Mila Teräs: Jäljet - Romaani Helene Schjerfbeckistä

Mila Teräs tuli uudestaan vastaan Jäljet (2017, Karisto) -teoksen myötä. Teos kertoo taiteilijasta Helene Schjerfbeckistä (1862-1946), jonka näyttelyn olen jossain vaiheessa käynyt katsomassa ja josta muistan erityisesti hänen omakuvansa. Nuo maalaukset, joiden ääriviivat tuntuvat katoavan, mitä myöhäisempiä maalaukset ovat. Itse taiteilijasta ja hänen elämästään ei ole syntynyt oikein mitään sen erityisempää kuvaa. 

Mila Teräs tuo esiin Schjerfbeckin elämän maalausten takaa: hän kirjoittaa teokseensa erään tarinan, joka voisi olla totta, mutta ei ole välttämättä realistinen valokuva, niin kuin Teräs kirjoittaa kirjan loppusanoissa. Tarina luo Helene Schjerfbeckin elämän aina lapsuudesta vanhuuteen. Taiteellinen herääminen ja unelmointi elämästä, jonka täyttää taide, alkaa - ja vaikka ajat ovat kovia, suuntaa Schjerfbeck taidekouluun, minkä jälkeen alkaa unelmointi Pariisista, taiteen keskuksesta. Perhetuttavien ohjaamana ja tukemana Schjerfbeck pääsee alku-un urallaan - ja Pariisiin.

Taiteilijan elämä ei ole helppoa, varsinkaan naistaiteilijan. Schjerfbeck ei ole sellainen taiteilija, minkä Suomi tarvitsisi. Näiden ongelmien parissa painiessaan Schjerfbeck voi aina luottaa ystäviinsä, Teos onkin kuvaus naistaiteilijoiden ystävyydestä (Yle kirjoitti muutama vuosi sitten ystävistä täällä). Kaiken lisäksi teos on tarina rakkauksista ja pettymyksistä.

Kaiken kaikkiaan, taiteilija Helene Schjerfbeck tuli teoksen myötä läheisemmäksi kuin pelkkien taideteostensa perusteella. Pidin kirjasta, jota oli vaikea jättää pöydälle lepäämään kesken lukemisen. 

Mila Teräs: Jäljet - Romaani Helene Schjerfbeckistä

2017, Karisto

285 sivua 

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Katariina Romppainen: Sori vaan, se on totuus

Helmet-lukuhaasteen kohdalla alkaa olla loppukirin aika, joten viimeisten kirjojen pariin nyt siis. 

Katariina Romppainen on minulle tuttu hänen aikuistenkirjoista Mustikkasoppa ja Pitkät päiväunet, jotka ovat kevyttä chick lit -kirjallisuutta. Kaipasin keveyttä flunssan keskelle, ja Romppaisen nuortenkirja Sori vaan, se on totuus (2015, Karisto) vaikutti sopivalta olotilaan. 

Sori vaan, se on totuus kertoo seiskaluokkalaisesta Senjasta, joka on yh-äitinsä kanssa muuttanut monta kertaa, ja nyt pieni perhe päätyy äidin kotiseuduille. Senja asuu kerrostalossa vuokralähiössä, ja nolostelee kotiaan, sillä kaikki muut uuden koulun oppilaat tulevat omakotitaloista. Siivoojana työskentelevä äiti ei todellakaan ansaitse juuri mitään, ja Senja sepittää koulussa tarinoita lomamatkoista ja kaikesta, mitä hänen kotonaan on. Valheistahan yleensä jää kiinni, mutta Senjan elämässä tapahtuu suuria muutoksia, kun hänen äitinsä kertoo lähtevänsä työkeikalla Norjaan ja Senja muuttaa isänsä vanhempien kotiin asumaan. Niiden isovanhempien, jotka Senjan äiti on kertonut kuolleen. Myöskään isäänsä Senja ei ole nähnyt koskaan. 

Tutustuessaan isänsä sukuun Senja huomaa, ettei hän suinkaan ole ainoa, joka on valinnut valheiden tien. Senja ei voi olla huomaamatta, että tärkeää on kaivaa esiin totuus. 

Kirjassa vieraillaan Tampereen lähistön lisäksi Rovaniemellä ja tästä Pohjois-Suomen eksotiikasta kirjalle plussaa. Elämässä on erilaisia taustoja, eikä raha välttämättä tuo onnea., on tämän kiinnostavan nuortenkirjan sanoma. Suosittelen yläkoulun lukemistoksi. 

Katariina Romppainen: Sori vaan, se on totuus

2015, Karisto

230 sivua

46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja (nuoret vinkkaavat)

Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannelan Frau (2016, Karisto) oli kevään kirjoista taas sellainen, joka ehdottomasti täytyi lukea, sillä olen aiemmin lukenut Rannelan nuortenkirjat Goa, Ganesha ja minä, Amsterdam, Anne F. ja minä sekä Jäämeri, jäähyväiset ja minä (, joista postaus täällä) ja Yhden promillen juttuja (täällä) sekä Läpi yön (teksti). Viime vuonna ihastutti ja kauhistutti myös aikuisille suunnattu teos Punaisten kyynelten talo (täällä). 

Frau jatkaa Punaisten kyynelten talon tiellä, sillä myös Fraussa kertomuksen aiheena on kansanmurha. Kamputseasta on tultu Eurooppaan ja natsi-Saksan Reinhard Heydrich ja hänen vaimonsa Lina ovat tämän kertomuksen päähenkilöitä. Reinhard Heydrich ei ole jäänyt historiankirjoista mieleeni, saati sitten tsekkiläinen kylä Lidice, johon teoksen tapahtumat paljolti sijoittuvat. Kirjaa lukiessa voi vain huokailla masentuneena, että niin moneen paikkaan, pieneen kaupunkiin, pahuus onkin maailmassa iskenyt. Ja samaa tapahtuu koko ajan. 

Kirja alkaa, kun Lina saa vieraan, nuorimies nimeltään Erich haluaa haastatella naista kirjoittaakseen tästä kirjan. Lina suostuu, vaikka ei innokkaasti. Niin monta kertaa häntä on haastateltu ja niin monta kertaa hänestä on kirjoitettu pahana natsina. Lina haluaa painottaa, että hänellekin tapahtui pahoja asioita: miksi hän ei saanut elää aviomiehensä rinnalla loppuelämäänsä? Miksi hänen miehensä vietiin vain 38-vuotiaana pois maailmasta? 

Kun on natseista kyse, odotettavissa on asioita, joista ei välttämättä haluaisi kuulla eikä lukea. Mutta täytyyhän asioista kirjoittaa ja ne muistaa. Reinhard Heydrichin salamurhasta joutuvat kärsimään syyttömät, sillä natsit kostavat teot pienen kylän asukkaille, koska eivät saa kiinni oikeita syyllisiä murhaan. 

Kirja sai minut pienoiseen hämmennyksen tilaan. Ainoa asia, mikä jäi varmana mieleen, on se, että sodassa ja vainoissa ei ole voittajia, vaan ainoastaan häviäjiä. 

Rannela piti minut lukijana otteessaan, ja hotkaisin pitkästä aikaa kirjan melkein samalta aloittamalta. Huh, ainoa vika Rannelan kirjoissa on, että ne loppuvat liiankin nopeasti. Tätä tarinaa olisin jotenkin halunnut lukea vielä syvemmälle. 

Kiinnostavaa, mikä maailmankolkka Rannelan käsissä lähtee seuraavan kerran käsittelyyn - pidän siitä, että unohdetut historiat tulevat uusiksi Rannelan teoksissa. 

Kirjasta myös blogeissa: Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä.

Terhi Rannela: Frau

2016, Karisto

232 sivua

Mila Teräs & Karoliina Pertamo: Hämärinkäinen

Hämärinkäinen (2015, Karisto) -kirja tarttui mukaani kirjastosta ja luin sen maanantai-iltana lapselleni iltasaduksi. Lapsi ihastui kirjaan niin paljon, että se piti lukea heti perään toiseen kertaan. Seuraavana iltana kirja piti lukea uudestaan, ja lopulta lapsi sanoi, että äiti, voisit lukea koko ajan tätä kirjaa. 

Jotain ihastuttavaa tässä kirjassa on. Jotain sellaista, joka toi teokselle Finlandia Junior -ehdokkuuden. Kirjan piirrokset ovat Karoliina Pertamon käsialaa ja teksti Mila Teräksen. En osaa päättää, kumpi kirjassa on parempaa: teksti vai kuvat, sillä Hämärinkäinen on suloinen ja tarina valloittava. 

Kirja on iltasaduksi tehty, sillä tarina kertoo, miten Hämärinkäinen (yläkuvassa) kutoo hämärää ja yöntekijät tuova pimeyden. Taivaalla tähtiset (alakuvassa) takovat ja kiillottavat tähtiä, kuunkierittäjät tuovat kuun. Mielikuvitushahmot ja todellisuus lyövät lujaa kättä kirjassa, ja lapsi innostui lukiessani: "Äiti, onko tuo totta? Kuuletko sinä kilkatusta taivaalta?"

Kaikki eivät kuitenkaan pidä hämärästä ja pimeästä: Kukkakauppias Keikander on huolissaan, sillä hämärässä hänen kukkansa eivät ehdi joulumyyntiin, kun kukankutojat eivät näe tehdä työtään. 

Mutta mitä sitten tapahtuu, kun Hämärinkäinen ei tee työtään, eikä pimeä tule ollenkaan? Kirjassa on myös seikkailua, kun Hämärinkäinen heitetään maailmasta pois: voiko maailmanjärjestystä muuttaa, vai pitäisikö meidän tyytyä hämärään syksyyn ja talveen? 

Kirjassa on sopivassa määrin totta ja tarua sekä seikkailua. Lisäksi kirjan tarinan myötä voi pohtia, miksi on niin pimeää. Samalla kirjan värikkäät kuvat tuovat iloa ja eloa marraskuun harmauteen. Minusta tämä voisi olla hyvinkin Finlandia Junior -voittaja - toivottavasti jo ehdokkuus tuo kirjalle paljon lukijoita! 

Muita Junior-ehdokkaita olen lukenut Veera Salmen Mauri ja vähä-älypuhelin -teoksen, joka oli hieno kirja myös, ja varmasti aikaamme sopiva. 

Mila Terästä olen aiemmin lukenut Harmaat enkelit. 

Mila Teräs & Karoliina Pertamo: Hämärinkäinen

2015, Karisto 

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan

Gerbrand Bakkerin Isä muuttaa yläkertaan (2012, Karisto) tuli alun perin tietoisuuteeni jostain kirjablogista (kaiketi englanninkielisestä, vaikka on tätä kotimaisissakin luettu), kiinnostus kirjaan jäi, ja kirja päätyi kotiini vihdoin kirjaston poistomyynnistä. Bakkerin teksti sai vieläkin odottaa lukijaansa, mutta vihdoin kirja pääsi kesäkirjapinooni ja yritän ryhdistäytyä ennen kesän loppua - ja saada jopa pari kirjaa lukupinosta luettua. No, joskus kirjalla on pitkä matka, että se päätyy luettavaksi, joskus se päätyy suoraan uutuushyllyltä luettavaksi, niin kuin Kochin Naapuri edellä. 

Isä muuttaa yläkertaan on hyvä kirja, joten pääasia, että kirja tuli vihdoin luettavaksi. Kirjassa seurataan hollantilaista maajussia Helmeriä, joka on jäänyt kotitilalleen pitämään huolta lampaista ja lehmistä sen jälkeen, kun hänen kaksosveljensä, Henk, kuoli. 

Kirjassa palataan Henkin ja Helmerin lapsuuteen ja nuoruuteen, niihin hetkiin, kun pojista muodostui yksikkö, jossa kuitenkin Henk oli aina ykkönen, Helmer tunsi aina jäävänsä kakkoseksi. Tuntui itsestäänselvältä, että Henk menee naimisiin naapurintytön kanssa, saa lapsia ja elää maatilalla perheensä kanssa. Helmer lähti kaupunkiin opiskelemaan ja aloittamaan elämäänsä. 

Keski-ikäisenä Helmer huomaa olevansa yhä kotitilalla, hän kohtaa Henkin jättämän tyhjän tilan ja alkaa ehkä vihdoin elää omaa elämäänsä, kun hän vie isänsä talon yläkertaan, ja alkaa isännäksi talossa ja elämässään. 

Inhoa sinua, koska olet pilannut elämäni. En kutsu tänne lääkäriä koska minusta on korkea aika, että lakkaat pilaamasta elämääni - - 

Vieläkö Helmerin on mahdollista saada oma elämä, kun kaikki mielenkiintoiset asiat ja ihmiset hänen isänsä on aina pyrkinyt karkottamaan Helmerin elämästä. 

Kirja on hidastempoinen ja siinä on maaseudun tunnelmaa: "ei ole mitään niin rauhoittavaa, niin turvaavaa kuin navetta täynnä tyynesti hengittäviä lehmiä talvi-iltana" - ja myös samalla maaseudun hiljaisuuden ja liikahtamattomuuden tuomaa ahdistusta. Pidin kirjasta: siinä oli jotain tuttua verrattuna kotimaisiin maaseuturomaaneihin, mutta kuitenkin kotimaista kirjallisuuttamme enemmän vihjeitä, että elämä on ja odottaa, kun siihen vain hyppää kyytiin. Lohduttomuus ei ollut ensimmäinen ajatus, kun lopetin kirjan, vaan toivo.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja ja Maija. Osallistun kirjalla kirjankansibingoon: kannessa eläin (aasit ja varis, jotka liittyvät kirjan juoneen tiiviisti). 

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan

2012, Karisto

Boven is het stil 2006

suomentanut Antero Helasvuo

323 sivua

Lasten kuvakirjoja kesään

Terhi Friman, Tanja Mikkola: Riikinkukkotyttö

2011, Kustannus Oy Pieni Karhu

kuvakirja, 55 sivua

Tausi Stamil on 7-vuotias tansanialainen tyttö, jonka elämää tässä kirjassa kuvataan ja kerrotaan.  Kun Tausin äiti oli raskaana, hän näki riikinkukon ja päätti, että lapselle tulee nimeksi Tausi, joka tarkoittaa riikinkukkoa. 

Tausi auttaa perheen äitiä kotona, jossa asuukin paljon ihmisiä. Kirjassa kerrotaan arkipäivästä: ruokailusta, kodista ja leikkimisestä. Tausi käy myös koulua, josta kerrotaan monta sivua. 

Sellaiselle, joka haluaa tietää, minkälaista on elämä Afrikan lapsilla maaseudulla. 

Elina Kynsijärvi, Benjam Pöntinen: Loruja keväästä ja kesästä

2015, Maahenki Oy

Kuvakirja, lorukirja, 87 sivua

On lato harmaa kotoisa

On kaunis aamu-usva

on naukaisuja, kirkaisuja

ja laulun luritusta. 

Töyhtöhyypät, nuorukaiset

notkein siivin kiitää, 

tuulihaukka tuulen tietä

ohitensä liitää. 

Kirjassa on jokaisella sivulla kuva luonnosta, yleensä jostain eläimestä ja runo (loru), joka kertoo kuvan tapahtumista, yleensä eläimestä. 

Hieno tapa tutustua luontoon, sen kevääseen ja kesään sekä oppia eläimiä. Kuvat ovat hienoja. 

Aura Sevón, Paula Lehto: Aika metka retki

2013, Karisto

kuvakirja

Elsi on mumman luona laittamassa pyykkejä kuivumaan, kun mumma alkaa muistella menneisyyttä ja sitä, minkälaista elämä oli silloin, kun hän oli lapsi ja elettiin pulakaudella. Mumma kertoo arkielämästä ja myös naapureista. Kirjassa kerrotaan arkipäivästä ja myös siitä, miten leikittiin ja mitä hieman isompi tyttö voi tehdä vapaa-aikanaan. 

Kirja on kovin samanlainen kuin tansanialaisesta Tausista kertova kirja: kun siinä mennään eri paikkaan, tämä kirja vie eri aikaan. 

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa

kuvakirja, cd 

2015, Lasten keskus

Musiikki on kuin perhonen. 

Jos sitä kääntelee ja tutkii kämmenellään, 

katoaa sen siivistä loiste. 

Tyttö juoksee Ainolaan pappansa, Jean Sibeliuksen luokse, joka jää rauhaan säveltämään ja mumma kertoo lapselle miehensä elämästä, tämän lapsuudesta, matkoista ja luonnon merkityksestä musiikkiin. Samalla voi kuunnella cd:tä Sibeliuksen musiikkia. 

Pienellekin lapselle, tekstiä ei ole kovinkaan paljon. 

Heleena Lönnroth: Puolalainen kuurupiilo

Dekkariviikkoni avasi Heleena Lönnrothin Puolalainen kuurupiilo (2009, Karisto), jonka alun perin lainasin vastaamaan lukuhaasteeseeni "kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista". Kirjaston helmet-hakukone kun lupasi, että tämä kirja sijoittuu Kotkan kaupunkiin. 

Puolalainen kuurupiilo on taas niitä kirjoja, joita en varmasti olisi löytänyt ilman lukuhaasteen tuomaa virikettä. Kirjailijasta en ole koskaan kuullutkaan, mutta löysin Ylen Kymenlaakson uutisarkistoista tällaisen jutun kirjailijasta: Puolalainen kuurupiilo on kirjailijan 11. dekkari! Wikipedia kertoo, että kuurupiilon jälkeenkin on tullut ainakin kahdeksan kirjaa. Melkoisen paljon siis kirjoitettua tekstiä Lönnrothilla. 

Puolalainen kuurupiilo kertoo sisaruksista, Leenasta ja Lindasta, joilla on traaginen lapsuus: suomalainen rekkakuski rakastui puolalaiseen naiseen, ja he saivat kaksi lasta. Kun isä halvaantui auto-onnettomuudessa, Leena muutti Suomeen isän vanhempien luokse ja Linda jäi Puolaan asumaan äitinsä luo. Sisarusten elämä kääntyikin varsin eri suuntiin ja kaikkea  elämästään Linda ei ole kertonut sisarelleen, kun muutti vanhempana myös Suomeen asumaan. Linda ei esimerkiksi kertonut, että on naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Myöskään aviomies Heikki ei tunnu tietävän vaimostaan oikeastaan mitään. Yhdessä Leena ja Heikki alkavat kaipailla Lindaa, kun tämä tuntuu kadonneen maailmasta kokonaan. 

Ainoa vihje Lindan mahdollisesta olinpaikasta on vihko, johon Linda on kirjoittanut tekstejä murhista. Miten nämä liittyvät Lindaan, vai liittyvätkö ollenkaan? Avuksi Leena ja Heikki palkkaavat kotkalaiset etsivät, Valon ja Hakkaraisen, Kaakonetsivät, jotka lähtevät matkalle läpi Baltian kohti Puolaa, sillä he uskovat, että kaikki selviää Puolassa, jossa Linda asui. Ehkä Lindakin löytyy Puolasta? 

Kirjan tarinassa kiinnostavinta onkin juuri tuo roadtirp, takaa-ajo, läpi Baltian maiden ja Puolan kaupunkien kuvaus. Suomessa kirjan tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi Helsingin heiniä, mutta myös Kaakonetsivien Kotkassa käydään pyörähtämässä. 

Dekkariksi tämä on melkoisen kesy, rikos selviää suurimmaksi osaksi päättelemällä asioita ja ihmisiä haastattelemalla. Maailman pahan on läsnä, mutta kuitenkin pienoisen matkan päässä. 

Lukukokemuksena tämä oli sellainen leppoisa, ei kovin kiemurainen, mutta ei tylsästi laahaavakaan. 

Kirjalla osallistun siis Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -lukuhaasteeseen, kaupunkina: Kotka, jossa pelaa Fc KTP (kotisivut) ja myös dekkariviikko-lukuhaasteeseen.

Heleena Lönnroth: Puolalainen kuurupiilo

2009, Karisto

218 sivua

Nuortenkirjoja alakoulusta yläkouluun

Muutamia kirjoja on tullut luetuksi nettihiljaisuuden aikana, tässä listaa ensiksikin nuortenkirjoista: 

Annika Sandelin: Yokon yökirja

2015, Teos

Yokos nattbok 2014

suomentanut Liisa Ryömä

148 sivua

Yoko on nelosluokkalainen tyttö, joka on saanut nimensä taiteilijaäidiltään, joka antoi lastensa nimet lempitaiteilijoidensa mukaan. Yokon paras kaveri on alakerrassa asuva Anna, joka on adoptoitu Kiinasta. Yokon perheeseen kuuluu sisarukset Salvador ja Frida, isä ja äiti, joka Yokon kauhuksi hakee kuvisopen paikkaa Yokon koulusta.

Yoko alkaa kirjoittaa päiväkirjaa, tai oikeastaan yökirjaa, koska kirjoittaa muistiinpanojaan iltaisin. Yokon elämässä tärkeitä asioita ovat koulu ja luokkakaverit, joista toiset ovat tosi kivoja, toiset vähemmän. Koulussa lähestyvät tanssiaiset, ja oikean tanssiparin saaminen on yksi ykkösasioita ja samalla kriisin paikkoja. Koulumatkoilla Yoko ja Anna alkavat kytätä ihmisiä, haaveissa heillä on löytää joku tavallisesta poikkeava, mahdollinen murhaaja. Kaikkea muutakin tapahtuu Yokon elämässä, kuten hänen ja Annan ystävyys on välillä parempaa ja välillä huonompaa, äidillä on taidenäyttelyn avajaiset – ja se tanssipari on tietenkin aivan kamala. Kaikki asiat pääsevät Yokon kirjan kansien väliin. Koska kirjassa seikkaillaan nelosten koulutunneilla, ja asiat ovat melkoisen arkipäiväisiä, kirja on luettavaa alakouluikäisille.

Ricken kanssa tanssiminen oli vielä kamalampaa kuin olin luullut. Aluksi me yritettiin opetella valssia. Malin huuteli “yks kaks kol” ja hyppi niin että maha pompahteli ja meidän piti tehdä perässä. Heti kun Ricke otti minua kädestä hän sanoi “Minä en kyllä suostu tanssimaan jääkaapin kanssa!” En voi mitään sille että kädet ovat melkein aina kylmät.

Sisko Latvus: Kaksi sateenkaarta

2014, WSOY

247 sivua

Yläkouluikäiselle taas sopivaa luettavaa on Sisko Latvuksen Kaksi sateenkaarta. Kirjassa seurataan 15-vuotiaan Innan elämää Neuvostoliitossa, joka on hajoamaisillaan. Tätä Inna ei tiedä, eikä välitä, vaikka asiasta alkaa olla vihjeitä ympärillä, sillä hän elää kuin kuka tahansa 15-vuotias: parhaan ystävän kanssa kuiskutellen ja rakkaudesta haaveillen. Inna käy koulua ja soittaa vapaa-ajallaan pianoa. Musiikkiopistossa hän tapaa Danielin, joka soittaa viulua – ja alkaa haaveilla tästä.

Kun Inna lähtee lomamatkalle isovanhempiensa luokse Viroon, Tallinnaan, alkaa tapahtua kummia: Virossa on kansa liikkeillä ja Inna kohtaa historian vapisevat kulissit. Inna pääsee palaamaan kotiinsa Pietariin ja jatkaa opintojaan ja ihastumistaan, kuten aiemminkin. Inna ei aavista, että hänen vanhempansa ovat päättäneet aivan toisenlaisesta tulevaisuudesta kuin Inna.

Inna kohtaa tulevaisuutensa lisäksi sukunsa menneisyyden: kirjassa mennään aina Stalinin-aikoihin saakka tarkastelemaan sitä, mitä kaikkea ihmisille on tapahtunut vuosikymmenien saatossa.

Hyvin se Stalinin hajasijoitus onnistui. Muurikaiset (perheen sukunimi) puhuvat kuka mitäkin, yksi venäjää, toinen suomea, kolmas viroa, neljäs latviaa, viides ruotsia. Ja näillä meidän on keskenämme selvittävä.

Inna ei ole kovinkaan innoissaan perheensä päätöksistä heidän uudesta elämästä, vaan elämä tuntuu stalinmaiselta pakkomuutolta, niinpä Inna alkaa kapinoida, kuten teini-ikäinen luonnollisesti tekee. Inna haluaa tulevaisuuden Danielin kanssa.

Kirja sopii paitsi nuorelle, joka joutuu sopeutumaan vanhempiensa suunnitelmiin elämästä myös vanhemmalle ihmiselle, joka kohtaa elämässään pakkomuutettuja nuoria: elämä ei ole helppoa.

Kirjassa on myös iso annos historiaa ja kirjan lopussa selitetään auki Neuvostoliittoon liittyviä asioita.

Anu Holopainen: Ihon alaiset

2015, Karisto

202 sivua

Ulkonäköpaineiselle yläkouluikäiselle kiinnostava kirja on Anu Holopaisen Ihon alaiset, jossa päähenkilöiden huolenaiheena on ulkonäkö, varsinkin, jos se on luonnollisessa asussaan. Kirjan maailmassa kauneusleikkaukset ja muokkaukset ovat arkipäivää, ja vain rahanpuute tai alaikäisyys pitää ihmiset pois leikkauspöydältä.

Kirjan päähenkilö, Jara on nuori mies, joka on vuoden verran vielä alaikäinen. Hän ei enää kestä ajatusta siitä, ettei voi tehdä mitään muokkauksia. Vaikka tarinan edetessä Jara kohtaa myös täysin luomuja, ei hän pysty näkemään itseään samanalaisena.

Muokkaamattomuus tai huonolaatuiset muokkaukset ovat vähävaraisuuden merkki, sillä hyvätasoisella klinikalla teetetyt muokkaukset ovat edelleen melko kalliita. Olen perheestä jossa rahaa ei tuhlattavaksi asti ole koskaan ollut - -

Rahaton tai alaikäinen tekee kaikkensa, jotta saisi muokkauksia itselleen. Kirjassa on päiväkirjamaisia merkintöjä, blogitekstejä ja nettikeskusteluja, joissa kaikissa aiheena on muokkaukset. Vaikka kirja on helppolukuista sen eri tekstilajien takia, tarinan edetessä lukija kauhistuu, mitä kaikkea kukin henkilö on valmis tekemään, jotta saisi haaveilemansa ulkonäön.

Tulevaisuudessa asia väistämättä muuttuu, kun yhä useampi ymmärtää että ihmisen perusolemukseen kuuluu kauneuden taju; vaikka edelleen kuulee naiivia puhetta “sisäisestä kauneudesta”, meidät on jo biologisesti ohjelmoitu arvioimaan toinen ihminen ensisijaisesti ulkonäön perusteella.

Paitsi ihmisten paineet omasta ulkonäöstä myös tv:n ohjelmat vaikuttavat pelottavankin tutuilta nykypäivään verrattuna. Ollaankohan kaukana siitä, että kauneusleikkaukset ovat jokaiselle arkipäivää?

Sara Blædel: Vain yksi elämä

Tanskalaiseen kirjallisuuteen tutustumiseni jatkui Sara Blædelin Vain yksi elämä (2014, Karisto) -teoksen kanssa. Suomeksi Blædelin kirjoja julkaisevan Kariston sivuilla kerrotaan, että Tanskan dekkarikuningattareksi tituleerattu kirjailija on maansa myydyin ja myös suosituin kirjailija. En yhtään ihmettele myyntilukuja tai suosiota, sillä itse tämän yhden luetun kirjan perusteella tykästyin kirjailijaan. 

Vain yksi elämä -teos kertoo maahanmuuttajatytön murhasta: 15-vuotias Samra löydetään kuolleena rantavedestä. Hänet on selvästi murhattu, koska ruumista pitää veden alla betonipaino. Kirjan miljöö on pieni kaupunki Holbæk, josta kirjan henkilöt ajelevat päivittäin Kööpenhaminaan. Paikkakunnasta kertoo Samran koulukaverin isä: 

Maahanmuuttajalapset pannaan kunnallisiin kouluihin, ja sen vuoksi jotkut tanskalaisperheet ovat paha kyllä päättäneet lähettää omat lapsensa yksityiskouluihin - - Ne lapset osaavat ehkä lukea ja kirjoittaa hyvinkin, mutta eivät tiedä, kuka on pääministeri, sillä he eivät katso Tanskan televisiota eivätkä lue lehtiä, ja tilanne vain pahenee, mitä vähemmän heillä on tanskalaisia koulukavereita, joilta he voisivat oppia. 

Samran murhaa asettuu paikallisen poliisin kanssa tutkimaan kööpenhaminalainen Louise Rick, joka saa työparikseen paikallisesta poliisista Kimin. Uusiin kuvioihin tottuminen sujuu hienosti, ja yhdessä muiden poliisien kanssa jutusta alkaa hitaasti mutta varmasti selvitä kaikenlaista. Louise huomaa, että Samran jordanialaistaustainen perhe on asettanut tyttärelle vaatimuksia, jotka ovat ristiriidassa tanskalaisen yhteiskunnan kanssa. Se, miten pahasti ja raa'asti vaatimukset on asetettu, selviää kirjan edetessä. Kunniamurha on kirjan keskeinen käsittelyssä oleva asia. 

Pidin kirjassa siitä, että tarinan kuluessa asioita käsiteltiin monipuolisesti. Louisen ystävätär Camilla on journalisti, joka on kirjassa henkilönä varmaan siksi, että hän voi vetää jutuissaan teemaa pidemmälle kuin poliisi-Louise. Camilla kirjoittaa, kuinka myös Tanskassa on hylätty tyttäriä, jotka ovat tehneet häpeällisiä tekoja, kuten tulleet raskaaksi ennen avioliittoa. Tämä tapahtui vuosikymmeniä sitten, mutta tapahtui kuitenkin. 

Pidin kirjassa myös siitä, että asiat eivät olleet yksinkertaisia. Yksinkertaista ei ollut syyllisen löytyminen, vaan selvittämisessä mentiin montaa eri linjaa pitkin. Yksinkertaista ei ollut lopulta myöskään se, miksi Samralle kävi niin kuin hänelle kävi. En kovin usein tykästy dekkareihin, mutta tällaisiin dekkareihin, joissa asiaa käsitellään monelta eri puolelta, pidän hyvänä teoksena: tarinassa ei niinkään yritetä saada selville, kuka tappoi, vaan miksi näin tapahtui. Blædelin kirjan ansio myös se, että syy ei ole mitenkään yksioikoinen. En myöskään tässä kirjoituksessa yritäkään tuoda esiin, mihin suuntaan tarina kulki, ettei muiden lukijoiden lukemisilo katoa. 

Maahanmuuttajien lisäksi kirjassa käydään vierailulla myös hyvätuloisten tanskalaisten kotona, sillä Samran koulukaveri Dicte ja hänen perheensä ovat tekemisissä poliisien kanssa. 

Pidin kirjassa myös siitä, että kirjan nimi Vain yksi elämä saa merkityksensä. Vain yksi elämä voidaan ymmärtää eri tavoin, riippuen siitä, kenelle elämä on vain yksi elämä. 

Luulen, että tulen tutustumaan Sara Blædelin teoksiin, aiemmin hän on julkaissut Nimimerkki prinsessa -teoksen, jossa netissä liikkuu raiskaaja, ja Blædelilta on tänä vuonna suomennettu uusi teos: Hyvästit vapaudelle, jossa pureudutaan ihmiskauppaan. 

Sara Blædel: Vain yksi elämä

2014, Karisto

Kun ét liv, 2007

suomentanut Virpi Vainikainen

360 sivua

Kirjasta on kirjoittanut pitkästi myös Ulla. 

Mila Teräs: Harmaat enkelit

Mila Teräs on meillä luettavana sekä lasten- että aikuistenkirjana: Telma seikkailee ekaluokkalaisen kirjoissa, naiset äidin kirjassa. 

Harmaat enkelit (2014, Karisto) lähti mukaani kirjaston uutuushyllystä ja kirjan kanssa kävi niin, että se tuli luettavakseni heti ja luettua alusta loppuun melkein samalta istumalta. Luen parhaillaan mieskirjaa, mikä ehkä vaikutti siihen, että minusta oli kertakaikkisen miellyttävää lukea kirja, jossa on naisia ja naisten elämää. 

Harmaat enkelit kertoo Teresasta, joka elää Turkissa miehensä ja tyttärensä kanssa. Teresa on tullut kotiin ja Suomeen, koska hänen isoäitinsä on sairaalassa. Teresa vie lapsensa (Selma) kotitaloonsa, jossa Selma ei aluksi viihdy, koska hänellä on ikävä Turkkiin. Lisäksi Selma on varma, että talossa kummittelee. Teresa löytää äitinsä reseptikirjan, josta alkaa tehdä ruokaa sekä Selmalle että isoäidilleen. Helvi-mummo elää enemmän omissa kuin todellisessa maailmassa ja Teresan tarjoama ruoka vie mummon sota-ajan tapahtumiin. 

Kirjan kieli on kaunista, ja se onnistuu viemään lukijansa heti ensisivuilta jollain tavalla mystiseen maailmaan, jossa jotain maagista voisi tapahtua:

Ruoka-ohjeita selaillessani tuntuu äkkiä siltä kuin joku olisi ojentanut minulle kätensä kaukaa vuosien takaa. 

Marja Suvilammi, lukee reseptivihkon kansilehdellä. 

Äiti. 

Kätken vihkon takaisin komeroon. Vedän seinäkellon käyntiin kuin sydämen, kiskon mökin unesta aikaan ja tapahtumiin. 

Kirjan vahvuus on sen kieli. Kielikuvista syntyy maailma, joka vei minut mukanaan. Kirjaa oli miellyttävä lukea ja pysähtyä maistelemaan:

Sanamme muuttuivat makeiksi kuin kypsät hedelmät. Söin niitä, elin niiden varassa - - 

Välillä teoksessa taas toistettiin turhankin paljon samoja kielikuvia, sanat tulivat kivinä vatsaan ja vyö kiristi rinnasta sen verran useaan otteeseen, että sanojen teho hiipui. Pääosin teksti oli kuitenkin tuoretta, eikä toisteisuutta ollut hirveän paljon. 

Kirjassa luodaan naisten välisyyttä ruoan ja leipomisen kautta. Välillä kirjassa ollaan Suomessa, välillä Turkissa. Maasta huolimatta naiset pitävät yhtä: 

Ruoan paloittelu, lusikan lento, suun avaus, nieleminen, näiden liikkeiden toistuvuus, tämä syöttämisen hiljainen, intiimi, luottamuksellinen tanssi, pas de deux, se sitoo naiset yhteen. 

Ruoka liittää sukupolvet ketjuun. Kukin on vuorollaan syöttäjä, ja muut avaavat suutaan, lapset ja vanhukset. 

- - 

Ja kun isoäiti avaa suunsa, minusta tuntuu siltä kuin vihdoin puhuisimme asioista, jotka ovat olleet aina olemassa mutta josta olemme tähän asti vaienneet. 

Minulle kirjan anti oli tämä naisten välinen ketju. Kirjassa oli paljon muutakin: ystävyyden, äitiyden, kuolemanjälkeisyyden teemoja ja sukupolviromaanille ominainen salaisuuksien verhon avautuminen sekä sota-aikaan palaaminen Helvin muistoissa. Näitä kaikkia en olisi tarvinnut kirjaan mukaan, olisin viihtynyt sen parissa hieman karsittunakin, mutta kirja oli kiinnostava ja hieman erilainen teos kotimaiseen kirjallisuuteen. Toivottavasti Teräs kirjoittaa jatkossa lisää myös aikuisille! 

Mila Teräs: Harmaat enkelit 

2014, Karisto 

219 sivua

Kirjan on lukenut myös mm. Ulla ja Katja.

Mila Teräksen haastattelu Terhi Rannelan blogissa. 

Sotamuistojen kautta tällä kirjalla jatkan ihminen sodassa -lukuhaastetta. 

Kirjoja suhteiden vaikeudesta ja vaikeista suhteista

Olen lukenut elokuussa ison kasan kirjoja, joissa tuntuu olevan sama aihepiiri: parisuhteen vaikeus ja vaikeiden ihmisten kanssa suhteessa eläminen tai suhteesta eroon pääsemisen vaikeus. Kaikissa näissä kirjoissa parisuhteessa menee joku asia pieleen, suhde nyrjähtää tavalla, mikä aiheuttaa kärsimystä toisessa. Kun mielenterveys järkkyy toisella, niin toinen kärsii. 

Daniel Glattauerin Takiainen (2013, Atena) jäi minulta viime vuonna lukematta, joten palasin kirjaan nyt, mikä oli hieno asia, sillä koukutuin kirjaan välittömästi. Kirjassa päähenkilö Judith törmää ruokakaupassa mieheen, joka etsii myöhemmin Judithin käsiinsä. Mies, Hannes, on miellyttävä ja osaa olla naiselle juuri sellainen kuin pitää. Hannes ihastuttaa myös Judithin ystävät ja perheen itseensä. Vain Judithin masennusta poteva veli pitää Hannesta "liian ystävällisenä". 

Judith, joka on elänyt pitkään sinkkuna ja on nyt melkein nelikymppinen, ei halua olla koko aikaa yhdessä, vaan kaipaa myös omaa aikaa. Tämä on Hannekselle vaikea asia sulattaa. Judith huomaa, että Hanneksessa on jotain outoa, ja Judith haluaa lopettaa koko suhteen. Mutta Hannes on hänessä kiinni kun takiainen - alkaa vainoaminen, joka saa kirjan loppua kohden yhä omituisempia sävyjä. 

Pidin kirjasta ja sen koukuttavasta kerronnasta. Loppu olisi voinut olla erilainen, olisin voinut lopettaa kirjan noin 50 sivua aiemmin. 

Muita kirjan lukeneita mm. Sanna ja Maija. 

Daniel Glattauer: Takiainen

2013, Atena

Ewig Dein 2013

suomentanut Raija Nylander

268 sivua

Niina Hakalahdelta olen lukenut aiemmin Aavasaksan (2010, Tammi) tänä kesänä ja Uimataidon (2008, Tammi) hieman aiemmin. Sydänystävä (2014, Karisto) kuului ehdottomasti niihin syksyn kirjoihin, jotka halusin lukea. 

Sydänystävä kertoo Kaisasta ja Minnasta, jotka ovat myöskin nelikymppisiksi ehtineitä naisia, jotka elävät omissa perheissään onnellista elämää. Molempien perheisiin kuuluu rakastava mies ja teini-ikäinen poika ja naiset ovat molemmat äidinkielenopettajia. He ovat eläneet elämänsä tehden samoja päätöksiä ja elämät ovat hyvinkin samanlaiset. Niinpä ei ole ihme, että he lähtevät yhteisellä hiihtolomalle laskettelukeskukseen. 

Hiihtoloman tapahtumat nyrjäyttävät naisten ystävyyden omituiseen asentoon, josta ei ole paluuta normaaliuteen. Keskusteluihin ja aikuisten suhteisiin alkaa lomalla tulla säröjä - sanoja, joita kuuluisi sanoa, mutta joita ei sanota. Etukäteen suunniteltu elämä alkaa mennä vikaraiteille. Minna tuntee, että hänen perheeseensä tulee mukaan sellaisia asioita, jotka eivät oikeastaan mahdu siihen elämään, jota hän on tottunut elämään ja aikonut elää loppuun asti. Miksi Minnasta tuntuu, että juuri hänen ja hänen perheensä elämä menee huonosti ja Kaisan perheessä kaikki onnistuu?

Kaisan kasvoilla oli harras eläytymisilme, joka ärsytti minua. Olisipa Eetulla tullut edes yksi virhe gaalasoitossa tai olisipa hän unohtanut jalkaansa vaaleanpunaiset reinot tai olisipa hän vastannut vaikka emmätiä tai että aikoi julkkikseksi. 

Minna alkaa tuntea itsensä hulluksi aivan samoin kuin Glattauerin kirjan Judith, kun hänen elämänsä ympärillä ahdas verkko kiristyy. 

Suosittelen kirjaa sellaiselle, joka haluaa nähdä täydellisen keskiluokkaisen perheen kulissin taakse. 

Kirjan on lukenut ainakin Annika, jonka tekstistä löytyy muita kirjan lukeneita. 

Niina Hakalahti: Sydänystävä

2014, Karisto 

224 sivua

Riitta Jalonen ihastutti minua teoksellaan Kuka sinut omistaa (2013, Tammi) noin vuosi sitten, ja Jalosen kirjoja olen halunnut lukea enemmän. Yö on oranssi häkki (2000, Tammi) lähti syksyyn sopivan värisen kantensa takia mukaan kirjastosta. Tässäkin kirjassa on kyseessä omituinen rakkaus.

Anni ja Henri ovat vanhoja luokkakavereita, jotka kohtaavat, kun valokuvaajana työskentelevä Henri päättää ottaa yhteyttä vanhoihin luokkakavereihin: hän haluaa valokuvata heidät. Anni suostuu valokuvaan ja myös Henrin vuoteeseen, sillä hän elää keski-ikäisen tylsää elämää miehensä kanssa, jolta ei saa tarpeeksi kosketusta. Tapaamiset vievät Annin ja Henrin myös kouluaikaisiin muistoihin, jolloin lukija huomaa, että joku outo vetovoima veti heitä puoleensa jo lapsena. 

Anni ja Henri ovat oudossa suhteessaan ja kirjan motto tuntuukin olevan sen ihmettely, miten ihmiset maailmassa kulkevat toistensa ohi, välillä pysähtyen ja sitten taas jatkaen matkaansa: 

Henri ei lopu minuun, ei pääty minuun. Ihmiset jatkavat matkaansa pysähtyvät välillä toistensa luo, vaihtavat toistensa kuvia ja pyytävät: ota minut syliisi, ja päästä minut pois. Mutta kuka valitsee omat ihmisensä? Tuntuu että ne tuodaan eteen: näe tai ole näkemättä, valitse menetkö ohi vai jäätkö katsomaan. 

Minun elämäni palaa aina minulle itselleni niin kuin Henrin elämä palaa hänelle itselleen. Aivan kaikki mitä me teemme ja ajattelemme, palaa takaisin meille itsellemme. 

Riitta Jalonen: Yö on oranssi häkki 

2000, Tammi

112 sivua

Lopuksi tämän syksyn uutuuskirja, jossa käsiteltiin myös parisuhteen vaikeutta.

Juha Ruusuvuori on minulle aiemmin jäänyt tuntemattomaksi kirjailijaksi, vaikka mies onkin kirjoittanut aika paljon kaikenlaista. Koston enkeli (2014, WSOY) kiinnosti minua ennakkotietojen perusteella: kirjassa akateeminen pariskunta elää hyvää elämää, kunnes nainen alkaa epäillä miehensä uskollisuutta. Mialla ja Harrylla on hyvä elämä: molemmilla urat, lapsi lähtenyt kotoa pois, he harrastavat yhdessä ja heidän seksielämänsä on hyvä. Miten tällaiseen elämään voi tunkeutua jotain, joka uhkaa pariskunnan elämää yhdessä, ihmettelee Mia. 

Minkä muka alkaisin vakoilla omaa miestäni. Minä, joka en ollut koskaan tuntenut oikeaa mustasukkaisuutta, siksi kun ei ollut koskaan ollut aihetta. Tekisinkö nyt pellen itsestäni? --
Minua alkoi hävettää. Alkaisinko limaisesti seurata omaa miestäni, joka ei ollut koskaan antanut aihetta epäilyksiin. 

Kestääkö Mia mustasukkaisuuden tunteet, jotka heräsivät, kun ystävätär hienovaraisesti vihjaisi Mian miehestä ja toisesta naisesta?

Yliopistomaailmassa kun liikutaan, kirjassa kuljetaan myös tutkimuksen maailmassa: miten salamurhaajat ja muslimiterroristit liittyvät toisiinsa? Onko Eugen Schaumanissa jotain samaa kuin itsemurhapommittajissa? Tutkimus ja toisen ihmisen tappaminen kulkevat kirjassa pettämisepäilyjen kanssa ja tuovat jännitystä kirjan tarinaan. 

Vanha ja kulunut aihe oli tässä kirjassa ehkä juuri tämän yliopiston ja tutkimuksen takia kiinnostavasti koottu kansien väliin. Koukutuin tähänkin teokseen. 

Juha Ruusuvuori: Koston enkeli
2014, WSOY
180 sivua
arvostelukappale

*************************************Mikko Kalajoki ja Kolme tärkeintä asiaa -kirja tulossa piakkoin omaan postauksenaan!