siitä: pitää kiinni oikeudestaan lapseensa, vaikka on oman isänsä kadottanut ja vaikka ei olekaan menestynyt mies elämässään. 

Lähde kirjoittaa henkilöistään suloisesti: nämä elämän luuserit tulevat rakastettavaksi kaikessa karkeudessaan. Kirja ei ole myöskään pessimistinen, vaikka aiheensa puolesta onkin - jotenkin tämä road-romaanin rakenne sopii aiheen käsittelyyn. Tietenkin tämän kirjan yhteydessä täytyy mainita Nick Hornbyn Poika: vaikka Lähteen Poika kertoo Hornbyn tavoin pojasta ja pojan halusta perheeseen, ja ehkä lähtökohdatkin ovat samat, niin Lähteen teos on varsin erilainen, jotenkin se on ihastuttavan karun kotimainen Nuuksioineen ja Taivaskallioineen.  

Mitä tästä nyt enää mitään löpisemään: tämä on hieno kirja kaikin puolin, tärkeästä aiheesta! Lukekaa! Miten voisin muuten arvioida tätä teosta kuin ihastelemalla:

+ + + + ½ (puolikas pois siitä, että mun kuvani Pihliksestä on vähän ruusuisempi =)    



tiistai 17. huhtikuuta 2012

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua

Daniyal Mueenuddinin teos Hunajaa ja tomua (2012, Avain, alkuperäinen teos In Other Rooms, Other Wonders, suom. Titia Schuurman) on sellainen teos, että Aravind Adigan Valkoinen tiikeri meinaa jäädä kakkoseksi, tai no, saada ainakin vakavan kilpailijan, mitä tulee Intian / Pakistanin kuvaajana kirjallisuudessa.

Daniyal Mueenuddin on vuonna 1963 syntynyt pakistanilais-amerikkalainen kirjailija, jonka kaksoisidentiteetti näkyy teoksessa. Mueenuddin asui lapsuutensa ja nuoruutensa välillä USA:ssa ja välillä Pakistanissa. Kun hänen pakistanilainen isänsä sairastui, muutti Daniyal isänsä pyynnöstä Pakistaniin pelastaakseen sukutilan. Daniyal työskenteli tilalla, kunnes muutti USA:han opiskellakseen Yalessa lakia. Daniyal toimi lakimiehenä, mutta kyllästyi toimistotyöhön ja alkoi kirjoittaa novellikokoelmaansa In Other Rooms, Other Wonders.

Mueenuddinin henkilökohtainen historia näkyy teoksessa, sillä novelleissa eletään useimmiten sukutilalla, jossa tapahtuu ja jossa ihmiset kohtaavat toisiaan. Hunajaa ja tomua on novellikokoelma, mutta novellit rakentuvat maanomistaja K.K. Harounin väen ympärille. Teos on tiivis kokonaisuus, jossa näkyy ajan ja tapojen muutos, olkoonkin että muutos on hidas maaseudulla, joka on melkein kaikkien novellien miljöö.


Mueenuddinin selvä vahvuus on se, että hän kirjoittaa vähäeleisesti miljöökuvauksensa, mutta kuitenkin niin harkituilla sanoilla, että miljöökuvauksen taituruutta voi vain ihastella.

- - Jaglani palasi Dupnyapuriin auringonlaskun aikaan, jeepin valot pimeyttä sohien. Talonpojat toivat puhveleitaan kanavalta juomasta, he väistivät tien laitaan ja tervehtivät, ja eläinten kaulassa riippuvat raskaat kellot kalahtelivat kumean alakuloisesti. Joillakin puhveleilla oli kaulassaan vanhoja kenkiäkin amuletteina pahaa silmää vastaan. Vain Jaglanin talossa oli sähköt, ja jeepin ajaessa kylän tomuista pääkatua lyhdyt loistivat avoimista ikkunoista ja keittotulet loivat oranssia valoaan saviseinille. Kylässä haisi lannalle, tomulle ja savulle ja ympäröivän mangotarhan kukille.

Kuka pääsi sisälle maaseutuun, joka on vanhanaikainen, mutta kuitenkin täynnä elämää? Kuivuuden tuoma pöly, hajut ruoanlaitosta ja muita rikkaampi talo taustalla... Ah ja voi, jotenkin tuntuu, että Mueenuddinin jokainen sana on merkityksellinen ja luo tunnelmaa.

Teoksen novelleissa on kyse rakkaudesta, rikkaudesta, suhteista. Siitä, miten epätasa-arvoinen maailma elää elämäänsä, ja miten rikkaus kulkee suvussa. Osaansa rikkauksista yrittävät saada köyhemmät ihmiset, mutta suvun voima on niin luja, että taloudellinen nousu on vain harvoin mahdollista.

Toisaalta olen aina miettinyt, että mitä mahtaa oikeasti tapahtua maailmassa, jossa avioliitot ovat järjestettyjä ja yhdistävät sukuja toisiinsa. Mitä tapahtuu maailmassa, jossa naisia ja heidän tekojaan vahditaan moraalisten silmälasien läpi, ja jossa kuitenkin ihmisillä on tarpeensa? 


Mueenuddinin teoksessa Saleema-niminen novelli avaa verhot tähän maailmaan. Saleema on kovaonninen ja köyhä tyttö, joka on palvelustyttönä Harounin talossa. Saleeman oma aviomies on narkkari, jota kiinnostaa lähinnä se, että saa jostain rahaa huumeisiin. Saleema on pyrkyri, joka etenee makuuhuoneiden kautta kohti parempaa elämää. No, mitä muuta mahdollisuutta kauniilla ja nuorella tytöllä sitten olisi? Oikeastaan Saleema on "corrupt" ja "bad character", mutta hän osaa hypätä oikean miehen sänkyyn. Saleeman tulevaisuus voisikin olla parempi, mutta mies, jonka kautta hän haluaa hyötyä, on vanha - ja miehen kuoleman jälkeen Saleemalla ei ole enää muita suosijoita. Hänet potkitaan pihalle ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää kadunkulma, jossa hän kerjää kuolemaansa asti. 

Saleeman elämä ei ole hyvä eikä kaunis, mutta Mueenuddin jotenkin kummasti kirjoittaa tavalla, jonka ansiosta Saleemankin elämässä tuntuisi olevan huippuhetkensä. 

Vasta nyt jälkeenpäin ryhdyin ajattelemaan, miten koruton ja karu maailma oikeastaan onkaan, kun ihmisillä ei oikeasti ole muita vaihtoehtoja kuin edetä kohti köyhää kuolemaa.  


Jos vanhassa maalaisyhteiskunnassa on mies, ovat etenemismahdollisuudet hieman paremmat. Onni täällä vaihtelee -novelli on esimerkki siitä, miten huijaten ja korruptiolla voi edetä suhteellisen hyvään asemaan elämässä. Jos joskus miettiikin, että ei ymmärrä, miksi maailma on täynnä maita, joissa korruptio rehottaa, niin ehkä korruption tavallaan ymmärtää, kun huomaa, että ihmisillä ei taaskaan ole muita mahdollisuuksia rikastua ja menestyä sitä  myöten elämässä. Jaglan, joka jakaa maanomistajalle, Harounille neuvoja, ei ole omalla tavallaan paha mies, vaikka hän vetääkin rahaa välistä. Ja vaikka hän unohtaakin muualla elävän vaimonsa ja lapsensa. Tai tietysti hän on paha, mutta Mueennuddin on taitava kirjoittaja: elämässä tuntuu silti olevan tärkeintä rakkauden etsintä.

Rakkauden etsintä ja rakastajattarien läsnäolo, naisten halu nousta yhteisössä ja rikastua materiaalisesti elämässä on punainen lanka läpi novellien. Samoin kuin feodaalisen agraariyhteiskunnan tuho. Kun Jaglan myy maata liian halvalla, hän samaan aikaan Harounin sukulaisten kauhuksi tuhoaa suvun omaisuutta.

Välillä ajattelin, että tässä näkyy Mueenuddinin oma elämä, kun hän muutti Pakistaniin pelastamaan isänsä omaisuutta. Maa ja sen omistus lienee Intiassa vielä hieman tärkeämpää kuin miten ymmärrämme sen arvon täällä Suomessa.

Maaseutu tuntuukin olevan täynnä paitsi huijareita, jotka haluavat omaisuuden itselleen myös rakastajattaria, jotka ovat aina valmiita iskemään rikkaisiin miehiin, tavoitteena heillä on täysin sama asia.

Aina kun Husna näki itsensä ikäisen tytön nousevan isosta, uudesta autosta Liberty Marketin kalliiden kauppojen keskellä tai säihkyvän jossakin kesäjuhlassa pisaranmuotoiset timanttikorut korvissaan, hänen ajatuksensa takertuivat näihin rikkauden symboleihin eivätkä hellittäneet niistä tuntikausiin. Hän aavisti, että voisi itsekin saada sen kaiken Harounin kautta, jos hänestä tulisi miehen rakastajar. - - Husnan äiti huomautteli naristen, että kaikella oli hintansa: rikkinäiset sukulaisuussuhteet, rikkinäinen vanhuus.

Niin, kumman valitset: rikkauden ja materiaalisesti hyvän elämän vai köyhyyden mutta kunnialllisuuden? 



Teoksen lopussa miljöö siirtyy kaupunkeihin ja pois Intia/Pakistanista, kuten novellin Pariisin kova taivas -nimi osoittaa.

He kävelivät Notre Damen edessä seisovan vaisun joulukuusen ohi ja sitten Seinen vasenta rantaa skoottereiden ja autojen ajovalojen loisteessa. Väkijoukot kiiruhtivat iltahämärässä kotiin, turistit ottivat kaikkialla valokuvia ja pariisilaiset kulkivat ilmeettöminä. Märät kadut kiilsivät. Helen käveli Sohailin vierellä, pysytteli hänen tahdissaan korot kopisten. Hän ahmi ympäröivää kaupunkia, joka liikkui niin nopeasti, niin toisin.

Sohail, jo kuolleen Harounin serkku on Pariisissa amerikkalaisen tyttöystävänsä kanssa. Helen kohtaa Sohailin vanhemmat ja joutuu miettimään, mitä elämä pakistanilaisen nuoren miehen kanssa olisi. Olisiko se mahdollinen vai täysi katastrofi? Jotta Helen voisi tehdä päätöksen, täytyy Sohailin vanhempien puuttua peliin. 

Sinä inhoaisit Pakistania. Sinua ei ole luotu elämään siellä, olet liian mutkaton etkä arvosta tarpeeksi koristeellisuutta, pinnallisuutta - ja se on ainoa tapa selviytyä siellä

Mueenuddin ihailee Tsehovia ja hänen novelleissaan onkin kyse paljolti tunnelmien ja tilanteiden luomisesta. Vaikka novelleissa on tapahtumiakin, niissä kuitenkin keskitytään miljöön kuvaukseen ja ihmissuhteiden kuvaamiseen dialogeilla, tai sanomatta jättämisillä. Pariisiin kova taivas -novelli on surullisen ihana, eikä siinä kerrota tilanteen loppuratkaisua. Niinpä tilanne jää mietityttämään (toki kunnollisen vihjeen kautta) pitkäksi aikaa (tulkitsinko oikein - sillä jostain syystä se oikea tulkinta on vain niin tärkeää?). Vasta seuraavassa novellissa lukijan epävarmuus saa vastauksen, sillä siinä tapaamme jälleen Sohailin. Voi että, voiko mahtavampaa tapaa saada selvyys ollakaan? Juuri kun lukijana olen repäisty novellin maailmasta pois, kohtaankin jälleen novellin henkilöt. En usko, että sama tekniikka toimisi aina kirjoissa, mutta olen kertakaikkisen rakastunut Mueennuddinin tapaan tuoda henkilöt vielä kerran esille.

Läpi Mueenuddinin novellien aika muuttuu ja henkilötkin vaihtuvat. Mutta ihmisten ilot, surut, ongelmat ja ongelmanratkaisut tuntuvat vuodesta toiseen säilyvän samoina. En osaa tarpeeksi varmaan kehua Mueennuddinin kirjoitusta, mutta se oli jotain sellaista, mitä ei jokaisessa kirjassa kohtaa: miljöönkuvaus, joka upottaa miljööseen (oli se intialainen maaseutu tai Pariisi), henkilöt, jotka ovat niin paheellisia, epätoivoisia, mutta kuitenkin niin rakastettavia ja tapahtumat, joita ei oikeastaan ole, mutta ovat kuitenkin keskustelujen takana ja ihmissuhteet, niin mutkikkaat ja kiemuraiset. Ja ne monet ahaa-elämykset, joita teos toi elämääni.

Arvioni kaikesta tästä johtuen: + + + + +. Aivan mahtava teos. Suosittelen!

Kuvat teoksesta Magical Indian Myths (Anita Nair, illustrated by Atanu Roy)


perjantai 13. huhtikuuta 2012

Kulttuurien kohtaamisia arjessa



Pirkko Pitkäsen toimittama Kulttuurien kohtaamisia arjessa (2011, Vastapaino) on kokoelma tutkimuksia ja tutkimusten (haastattelujen) perusteella kirjoitettuja tekstejä maahanmuuttajien ja kantaväestön kohtaamisista opiskelu- ja työympäristöissä eri puolilla Suomea (Helsingissä, Tampereella ja Joensuussa). Eri paikkakunnilla haastateltiin vuosina 2008 - 2009 175 henkilöä, joilla oli arkipäivänä kontakteja keskenään; puolet heistä oli suomalais- ja puolet ulkomaalaissyntyisiä.

Teoksen lähtökohta on nähdä kulttuuriset tavat toimia, elää ja nähdä itsensä oppimisprosessin tuloksena:

Kansallisten tai etnisten kulttuurien eroja ei ole syytä mystifioida. Kulttuurien välisessä kommunikaatiossa on kyse oppimisprosessista.

Koska kyseessä on oppiminen, on mahdollista siis myös oppia ymmärtämään erilaisia tapoja toimia, samoin kuin muissakin ristiriitatilanteissa, joita ihmisten keskinäisissä suhteissa ilmenee.

Teoksessa pohditaan myös sitä, miten eri kulttuuritaustaiset ja siten eri toimintatapoihin oppineet toimijat voisivat tulla toimeen ja menestyä yhteistyössä työelämässä:

kantaväestön suvaitsevaisuus perustuu ajatukseen, että erot ovat pieniä ja kun tulijoiden puutteet korjataan vastaamaan enemmistön toimintatapoja, kaikki ongelmat poistuvat eikä kukaan joudu kärsimään.

Teoksessa on haastateltu erimaalaisia (Viro, Venäjä, Aasia, Afrikka lähtöalueina) maahanmuuttajia ja eräässä teoksen haastattelussa tuli ilmi maahanmuuttajien suhtautumista asiaan. Venäläissyntyinen haastateltava paheksui sitä, että suomalaiset sallivat toisenlaiset kuin suomalaiset toimintatavat. Ehkä helppo sopeutuminen suomalaiseen työelämään ja muutenkin suomalaiseen yhteiskuntaan itänaapurista tulleilta perustuu osin tällaiseen näkemykseen. Apua sopeutumisessa tietenkin on siinä, että oma maa on lähellä ja tavat eivät aivan niin erilaisia ja outoja, eivätkä lähes kokonaan vastakkaisia kuin jostain kauempaa tulleilla.

Sinällään teos ei kerro mitään uutta eri kansalaisuuksien kohtaamisesta, mutta antaa taustatukea jo olemassa oleville ajatuksille haastattelujen kautta. Ongelmia eri kulttuureista tulevien ihmisten kohdatessa tulee esimerkiksi silloin, kun miesvaltaisesta kulttuurista tuleva mies joutuu ottamaan vastaan ohjeita itseään nuoremmalta naiselta. Muita ongelmia aiheutuu erilaisista kohteliaisuuskäytännöistä, ajankäytöstä ja hygieniasta.

Tietyissä työyhteisöissä kulttuuri- ja kielitausta ei taas vaikuta ihmissuhteisiin, taustalla ei ole sen kummempaa merkitystä, sillä esimerkiksi insinööri on insinööri taustastaan huolimatta: insinöörit ovat joka tapauksessa kiinnostuneita samoista asioista.

Suomalaisten ajatukset itsestään kokevat maahanmuuttajien haastatteluissa kolauksen, esimerkiksi kovina työmiehinä itseään pitävät duunarit eivät välttämättä sitä ole muiden silmissä, tai ovat mutta eivät sen enempää kuin muuallakaan maailmassa työtä tekevät. Suomalainen työelämä näyttäytyy rentona, eikä mitenkään erityisen työhulluna maailmana, sillä ylityöstä ei pidetä. Maahanmuuttajat kokevat pahana sen, että kantaväestöllä ei ole halua tehdä syvempiä ystävyyssuhteita heidän kanssaan, sama asia näkyy myös työläiskantaväestön haastatteluissa. Töiden jälkeen heillä ei tuntunut olevan halua lähteä kaljalle maahanmuuttajan kanssa, vaikka työssä ollaankin kavereita. 

Ylemmässä asemassa olevat työntekijät sen sijaan olivat tekemisissä toistensa kanssa myös töiden ulkopuolella. Työpaikalla vaikeuksia tuotti myös se, että kantaväestön hiljaisuutta pidettiin töykeytenä, eikä sitä osata tulkita oikein.

Onkin ilmeistä, että ne ulkomailta Suomeen muuttaneet, joilla on sosiaalista kykyä ja aloitteellisuutta, sopeutuvat ryhmään myös vähäeleisen sosiaalisen vuorovaikutuksen vallitessa.

Useimmiten maahanmuuttaja nähdään sen kautta, mitä hän ei saa olla tai miten ei saa käyttäytyä: ei saa olla laiska, ei saa olla poissa opinnoista, ei saa olla haluton opiskelemaan suomea, eikä saa elää sosiaaliturvalla, ei saa vaatia erityiskohtelua. Toisaalta koulutuksella olleilla haastatelluilla oli sama asenne kaikkia kohtaan, taustasta riippumatta. 

Vaikeuksia työelämässä tuli siitä, että tehtävät tehtiin eri tavalla (terveydenhoito) tai että kielitaito oli liian heikko opintoihin tai töihin. Vaihtoehtoisia keinoja päästä työelämään ei juurikaan esitetty, paitsi erään Josen tapaus, jossa suomen kieltä taitamaton Jose opiskeli peltisepän työt kädestä pitäen vanhemman työntekijän näyttämällä. Samalla Jose oppi myös suomea. 


Kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että varsinkin hyvän huomenen sanominen voisi ratkaista jo paljon yleistä viihtyvyyttä. Myönnän, että itsellenikin on tuottanut päänvaivaa joissakin paikoissa saada huomeneeni vastausta. Olenkin joissain paikoissa lopettanut yrittämisen, itseäni tarkkailemalla huomaan myös joitakin paikkoja ja hetkiä, jolloin en jaksa tervehtiä ihmistä, vaikka normaalina päivänä sen tekisinkin. Toisaalta tekee kovasti mieli myös pitää kiinni oikeudestaan olla hiljainen, ujo ja jurottava suomalainen, joka rakastaa rauhallista bussimatkaa.  

Toinen asia, joka mieltäni kuohutti, oli suomen kielen osaaminen ja sen oppiminen - tai lähinnä osaamattomuus. Suomen kieltä on niin monta tapaa puhua, että voiko sitä koskaan oppiakaan niin hyvin, että ymmärtäisi kaikkia. Ote kirjassa olevasta kantaväestön haastattelusta: "Mutta jos tulee vaan hengaileen, tai ei näytä naamaansa ollenkaan, niin ei sitten tietenkään. - - Ja tietysti pitää vähän bamlaa kieltäkin, et se on, ei voi kertoa muuten, mitä pitää tehdä." Miten hyvin suomea pitää osata, että sillä pärjää?

Teoksessa ei ollut ratkaisuja, vaan siinä esiteltiin asioita, jotka ihmiset puolin tai toisin kokevat ongelmallisina. Pärjääminen maahanmuuttajataustaisena, kuten kantasuomalaisenakin, tuntuisi olevan siitä kiinni, miten sosiaalinen ja kyvykäs verkostoitumaan henkilö on. Mistähän sitä saisikin vain sosiaalisesti lahjakkaista ihmisiä Suomeen? Sitten tosin alkaisi olla jo niin ahdasta, että pitäisi olla supersosiaalinen, että pärjäisi. Kiinnostavaa minusta oli se, että jos ryhmällä on kaikkia yli kaiken kiinnostava kiinnostuksenkohde,  taustat unohtuvat. Ehdottaisin ratkaisuksi jalkapalloa, mutta kun suuri osa suomalaisista rakastaa enemmän jääkiekkoa, niin toimisiko sekään? Työpaikassa, jossa eri tavalla asian tekeminen hyväksytään, voi olla myös vapaampaa olla. Tämä ihan yleisenä huomiona eletystä elämästä. Ainakin pikakurssi erilaisiin tapoihin auttaa ymmärtämään.

Teokseen vielä hetkeksi palatakseni, kirjan nimi Kulttuurien kohtaamisia arjessa oli kovin harhaanjohtava, koska itse ainakin käsitän arjen työn ulkopuoliseksikin asiaksi ja tässä nimenomaan kerrottiin kohtaamisista työ- ja opiskeluelämässä. Ehkä senkin takia, että monella ei ollut kohtaamisis työn tai opiskelujen ulkopuolella.

Kenelle kirjaa suosittelen? Niillä aloilla, joita kirjassa käsiteltiin: terveydenhoidossa tai metallialalla (tai muulla miehisellä alalla) työskenteleville, joilla on kohtaamisia muualta tulleiden kanssa.  

Marja Katiskon väitöskirja Kansalaisuus työyhteisön arjessa jää nyt lukematta, koska se olikin kovin kertomusanalyyttinen teos, jossa analysoitiin tapaa tuottaa kertomuksia.           





keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Emma Donoghue: Huone

Emma Donoghuen Huone (2012, Tammi, alkuperäinen teos Room, suomentanut Sari Karhulahti) on esimerkki siitä, miten meinaa käydä, kun haluaa olla vastarannan kiiski, eikä mukamas halua lukea sitä, mitä kaikki muut lukevat. Tuntuu, että Huone on ollut kaikkialla ja kaikki ovat sen jo lukeneet.

En muista, että kuka minut sai lopulta blogissaan niin vakuuttuneeksi kirjasta, että päätin kuitenkin tarttua kirjaan, kun se kuitenkin vaikutti ihan kiinnostavalta. Ja olihan se, ihan loppuun saakka.

Luin ja selasin monet muut kirjoitukset ja aika montaa lukijaa Huone on pitänyt otteessaan puoliväliin asti, ja teoksessa on kiinnostanut erityisesti se, että se on kirjoitettu 5-vuotiaan pojan, Jackin näkökulmasta. Varmasti hauska ja kiinnostava ratkaisu, josta voisi miettiä, että miten uskottava teos on, kun sen kertojana on nuori poika, joka on ollut koko elämänsä yhdessä huoneessa, yhdessä äitinsä kanssa, kun Vanha Kehno on heidät teljennyt yhteen pieneen huoneeseen. 

Päivät täyttyvät ruoka-ajoista ja muista rutiineista: Äidillä ja Jackilla on oma esterata, jota kiertämällä he pitävät itsensä jotensakin toimintakunnossa. Elämä ulkopuolella näyttäytyy vain kattoikkunan ja (rajoitetun) television katselun kautta. En yhtään jaksa kuitenkaan miettiä, että miten uskottavaa mikäkin teoksessa on. Kaikki olemme kuulleet uutisia siepatuista ihmisistä ja niistä, jotka ovat päässeet huoneistaan vapaaksi. On kamalaa ajatellakaan, millaista elämää he ovat viettäneet.  

Ja kuitenkin minusta tämä onkin kirja ihan toisenlaisista huoneista. Niistä huoneista ja niistä seinistä, jotka vapaat ihmiset vapaassa maailmassa ovat rakentaneet ympärilleen.

Olen huomannut että maailmassa ihmisillä on melkein aina stressi ja aikapula. - - Huoneessa minulla ja Äidillä oli aikaa kaikkeen. Kaipa aika leviää hirmu ohuena kerroksena kuin voi koko maailman ylitse, katujen ja talojen ja kauppojen ja leikkikenttien, joten sitä on vain sipaisu kussakin paikassa ja jokaisen on pakko mennä kiireesti seuraavaan.
Lisäksi näyttää siltä ettei aikuiset yleensä tykkää lapsista, ei edes omistaan. Aikuiset sanoo että lapset on ihania ja tosi söpöjä ja käskee niitä tekemää jotain uudelleen jotta voi ottaa valokuvan mutta ei halua oikeasti leikkiä niiden kanssa vaan juo mieluummin kahvia ja puhuu toisten aikuisten kanssa. Joskus kun pikkulapsi itkee, sen Äiti ei edes kuule.

Kun kirjassa viitataan Alicen seikkailuihin Ihmemaassa -teokseen, niin ehkä tältäkään teokselta ei voi vaatia ihan syvintä realismia. Ja jotenkin aivan siksi, Huone oli minusta niin suloinen ja hieno ja vaikka mitä -kirja!

Arvioni + + + +.

  





Muita lukijoita:
Amma, Minna, Katja, Maria, Rachelle ja Karoliina, Laura, Tuulia.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Kotimaisia novellisteja kevääseen: Verronen, Rohas, Aro


Pääsiäinen on mennyt vallan toisenlaisissa puuhissa kuin pääsiäisen juhlimisessa. Kirjoista olen lukenut niitä, jotka ovat pieniin hetkiin sopineet: novelleja kolmelta kotimaiselta kirjoittajalta.

Aloitin Maarit Verrosen Vanhat kuviot (2012, Tammi)-teoksella. Verronen on vanhastaan eräs suosikkini, hänen novellinsa ovat tietyllä tavalla omituisia, eikä niistä koskaan voi tietää, mitä tuleman pitää. En tiedä, onko minusta tulossa tosikko, vai tyhjenevätkö aivoni, mutta välillä toivoin, että Verrosen novellit olisivat edes vähän tavallisempia. Että ymmärtäisin, mitä niissä oikeastaan tapahtui.

Tai kyllähän novelleista ymmärsi tapahtumat, mutta novellit jäävät lopussa niin avoimiksi, että en osaa päättää läheskään aina, että mitä Verronen haluaisi sanoa novellillaan. Alun novellit Nimi seinällä ja Oudot linnut, Eevi-täti ja Juttelija kuuluvat osioon, joka on nimetty Piiloutujat. Näissä novelleissa päähenkilö on joku, joka haluaa osion nimen mukaisesti piiloutua ja tulla jonkun toisen löytämäksi. Esimerkiksi Juttelija kertoo miehestä, joka katoaa Kulosaaren asemalta. Hän tuntee olevansa muille taakaksi, ja lähtee. Vaikka kamerat ja silminnäkijät seuraavat lähtijää, katoavat jäljet, koska miellyttävä mies, joka haluaa kaikille vain hyvää ja jolla on kaikille aina aikaa, halutaankin pitää piilossa.

Toinen osio on nimeltään Vastustajat, jossa ensimmäisen osion tapaan novellit ovat lyhyitä ja pysyvät hyvin kasassa: erityisesti näistä jäi mieleeni novelli Pikkurahat, jossa myöskin on kyse lähtijästä: nuori nainen lähtee kotikaupungistaan ja asettuu asumaan keskelle-ei-mitään. Hän työskentelee kassana ja kerää vaihtorahoista hieman huijaamalla säästötilin. Säästämistä ja valmistautumista johonkin hän ei malta millään lopettaa. Vaikka ei osaa kertoa, mikä hänen suunnitelmansa on.

Mutta sen hän tiesi, että sinä päivänä, kun hän tajuaisi lopettaneensa kokonaan - jos sellainen päivä joskus tulisi - toivo olisi mennyttä. Jokin toivo, jostakin.

Novellien aiheet ja henkilöt kumpuavat arkisesta elämästä, niistä jotka haluavat piiloutua tai vastustaa arkista elämää. Kammottava on novelli Angelina, jossa tuhoudutaan ja tuhotaan säälimättä kuin jossain räiskintäleffassa.

Viimeinen eli kolmas osio Lähtijät ei enää jaksanut pitää niin paljon otteesaan. Ehkä jotenkin väsyin novelleihin, tai sitten ne olivat jotenkin erilaisia - oudompia? Miljöö on jotain, mitä ei osaa sanoa, mikä se oikeastaan on. Novellissa Uusi elämä on miljöö on ankara paikka, jossa työtä tehdään orjina ja vedestä tapellaan.

Lukiessani novelleja tuntui, että en jotenkin pysy kärryillä teksteissä, mutta kun nyt jälkikäteen selasin novelleja, niin huomasin, että nehän etenivät loogisesti ja voisi sanoa, että Verrosen tekstit ovat tulleet takaisin maanpinnalle siitä, mitä ne olivat 90-luvulla, jolloin itse kahlasin teoksia läpi.

Sellaiselle, joka ei ole Verrosta koskaan lukenut, suosittelen kyllä tutustumaan. Verrosen teokset näyttävät tältä (lähde: wikipedia). Itse tosiaan olen lukenut näistä nuo 90-luvun puolella ilmestyneet. 

Novellikokoelmat
Romaanit
Arvio Verrosen Vanhat kuviot -teokselle + + +.


Tuuve Aron Himokone - välähdyksiä pimeässä (2012, WSOY) oli pääsiäisen novellikokoelmista loistokkain. Aron novelleihin olen törmännyt monesti ainakin lukion kirjoissa, olen ehkä lukenut ainakin joitain novelleja Aron kokoelmista
  • Sinikka Tammisen outo tyhjiö (Gummerus 2001) ja
  • Harmia lämpöpatterista (Gummerus 1999).
  • Aro on myös kirjoittanut Pimppini on valloillaan - Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö -antologiaan (WSOY 2012).

    Himokone-teoksessa on kiinnostava idea: novellit on nimetty kuuluisien elokuvien mukaan, takakansitekstin mukaan ne ovat kuitenkin "uskollisia nimikkofilmeilleen vain hengessään." Elokuvia on mm. Alien, Vertigo, Full Metal Jacket, Fight Club, Taksikuski - yhteensä 13 novellia. Alienin luettuani tällainen keski-ikäinen täti-ihminen hieman punastelee ja miettii, että uskaltaako enää lukea eteenpäin. No, onneksi uskalsin, sillä sanotaanko, että se ensimmäinen novelli oli oudoin. Häveliäästi en uskalla tässä sen enempää kertoa, lukekaa niin tiedätte...

    Mieleeni jäi novelleista erityisest Tappajahai, koska elokuvakin oli siitä tutuimmasta päästä ja lisäksi novellissa oli kyllä hauskasti saatu elokuvan henki mukaan, se kun kaikki pakenevat paniikissa rannalle uinutta haita karkuun. Tässä novellissa ollaan tosin bileissä, jossa ihmiset perääntyvät kauhuissaan erästä juhlijaa, joka nyt sattuu olemaan jotenkin ei-niin-miellyttävän-näköinen.

    Ihmismeri aaltoili edessäni naurua pulppuilevana ja kimaltelevan kauniina. Etenin vasen kylki edellä, hopeanharmaa iltapuku välkehtien ja lasia toisella kädellä kannatellen. Tein hidasta kaarrosta ihmisten lomitse ja sivuitse, tarkkailin nuoria vereviä juhlapareja tanssin pyörteissä. - - Seisahdin. Mieleni palasi vuosiin, jotka olin viettänyt yksinäisyydessä. Olin vetäytynyt suojaan ihmisten katseilta. Harvinaisiksi käyneet kohtaamiset muun maailman kanssa päättyivät yleensä ikävästi, vaikka aikeeni eivät olleet pahat.

    Pidän Aron tyylistä ja novelleja lukiessa pysyin hyvin teeman ja sanoman tasolla mukana. Ehkä nämä novellit olivat lähellä nykypäivää ja niihin oli senkin takia helppo hypähtää mukaan. Novellissa Fight Club seurataan nuoren runoilijanalun Karoliinan elämää: Karoliina julkaisee ensimmäisen runokokoelmansa ja elää somessa suurta julkisuuttaan. No, muut eivät niinkään kovasti innostu elämään mukaan ja niinpä Karoliina melskaa yksinään fb-päivityksissään ja myöskin pian blogissaan, jonka suosio hiipuu. Kustantamon toiset kirjailijat juoksevat ohi ja Karoliina seuraa kateellisena vieressä. Mitäs muutakaan kuin somesta, miten muut juhlivat.

    Hän kirjoitti ahkerasti blogiin - - Hän kommentoi sivuillaan ajankohtaisia tapahtumia ja teki niistä teräviä huomioita, muttei kuitenkaan liian provosoivia, jottei leimautuisi poliittiseksi jo etukäteen.
    Sitä paitsi politiikka ei hirveämmin kiinnostanut Karoliinaa. Paljon mieluummin hän kommentoi taiteellisia asioita ja joskus muotiakin ja mitä vain ihania juttuja jotka saivat runoilijansydämen sykkimään. Joskus tämän sai aikaan jo aamuaurinko, jonka säteet ilmoittivat päiviä syyskuuhun olevan jälleen yksi vähemmän.

    Sen lisäksi, että pystyn elämään Aron novellien henkilöiden elämän, pidän Aron kirjoitustyylistä todella paljon. Tykkäykset tälle novellikokoelmalle hienosta tekstistä, kiinnostavista tarinoista ja vielä mahtavasta käsittelyideasta. Täytyy myöntää, että tällaiselle nettitekstien lukijalle Aron tekstit ovat helppoja ja ehkä juuri sen helppouden takia näistä novelleista oli helppo pitää.

    Kun tarpeeksi kauan katsomme himokoneen eteemme heittämiä kuvia, alamme nähdä myös itsemme filmillä.

    Arvioni + + + + ½. 

      


    Jotta päästäisiin hieman pääsiäisen tunnelmaan, on mukana Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit (2010, WSOY) -novellikokoelma. Teos lähti mukaan kirjastosta lähinnä sen takia, että halusin lukea Rohasta ennen kuin saan Syvä pää -teoksen luettavakseni.

    Rohaksen novellit ovat kohtalaisen ja edellisten kokoelmien novelleja selvästi pidempiä. Teoksen alkupään novellit kertovat nuorista ihmisistä, jotka kokevat elämän vastuksia: huonoista asioista kerrotaan jättämällä sopivasti kertomatta. Mustalaisen päiväkirja -novelli kertoo, miten nuori nainen Siiri melkein ajautuu pornoelokuvaan.

    Keskimmäiset novellit kertovat rakkaudesta. Omalla tavallaan, mm. homoudesta.

    Viimeisenä on novellikokoelman pisin novelli Jäätelökehä, joka jäi myös parhaiten mieleeni pyörimään. Tässäkin nuori, viattoman oloinen ja näköinen tyttö, myy jäätelöä Tokoinrannan vieressä. Hän myy jäätelöä ja kohtaa miehiä: sen, jonka kanssa asuu ja jonka kanssa on suunnitellut elävänsä loppuelämänsä. Ja sen, joka tulee elämään kutsumatta ja joka ei lähde käskemällä pois. Se, jonka kanssa asuu, ajautuu kuitenkin aika ajoin vaikeuksiin ja vaikka sitä haluaisi suojella ja auttaa, niin se ei vain aina onnistu.

    Rohaksen teoksesta pidin, mutta siitä ei kuitenkaan noussut mitään elämää suurempia ajatuksia mieleeni.

    Arvioni: + + +. 



    Nyt taas vähän kotimaisesta kirjallisuudesta innostuneena huomasin hyllyissä piileskelevän myös nämä teokset:

    Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani
    Marja Björk: Prole

    jotka tuntuvat ainakin nopealla vilkaisulla olevan kertomuksia perheestä.


    Ja koska uhosin jossain vaiheessa lukevani myös jotain ei-ihan-niin-suosittuja teoksia, niin olen saanut kotiin kannetuiksi myös tällaiset teokset

    Lea Edwards: Juonittelevien jumalten kaupunki,
    jossa mennään takakannen mukaan Ateenaan ja
    Saara Gafner: Toiseksi paras,
    jossa mennään Sveitsiin.



    Kaikkea tulossa, kunhan saa hoidettua yhden pikku asian, josta myös sitten vähän ajan päästä enemmän.


    Kevättä, aurinkoa, lukuinnostuksia!