Chigozie Obioma: Kalamiehet

Aiemmin olen lukenut jonkun verran nigerialaista kirjallisuutta, monen muun tavoin Chimamanda Ngozi Adichien teoksia, mutta myös Chinua Acheben Kaikki hajoaa -teoksen, johon Chigozie Obioman Kalamiehet (2016, Atena) viittaa useampaan kertaan. Muiden lukemieni nigerialaisten kirjailijoiden tavoin Chigozie Obioma asuu Yhdysvalloissa. Kalamiehet, samoin kuin muut teokset, joita olen lukenut, liittyvät paitsi Afrikkaan myös länsimaihin, Iso-Britanniaan ja Amerikkoihin. Kalamiehet tosin pysyttelee suurimmaksi osaksi Nigeriassa tapahtumineen. Samoin kuin muissa lukemissani teoksissa, Kalamiehissäkin afrikkalaisuus on voimakkaasti läsnä. 

Kalamiehet kertoo tarinaa veljeksistä, perheen neljästä vanhimmasta veljestä. Perheen isä lähtee töihin, kauas kodistaan, ja vierailee kotonaan vain joka toinen viikonloppu. Lähtiessään isä vannottaa poikiaan olemaan kunnolla ja elämään niin, että nämä eivät tuota äidille murhetta. Pojat vannovat, mutta ovat poikia - ja janoavat seikkailuja. Niitä löytyy kodin läheisen joen reunoilta, josta aina joskus löytyy ruumiita ja muuta pelottavaa. Pojat hankkivat onget ja alkavat kalastaa joesta - eivät syödäkseen, vaan huvikseen. Joenrannalla käyskentelee myös hullu mies, Abulu, joka langettaa pojille kirouksen. Näin pojat uskovat, ja vaikka kirousta pyritään kirkossa pastorin ja seurakunnan yhteisvoimin saamaan pois, tuntuu, että kirous jää poikien ylle. 

Kirjan kantava teema on sukulaisuuden vahvuus ja veljeyden side, jota ei voi katkaista. Acheben Kaikki hajoaa -teoksessa kaikki hajoaa juuri sen takia, että siteet ovat katkenneet. Ehkä juuri siksi Obioman veljekset pitävät verisin käsin kiinni siteistä. Kirjassa eletään afrikkalaisessa mielenmaisemassa, jossa sekä uskonnollisuus ja kirkko että taikausko ovat rinnakkain, eivätkä mitenkään ristiriidassa keskenään: kirkossa pyritään vaikuttamaan Abulun kiroukseen, jonka voi nähdä taikauskona (hullu mies tietää jotain toisilta salattua). Perheen isä uskoo, että koulutus ja pääsy tässä tapauksessa kanadalaiseen koulutukseen toisi pojille hyvän tulevaisuuden. Hänellä on valmiit suunnitelmat ja ammatit valittuna pojilleen, mutta hän ei jää valvomaan, miten pojat toteuttavat hänen luomiaan urapolkuja. Kaikki tuntuu hajoavan tässäkin teoksessa. 

Luin kirjaa pienissä pätkissä, enkä osannut ennalta varautua kaikkeen siihen, mitä kirjassa tuli vastaan. Tuntui, että aina kun aloitin kirjan lukemisen, siinä tapahtui asioita, joita en millään toivonut tapahtuvaksi. Tämä jatkui oikeastaan kirjan viimeisille sivuille asti. 

Teoksen lopussa kirjailija antaa jälkisanoissa yhden mahdollisen tulkinnan tarinalle, mikä oli vamasti paikallaan, sillä aivan hirveän hyvin Nigerian historia ei ole ainakaan minun hallussa. 

Pidin kirjasta, koska se oli armoton, eikä millään tavalla yrittänytkään olla lukijalle mieleen. Ainakin itse olisin kääntänyt tapahtumat toiseen suuntaan, monessakin eri vaiheessa. Kirja oli upeasti kirjoitettu, ja piti otteessaan - iso kiitos Atenalle tämän Booker-palkintoehdokkaan käännöksestä. Oli ilo lukea. 

Kirjan lukivat jo myös Omppu ja Elegia. 

Chigozie Obioma: Kalamiehet

2016, Atena

The Fishermen 2015

suomentanut Heli Naski

333 sivua

Liitän kirjan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Afrikan tähti -haasteen koonti

Vuosi sitten saimme kirjablogimaailmaan Afrikan tähti -haasteen, jonka myötä tuli lukea tämän vuoden aikana mahdollisimman paljon afrikkalaista kirjallisuutta. Haaste kokonaisuudessaan täällä.

 

Tämä haaste, kuten muutkin haasteen, joihin olen osallistunut, jäi hieman viime tippaan - ja vuodenvaihteen muuttopuuhat veivät puhdit kirjoittaa loppuun tämän koontipostauksen. Toivottavasti ehdin kuitenkin vielä mukaan pisteyttämään itsen, sillä olen lukenut vuoden aikana 20 kirjaa Afrikasta. No, aika hyvän saldon sain Aya-sarjiksista, laskin ne kaikki omiksi kirjoiksi. Saavutin siis vuoden aikana Afrikan tähden, johon vaadittiin 15 kirjaa kaikilta Afrikan alueilta:

 

 

Kerää jalokiviä - 
Luettujen kirjojen ja valloitettujen alueiden mukaan saadaan mukaan jalokiviä seuraavasti. 
Topaasi - 3 kirjaa vähintään kahdelta alueelta
Smaragdi - 5 kirjaa vähintään kolmelta alueelta
Rubiini - 10 kirjaa vähintään neljältä alueelta
Afrikan tähti - 15 kirjaa, kirjoja kaikilta alueilta
Jalokivisarjan lisäksi voit ansaita myös hevosenkengän:  
Hevosenkenkä - Hevosenkenkä on suoritettu, jos luet vähintään kolme kirjaa ja lähdet liikkeelle joko Tangerista (esim. Mohamed Choukri: Paljas leipä tai Tahar ben Jelloun:Tyyntä Tangerissa) tai Kairosta (esim. Robert Irwin: Tuhannen ja yhden yön painajainen; Naquib Mahfouz: Kairo-trilogia: Palatsikatu, Intohimon palatsi, Sokerikuja; Sanna Negus:Pidä hunnustasi kiinni, Fatima!; Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat). Tanger- tai Kairo-kirjan ei välttämättä oikeasti tarvitse olla ensimmäinen hevosenkenkää varten lukemasi kirja. Päätä itse kuinka tiukka haluat tässä olla.

JA tässä vielä lukemani kirjat: Farahin kirjasta on tulossa postaus myöhemmin...
20 kirjaa

Itä-Afrikka (1)

Somalia: Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia


Keskinen Afrikka (2)

Kamerun: Calixthe Beyala: Assèze afrikkalainen (2011 Kampus kustannus)

Kongon demokraattinen tasavalta: Juha Vakkuri. Leokongo. Runoelma  (Like, 2006)


Pohjois-Afrikka (2)

Egypti: Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia (2013, Like); Hisham Matar: Erään katoamisen anatomia (2013, WSOY)

Etelä-Afrikka (3)

Botswana: Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät - Mma Ramotswe tutkii (2011, Otava)
Zimbabwe: NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (2013, Gummerus)
Etelä-Afrikka: J. M. Coetzee: Häpeäpaalu (2000, Otava)


Länsi-Afrikka (12)


Norsunluurannikko: Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte (2002, Tammi);

Marguerite Abouet & Cément Oubrerie: Aya - elämää Yop Cityssä (2010, Arktinen banaani); 
Aya - The Secrets come Out (2009, Drawn & Quarterly); 
Aya of Yop City (2009, Jonathan Cape); Aya - love in Yop City (2013, Drawn & Quarterly) 
= Aya 1 - 6 (kuusi kirjaa)

Ghana: Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (2013, Otava); 
Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina (2002, Kääntöpiiri)

Liberia: Leymah Gbowee: Meissä on voimaa (2012, Like)

Nigeria: Chimanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (2013, Otava)

Senegal: Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista (2013, Gummerus)

Make yours @ BigHugeLabs.com

Calixthe Beyala: Assèze afrikkalainen

Calixthe Beyala (s. 1978) on sellainen kirjailija, jota en olisi varmastikaan löytänyt ilman Afrikan tähti -haastetta. Beyala on kamerunilainen kirjailija, joka kirjoittaa kirjansa ranskaksi. Assèze afrikkalainen (2011, Kampus kustannus/ alkuteos 1994) on hänen kirjoistaan ainoa, joka on suomennettu ja ainoita, jotka on käännetty englanniksi. Maailmassa on varmasti paljon kirjoja ja kirjailijoita, joista emme täällä Euroopan perukoilla tiedä yhtään mitään, jotenkin onni ja ilo tutustua tällaiseen kirjailijaan, jonka kirjoitusjälki oli erityisen voimakas. 

Kirjan päähenkilö, Assèze, on afrikkalainen nuori tyttö, joka syntyy ja viettää lapsuutensa pienessä afrikkalaisessa kylässä, joka on syvintä ja puhtainta Afrikkaa:  

Kolmella sanalla: sairaalloisen hedelmällistä luontoa, kinttupolkujen vaivaamaa maata, josta nousee ravioitten paiseita, liaanien vartaita, jonka lävistävät tuhat ja yksi rämelammikkoa, taikojen hullujenhuone, boa-käärmeiden, kyiden, korkeiden viiltävien ruohokasvien sekä lukemattomien tuhatjalkaisten maa.  

Siellä, missä eläimet ja kasvit viihtyvät, on ihmisen vaikea löytää elintilaa. Kylässä elämä ei ole helppoa, ja Assèzen äiti haluaakin lähettää tyttärensä tämän isänsä luokse. Assèze on avioliiton ulkopuolella syntynyt rikkaan miehen tytär. Isänsä kotona, tai linnassa, jolta isän asunto näyttää Assèzen silmissä, elämä on vauraampaa, mutta Assèzen täytyy jakaa kaikki sisarpuolensa, Sorrayan, kanssa. Jakaminen ja rakkaudesta sisaren kanssa jatkuvasti taisteleminen alkaa isästä ja tämän huomiosta ja taistelu jatkuu läpi elämän. 

Kirjan keskiössä on näiden kahden tytön, ja aikuiseksi kasvettuaan naisen, taistelu elämästä ja sen tuomasta onnesta. Ihmissuhteet ovat merkittäviä tässä kirjassa, ja itselleni tuli kirjaa lukiessa kovin surullinen olo, sillä ainakin näiden kahden tytön ja naisen suurin tragedia oli se, että he taistelivat siitä, kumman perheeseen heidän isänsä kuuluu - ja kumpaa rakastaa enemmän. 

Maassa tapahtuvat poliittiset muutokset, kaduille tasa-arvoa vaatimaan syöksyvät ihmisjoukot, ovat mukana tapahtumissa. Rikas mies, Awono (tyttöjen isä) menettää omaisuutensa ja osaksi siitä syystä, osaksi maan muunkin huonon tilanteen vuoksi, nuoret naiset muuttavat Pariisiin - ja kohtaavat jälleen siellä toisensa otellakseen viimeisen taistelunsa. 

Kirjasta tuli kovasti mieleen Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet, jota luin osaksi samoihin aikoihin kuin tätä kirjaa. Molemmissa kuva Afrikasta on melkoisen sama: miesten moninaiset suhteet naisiin sotkevat ihmisten arkea, kun huomiosta ja rakkaudesta, ja myöskin rahasta, täytyy koko ajan taistella. Poliittiset muutokset on sisällytetty kirjan sivuille, ja tässäkin kirjassa ei-toivotusta raskaudesta pyritään kotikonstein eroon. Vaikka Afrikka on kaikenlaisten meille tuttujen tragedioiden näyttämö, tässä kirjassa keskeinen draama syntyy siitä, miten Sorraya ei voi löytää paikkaansa maailmassa, yksityiskouluja ja rikkaan perheen elämään viettänyt tyttö ei tiedä, mikä tai kuka hän oikeastaan on. 

Olen aina kuulunut vähemmistöön, hän aloitti uudelleen. Ette hyväksyneet minua, koska katsoin, että minulle kuului joitain oikeuksia, koska kaikki ei ollut hyvää perinteissämme. Ranskassa kuulun taas vähemmistöön. Koskaan en tule saavuttamaan samaa arvostusta kuin valkoinen nainen. En kuulu mihinkään. 

Ja mikä on Afrikka?  Se on alennusmyynnissä myyty maanosa, puuskahtaa Sorraya. 

Mitä tästä kirjasta jäi mieleen? Kirjassa oli todella paljon kaikkea, mutta jälleen kerran kirja kiteytyi afrikkalaisen siirtolaisen vaikeuteen päästä kiinni eurooppalaiseen elämään, tällä kertaa Ranskassa. Maailmankirjat ei hirveästi kehu kirjaa, eikä varsinkaan sen suomennosta - täytyy myöntää, että kirjasta oli vaikea nostaa esiin tekstinpätkiä, sillä varsinkin tässä jälkimmäisessä lainauksessani teksti on jotenkin omituista. Olen joistakin asioista kovin samaan mieltä kuin linkkaamani blogiteksti: jotenkin tässä kirjassa häiritsi se, että en päässyt kunnolla sen tarinaan mukaan, välillä pääsin, sitten taas putosin kyydistä. Eniten ärsytti se, että kirjan yksi henkilö tuntui edustavan kaikkia maanosan asukkaita. Sama asia puski toki esiin myös Me tarvitaan uudet nimet -teoksessa. 

Kuitenkin, oli kiinnostavaa lukea kamerunilaista kirjallisuutta. Afrikan tähti -haaste saa yhden pointsin lisää. Ja koska Kamerun on huikea jalismaa, myös haaste kirjallisuutta futis-maista saa tästä kirjasta yhden pisteen. Kamerunilaisia pelaajia muistuu mieleen Samuel Eto´o, joka on pelannut ainakin Chelseassa.  



Calixthe Beyala: Assèze afrikkalainen
2011 Kampus kustannus
Assèze l'Africaine 1994
suomentanut Jukka Barthelius 
420 sivua

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät - Mma Ramotswe tutkii

Jos ihmiset vain tietäisivät, Mma Ramotswe ajatteli. Jos ihmiset vain tietäisivät, että Afrikassa on muutakin kuin kaikki ne ongelmat, joista he saavat kuulla. Silloin hekin voisivat rakastaa meitä kuin me rakastamme heitä. 

Alexander McCall Smithin Onni ja siniset kengät - Mma Ramotswe tutkii (2011, Otava) -teos lähti joululomalle mukaan sellaisena kevyempänä vaihtoehtona, jos Afrikka-aiheiset kirjat noin muuten käyvät ylenvoimaisen raskaaksi. Olen aiemmin lukenut Mma Ramotswe -kirjoja ja pitänyt niiden keveydestä, hyväntuulisuudesta ja rikosten arjenomaisuudesta. Minulla on kuitenkin ollut varsin pitkä väliaika siitä, kun olen edellisen ramotsweni lukenut. 

Nyt tauon jälkeen täytyy todeta edelleen, että Mma Ramotswe -teokset ovat huippukevyitä ja -hitaita tapahtumiensa puolesta. Aika usein näissä kirjoissa tunnutaan palaavan menneeseen, sillä Mma Ramotswe pohti tässäkin kirjassa edesmenneen isänsä hienoutta ja entiseksi jääneen miesystävänsä hirveyttä. Botswana, jossa Ramotswe ystävineen elää, todetaan jälleen huippuhienoksi maaksi, jossa on tietynlaisia ongelmia, kuten vaimoaan pettäviä aviomiehiä (Ramotswen tutkittavissa jutuissa tällaiset tapaukset mainitaan suurimmaksi ryhmäksi) ja käärmeitä toimistotiloissa (, mistä kirja tällä kertaa alkaa). 

Kirjan kantavaksi jutuksi nousee työpaikalta ruokaa varasteleva nainen ja tämän aviomies ja varkauden huomanneen naisen kiristäminen. Koska kirjassa on kuitenkin yli 300 sivua, niin kaikenlaista muutakin kuin varsinaista "rikosten" selvittelyä mahtuu tähän kirjaan. Mma Ramotswe mm. alkaa miettiä, että pitäisikö hänen aloittaa laihduttaminen, onko hänen "perinteinen afrikkalainen vartalonmallinsa" uhka hänen terveydelleen? Tunnelma kirjassa on kuitenkin leppoisa ja pienet arjen ongelmat hoituvat, tai eivät hoidu, mutta eivät hoitumattomuudestaan huolimatta tule kovinkaan suuriksi ongelmiksi. 

Botswana vaikuttaa McCall Smithin kirjojen sivuilla melkoisen leppoisalta maalta, ja kuten aiemminkin olen näiden kirjojen myötä tutkaillut wikipedian tietoja, Botswana vaikuttaa hyvältä afrikkalaiselta maalta: siellä lukutaitoisia on 84 %, bkt on loistava verrattuna muihin Afrikan maihin - ja bkt on noussut hurjaa vauhtia, koska maan timanttiesiintymät löydettiin vasta Botswanan itsenäistymisen jälkeen. Sen sijaan Botswanan aids-tilastot ovat Afrikan synkimmästä päästä. Asukkaita Botswanassa on vain hieman yli kaksi miljoonaa, Mma Ramotswen kuvauksin: 

Sellaista se oli Botswanassa lähes kaikkialla: ihmiset oli liitetty toisiinsa sukulaissuhteiden siteillä, ja vaikka siteet saattoivat venyä pitkiksi ja ohuiksi ajan ja välimatkojen vuoksi, niistä muodostui kudelma, koko maan kattava rakkauden ja yhteisöjen peitto. Ja peiton lankojen seassa kulki velvollisuuden säikeitä, joiden vuoksi toisten pyyntöihin ei voinut olla vastaamatta. Kenenkään ei pitänyt nähdä nälkää; kukaan ei saanut tuntea itseään ulkopuoliseksi; ketään ei sopinut jättää yksin surussaan. 

Kirjailija Alexander McCall Smith on sijoittanut kirjansa Botswanaan, mikä varmaan myös auttaa positiivisen Botswana-kuvan syntyä maailmalla. Kirjailija on syntynyt ja elänyt Rhodesiassa, nykyisessä Zimbabwessa. Sijoitan kirjan kuitenkin Afrikan tähti -haasteessa maahan Botswana. 

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät - Mma Ramotswe tutkii

2011, Otava 

Blue Shoes and Happiness, 2008

320 sivua

Seven-pokkari 

Mma Ramotswe -kirjoista on kirjoittanut mm. Kirsi kirjanurkassaan. 

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (2013, Gummerus) on ilostuttavasti uusi käännösromaani Afrikasta, joka tulee julki Gummerukselta alkuvuodesta. Sain lukea kirjan ennakkoon, mikä oli kiva, koska Afrikan tähti -haaste päättyy tänä vuonna ja olen nyt kovasssa Afrikka-nosteessa, mitä tulee kirjoihin. 

Etukäteen en oikein tiennyt, minkälaiseen kirjaan olen tarttumassa ja alussa olikin vaikeaa sijoittaa kirja johonkin tiettyyn lokeroon. Kirjan luettuanikin olen samanlaisissa vaikeuksissa - ei tätä kirjaa voi asettaa mihinkään valmiiseen luokkaan. 

Kirjan kirjoittanut Bulawayo on syntynyt Zimbabwessa, josta hän muutti opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Kirjailijan jalanjäljet näkyvät kirjan henkilöissä: aluksi kirjassa seurataan lasten elämää Afrikassa, maassa, jonka nimeä ei kirjassa mainita. Loppuosassa kirjassa päähenkilö, Kulta, on muuttanut pois Afrikasta Yhdysvaltoihin. Kertojana kirjan alussa on siis lapsikertoja ja loppuosassa teini-Kulta. 

Tämän kirjan, kuten monen muunkin Afrikka-aiheisen kirjan, lukeminen aiheutti pikaisen wikipedia-etsinnän ja tietoiskun, koska Zimbabwe on maana kovin tuntematon itselleni. Kirjan lapsikertoja kohtaa sellaisia asioita Zimbabwesta (tai siis maasta, jonka nimeä ei kirjassa mainita), joita on kirjattu myös wikipediaan maasta: kirjan lapset elävät slummeissa (, jotka yritettiin hajottaa vuonna 2005 ja tunnetaan nimellä Zimbabwen historiassa ”Operaatio Murambatsvinana”), lapset näkevät, miten valkoisia karkotetaan maasta ja taloistaan - sama tapahtui Zimbabwessa, kun mustat päättivät ottaa maansa itselleen. Zimbabwen työttömyysprosentti on surullinen 95, inflaatio jotain täysin käsittämätöntä ja inflaatioon johtanut ruoantuotannon romahtaminen jotain järkyttävän surullista. Tuntuu, että kaikki Afrikan surullisimmat asiat ovat tapahtuneet tässä maassa: Aidsiin arvioidaan sairastuneen yli miljoona maan asukasta. 

Ankeat elinolosuhteet näkyvät lasten arjessa siten, että kirjan alussa lapsijoukko rientää rikkaiden asuinalueelle ryöstämään guava-hedelmiä. Katsellessaan taloja lapset haaveilevat jonain päivänä asuvansa yhtä loistokkaissa taloissa. Leikkiessään kaduilla lapset ovat myös niitä, jotka poseeravat avustustyöntekijöiden valokuvissa. 

Niille on ihan sama vaikka meidän likaiset ja risaiset vaatteet hävettää meitä ja vaikka meistä olisi parempi ettei ne ottaisi kuvia. Ne ottaa niitä silti, ottaa ja ottaa. Me ei panna vastaan koska me tiedetään että kuvaamisen jälkeen me saadaan lahjoitustavaroita. 

Lasten elämä kulkee eteenpäin leikkiessä. Joku lapsista on nähnyt Teho-osaston, ja niinpä lapset ovat leikisti tv-sarjan henkilöitä. Mutta leikki muuttuu välillä pelottavan todeksi, kun he ajattelevat tv-sarjan ohjeiden mukaan ottavansa vauvan tulevan lapsiäidin mahasta pois. 

Kirjan alkuosassa onkin sama juonne kaikessa: lapset ovat lapsia, leikkivät, juoksevat ja nauravat, mutta todellisuus melkoisen karmiva, esimerkiksi silloin, kun Kullan isä palaa kotiin, kauhean sairaana - ja Kultakin kuulee kuin sattumalta, mikä sairaus hänen isällään on. Kirjasta tulee mieleen esimerkiksi kotimaisten kirjailijoiden lapsen kertojaäänellä kirjoitetut kirjat alkoholistiperheistä: Kreeta Onkelin Ilonen talo ja Mari Mörön Kiltin yön lahjat. Näissäkin lapset leikkivät, kuten kuka tahansa lapsi, mutta arkea varjostavat tyhjät pullot, poissaolevat vanhemmat ja kaikki kamala, joka tulee esiin ns. normaalin leikin varjossa.  

Me tarvitaan uudet nimet -teos jatkaa myös lapsuuden jälkeiseen kuvaukseen.

Katsokaa miten tämän maan lapset lähtevät joukolla, jättävät kotiseutunsa vuotavia haavoja ruumiissaan, järkyttynyt ilme kasvoillaan, verta sydämessään, nälkä vatsassaan ja murhe askeleissaan.  - - 

Katsokaa miten he lähtevät joukolla vaikka tietävät, etteivät saa lämmintä vastaanottoa vieraussa maissa, koska eivät kuulu niihin; vaikka tietävät, etteivät voi istua mukavasti vaan joutuvat istumaan varuillaan, koska heitä saatetaan pyytää nousemaan ja poistumaan - -

Kulta lähtee Yhdysvaltoihin, koska hänen tätinsä asuu siellä. Hän asuu perheessä ja huomaa, että elämä ei todellakaan ole helppoa, eikä ainakaan sellaista, mitä hän on kuvitellut sen olevan silloin, kun lapsena leikki ja kuvitteli tulevaisuuttaan jossain rikkaassa maassa. Kirjan loppuosassa kerrotaankin sitten, hieman mielikuvituksettomasti, mitä tapahtuu, kun the American dream ei saa täyttymystään. 

Kirja oli näennäisen kevyt ja nopealukuinen. Lukiessani mietin, miten viihdekirjamainen tämä kirja onkaan - mutta nyt kun aloin kirjasta kirjoittaa, juutuin ensiksikin tutkimaan sitä, minkälainen Zimbabwe on, törmäsin kaikkeen kamalaan, ja samalla kirjan lasten "leikit" alkoivat vaikuttaa aika karmeilta. Vai kuinka terveeltä tuntuu se, että lapset katsovat, miten aidan takana hakataan ja tapetaan niitä valkoisia, jotka maa on päättänyt karkottaa, tai kun lapset oikovat henkaria ottaakseen vauvan ystävänsä mahasta pois.

NoViolet Bulawayon kirja on ollut ehdokkaana Man booker -palkinnon saajaksi tänä vuonna, Bulwayo pääsi palkinnon ehdokaslistan lyhyelle listalle ensimmäisenä mustana afrikkalaisena naisena.

Kirjan on lukenut myös Kirjavan Kammarin Karoliina ja uusi blogituttavuus Omppu. 

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

2013, Gummerus

We Need New Names 2013

288 sivua

Tämänkin kirjan liitän siis Afrikan tähti -haasteeseen, maa: Zimbabwe.

Chimanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Chimanda Ngozi Adichie on ollut minulle kirjailija, joka on välillä ihastuttanut, välillä jättänyt minut kylmäksi ja välillä minä olen jättänyt kirjailijan tuotokset kesken. (Aiemmat kirjoitukseni täällä ja täällä.) Kotiinpalaajat (2013, Otava) oli kuitenkin teos, jonka jokaisesta sivusta nautin: tarina oli jotain sellaista, jota en voinut millään jättää kesken ja nyt kun kirja on luettu, tunnen jo ikävää sitä kohtaan. Tämä kirja oli lukemistani kirjoista tämän vuoden parhaita kirjoja. Jos haluaisin kirjalahjan jouluksi, niin tämä olisi ehdottomasti kirja, jonka haluaisin saada lahjapaperista! (Tämä ei ole maksettu mainos, hankin kirjani kirjaston best seller -hyllystä.)

Kotiinpalaajat on kertomus afrikkalaisista, Amerikan mustista ja siitä, minkälaista heidän elämänsä voi olla USA:ssa: se voi olla hyvin erilainen niillä, jotka ovat orjien jälkeläisiä ja niillä, jotka ovat Afrikasta maahan muuttaneita. Kirjassa on niin paljon kaikkea, että on vaikea kirjoittaa tästä jotenkin järkevästi. Samalla kirja on vain niin kertakaikkisen hieno, että on vaikea kirjoittaa kirjasta hokematta koko ajan sitä samaa, nimittäin että kirja on hieno!

Kirjan päähenkilö on Ifemelu, nigerialaistyttö, joka lähtee opiskelemaan Amerikkaan. Niin kuin moni tekee maassa, jossa yliopistot ovat lakkojen takia usein kiinni ja opiskelu ja valmistuminen koulusta siksi vaikeaa. Ifemelu opiskelee paitsi yliopistossa myös elämää amerikkalaisessa maailmassa. Nigeriassa Ifemelu on elänyt turvallista elämää ja hän on myös tavannut elämänsä rakkauden, Obinzen. Heidän on määrä mennä naimisiin, mutta Obinze ei niin helpolla pääsekään Yhdysvaltoihin kuin Ifemelu. 

Kirja alkaa oikeastaan Ifemelun päätöksestä lähteä takaisin Nigeriaan. Se, mitä on tapahtunut 13 vuoden aikana USA:ssa keritään auki takaumien voimin. On alkuhämmennystä jo aiemmin Yhdysvaltoihin päätyneen Uju-tädin siipien suojissa, on kaiken ihmettelyä ja oppimista opiskelukavereiden kanssa, työnhaun vaikeutta, hiusten suoristamisen kärsimystä ja myös Obaman presidenttiehdokkuutta ja hänen merkitystä kaikille maan mustille. On myös Ifemelun blogi, jossa hän kirjoittaa rodusta ja siitä, miten kaikki on kiinni rodussa ja värissä. Ifemelun mielipiteissä kaikki - siis aivan kaikki - on rotukysymys. 

Meille sanotaan, että rotu on sepitelmä, että kahden mustan välillä on enemmän geneettistä variaatiota kuin mustan ja valkoisen välillä. Sitten meille sanotaan, että mustien rintasyöpä on pahempaa lajia - - Mistä siis on kysymys, arvon lääkärit? Onko rotu sepitelmää vai ei?

Kotiinpalaajat-teoksessa on rotukysymyksen lisäksi myös rakkaustarina. Ifemelu on ollut poissa 13 vuotta. Mitä tapahtuu, kun hän kohtaa Obinzen uudelleen? Sillon soivat ainakin tällaiset rytmit (Yori Yori). Pidin kirjassa juurikin siitä, että tarinassa oli paljon kaikkea asiaa, joka laittoi ajattelemaan. Afrikkalaisuus tuli esiin ja se, miten väri ja rotu ovat ihmisten elämässä koko ajan läsnä. 

Kahden kulttuurin parisuhteissa on se merkittävä puoli, että selittämiseen kuluu paljon aikaa. Minun entiset poikaystäväni ja minä kulutimme hirmuisesti aikaa selittämiseen. Joskus jopa mietin, olisiko meillä ollut mitään sanottavaa toisillemme, jos olisimme lähtöisin samasta paikasta.

Chimanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

2013, Otava

Americanah, 2013

suomentanut Hanna Tarkka 

522 sivua

Tällä kirjalla valloitan Afrikan-tähti-haasteesta Nigerian, ja aloitan "Kirjallisuutta futis-maista" -haasteen. Nigeria on Afrikan vahva jalkapallomaa, jolla on sellaisia kovia pelaajia kuin Mikel John Obi, Ahmed Musa - tiedoissa avusti 8-vuotias fudiswikipediani.




Kirjasta lisää: 
Mafalala, 
luettua.

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya

Kun luin viime kesänä Marquerite Abouetin (käsikirjoitus) ja Clément Oubrerien (kuvitus) teoksen Aya - elämää Yop Cityssä (2010, Arktinen banaani), tiesin että tulen palaamaan tähän Ayasta ja hänen ystävistään kertovaan sarjaan vielä uudelleen. Tiettävästi sarjaa ei ole suomennettu kuin tuon yhden kirjan verran, joten luin sarjan seuraavat osat englanniksi. Valitettavasti en osaa ranskaa, jolla kirjat on alun perin kirjoitettu. 

Sain kirjastosta käsiini seuraavat teokset: 

Aya - The Secrets come Out (2009, Drawn & Quarterly), 127 sivua, 

Aya of Yop City (2009, Jonathan Cape), 106 sivua ja 

Aya - love in Yop City (2013, Drawn & Quarterly), 329 sivua

ja luin nämä kirjat ikään kuin putkeen. Tarina jatkuu kirjoissa siitä, mihin se edellisessä kirjassa jää ja siksikin nämä kirjat oli hienoa lukea peräkkäin. 

Sarjakuvakirjoissa seikkailevat Aya ja hänen tyttöystävänsä Adjoua ja Bintou sekä heidän perheensä sekä perheen palvelijat ja isien kakkosvaimot. Miljöönä kirjassa on 70-luvun Norsunluurannikko. Perheet ovat keski- ja parempituloisia norsunluurannikkolaisia, ja heidän ongelmansa ovat pitkälti peräisin pari- ja ihmissuhteista.

Adjoua sai lapsen jo teoksessa Aya - elämää Yop Cityssä; Aya - of the Yop City -teoksessa Adjouan vanhemmat alkavat selvittää, kuka on lapsen isä. Kun  kaikki mahdolliset ja mahdottomat isäehdokkaat on kuvattu, ja kuvia verrattu lapseen, selviää isä yhdennäköisyyden perusteella. Bintou taas rakastuu ihanaan mieheen, joka on palannut Ranskasta kotimaahansa. Kaupungilla järjestetään festivaaleja, joilla on tarkoitus valita kaupungin kaunein tyttö. Aivan kirjan lopussa Ayan perhe kokee kovia aikoja: he saavat yllätyksen, jota eivät missään nimessä odottaneet, eivätkä halunneet. 

Aya - the Secrets Come out -teoksessa alkaa tyttöjen lähipiiristä tulla esiin myös uusia salaisuuksia. Kirjassa käsitellään mm. suhtautumista homoihin ja homouteen, kakkosvaimoja, paluumuuttajien todellisuutta. Kaikilla kirjan henkilöhahmoilla tuntuu olevan kaapit täynnä luurankoja. Kirjassa valitaan myös se kaunein tyttö - ja tietenkin valinta on kaikille täysi yllätys. 

Aya - love in Yop City oli viimeisin kirja, jonka luin sarjasta. Kirja oli jykevä 300-sivuinen teos, jossa samat henkilöt saavat lisää syvyyttä, kun heidän kaikkien tarinat jatkuvat. Kirjassa henkilöhahmot alkavat laajentaa elämäänsä kotikylästään kauemmas. Tässä tarinassa muutetaan Pariisiin, Ranskaan. Aya ja hänen ystävänsä aikuistuvat. Aya, jonka rakkauselämä on ollut nollissa aiempien kirjojen aikana, kohtaa sekä huonoa että hyvää. Hänet yritetään raiskata, mutta sitten hän kohtaa miehen, joka on melkein liian hyvä ollakseen todellinen. Koska hänen ystäviensä miehet ovat olleet tätä lajia, on Aya melkein liiankin varovainen miehen suhteen. 

Täytyy sanoa, että kirjassa oli niin paljon kaikkea, että melkein läkähdyin tähän opukseen. Silti, kaikissa kirjoissa oli aivan mahtavia tarinoita ja kuvitus vei synkästä ja pimeästä Suomesta hiekan ja auringon keskelle Norsunluurannikon rannoille ja kuumille kujille. 

Suosittelen kirjoja ehdottomasti kaikille, joita Afrikka kiinnostaa. Nämä kuvat ja tekstit tekivät erittäin eläväksi afrikkalaisen maailman ja myös valaisevat Afrikan maiden asemaa eurooppalaisten maiden entisinä siirtomaina.

Afrikan tähti -haaste on loppusuoralla, ja joulukuun olen viettänyt Afrikka-aiheisten kirjojen parissa. Tämänkin kirjan liitän haasteeseen, kunhan sen kokoan loppuvuodesta. 



Norsunluurannikko on myös matkalla jalkapallon MM-otteluihin Brasiliaan, joten kirjasta saan yhden lisän kirjallisuutta futis-maista -haasteeseen.