MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

maanantai 31. tammikuuta 2011

Kiran Desai: Hulabaloo hedelmätarhassa

Tarkoituksenani oli lukea Kiran Desain Menetyksen perintö, mutta väliin ehdin lukea samalta kirjailijalta Hulabaloo hedelmätarhassa (Otava 1999). Nimensä mukaisesti kirja on melkoinen hulabaloo.

Kirjan päähenkilö, Sampath Chawla, joka vanhempiensa, erityisesti isänsä, painostuksesta huolimatta, ei ole menestynyt elämässään. Isä on saanut pojalle työpaikan postissa, jossa työt eivät oikein kellään tunnu edistyvän: aika menee postikorttien ja kirjeiden (kun ne on ensin höyrystetty auki) lukemiseen. Sampath haluaa karata tylsää elämäänsä ja lähtee kotoaan ja työstään pois: hän muuttaa puuhun asumaan.

Jo Sampathin äiti (Kulfi) on tunnettu lievästä hulluudestaan ja päässyt naimisiin miehensä kanssa pelkästään suurten myötäjäistensä turvin. Sampathin hulluus koituu kuitenkin (tavallaan) kaikkien hyväksi: Sampath alkaa puhua viisauksia ihmsille, ihmiset parveilevat puun ympärillä kuullakseen elämänviisauksia, jotka osuvat yllättävän lähelle ihmisiä (Sampath muistaa, mitä on lukenut kirjeistä ja korteista), ja Sampathin vanhemmat alkavat myydä syötävää ja juotavaa ihmisille puun lähellä. Kaikki sujuu hyvin siihen asti, kunnes puun lähistön valtaavat apinat, jotka haluavat juopotella. Samaan aikaan, kun apinat alkavat ahdistella ihmisiä, huomaa Sampath, että hänen suunnitelmansa karata kotikaupungista ei ole tuottanut tulosta: kun hän on yrittänyt lähteä pakoon ihmisiä, ihmset ovatkin seuranneet häntä. Suhtautuminen apinoihin jakaa ihmiset kahteen leiriin ja ihmiset alkavat vihanpidon toisiaan vastaan.

Apinakysynys jakoi kahtia joka ainoan työpaikan ja perheen. Kaikki liiketoimta oli käytännöllisesti katsoen pysähtynyt, kun asiakkaat ja kauppiaat kieltäytyivät myymästä ja ostamasta toinen toisiltaan. "Senkin aasi, luuletko että minä sinulta ostan?" "En minä sinulle myisikään, mokoma porsas!" Poliisipäällikön päivät kuluivat hänen ryntäillessään paikasta toiseen pamppu kädessä ja yrittäessään lopettaa hirvittävät kahakat, joita kaupungissa käytiin.

Yhden ihmisen pyrkimys lähteä pois järjestäytyneen yhteiskunnan määräyksistä on saanut aikaiseksi varsinaisen hulabaloon. Ehkä maailman eri konfliktit voisi nähdä aika samalla tavalla kuin apinakysymyksen älyttömyyden.

Desain 300-sivuinen kirja on nopealukuinen ja mukaansatempaava ilkikurinen ilottelu, jonka kieli on sujuvaa, lennokasta ja kuvailevaa. Mieleen tulee eteläamerikkalaiset kirjailijat ja heidän kirjansa, joiden sivuilla voi tapahtua melkein mitä tahansa. Parasta kirjassa on Desain kieli, joka saa ympäristön hajut, maut ja äänet luikertelemaan lukijan sisälle. Kirjan alun helle saa tammikuun pakkaset unohtumaan:

Sinä kesänä taivaisiin kohosi kuumeinen, pyörryttävä syke; sinä kesänä jopa säännöt ja määräykset, jotka yleensä kestivät suoraselkäisinä ja määrätietoisina, muuttuivat veltoiksi ja voimattomiksi kuin iltapäiväauringon nuuduttamat kasvit. Helle pehmitti ja sotki tiet tahmeiksi pikilätäköiksi ja sulatti vahan prikaatikenraalin viiksistä, niin että ne lerppuivat suorina rumentaen hänen muuten raikasta ja huoliteltua olemustaan. Se poltti Malhottan tyttären ihon aivan liian tummaksi säädyllistä naimakauppaa ajatellen ja sai vesijohtoveden - jos sitä yleensä tuli - roiskumaan hanoista kiehuvan kuumana. Mehiläiset pörräsivät humaltuneina kukkien alkoholipitoiseksi käyneestä medestä jne...

Kenelle? Piristysruiskeeksi ahdistavien ja arkirealististen teosten väliin. Helppo ahmaista, miellyttävä pureskella ja ajatuksia nieltäväksi.

Pidin ja tykkäsin, viihdyin ja nauraa hihittelin.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Seitsemän asiaa vain minusta

Valkoinen kirahvi haastoi minut kertomaan itsestäni
ne seitsemän asiaa, niin ajattelin kertoa hieman itsestänikin, enkä vain suhteestani kirjoihin (vrt. aiempi postaus). Olen aika paljon kertonut toisessa blogissani, mutta koska siellä eivät ehkä lukijani käy tätä lukiessaan, niin infoa täälläkin. 
Sitä paitsi itsestä on niin kiva kirjoittaa =O  

1. Pelkään korkeita paikkoja. 
En pysty kävelemään esim. Helsingin tuomiokirkon portaita alas, kierrän aina jonkun tekosyyn varjolla sieltä yliopistorakennuksen vierestä. Ateenassa meinasin jäädä Likavitos-mäelle, koska minua kammotti se alastulo. 
Kun olimme matkalla Nepalissa, suljin silmäni ja vaikka en kovin
usein sitä tee, niin rukoilin, että selviämme ehjin nahoin alas rinteiltä. 
Ehkä rukoukseni kuultiin, sillä kun ajoimme pahinta puolta eli tien ulkoreunan kaistaa takaisin Katmanduun, kaupungissa oli mielenosoituksia, joiden takia tie vuorille oli suljettu ja meitä vastaan ei tullut yhtään autoa.
Voitteko uskoa?
Pelkäsin nimittäin eniten sitä, että joku hurjapää rekka- tai bussikuski sinkoaa meidän mukanaan alas jokeen, kun hurauttaa liika kovaa mutkiin. 

  



2. Pelkään myös pimeää. Luin herkässä iässä liian monta Stephen Kingiä ja Dean R. Koontzia. En myöskään kestä yhtään henkimaailman tarinoita.
Mies intoutui kertomaan Nepalin vuorilla, miten siellä pahat henget tekevät tekosiaan ja minkälaisia o u t o j a juttuja tapahtui, kun hän oli sukuloimassa jossain takapajulakylässä.

3. Teen aina sitä, mistä lausun ennakoivat sanat: 
minä en koskaan tee tuota. Tämä lause on ohjannut elämääni aina, olen mm. vannonut, että
minä en koskaan
muuta Turkuun (muutin vuonna -96)
muuta Helsinkiin (muutin vuonna 2004)
muuta ulkomaille asumaan (vuonna 2003)
mene takaisin itärajan yli (neljä kertaa seuraavina vuosina)
opiskele opettajaksi
tee töitä siivoojana, kaupan kassalla enkä ainakaan opettajana,
halua miehekseni ketään, joka on kauempaa kuin naapuritalosta, koska en ymmärrä edes naapurin poikaa,
tee lapsia tai ainakaan pese kenenkään kakkoja.

Nykyisin on jäljellä vain kaksi asiaa, joita en koskaan tee: 
osta omaa taloa ja muuta Espooseen. 






4. Vaikka pelkään korkeita paikkoja, rakastuin vuoriin heti kun näin ne ensimmäisen kerran lentokoneessa, joka tuntui laskeutuvan vuorten päälle.
En ole koskaan osannut pukea sanoiksi sitä tunnetta, minkä vuoret ovat aikaansaaneet sisälläni.
Tunnen sen aina, kun näen tämän maiseman.
Jostain syystä kuvittelin aina, että vuoret ovat kivikkoisia ja karuja, joten olin ihan ällikällä lyöty siitä, että ne olivatkin niin vehreät.
Mainittakoon vielä, että en ollut mikään haka mantsassa.
Saattoi olla myöskin mahdollista, että kirjoittelin muutamia tunteja kirjelappusia kaverini kanssa niinä kohtalokkaina hetkinä, kun maailman ilmastosta ja eri vyöhykkeistä kerrottiin.

5. Vaikka elän aika ajoin paniikkisia aikoja ja mietin, että mahdanko tämänkin työpätkäni jälkeen saada mahdollisesti töitä ja pystynkö jatkossakin rahoittamaan elämääni, en osaa aina ajatella kaikkia niitä kauhuskenaarioita, joita oikesti voisi tapahtua elämässä. 
Hyvä niin, uskallan elää.   





6. Vaikka olen päässyt eroon elämäni aikana monesta riippuuvuudesta, en pysty luopumaan kahvista. Aamukahvi ulkoilmassa on paras avaus aamulle. 
Talven aikana moni aamu lähtee käyntiin väärällä jalalla, koska aamukahvia joutuu lipittämään pilkkopimeässä aivan liian aikaisin. 
Olisin valmis venyttämään työpäivääni iltapäivästä, jos sen voisi aloittaa ysin tai kympin aikaan. 
Valoisan aikaan aamun alulla ei ole niin väliä, sillä kärsin joka kevät unettomuudesta (hyvällä tavalla) - herään viideltä ja olen täynnä energiaa. 
Myönnän, että minua huolestuttaa elämäni kuluminen puoleksi hukkaan näissä pohjoisen pimeyksissä. 
(ps. yläkuvassa perheeseeni kuulumaton miespuolinen henkilö)

7. Olen aina ollut enemmän viehättynyt idästä kuin lännestä. Pätee niin Suomeen kuin koko maailmaan. Idässä ehkä ei ole rahallisesti rikkaampaa, mutta jotenkin se kaikki muu vetää puoleensa.
Sitä kaikkea muuta en osaa kuvailla: en etsi mitään itämaista viisautta, enkä välttämättä edes hirveästi ihannoi kaikkea idässä olevaa. Lähinnä pidän asioiden tarkkailusta ja havainnoimisesta. Ymmärtämään en edes yritä.     
   



En muuten tiedä, miten paljon tällaiset minä-jutut kiinnostavat - pitäisikö keskittyä vain kirjoittamaan kirjoista, vai onko pieni egoilu hyväksi blogin kannalta?

***

Nämä kuvat ovat meidän Nepalin-matkalta, kaivoin niitä esiin, kun yritän antaa vinkkejä kollegalle, joka lähtee pian tuohon hulluun maahan. 
Ja viime viikkona meillä jyllänneen vatsataudin aikana tuli matkan jäkeinen aika muistiin kovasti. 
Saimme matkalta kambylo-bakteerin, jonka kanssa taistelimme pari-kolme viikkoa, vuodenaika oli silloin sama.  









Seitsemän asiaa minusta ja kirjoista

Sain toisen blogin puolelta haasteen kertoa seitsemän asiaa itsestäni ja nyt, kun lukeminen hieman takkuaa - muutama kirja kesken, mutta olen liian täpinöissä työpaikan vaihdosta, niin en pysty keskittymään niihin - niin postaan tänne kirjapuolellekin seitsemän asiaa itsestäni, liittyen kirjoihin. 



****

1. Kirjasto ja minä on epäsopiva yhdistelmä. Maksan kuukausimaksua kirjastoon, sillä en kerta kaikkiaan muista uusia kaikkia kirjoja. Eräpäivien vahtaaminen käy puolipäivätyöstä ja koska varaan töihin liittyviä kirjoja koko ajan, minun pitää aina tehdä karsintaa kotona kirjaston kirjoista. Lainoja mulla on aina melkein se 39 tai 40, joten ihan siksi. 

2. Edellisen asian takia kaikkein mieluiten ostan kirjoja. Varsinkin viime aikoina, kun olen 'kunnon töissä'. On helpottavaa, kun voin siirtää lukemista tuonnemmaksi, jos ihan just nyt ei ole tämän tai tuon kirjan aika. 

3. Umberto Econ Ruusun nimi on siirtynyt lukulistallani eniten. Olen ostanut kirjan vuonna 1996 (tai aiemmin), mutta ei ole vielä tullut lukufiilistä sitä kirjaa kohtaan. 


4. Mulla on aina kesken pari-kolme kirjaa. Tällä hetkellä kesken ovat mm. Kiran Desain Menetyksen perintö ja saman Hulabaloo hedelmätarhassa, Ally O'Brienin Agentti ja Piiat, joka piti palauttaa kirjastoon (tai en jaksanut enää uusia sitä pikalainana). Luen fiiliksen mukaan, ja joskus joku kirja vain jämähtää paikalleen. 

5. Mulla on aina laukussa mukana yksi kirja. Myös työmatkoilla, vaikka nykyinen työmatkani on noin 5-10 minuuttia bussilla. Olen kaksi kertaa ajanut työn ohi, kun olen lukenut kirjaa, viimeksi niin kävi Räihän Mount Everest -kirjan kanssa. Luen joskus myös bussipysäkillä, ja ihailen venäläistä tapaa lukea metron liukuportaissa (en tosin tiedä, vieläkö siellä tehdään niin, en ole käynyt Venäjällä vähään aikaan).


6. Pikku paheeni kirjojen suhteen ovat sinkkukirjat (chick lit). Opiskeluaikoinani jouduin selittelemään, mitä kiinnostavaa viihteessä on. Onneksi enää ei tarvitse selitellä, vaan voi vain nauttia. Jäin viihdekoukkuun, kun tutustuin Hilja Valtosen kirjoihin joskus yläasteen alussa. Toiset alkoivat seukata, minä luin valtosia... 

7. Halua(isi)n kirjoittaa kirjan. Ei oikeastaan haittaisi, että a) sitä ei kukaan haluaisi julkaista tai b) kukaan ei koskaan sitä lukisi. Minusta olisi kivaa vain näyttää itselleni, että pystyisin tekemään sen. Uskoa itseeni on aina syönyt se, että pari ystävääni on jo kirjoittanut ja julkaissut tekstiä.     

maanantai 24. tammikuuta 2011

God is my dj

Lumiomena uskaltautui utelemaan musiikkimakuamme. En ole pohtinut, onko musiikkimaussani jotain tiettyä linjausta, kuuntelen sitä musiikkia, joka kuulostaa taivaalliselta. 

Koska en enää keski-ikää lähestyvänä juurikaan tiedä mitään nykymaailmasta, elän tietenkin menneisyydessä, mitä tulee musiikkiin. Se mikä on kolahtanut, ei lähde pois, vaikka kuulostaakin jo vähintään vanhalta ja kuluneelta - paitsi minun korvissani. Lähtökohtana on tämä jumalaan viittaava renkutus. Välillä olen jäänyt ihmettelemään maailmaa, tutustunut ihmisiin ja ihmetellyt:  matkustanut niin kuin Passenger, hauskan videon kera, ja miettinyt ihmisten motiiveja tämän avulla. (Hitsit, mä olen ihan kasari =O)

Nykyisin, keski-ikäistyneenä tai sen kynnyksellä, en jaksa enää musiikista hehkuttaa, saatan innostua U2:n konsertissa - yleensä kuitenkin kuuntelen sitä, mitä radio syöltää korviini autossa, esim. Travie McCoy jäi viime kesältä mieleen.

Menneisyyden ja radion lisäksi on vielä kolmaskin puoli ja se on bollywood. Jotkut elokuvat olen katsellut niin monta kertaa ja kastellut niin monet nenäliinat, että jotkut biisit vieräyttävät kyyneleen silmäkulmasta heti ensimmäisellä henkäyksellä, kuten Humko Humise Churalo tai Suraj Hua Madham. Molemmat Shah Rukh Khanin leffoista. Ja ihan vain palatakseni alun ja otsikon jumalaan, otetaan mukaan myös Tujh Mein Rab Diktha Hai, joka linkissä englannin tekstityksineen, niin yhteys on ymmärrettävissä.


Katriina Ranne: Minä, siskoni

Tänä vuonna minun piti lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta, sillä tuntuu, että olen monet vuodet kahlannut kotimaista kirjallisuutta. Mutta kirjaston pikalainat ovat osasto, joka on pakko kiertää aina, kun on kirjaston lähellä. Ja lähellä tuntuu olevan aina kirjasto, asun siinä mielessä kivassa paikassa, että kirjastoja todellakin on sekä työpaikan vieressä että oman kodin lähellä ja myös siinä kodin ja työn välimaastossa. Pikalainat kutsuvat, ja tällä kertaa kutsuhuutonsa esitti Katriina Ranne ja teos Minä, sisareni (Nemo 2010). Takakansiteksti ei vielä vakuuttanut, mutta kun käänsin sisäkannen esiin, ja siellä kerrottiin kirjailijan tutkivan swahilinkielistä kirjallisuutta Lontoon yliopistossa, kiinnostuin. Outoa, ajattelin. Kiinnostavaa, mietin. Ja kirja lähti mukaan.

Kirjassa kerronta on jaettu neljän sisaren kesken: Tuuli, Sade, Meri ja Usva ovat noormarkkulaiset sisarukset vanhimmasta nuorimpaan. Heillä on mukavan ja idyllisen kuuloinen lapsuus latokartanossa, paikassa, joka ei ole kovin kummoinen olemukseltaan, mutta jossa elämä on kuin kartanossa. Muita lapsuuden paikkoja ovat mummula ja joki. Lapsuus on paikka, jossa sisarukset ovat kuin yhtä ja mihin elämä heidät kuljettaakin, he haluaisivat aina palata samaan paikkaan: sisarustensa luokse, jolloin jokainen voi kertoa sen, mitä tarvitsee ja olla omiensa kanssa. 

Kirjassa kuvataankin sisarusten elämää lapsuudesta nuoruuteen ja aikuisuuteen. Sinällään kirjassa ei tapahdu juurikaan mitään ihmeellistä, joka veisi juonen huippuunsa. Kirjassa sisarukset elävät kuka missäkin, etsivät elämänsä suuntaa, joka on opiskelupaikka ja mies (tai nainen) elämänkumppanina.

Syntymästä kuolemaan kestävässä maalauksessa jokainen veto on lopullinen. Ei kannata roiskia tai sutia miten sattuu, koska jokaisen siveltimen vedon kanssa on pyatyttävä elämään loppuelämä.  

Se, millaisia sisarukset ovat luonteeltaan, tulee ilmi lapsuudenkuvauksissa. Elämä kuvataan jotenkin niin idylliseksi ja tytöt tunnollisiksi, että lukeminen alkoi jo vähän ahdistaa. Onneksi jokaisen elämään saadaan säröjä: Tuuli ei ole varma, rakastaako Jaakkoa vai Marjaa; Usvan Mies osoittautuu häntä melkein kaksi kertaa vanhemmaksi mieheksi ja heidän sänkypuuhansa ainakin hieman oudoiksi; Meri taas menestyy opinnoissaan Lontoossa ja Sade haluaa viisastua yliopistossa ja etsiä rakkautta Brasiliassa. Sisarukset matkustavat pitkin maailmaa, ja matkoja onkin kiinnostava seurata. Elämänkulku on sujuvasti kirjoitettu, mutta siinä ei ole mitään koukkuja, joihin tarttua ja takertua. Kiinnostavinta kirjassa on Tuulin matkustelu Tansaniaan ja hänen tutustuminen tähän erilaiseen maahan.

Parasta on kirjoittajan sujuva kielenkäyttö, joka välillä jää kiemurtelemaan kielen saloihin. Tykkään, mutta kaipaisin myös lisää tällaista koko kirjaan:  

Myötämöisin? Myötäjäiset, myötä- ja vastoinkäymiset möisin? Myötäile, etten mä itkisi öisin?

Kirjaa lainatessa ajattelin, että kirjailijaan olisi vaikuttanut afrikkalainen kirjallisuus, ja että kirjassa voisi olla jotenkin näkyvissä afrikkalaisuus. Varmaan olikin, mutta sitä olisi voinut olla vielä enemmän. Tuulin elämää Sansibarissa kuvaillaan hauskasti, kun Tuuli paikallisten miesten varalla keksii poikaystävän Pasin, ja alkaa itse uskoa hänen olemassaoloonsa. Tällaisia kohtia olisin kaivannut kirjaan lisää. Välillä nimittäin teksti oli tappavan tylsää ja sitten välillä esiin nousi hauskoja paloja. Siksi tekstistä jäi hieman epätasainen kuva.

Kun sisarukset kasvavat ja elävät elämäänsä eteenpäin opiskeluissaan, matkoillaan ja miessuhteissaan, he ajautuvat erilleen toisistaan. Vielä joulun aikoihin he palaavat kaikki yhteen, nukkumaan siskonpetiin, kaikki yhteen. Kunnes viimein tulee sekin joulu, että siskot eivät pääse perille jouluksi.

Mutta tarinoiden suhteen on oltava nöyrä. Jos tarinan antaa painua kertomattomaksi, tulee siitä liian painava. Edes yhdelle jaettu tarina lakkaa olemasta taakka samalla hetkellä kuin sanat kaikuvat ilmassa. Ei ole sellaista salaisuutta, jota sisko ei kestäisi kantaa toisesta kahvasta.

Kaunis kirja, joka eteni sujuvasti. Paikoin hienoa kieltä, joka kuitenkaan ei kantanut koko kirjan ajan. Harmi, sillä kirjassa oli mahtavia kohtia, joihin oli nautinnollista pysähtyä. Myöskin juonta olisi voinut kehittää niin, että kirjassa olisi ollut joku punainen lanka. Ainakaan minä en kokenut mitään oivaltavaa elämystä kirjasta. Kirjahan siis oli kirja sisaruudesta, mutta hieman kaipasin jotain muutakin teemaa. Joki ja kaipuu veteen oli myös yksi kantava asia, mutta sekin jäi hieman keskitiehen. Pientä pintasilausta vaille valmis kirja.   

perjantai 21. tammikuuta 2011

Carina Räihä: Huipulta huipulle - elämäntapamuutos ja Everest

Kuulin Carina Räihästä joskus syksyllä ensimmäisen kerran ja kun kirjastossa uutuushyllyllä odotteli Räihän kirja Everestin valloituksesta, otin sen mukaan.
150-sivuinen kirja piti alkuvaiheessa sen verran otteessaan, että ajelin työpaikan bussipysäkin ohi. Kun pankkimaailmassa 20 vuotta menestyksellä uraansa tehnyt nainen ehdottaa esimiehelleen, että firmasta säästösyistä erotettava henkilö voisi olla hän, on tarinan pakko olla kiinnostava. Mikä saa talousmaailman menestyjän kääntämään kelkkansa? Räihän elämänmuutoksen ohella on yhtä mielenkiintoista lukea, miten Everestin valloitus oikein tapahtuu. Kirjassa olevat kuvat kertovat karua kieltä vuoren vaaroista. Kuvia voi käydä ihastelemassa myös täällä. Samoin lukemassa tarinaa vuoren valloituksesta. 

Huipulta huipulle -teoksen nimi jo kertoo, mistä on kyse: urallaan menestynyt henkilö vaihtaa alaansa ja menestyy toisella saralla. Kirjasta huokuu se, miten kympin oppilaasta on tullut suorittaja, joka janoaa yhä vaativampia tehtäviä sekä työssä että vapaa-ajalla. Kirjassa Mount Everestin valloitukseen lähtemistä hehkutetaan elämäntapamuutoksena: työelämästä heittäydytään vapaaseen elämään, jossa tehdään sitä, mitä elämässään haluaa tehdä. Kun lukee Räihän valmentautumista Everestin koettelemukseen, minulle ei missään vaiheessa tullut oloa, että meno olisi sen rennompaa kuin työelämässä. Kirjassa kerrotaan, että aiempi elämä oli väkisin elämistä, suorittamista ja Everestin valloitus taas sen, mitä oikeasti haluaa tehdä, tekemistä (ja suorittamista). Myös Everestin valloittaminen käy kisasta, sillä saman aikaan vuorella on toinen suomalaisnainen ja molempien naisten päämääränä on olla ensimmäinen suomalainen nainen Everestin huipulla. Elämäntapaoppaana kirja saa minut miettimään, että pitäisikö elämä olla suorittamista, uusien tavoitteiden latomista eteensä koko ajan. Mutta toisaalta kirjassa myös vakuutetaan, että elämä pitäisi tehdä juuri sellaiseksi, että itse nauttii siitä. Jos suorittaminen ja uusien tavoitteiden saavuttaminen tuottaa ihmiselle elämän sisältöä, niin kuka minä olen tuomitsemaan. Räihän 20 vuotta bisnesmaailmassa varmasti antavat myös aivan erilaisen pohjan ponnistaa tavoitteisiin, joihin vaaditaan rahaa - Everestin valloituksen hinnaksi kirjassa väläytellään 100 000 dollaria. En tiedä, miten helppoa sponsoreiden löytäminen reissulle on, jotenkin tuntuu, että liikeneuvotteluissa työkseen juossut taitaisi sen paremmin kuin joku tavis-humanisti.

Hyviäkin pointteja elämän oppaaksi kirjasta löytyy, niin kuin se, että itseään pitää oppia kuuntelemaan ja miettimään, mikä on itselleen se oikea suunta. Elämässä pitäisi pysähtyä ja alkaa nauttia niistä asioista, jotka tekevät elämästä hyvän. Asioiden ei tarvitse olla maailman korkeimman vuoren huiputtaminen (mahtava verbi kirjan sivuilla!), vaan joku pienempikin asia. Tämä seikka ei vain oikein välity sillä, että kirjan lähtökohtana on Mount Everestille pääsy. 

Mount Everestin huiputtaminen tuntuu kirjan myötä aivan käsittämättömältä asialta. Koko kirjan ajan mietin vain sitä, että mikä saa ihmisen lähtemään matkalle, josta ei voi olla varma palaavansa. Kirjan myötä tämäkin asia selkiytyy. Kirjassa onkin parasta se, että joku toinen kuin minä on halunnut käydä Everestin huipulla ja kertoo matkastaan minulle. Kuilu minun ja Everestin valloittajan välillä on niin suuri, että juuri ja juuri ymmärrän valloittajan maailmankuvaa. Itselleni Mount Everestin huiputtamiseksi riittää Katmandun kaduilla käveleminen, ja jos oikein hurjaksi ryhdyn, voisin piipahtaa Luklan lentokentällä (joka on ensietappi kohti Everestiä) tai lähteä toiseen suuntaan Annapurnan maastoihin.

Kirjan sanoma ei oikein välity itselleni, koska se tuntuu jotenkin siltä, että ihmisen tulisi luoda tavoitteita, joihin pyrkiä tekemällä kovasti töitä. Ja sen jälkeen luoda aina uusia ja uusia tavoitteita. Osittain olen aivan samaa mieltä, että jokaisen pitäisi pysähtyä miettimään, mitkä asiat tekevät elämästä elämisen arvoisen ja pyrkiä niihin päämääriin. Mutta toisaalta, elämästä nauttiminen juuri tässä ja nyt, ei oikein välity kirjan sivuilta. Olisinkin kaivannut kirjaan jotain syvempää elämänviisautta, suorittamisen sijaan tartu hetkeen -viisautta, jota siihen olisi saanut niin, että siinä olisi kuvattu vuorten mahtavuutta, näkymiä, vaikutusta - tunteita ja elämystä. Kirjoituksesta puuttui suuresti kuvailevuus - siksi palasin kirjan kuviin useasti lukemisen aikana. Vuoria, jotka monta kilometriä matalampanakin tekivät itseeni suuren vaikutuksen, ei kyetä kuvaamaan kirjassa. Tiedän, se on vaikeaa, mutta onnistuminen asiassa tekisi kirjasta suuren.

Ehkä tässä kirjoituksessa tuli kiinnitettyä huomiota liiaksi kirjan huonoon puoliin, koska minua häiritsi tosi paljon kirjasta huokuva hirveä suorittaminen koko teoksen ajan. Luin kuitenkin innolla kirjaa ja olihan se jännittävä kertomus, oikea seikkailutarina. Kirjassa ei ollut unohdettu myöskään sherpoja, joista kokenein oli huiputtanut Everestin parikymmentä kertaa. Melkein tekisi mieli lähteä kirjoittamaan kirjaa sherpoista, vai jokohan sellainen on tehty...

Lainasin kirjan oikeastaan juuri sen takia, että omassa elämässä tapahtui pieni tapahtuma, joka sai minut miettimään asioita, joita oikeasti haluan tehdä elämässäni. Olin utelias lukemaan, miten elämänmuutoskirjassa käsitellään asiaa. Joidenkin asioiden näkeminen vaatii pysähtymisen. Miten se sitten tuleekaan ihmisen elämään, on mysteeri. Vai liittyykö se ikäkriiseihin? Tuntuu myös, että samat asiat kuin kirjassa esitellään, ovat oikeasti avaintekijöitä elämässä: tavoite, päämärätietoinen työ sitä kohti ja uskominen omaan itseensä, sekä pieni onni elämässä, ohjaavat meitä kohti elämämme oikeaa suuntaa. Hassua, sillä pienen onnellisen sattuman kautta (hakemuksen lähettäminen työilmoitukseen puoli tuntia ennen hakuajan umpeutumista) elämääni tuli uusi asia tänään: työ, jota olen haaveillut tekeväni. Olen uurastanut sitä kohti työssä, josta olen (yleensä) vähemmän nauttinut. 

Oman itsensä kuunteleminen ja oikean elämäntavan etsiminenhän on ollut lehtien nettipalstoilla juuri nyt. Omaisuuden myyminen ja lähtö Thaimaahan tuntuu perheellisenä ja lapsellisena ihmisenä itsekkäältä ratkaisulta. Räihän kirjassa häiritsi sama minäkeskeisyys. Minusta olisi vaihteeksi kiinnostavaa lukea kirja, jossa kerrotaan, miten elämä muuttui, kun aloin ottaa huomioon muut ihmiset ja heidän toiveet, eikä vain sitä, että mitä itse halutaan.

Kenelle kirjaa suosittelen? Hänelle, joka miettii, onko uran luominen, ylityöt ja viikonlopputyöt rahansa arvoisia. Ja hänelle, joka haluaa valloittaa Everestin ennen kuin jäät alkavat sulaa. Ja myös itselleni, sillä ehkä takaraivooni jäi itämään ajatus, että Annapurnalle pitää lähteä ennen kuin on liian myöhäistä.

torstai 20. tammikuuta 2011

Joyce Carol Oates: Putous + Kosto: rakkaustarina

Olen kirjablogimaailmassa varmasti viimeinen, joka viimein avasi Oatesin Kosto: rakkaustarina -kirjan. Luin monesta blogista arvion ja pelkäsin, että aihe olisi liikaa. Lähinnä siksi, että kurjuus- ja pahuuskiintiöni oli joulun alla täynnä.

Nytkin tarvitsin pienenä rohkaisuna tai alkupalana Oatesin toisen kirjan, joka oli Putous (Otava 2006). Tämä alkupala oli 560-sivuinen, mutta lukeminen sujui nopeasti ja kyllä, olen Oatesin koukussa. Tiukasti. En tiedä, onko Putous lähellekään Oatesin parhaita kirjoja, mutta se oli tarpeeksi hyvä, että tulevaisuudessa luen muitakin naisen kirjoja. 

Putous alkaa hätkähdyttävästi sillä, että vastavihitty mies hyppää Niagaran putouksiin. Pian selviää, että hänen morsiamensa on jäänyt hääsviittiin ja on hieman hämillään ja häpeissään tapahtuneesta - kauan aviomiestä odottanut nuorikko on taas jätetty yksin. Ariah (morsian) haluaa jäädä nukkumaan ja unohtaa elämänsä, mutta aika nopeasti häneen tutustuu itsepintainen Dick Burnaby, paikkakunnan asianajaja. Rakkaus syttyy ja häitä vietetään (ehkä liiankin) nopeasti (muiden mielestä). Ariahilla on suunnitelma: hän haluaa lapsia ja yhden tytön. Hän nauttii jokaisesta hetkestä miehensä ja lastensa kanssa, sillä hänen luottamuksensa elämän tasaiseen onneen on mennyt: hän pelkää koko ajan, että mies (tai lapset) häviävät hänen elämästään. Elämä sujuu ja Ariahin ensimmäisen aviomiehen kohtalo siirtyy tarinoiden joukkoon, eikä kukaan osaa yhdistää tarinaa Ariahiin. Elämän varjona kuitenkin säilyvät Niagaran putoukset, jotka vetävät puoleensa ihmisiä... hyppäämään ja suistumaan veteensä... tai ainakin harkitsemaan hyppäämistä. Sama teema, Niagaran putoukset ja pienen kaupungin ahdas ja ahdistava yhteisö seuraavat henkilöitä, varsinkin Ariahia, koko kirjan ajan.

Dick Burnaby on menestyvä juristi, mutta yhtäkkiä hän saa päähänsä alkaa ajaa melkein mahdotonta tapausta, johon liittyy asuinalue Love Canal, jonka asukkaat sairastavat koko ajan ja muita ihmisiä enemmän. Alue on halpa asua, ja lähellä kemiantehtaita ja niiden jätteitä. Aika, 60-luku on kuitenkin täysin väärä ja amerikkalainen oikeuslaitos tuntuu olevan sen puolella, kenellä on eniten rahaa. Oikeusjuttu koituu Dickin kohtaloksi, Love Canalista ja Burnabyn nimestä tulee naurun aihe: hänen vaimonsa ja lapsensa tulevat aina olemaan burnabyjä - sukunimeä ei koskaan lausuta hyvään sävyyn.

Lapset: Chandler, Royall ja Juliet elävät elämäänsä isän nimensä varjossa, mutta menestyvät kuitenkin kaikki omalla sarallaan. Kun pojat ovat lähteneet kotoa, saa Juliet hämmentävän ystävän: Stonecropin - hiljaisen ja ison miehen körilään, jonka isä toimi poliisina siihen aikaan, kun Julietin isä hoiti Love Canal -juttua. Stonecrop johdattaa Julietia menneisyyden varjoihin. Myös Ariah, joka on kieltäytynyt katsomaan menneisyyteen, näkee mitä oikeasti tapahtui. 

Oatesin teksti on riemullista luettavaa. Kirjan tapahtumat etenevät parin sukupolven verran. Jokaisella henkilöllä on omat ristinsä ja taakkansa kannettavanaan ja putoukset ovat jokaisen vieressä muistuttamassa voimastaan. Vaikka elämä etenisi välillä suunnitelmien mukaan, voi valtava luonnonvoima muuttaa elämän suuntaa yhtäkkiä. Ja vaikka elämä ei aina menekään suunnitelman mukaan, vaikeimmatkin hetket ylittyvät - ja rakkautta voi löytyä sieltä, mistä sitä vähiten odottaisi.  


Putous-kirjan lukeminen ennen Kosto: rakkaustarina -kirjaa oli yllättävän hyvä ratkaisu, sillä molemmissa kirjoissa liikutaan samoissa paikoissa ja tavallaan niissä molemmissa on sama teema: mätä oikeuslaitos, joka on lahjottavissa. Pieni ihminen tulee jyrätyksi, eikä oikeutta ole olemassa. Ainakaan virastojen puolesta.

Luulen, että jokaisessa kirjablogissa ollaan jo käsitelty Kosto: rakkaustarina -teos. Minulla oli jo kerran aikaisemmin lainassa tämä Oatesin kirja, mutta jaksoin silloin lukea vain kaksi sivua. Kirjan aloittava kertomus joukkoraiskauksesta oli sen verran kova, että jätin kirjan kesken ensimmäisellä kerralla. Nyt jatkoin lukemista ja ehkä jotenkin etäännytin itseni aiheesta, Teenan kokemasta joukkoraiskauksesta ja siitä, että oikeuslaitos on niin mätä. Totta kai se kiukutti ja raivostutti - mutta samalla aloin ihailla Oatesin kykyä saada minut lukijana raivon partaalle, ja kuljettaa tarinaa oikeaan suuntaan. Juuri kun olen lukijana huutamassa kostoa silmä silmästä, niin kirjailija kuljettaa tarinaa oikeaan suuntaan. Ja juuri kun olen lukijana huokaisemassa pettymyksestä, että poliisi John Droomor kääntyy kuvioista pois, alkaa tapahtua ja huomaan, että kirja eteneekin juuri niin kuin haluaisin.  Ihailen Oatesin taitoa saada lukija kannattamaan Droomoria. Kirjassahan raiskaajat ovat kerta kaikkiaan ällöttäviä, irstaita paskapäitä, eivätkä mitään muuta. Jos joissain rikoskirjoissa yritetäänkin nähdä rikollinen edes jotenkin inhimillisenä ja ymmärtää hänen tekoonsa johtuvia onnettomia kasvuolosuhteita, niin Oatesin rikolliset ovat vain tekojensa määriteltävissä. Minusta se on oikein, koska raiskausta ei voi selittää muuten kuin epäinhimillisellä julmuudella. Ovatko tekijät piripäisiä tai muuten vain juhlatuulella ja onko naisella sitten miten lyhyt hame tahansa, ei ole merkityksellistä.

Yllättävää minulle oli se, että näissä kirjoissa oli samantyylinen aihe ja tematiikka: oikeuslaitoksen mädännäisyys ja myös se, että molemmissa takavasemmalta syöksyy hennon ja haavoittuneen naisen avuksi mies, joka myötätunnosta ja rakkaudesta naista kohtaan auttaa tätä. Vaikka molemmissa kirjoissa tapahtui kauheuksia, ne kuitenkin kantoivat positiivisuudellaan: elämä jatkuu.

Putous-kirjasta lainattu virke oli minusta molemmissa myöskin yksi kantava teema:

Ehkä rakkaus on aina anteeksiantoa, ainakin osittain.

Kohdassa, jossa se oli Putous-kirjassa, virke jysähti päälle niin yllättäen ja muun tekstin tyylistä poiketen, että se jäi mieleen soimaan ja kannatteli molempien kirjojen lukemisen ajan. Sanoisin, että loistava kirjoittaja, jolla on taito saada tekstistä merkityksellistä. Mikä onni, että kirjoittajalla on vielä paljon muutakin luettavaa.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Viime viikon luetut

Viime viikolla unohdin nettimaailman vähäksi aikaa, ehdin kuitenkin lukea joitakin kirjoja loppuun. En nyt niistä tee mitään kummempia postauksia, mutta kirjoitan jotain, ennen kuin palautan teokset kirjastoon.

Linda Olsson oli minulle uusi tuttavuus. Sonaatti Miriamille alkoi kiinnostavasti, sillä Adam Anker alkaa punoa tietä menneisyyteensä. Häntä on kohdannut suurin menetys, mikä ihmistä voi kohdata: hän on menettänyt tyttärensä, Miriamin. He ovat eläneet aikalailla erakkoelämää Uudessa-Seelannissa, vuoden verran tyttärensä menetystä surtuaan Adam lopulta lähtee saarelta ja aloittaa matkansa menneisyyteen. Hän matkustaa Puolaan Krakovaan tutkimaan, miksi hänen nimensä on ollut joskus Adam Lipski. Adam aikoo asettautua Krakovaan, jossa hänellä on ystäviä (uusia ja tavallaan vanhojakin). Ennen sitä hän aikoo kohdata vielä Cecilian, lapsensa äidin ja suuren rakkautensa. Tapaamista varten hän matkustaa Ruotsiin. Samalla kirjassa vaihtuu kertoja, enkä oikeastaan enää päässyt kirjaan sisälle vaihdoksen jälkeen. Menetyksen tunteet jatkuivat kirjassa, niitä ikään kuin käsiteltiin toisesta näkökulmasta, mutta lukijana jäin kylmäksi, koska tavallaan tapaus Adam tuli käsitellyksi ja sulkeutui. Luin kirjasta Lumiomenan blogista ja osin sen takia lainasin kirjan. Olen Lumiomenan kanssa samaa mieltä kirjan suhteen: parasta antia siinä oli Krakova-kuvaus ja jos olisin ottanut kirjasta jonkun lukunäytteen, se olisi ollut juuri sama eli se, jossa nainen myy rinkeleitä kadunkulmassa (tässä kohtaa minulla oli kirjassa pieni merkintä). Loistavan elävä kuvaus kaupungista, mutta itse kirja ei kannatellut minua ihan loppuun asti. Loppukommenttina vielä, että tavallaan kirjasta jäi hyvä mieli, vaikka siinä kirjoitettiinkin menetyksestä.

Toinen kirja, jonka sain kuin sainkin luettua, on Lukupiiri-blogin kirja, Tanizakin Avain, jonka sain luettua vasta tiistaina viime viikolla. Viikolla olin kuitenkin keskellä jotain muuta, etten päässyt kommentoimaan kirjaa lukupiiriin. Kuvani japanilaisista ja japanilaisuudesta säilyy tämänkin kirjan jälkeen ihan samana: siinä on jotain sellaista outoutta, jota en voi ymmärtää, mutta samalla se on jotain kiehtovaa, niin kuin joku kumma planeetta, joka kuitenkin on samalla maapallolla kuin oma maailmamme.   











Lisää outoutta katselin ranskalaisesta leffasta Jules & Jim (1962). Laitan tänne kirjablogiin elokuvan siksi, että minulla on ihan vähän sellainen kuva, että joku mainitsi elokuvan Harjukaupungin salakäytävien kohdalla, ja ymmärrän kyllä yhteyden. Tavallaan elokuvakin oli kiinnostava, koska se ei missään mielessä ollut perinteinen. Siinä kaksi ystävystä Jules ja Jim tapailevat naisia, mutta vain yksi, Catherine, jää miesten mieleen. He molemmat rakastuvat naiseen, mutta vain toinen voi naisen saada. Vai voiko toinenkin? Myönnän, että elokuva ei ihan makuuni ollut ja silmäni pyöristyivät juonenkäänteiden edetessä. Varsinainen yllätys oli kuitenkin elokuvan loppu.



En kovinkaan usein enää innostu sarjakuvista, mutta kun huomasin, että Minna Canthin novelleista ja yhdestä romaanista on tehty sarjakuvakirja, siihen piti tutustua. Minna & miehet -kirjassa Canthia tarkastelee kuusi miestä sarjakuvan keinoin. Kiinnostavin sarjakuvista oli Jyrki Nissisen Köyhää kansaa -versio, jossa 1886 kohtaa nyky-Suomen. Kiinnostava teos, vähän samaa olen kokeillut koulussa, kun oppilaat piirtävät klassikoita sarjakuviksi.
Laitan kirjan vinkkinä muillekin tänne.










Tällainen sekalainen postaus sekalaisista teoksista. Jotain muutakin tuli katseltua ja ehkä luettuakin, mutta niistä sitten myöhemmin.  

maanantai 17. tammikuuta 2011

Bollywood kirjan kansissa

Viime syksyisiltä kirjamessuilta lähti mukaan Natalia Laurilan Parhaat Bollywood-elokuvat -kirja, jonka luin - tai selasin kiinnostavimmilta kohdiltaan. Hieman aikaa kesti, ennen kuin yhdistin kirjoittajan oikeaan kontekstiin, mutta sain sitten yhdistettyä kirjoittajan blogiinsa, jota olen käynyt silloin tällöin seuraamassa. 

Bollywood on riemastuttanut elämääni muutamia vuosia: tutustuin elokuviin ensimmäistä kertaa jo vuonna 2004, jolloin elokuvat lähinnä ärsyttivät kestollaan (3 tuntia), sukupuolirooleillaan ja rakkauskäsityksellään. Sitten yhtäkkiä koin rakastumisen elokuviin ja olen katsellut monet elokuvat uudelleen uusin silmin. Täytyy vielä myöntää, että en ole vieläkään kovin avarakatseinen, vaan katson elokuvia, joissa on pääosassa Shah Rukh Khan ja joissain tapauksissa voin katsoa myös elokuvia, joita tähdittää Aamir Khan, koska hänen elokuvansa ovat hyviä, kuten 3 idiots

Laurilan kirjasta (julkaistu jo vuonna 2007) tietysti ahmaisin ne elokuvat, jotka olen itse nähnyt (SRK:n tähdittämät) ja selailin nopeasti ne, joita en ole nähnyt. Kirja on ensimmäinen suomeksi kirjoitettu kirja Bollywood-leffoista, joten olisin odottanut jotain perustietoa leffoista, esimerkiksi siitä, että miten elokuvat rakentuvat laulujen ja juonen suhteen. Myöskin elokuvatähdistä olisin kaivannut enemmän tietoa. Tähän asti tietotoimistoni on ollut Bollywood-elokuvia seurannut mieheni, jonka tiedot ovatkin olleet parempia bollywood-tähdistä kuin esimerkiksi hindujen juhlapyhistä....  

Kirja on mukava lukukokemus niille, jotka kaipaavat vinkkejä Bollywoodin maailmaan, esimerkiksi siitä, mistä elokuvista voisi aloittaa matkansa. Niistä elokuvista, jotka olen itse nähnyt, olin pettynyt esittelyihin. Ehkä vain sen takia, että olen liian rakastunut tiettyihin elokuviin, kuten Kabhi Alvida Na Kehna -leffaan, josta onneksi mainittiin erityisesti nämä värit. Joitakin vääriä tietoja löysin kirjasta heti, esimerkiksi Shah Rukh Khan ei ole intialaisen Haluatko miljonääriksi -ohjelman juontajana, hän on ollut sijaistamassa Amitabh Bachchania vähän aikaa. 

Kirjaston tietokannasta löysinkin heti seuraavan kirjan, jota alan lukea, tämä näin:

Palaan taas asiaan... sillä välin katselen pari väliin jäänyttä leffaa =O, joita voi nähdä joko netistä tai matkamuistoina tuotuina versioina.





sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Susan innoittamana kävin lukemassa kustantamojen kirjalistat kevääksi. Välillä oli vaikea lukea nettiversioita uutuuksista, joten toivon, ettei hirveästi ole sellaista, joka olisikin jo syksyllä ulos tullut ;D
Oma kiinnostukseni osui näihin kirjoihin:

Otava:
Carol Shields: Pikkuseikkoja
Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon

Shields ei ole aina onnistunut vakuuttamaan, mutta luotan häneen silti.





Tammi:
Peter Hoeg: Norsunhoitajien lapset
Daniel Kehlmann: Maine
Jose Saramago: Elefantin matka
Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa

Hoeg on vanha tuttuni kirjojensa takaa ja norsut ovat lempparieläimiäni... Sinkkukirja (Satunnaista seuraa) tietysti otetaan aina mukaan...









Gummerus:
Elif Shafak: Rakkauden aikakirja
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie











Avain:

Helen Moster: Hylky (heti jos Katariina Suuri mainitaan, kiinnostun!)
Petteri Paksuniemi: Jouten (novelleja nykypäivän Suomesta)
Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (14-vuotias avautuu lastenkodissa)

Atena kustannus:

Suvi Niinisalo: Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen - taiteen kuvaama äiti

Bazar kustannus:
Cecilia Samartin: Nora & Alicia
Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
Jean Kwok: Käännöksiä
- ehkä kaikkein kiinnostavin uutuuksista tämä Kwok
Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä


Krokotiilin keltaiset silmät

Käännöksiä

Talo moskeijan vieressä

torstai 6. tammikuuta 2011

Matkateema: Viro - Marjo Näkki: Hepoa Tallinnaan

Kuukausi sitten luin Moskovan kirjeenvaihtajan Anna-Lena Laurénin kirjan tämän työvuosista Venäjällä. Siksi kai piti antaa mahdollisuus myös Marjo Näkin Hepoa Tallinnaan -teokselle, jossa Näkki kertoo kahdesta vuodesta Viron (tai koko Baltian) kirjeenvaihtajana. Näkin kirjasta luvataan sen sisältävän Erkki Toivasen ja Bridget Jonesin samassa henkilössä: luvassa on siis naissinkun sähellystä toimittajan työssä, hassuja väärinymmärryksiä kielen kanssa, kolareita Tallinnan keskustassa ja jutustelua poliisien kanssa.
Laurénin kirjaan verrattuna Näkki kuitenkin kirjoittaa jopa asiaa, eli sähellyksen lomassa kerrotaan Virosta, virolaisista ja myöskin työstä kirjeenvaihtajana. Tässä kirjassa ei keskitytä kertomaan miessuhteista. Hyvä niin, ei välttämättä kiinnostaisi.
Näkki tarkastelee Viroa hellyttävästi, mutta kuitenkin suomalaisen puolueellisesti:

Virolaisten käsitys kotimaansa maantieteestä on herttaisella tavalla kieroutunut. Jostain syystä virolaiset uskovat asuvansa eurooppalaisittain vähintäänkin keskisuuressa maassa, jossa välimatkat ovat pitkät ja vaivalloiset. - - En halua kuulostaa holhoavalta, mutta Viro on pienempi kuin Itä-Suomen lääni.

Virossa vieraillaan mm. Tartossa, Hiidenmaalla ja Saarenmaalla, ja kirjassa esitellään sellaisia kulttuuripersoonia kuin Hella Wuolijoki, Aino Kallas ja Sofi O. Ei mitenkään yllättäviä valintoja. Välillä lukemista haittaa se, että kertoja yrittää muistaa olevansa bridget jones, joka ei mistään oikeastaan mitään tiedä, vaan katselee tietoja wikipediasta. Jo lähtökohta Tallinnaan muuttaessa on se, että kertoja lukee nopeasti Viron historiaa vain yhdestä kirjasta. Kuitenkin joissain kohdin kirjaa tietoa asioista tulee vuolaasti, ja esim. kielen opiskelu sujuu niin hyvin, että kielitestien perusteella viron kansalaisuus tupsahtaisi milloin vain. Samoin kuin Laurénin kirjan kohdalla mietin myös tätä lukiessa, että miksi naisen on pakkoväkisin oltava bridget jones -tyylinen sählä, jos on sinkku? Siis kirjoissa. Joskus sitä toivoo, että Bridget Jones olisi jäänyt syntymättä. Kirjana.

Virolaisista ihmisistä esiin nousevat rikolliset: varkaat, jotka ovat kirjan perusteella vähän hölmöjä, mutta ikään kuin pakotettuja kokeilemaan rikastumista vaikka rikollisin keinoin. Mielenkiintoista on, kun kirjassa tarkastellaan, mitä näistä rikollisista myöhemmin tulee: esim. talk show -isäntiä. Kirjan alussa muuttoa Viroon arastellaan, ja Viroa pidetään vaarallisena maana, jossa rikolliset, entiset vakoojat ja korruptoituneet poliisit elelevät. Näistä kirjassa siis kerrotaan eniten. Kirjassa myös sivutaan venäjänkielisten asemaa ja ollaan mukana oikeudenkäynnissä, jossa poliisi on korruptiosta syytettynä.

Mielenkiintoista on myös lukea Saarenmaan ja Hiidenmaan reissuista, jos Viro maana kiinnostaa.

Itselleni vahvistui sellainen olo, että Viro on tosiaankin pieni maa: kun sen läpi on kerran ajanut tai matkustanut, niin on vaikea enää löytää mitään uutta nähtävää. En tiedä, onko näin, itse olen yhdellä matkalla käynyt läpi Pärnun, Tarton ja Tallinnan, ja jotenkin maasta jäi sellainen kuva, että pienihän se on.

Kirjan loppupuolella Näkki käväisee myös Liettuassa ja Latviassa, joista jälkimmäinen on itselleni se rakkaampi paikka. Näkin kirjassa Riika-osuus jää Matti Vanhasen varjoon, kun median edustajat vahtaavat Vanhasen kommenttia vaaliraha-juttuun. Koska Latvia on rakkauteni, niin vahdin aina tarkasti, mitä siitä kirjoitetaan. Niinpä korvissa kolahtaa, kun Näkki mallaa latvialaista nimeään: Marjoris Näkkäris. Tietenkään se ei voisi olla naisen nimi, ässät tulevat vain miesten nimiin ja muutenkin ilman noita liitteitä. Mutta ehkä nimi olikin joku heitto, jonka suhteen olin liian tiukkis. 

Kirjassa muutenkin vilisee sellaisia puujalkavitsejä, että ihmettelen kirjan kirjoittamista. Pääosin en kuitenkaan ymmärrä, miksi välillä pitää kertoa tosiasioita ja välillä esittää idioottia ja siksi kirjasta jäi, välillä ihan kiva olo, mutta pääosin huonot fiilikset. 

Sikäli Viro-kuva oli kovasti samanlainen kuin itselläni. Olen tainnut tenttiä sen saman kirjankin, jota Näkki käyttää matkan alussa tietolähteenään Virosta. Minulle Viro on maana se melkein-Suomi, jossa ihmiset näyttävät melkein-suomalaisilta ja puhuvat melkein-suomea, mutta iloisesti. Olenkin tullut Viroon ensimmäisen kerran väärästä suunnasta eli Latviasta. Silloin virolaisen tullimiehen 'tere' oli enemmän kuin tervetullut elämääni ja ehjä suihku tuntui taivaalta. 

***
Matka-teemaani tuli yllättävä mutka, sillä tämä kirja tarttui pikalainana kirjastosta mukaan. 300-sivuinen kirja meni nopeasti, luin sen melkein kokonaan yhdessä illassa. Nyt taas lähden matkalle hieman kauemmaksi...



keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Matkateema: Intia - Vikas Swarup: Syyllisten seurue

Vikas Swarup muistetaan tästä mahtavasta työstä, jonka olen nähnyt vähintäänkin kymmenen kertaa elokuvana. En vain kyllästy elokuvaan. Syyllisten seurue on kuitenkin erityylinen kirja. Sitä on luonnehdittu dekkariksi, sillä kirjan alussa tapahtuu murha ja kirja seuraa kuuden murhasta epäillyn elämää aina murhapaikalle asti. Ihan perinteinen dekkari kirja ei kuitenkaan ole, sillä syylliset löydetään vuoronperään syyllisiksi murhaan. Tärkeintä ei olekaan se, kuka on oikea syyllinen, vaan se, miten henkilöt ovat joutuneet epäiltyjen listalle.  

Kirjassa kritisoidaan sitä, että yhteiskunta on eriarvoinen ja rikkaat pääsevät rahalla murhastakin vapaaksi. Näin käy kirjan alussa ministerin pojalle, Vicky Raille. Kaikki eivät kuitenkaan sulata sitä, että Rai pääsee vapaaksi murhattuaan viattoman uhrinsa, eivätkä sitä, että Rai aikoo juhlia vapautumistaan suureellisin menoin. Ei edes Vickyn oma isä pidä tästä, sillä hänen uransa sisäministerinä on uhattu ihmisten vihamielisten reaktioiden takia. Politiikka on suurta juonittelua, jossa rahalla voi saada mitä tahansa.

Syyllisten seurue on tämä:

Mohan Kumar, korkea-arvoinen virkamies, joka elää rikasta elämäänsä perheensä, mutta myös rakastajattarensa kanssa, kunnes lyö päänsä ja alkaa välillä elää Mahatma Gandhina. Niinpä välillä Gandhi jakaa rahaa ja kaappiviinoja pois, kun taas Mohan Kumar saapuu kauhistelemaan Gandhin aikaansaannoksia.

Munna Mobile, joka leipätyökseen varastaa kännyköitä, kunnes saa käsiinsä kännykän, johon vastatessaan saa tietää rahasalkun olemassaolosta. Munna etsii salkun, rikastuu ja viettää yhtäkkiä täysrikkaan elämää. Rikkaana hän rakastuu Vicky Rain siskoon, jonka kanssa aikoo naimisiin. Ainoastaan hänen äitinsä kieltää pojalta naima-aikeet perheen menneisyyteen liittyen. Tässäkin tapauksessa rahalla on ollut osuutta asiaan.

Larry Page, ihanan hassu ja yksinkertainen Walmartin trukkikuski suoraan Amerikan Yhdysvalloista, joka saapuu Intiaan höynäytettäväksi. Tai hänet on hönötetty jo: Larry saapuu hakemaan tulevaa vaimoaan, jolle on lähettänyt netin kautta rahaa - Intiassa vaimoke osoittautuu kuuluisaksi näyttelijättäreksi, jonka kuvan rahanpesijät ovat lähettäneet Larry-rukalle. Aitona amerikkalaisena Larry otetaan palkkalistoille puhelinpalveluun, jossa pitää esittää amerikkalaista aksenttia - yrityksen omistaja on Vicky Rai.

Näyttelijätär Sabhnam Saxena, johon Larry on rakastunut ja joka on hieman kyllästynyt olemaan filmijumalatar. Saxena saa kirjeen ja kuvan täydellisesti itsensä kanssa samannäköiseltä köyhältä tytöltä, jonka ottaa luoksensa asumaan. Vähän ajan päästä Saxena huomaa, että idea ei ehkä ollutkaan niin hyvä. Apua on pyydettävä Vicky Railta. 

Alkuasukas, joka on tullut etsimään hänen heimolta varastettua kiveä ja joka hieman Slumdog-tyyliin matkustaa ympäri Intiaa löytääkseen etsimänsä. 

Vicky Rain isä. 

Tarinassa henkilöt risteilevät toistensa pariin, kun ihmiset haluavat saada hyötynsä toisistaan. Tärkein asia on raha - raha on elinehto elämiseen, ja rahaa pitää olla paljon, jotta elämässä saisi jotain tehtyä. Politiikka on likaista peliä, samoin filmiteollisuus. Kaiken keiton mausteeksi on saatu vielä bollywood samaan kattilaan. Jos tästä kirjasta tehtäisiin elokuva, niin bollywoodin näyttelijäkaarti voisi esiintyä siinä omina itseinään, niin monta näyttelijää kirjassa on mainittu. 

Tarina on rakennettu hieman monimutkaisen oloisesti. Ensin esitellän henkilöt, sitten kuvaillaan heidän elämänsään niin pitkälle, että kaikille löytyy hyvä motiivi murhata Vicky Rai. Jokaiselle myös annetaan mahdollisuus käteen, eli jokaiselle löytyy murha-ase. Ja kaikki ovat läsnä juhlissa, joissa murha tapahtuu - epäillyt rajataan siten, että ne, joilla on ase, ovat epäiltyjä. Tarinan rakentelu oli vähintäänkin monimutkainen ja aina piti palata alkuun tarkistamaan, mitä tästä henkilöstä on kerrottu aiemmin. Ainoastaan Larry Page jäi mieleen, hänet oli kuvattu niin eri tavalla. Esimerkiksi Larryn kielenkäyttö oli niin junttia, että hänen äänensä tunnisti helposti.

Sanoma kirjassa tietysti oli se, että keplottelu ja rahan avulla eteneminen on pahasta. Noin yleensä. Mutta sitten taas, jos on vähän yksinkertainen ja huonoista olosuhteista, niin on oikein, että saa rahaa, joka auttaa elämässä eteenpäin. Jotenkin samalla tavalla kuin Slummien mijonäärissäkin. Sama asia minua häiritsi niin tässä kuin siinä edellisessäkin: rahaa ja sen avulla saatua valtaa ja asemaa kritisoidaan, mutta samalla raha kuitenkin pelastaa päähenkilöt.

En oikein osaa sanoa, pidinkö kirjasta. Välillä se oli sekava ja tuntui, että parhaat ideat on käytetty jo. Kuitenkin halusin lukea kirjan, enkä voinut sitä jättää keskenkään. Kirjailija viskoo henkilöitä pitkin Intiaa ja kohtalot vaihtuvat nopeammin kuin ehtii kirjansivua kääntää. Siitä mielenkiinto: koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

***
Matkateeman mukaan Intiaa valloitettu. Intialaisten kirjailijoiden kirjoja löytyy vielä muitakin, joten palaan maahan vielä takaisin.



lauantai 1. tammikuuta 2011

Uudenvuodenlupaus II - matkavuosi 2011

Koska viime vuoden kirjavuoteni on kovin kotimaispainotteinen,
päätin lähteä tänä vuonna lukemaan kirjoja maailman ympäri matkalle.
Jokin kiva teema tuntui kivalta ajatukselta:
maailma on täynnä kirjoja, mitkä niistä valitsisin tänä vuonna?
Finlandia-voittajien lukeminen olisi ollut yksi hauska teema,
mutta tämän vuoden kokemuksella tuntuu, että lista ja makuni on vain osittain samoilla linjoilla.
Ja toisaalta niitä kotimaisia olen opintojeni (kotimainen) ja työni (kaikki lukion Suomen kirjallisuuskurssit tänä vuonna) puolesta jo saanut urakaksi asti lukea.
En tietenkään luovu kotimaisesta kirjasta,
mutta raotan verhoja maailmaan enemmän kuin aiemmin.
Koska en halua olla kallellaan vain yhteen suuntaan maailmaa (olen kuitenkin),
valitsin sen kokonaan (ainakin periaatteessa).

Tällä hetkellä kotikirjastoni (kirjastosta raahattu)
näyttää tältä:

Koska Intia on iso maa (ja kiinnostaa minua),
saatan viivähtää maassa hetken.
Olen aloittanut Vikas Swarupin Syyllisten seurue -kirjan
ja Kiran Desain Menetyksen perintö -kirjan.
Lisäksi kuvan pari Liken kirjaa ovat maasta.
Rudyard Kiplingin Kim saattelee jo hieman maasta pois.

Jossain välissä pitäisi lukea lukupiiri-blogin Avain, joka vie välillä Japaniin. 

Andrei Makine ja Anna Gavalda kuskaavat Venäjälle ja Ranskaan (takakansien mukaan), 
Orhan Pamuk Turkkiin, 
Elina Hirvonen ja Ahmad Al-Hussein Afrikkaan.

Voi olla, että ihan kaikkia näistä en saa luettua, 
oikeus muuttaa matkasuunnitelmia kuuluu matkasuunnitelmaani.

En myöskään halua jäädä yhteen maanosaan, vaikka kävin mielessäni,
esim. kevät Aasiassa, kesä Euroopassa,
mutta matkailu aikataulujen ja liian tiukkojen reittisuunnitelmien mukaan alkaisi vain ahdistaa.

Loppuvuodesta katson sitten, kuinka monessa maassa olen ehtinyt vierailemaan...

Matka on alkanut...

Hyvää teemavuotta 2011 kirjojen parissa!

***

Ps. Tämä ei ole oma ideani, vaan kopioin sen toisesta blogista, 
jossa matkateeman mukaan on luettu jo ainakin viime vuosi. 
En vain saa päähäni, mikä blogi se oli. 
Lisään linkin heti kun löydän!

Idea siis kopioitu Sannan blogista!
Ja myös täällä on valloitettu maailmaa!