Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3

Riad Sattoufin sarjakuvaromani Tulevaisuuden arabi on koukuttanut minut niin pahasti, että huypähdin riemusta, kun joku aika sitten sarjan kolmas suomennettu teos näkyi pikalainahyllyssä. Ja kirjahan piti heti ahmaista mukaan ja lukuun. 

Tulevaisuuden arabi 3 jatkaa siitä, mihin kakkososa jäi: Riadin elämä kahden kulttuurin välissä jatkuu. Riad on edelleen koulussa, ja toisin kuin muut pojat, hän pärjää kaikissa oppiaineissa on ja opettajan lempioppilas. Koulun ulkopuolella hän viettää aikaa perheensä kanssa, ja huomaa, että äiti meinaa masentua ja haluaa koko ajan takaisin Ranskaan. 

Isä taas haaveilee siitä, että hänen maatilkkunsa alkaisi kasvaa hedelmää (kirjaimellisesti). Edellisten osien mukaisesti tässäkin kirjassa käydään keskustelua kahden erilaisen maan ja kulttuurin välillä: Riad miettii, miksi hän on ympärileikkaamaton ja haluaa osallistua myös ramadaniin eli paastoon. Kaikki asiat eivät onnistu aina kovinkaan helposti, varsinkin perheen isällä menee hermot tähän kahden kulttuurin välissä olemiseen: kun hän yrittää olla vaimonsa mieliksi, hän joutuu riitaan äitinsä kanssa. Välillä kirjassa käväistään taas Ranskassa, jossa kaikki on niin kovin erilaista. 

Kirja vie kurkistukselle syyrialaiseen maailman ennen sotaa (kirja sijoittuu 1980-luvulle), ja kaikkea kiinnostavaa maasta löytyykin. Jos joku ihmettelee, miksi sikäläinen koulutus ei Suomessa kelpaa, niin tästä teoksesta saa kiinnostavan näkökulman asiaan. 

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3
2017, WSOY
L'Arabe du futur 3. Une jeunesse au Moyen-Orient (1985 - 1987)
suomentanut Saara Pääkkönen
152 sivua

Muuttoliikkeessä-lukuhaaste & Mitä sä täällä teet? - tarinoita maahanmuutosta toim. Hannele Richter

Suketuksen blogissa oli kiinnostava lukuhaasteen avaus, ja vaikka mietin, etten lähde lukuhaasteisiin mukaan tänä vuonna, niin onhan tähän pakko lähteä. Viime vuonna kokosin maahanmuuttaja-aiheisen lukupaketin täällä. Koska kirjoja maahanmuutosta ja maahanmuuttajista jatkuvasti tulee lisää, ajattelin, että voisin tänä vuonna taas sukeltaa aiheen pariin. Listasin Suketuksen haasteen mukaan omasta kirjahyllystäni ja kirjastosta löytyneitä kirjoja.

Tässä Suketuksen blogista lukuhaasteesta:

Julkistan vuodelle 2017 siirtolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvän lukuhaasteen nimeltään Muuttoliikkeessä. Tarkoituksena on lukea mahdollisimman laajalti aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta. Haaste alkaa 1.1.2017 ja päättyy vuoden viimeisenä päivänä. Sekä kaunokirjallisuus että tietokirjallisuus ovat yhtä toivottavia kirjallisuudenlajeja. Minimisuoritukseksi olen päättänyt kolme aiheeseen sopivaa kirjaa. Sitä suurempi määrä on suotavaa!

Olen miettinyt muutamia otsikoita, joiden alle lukemisiaan voi halutessaan luokitella. Otsikot ovat osin päällekkäisiä, toisiaan koskettavia, ja harvaa kirjaa voinee luokitella pelkästään yhden niistä alle. Luokittelu ei olekaan tässä haastessa olennaista, mutta olen huomannut, että jonkinlainen kategorioiden antaminen saattaa innostaa laajentamaan lukemisiaan.


Valtaa käyttämässä

Siirtomaa-aika on monilta osin melko synkkä vaihe usean maan historiassa. Siirtomaaisännät toimivat paikoin moraalittomasti ja maan kulttuuria tuhoten ja alistaen. Siirtomaa-ajalla on vaikutuksena nykypäiväänkin, ei vähiten esimerkiksi entisten siirtomaiden valtionrajoissa ja yhteiskuntien horjuvuudessa.

E.M. Forster: Matka Intiaan 
Rudyard Kipling: Kim - koko maailman ystävä 

Suomalaisten siirtolaisuus

Suomesta on lähdetty sankoin joukoin leveämmän leivän perässä, pääosin länteen. Millaisia tarinoita Ameriikan raitilta tai Ruotsista löytyy? Miten suomalainen sopeutuu muille maille? Ei ole väliä, minne muutto on suuntautunut: olennaista on suomalainen näkökulma.

Jouni Tossavainen: New Yorkin lentävä suomalainen
Petteri Nuottimäki: Varaudu pahimpaan 

Maahanmuutto Suomeen

Maahanmuutto on aihepiiri, josta käydään kiivasta poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua Suomessa – on käyty jo pitkään. Kirjallisuudessakin aihetta käsitellään: on maahanmuuttajien tarinoita ja kokemuksia joko itsekerrottuna tai toisten kirjoittamana, on tutkimustietoa ja on oletuksia. Millaisia eri vivahteita Suomeen kohdistuvaan maahanmuuttoon liittyy?

Suomen somalit - toim. Yusuf M.Mubarak, Eva Nilsson & Niklas Saxen
Jari Peltola: Sinua vartioin
Mitä sä täällä teet? Toim. Hannele Richert
Ronald Tõnisson: Toisella linjalla 
Ennen olin pakolainen


Kriisin jaloista

Pakolaisuus johtuu kriisistä, on jokin syy, miksi omalla kotiseudulla ei voi enää asua. Tämän otsikon alle sopii kaikenlainen akuuttia pakolaisuutta käsittelevä kirjallisuus: sodat, väkivaltaisuudet, horjuva yhteiskuntajärjestys, ilmaston aiheuttamat kriisit.

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista -Modin pako Syyriasta

Kohti parempaa

Työ, koulutus, rakkaus. Syitä lähteä (pääosin) vapaaehtoisesti toiseen maahan on monia. Miten onnistuu uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutuminen, vastaako todellisuus haaveita, onko mahdollista integroitua? Haluaako sitä edes välttämättä?

Junot Diaz: Vieraissakävijän opas rakkauten
Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa
Colm Tóibín: Brooklyn


Toisessa polvessa

Maahanmuuttajat sopeutuvat tai ovat sopeutumatta uuteen kulttuuriin kukin tavallaan. Miltä tuntuu olla toisen polven maahanmuuttaja, syntynyt uudessa kotimaassa ja kuitenkin vanhempiensa kulttuurin kasvatti? Myös toista seuraavat sukupolvet sopivat tähän kohtaan. Maahanmuuttajuus on vahva identiteetin tekijä, hieman haipuneenakin.

Ehdin jo lukaista sarjakuva-antologian Mitä sä täällä teet? (2016, Voima/ into), jonka löysin kirjastosta maahanmuutosta kertovia kirjoja etsiessäni. Tässä teoksessa on 15 tarinaa, jotka ovat piirtäneet ja kertoneet eri sarjakuvataiteilijat, joten kirja on moniääninen ja -värinen. 

Reetta Laitisen Miguel kertoo Chilestä jo 70-luvulla pakoon lähteneestä miehestä, ja tarina on ihastuttavan värikäs ja siinä nopeasti kerrotaan Miguelin elämänhistoria - ja lopuksi huomataan, miten elämä on sekä Suomessa että Chilessä. 

Teoksen koskettavin tarina on Henri Gylanderin tekemä Sara ja Zaran, jossa Kosovosta Ruotsiin lähtenyt pakolaisperhe etsii turvapaikkaa Ruotsista. Perhe on etnisesti romaneja, ja heitä alettiin vainota sekä albaanien että serbien puolelta. Perhe tuli salakuljettajien avulla Ruotsiin, jossa perheenjäsenet löysivät helposti paikkansa, ja lapset saivat ensimmäistä kertaa ystäviä, koska kukaan ei halveksinut heitä. 

Turvapaikkaa ei kuitenkaan tullut, monien mutkien ja ihmisten avun jälkeen he yrittivät saada turvapaikan uudelleen. Tarinaa lukiessa tuli niin kurja mieli, kun ajattelin, että tätä perhettä oikeasti kukaan ei halua naapurikseen - traumat olivat sen mukaiset perheenjäsenillä. Ja miten ihania ihmisiä he tapasivatkaan Ruotsissa lopulta! Gylander asuu myös Ruotsissa. 

Aino Sutinen oli minulle jo aiemmin tuttu sarjakuvailija (täällä). Hänen tarinansa kertoo kurdinaisesta Agrinista. Tietenkin, sillä Sutisen aiempi teos kertoi hänen omasta matkasta Kurdistaniin. 

Agrin on päässyt Suomeen, mutta kaikki ei mene hyvin, hänen miehensä muuttuu hirviöksi - ja Agrin löytää vasta myöhemmin oman elämänsä ja voimansa - loppu on kuitenkin onnellinen. 

***

Teoksessa toimi minusta erityisen hyvin se, että eri sarjakuvapiirtäjät antoivat henkilöille niin omanlaisen kuvan ja siten äänen, että kirjan sanoma on helppo tajuta: maahanmuuttajat ovat monenlaisia, ja jokaisen tarina on erilainen. On pakolaisena maahan tulleita, mutta paljon rakkauden ja työn takia maahan muuttaneita myös. 

Mitä sä täällä teet? - tarinoita maahanmuutosta

toim. Hannele Richter

2018, Voima/ into

128 sivua

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku ja pari muuta luettua kirjaa

Huonosti blogiaan hoitanut kirjablogisti täällä moi! Syksyn uutuuksia on tullut toki luettua, mutta tuntuu, että juuri mistään ei ehdi kirjoittaa, koska viimeiset syysauringosta on tullut nautittua kentänreunalla... pitkiä turnauksia on tässä takana muutama, ja vähän muutakin. Nyt koontipostaus siitä, mitä on tullut luetuksi, ja muutama kirja jonossa odottelemassa jo....



Kiinnostuin Johannes Ekholmin Rakkaus niinku (2016, Otava) -teoksesta, jonka olin kuullut olevan  80-luvulla syntyneen sukupolven - eli tämän hetken kolmikymppisten - sukupolviromaani.

Kirjan päähenkilö Joona, on menettänyt työnsä ja asuntonsa, ja asustelee isänsä ja tämän uuden naisystävän kanssa Kirkkonummella. Toimittajana aiemmin työskennellyt Joona on saanut kuningasidean: hän nauhoittaa kaiken ympärillään olevan keskustelun ja kirjoittaa keskustelut referoimalla kirjan. Ja sitähän Rakkaus niinku -teos on: keskusteluja, joita Joona käy isänsä kanssa, kavereidensa kanssa juhliessa ja nettikeskusteluissa. 

Siis joo totta kai. Must on kyllä kamalaa miten me ollaan pinnallisii ja Facebook-riippuvaisii nykyään. Niinku, ennenku tapasin Jarin nii mul oli se outgoing-vaihe ja tapasin kaikkii tyyppei, mut tosi usein vaik oli ollu ihana jäbä ja hyvännäkönen, nii sit oli pettymys ku kattoo sen Facebookkii ja tajuu et "ei! se hengaa ton ja ton ja ton kaa, ja on duunis tuolla, ja harrastaa jotain vitun perhokalastusta!", nii ei mitään tsänssii. Ilman feisbuukkii ei tietäis noit asioita ja vois olla ihan kivaa hengata sellasen kaa, vähän aikaa ainakin, tiäksä. 

Sukupolvi, josta Ekholm kirjoittaa, on ottanut omakseen netin erilaiset keskustelukanavat, joissa keskustelu käydään hieman eri tavalla kuin aiemmin. Joonaa ahdistaa hänen oma isänsä, joka Suomen knasuna on kirjoittanut omaelämäkerrallisen teoksen, jossa Joona isänsä poikana on pakosti osa kirjaa ja sen tarinaa. Joona kokee, että on kovin erilainen kuin väsynyt isäukkonsa, jonka kanssa keskustelee ahdistuksestaan ja isänsä sukupolven valinnoista ja elämästä. 

Rakkaus niinku suolsi minulle mielipiteensä jokaisessa dialogissaan, ja loppua kohden aloin olla turhan täynnä näitä mielipiteitä siitä, mikä maailmassa on vinossa: työt ovat pätkiä, maailma tuhoutuu ja rakkaus on vaikeaa, plus Joonan henkilökohtaiset kokemukset kaikesta elämästään. Kirjan jälkeen itselläni ei tuntunut olevan oikeastaan yhtään mielipidettä jäljellä, edes kirjasta. Koin sen jotenkin uuvuttavana, enkä pitkään aikaan pystynyt tämän kirjan jälkeen pystynyt keskittymään uusiin kirjoihin. Ehkä tässä kirjassa tuli niin paljon luetuksi. Ompulla oli hieman enemmän sanottavaa teoksta (täällä). 

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
2016, Otava
414 sivua

***********

Luin kuitenkin Sara Hästängin runoteoksen The Queen of Fucking Everything (2016, Oy Gekkonen Ab), joka puolestaan on keski-ikäisen naisen vitutuksesta syntynyt ja sen purkanut teos, jossa myöskin Facebook, nettikeskustelut ja kissavideot ovat mukana runoissa. Vastaus kolmekymppisten elämänpohdintoihin löytyy runoista: 

Vailla päämäärää. Vailla tavoitteita. 

Ne oli. Päämäärät. Tavoitteet. 

Jonnekin ne matkan varrella katosi. 

Oliko ne arvokkaita ja tärkeitä?

Koska itse elän aikaa jälkeen kolmenkympin ideologioiden, niin ehkä juuri siksi Ekholmin teos jäi itseltäni hieman vaisuksi elämykseksi. Hästängin teoksesta tunnistin monta teemaa, osa jäi vieraaksi. Täällä lisää kuvia teoksesta. Sanoisin, että teos oli elämys, mutta ehkä jäin tästäkin hieman sanattomaksi. 





Hieman oudon maun edellisten teosten luettuani korvasi Guy Delislen Huonon isän opas (2016, WSOY), pieni sarjakuvakirjanen, johon on koottu mietelmiä isänä olosta. Asemoiduin näistä kolmesta teoksesta helpoimmin Delislen kuvaamaan isään, joka sai sympatiapisteeni heti kirjan alussa, jossa unohti monena yönä hammaskeijun olemassaolon. Lienen itse tässä keskivaiheessa elämää, joten itselleni helpoin ja mukavin olotila oli lueskella vanhemman roolista. Delislen teoksessa ainoastaan harmitti se, että kirja oli niin pieni ja lyhyt. 

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2

Luin aiemmin Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -teoksen ja tietenkin hinguin käsiini teoksen jatko-osaa, jossa omaelämäkerrallinen tarina jatkuu kouluiästä. Eletään vuotta 1984 ja sankarimme menee kouluun. 

Koulussa on minihameessa ja huivissa opettava opettajatar, joka läiskii karttakepillä sormille, jos koululaiset eivät osaa läksyjään tai pulisevat keskenään. Koulussa opiskellaan kansallislaulua ja kirjaimia, kotona isä haaveilee rakentavansa perheelleen suuren talon ja äiti yrittää opettaa lapselleen lukemaan ranskaksi. 

Välillä käydään lomalla Ranskassa, jossa talot ovat lämpimiä sisältä ja kaupassa on hyllykaupalla ruokaa. 

Tässä kirjassa mennään elämää eteenpäin vuoden ajan, kovasti ei tule mitään uutta asiaa, ja jäin kyllä odottamaan jotain tapahtuvaksi. Jos osaisin yhtään ranskaa, ahmaisisin teoksen kolmannen osan, sillä jotenkin tämä kakkonen oli jäähdyttelyosa. Pientä Sattoufia yritettiin edelleen kiusata juutalaiseksi ja hän tapasi sukulaisiaan. Asioita, kuten oman talon rakentamista ja sukulaisten tapahtumia alustettiin - tuntuu, että nämä asiat pitäisi saada päätökseen - ehkä kolmannessa osassa? 

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2 - Lapsuus Lähi-idässä (1984-1985)

2016, WSOY

suomentanut Saara Pääkkönen

158 sivua

Huomasin, että kirjahan sopii myös Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja

Hopia & Laakso: Kirjaston kissat x 5

Joskus tulee luettua monta raskasta teosta peräjälkeen, eikä sellaisen rupeaman jälkeen pysty lukemaan oikeastaan mitään. Täytyy keventää luettavaa, pitää taukoa. Tälla kertaa raskauteen toi apua Kirjaston kissat -sarjakuvakirjat. Bongasin nämä teokset vähän aikaa sitten Oksan hyllyltä -blogista, eikä siinä auttanut muu kuin etsiä sarjikset käsiinsä. 

Teossarjan tekijät ovat Antti Hopia (tekstit) ja Nina Laakko (piirrokset), epäilen turkulaista alkuperää, koska sarjisstripit ovat ilmestyneet Turkkareissa (Turun Sanomissa). Minulla on pieni haju, että olen näitä kissoja nähnyt ja lukenut aiemmin, mutta sittemmin unohtanut. Kiitos MarikaOksalle, joka toit ihastuttavat kissat elämääni takaisin! 

Kirjoisa seikkailevat Fransis ja Ziu, sekä koko joukko muita kissoja, jotka asuvat Turun pääkirjastossa (tai lähistöllä). Siinä vanhassa, jota vartioi puudeli suihkulähteen päällä ja jonka lattiat narisevat ja viettävät. Kirjastokissat viettävät aikaansa Turun maisemissa, mm. jokirannassa, jossa käyvät säännöllisesti kalastamassa. Kaloja sekä turhia tavaroita, joiden olemassaoloa ihmettelevät: "mitä kalat oikeastaan tekevät tällä kaikella roinalla?"

Huumori on oivaltavaa ja filosofista. Siitä pitää huolen tutustuminen maailman klassikkoteoksiin, punaviiniin ja Fransisin filosofointi. 

Kirjoissa seikkailee esimerkiksi graduntekijäkissa, kadonnut (ja sitten löytynyt) sukulaiskissa Agatha, vampyyri, tyttökissoja, jotka kokevat ihastuksia tai ovat entisiä heiloja Pariisista. Pääosissa ovat kuitenkin Fansis ja Ziu. Aivan huikeita ovat kissojen seikkailut kirjojen maailmoissa (Oksan hyllyltä -blogissa pari esimerkkiä). 

Kaiken kaikkiaan kirjoissa on paljon hauskoja oivalluksia ja huumoria. Nautin näitä kirjoja lukiessani kirjaston ja kirjallisuuden maailmassa. Vähän tuli ehkä myös ahmittua kirjat turhan nopeasti, mutta onneksi nämä kissat nyt löytyivät, niin että niiden pariin pääsee myös takaisin. 

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Pyhän kalan salaseura (Kirjaston kissat 1)
Sammakko, 2001
52 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Gogolin nenä (Kirjaston kissat 2)
Sammakko, 2004
96 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Oikeiden noitien osasto (Kirjaston kissat 3)
Utopia 1516, 2010 (2. painos)/ 2009
47 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Eräänlaista ystävyyttä (Kirjaston kissat 4)
Utopia 1516, 2010 
47 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Kirjan ja kanan päivä (Kirjaston kissat 5)
Utopia 1516, 2011 
47 sivua

Liitän kirjat Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 6: Kirjastosta kertova kirja

Nälkävuosi, Hyvä aviomies, Persepolis, Lumikuningatar, Harmin paikka- Helmetin lukuhaastetta

Tammikuu alkaa olla kohta lopussa, aika on kadonnut jonnekin, sillä viikonloput ovat menneet sekä Turussa että Tampereella futishalleissa turnauksissa. Nyt alkaa onneksi pieni tauko tuossa kakkostyössäni, ja ajattelin tuoda vihdoin blogin puolelle lukemani kirjat. Innostuin Helmetin-lukuhaasteesta heti vuoden alkuun, kuten edellisistä postauksista voi päätellä. Olenkin valinnut kirjoja lukuhaastetta silmällä pitäen: 

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: Leena Lehtolainen: Harmin paikka

11. Sarjakuvakirja: Marjane Satrapi: Persepolis 1 & 2

30. Viihteellinen kirja: Liane Moriarty: Hyvä aviomies

44. Kirjassa kuolee joku: Michael Cunningham: Lumikuningatar

48. Kirjassa on alle 150 sivua: Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tässä postauksessa haasteeseen lukemani kirjat: 

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012, Siltala) on ollut pitkään lukulistallani, ja se on myöskin Kirjavuori Mount Everestille -haasteessani mukana, koska olen joskus pelastanut kirjan kirjahyllyyni. Kirja kertoo Suomen historiasta, lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868. Maatamme koettelee nälkävuosi: ihmisten on hylättävä hyiset kotinsa ja lähdettävä kerjuulle johonkin suuntaan. Matkanteko tuntuu melkoiselta päämäärättömältä kävelyltä, etäisenä haaveena siintää Pietari, jossa uskotaan olevan ruokaa ja suojaa. Tällainen haave pitää  kirjan kertojaäänen, Marjan matkanteossa. Hän yrittää pitää itsensä ja lapsensa elossa matkallaan, jonka seuralaisena on nälkä ja kylmä. Välillä he saavat apua: kyytiä, ruokaa ja yösijan, mutta lukijakin pian ymmärtää, että matkanteko on lohdutonta. 

Nälkäisen kansan rinnalla elää myös kaupunkilaisia: maailmaa kuvataan myös senaattorin ja Renqvistin veljesten näkökulmasta. Samalla kun senaattori miettii köyhyyttä, lukija voi nykymaailman näkökulmasta miettiä, ovatko köyhät ja nälkäiset, ja kurjia oloja pakenevat ansainneet apua, vai jätetäänkö heidät oman onnensa varaan. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

2012, Siltala

141 sivua

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva on myös pitkään ollut lukulistallani. Onneksi nyt sain tartuttua teokseen/teoksiin, sillä samalla luin kaksi Satrapin teosta. Persepolis on Satrapin omaelämäkerrallinen teos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Iranissa. Marjane elää perheessä, jonka länsimaiset arvot eivät mene yksiin Iranin kulloisenkin poliittisen tilanteen kanssa. Kotona Marjane tottuu juhliin ja mielenosoituksiin osallistumiseen. Iran muuttuu koko ajan: ensiksi syrjäytetään shaahi, sitten vapautetaan poliittiset vangit, jotka lähtevät kiireesti pois maasta, kun se tulee mahdolliseksi. Pian alkaa Iranin ja Irakin välinen sota, joka on armoton sodassa oleville miehille, myös siviileille. Kun pommi räjähtää Marjanen kotitalon vieressä, päättävät vanhemmat lähettää hänet Itävaltaan, jossa heillä on sukulaisia. Teos kertoo läkähdyttävästä historiasta, joka vie Irania kohti tiukkoja säännöksiä ja uskonnollista yhteiskuntaa. 

Persepolis 2 kertoo Marjanen elämästä Itävallassa, on vuosi 1984. 14-vuotiaan ei ole todellakaan helppoa asua yksin vieraassa maassa, jonka kieltäkään ei osaa. Jotenkin hän selviytyy ja saa jopa ystäviä, mutta on lopultakin aika rikki sekä henkisesti että fyysisesti ja pyytää päästä takaisin Iraniin, jossa hän huomaa vieraantuneensa iranilaisista ystävistään ja maan elämästä. 

Teokset ovat melkoisen hengästyttävää luettavaa sekä Iranin historiasta ja yhteiskunnasta, mutta myös melkoinen nuoren naisen kasvutarina kohti aikuisuutta olosuhteissa, jotka eivät ole missään tapauksessa helpot. Vaikka olen aika paljon lukenut ja tutustunut iranilaisiin kertomuksiin, avasi tämäkin teos taas hieman sitä maailmaa, jossa tiukat yhteiskunnalliset vaatimukset ja varsinkin naisten vahtiminen (pakollinen hunnun pitäminen, kielto liikkua muun kuin aviomiehen seurassa julkisesti) saavat ihmiset salaamaan niitä tavallisia asioita, joita kielloista huolimatta tekevät: ihmiset seurustelevat, juhlivat, meikkaavat jne. Persepolis toi mieleeni Rajaa Alsanean kirjan Riadin tytöt, jonka aikoinaan luin ja joka toi esiin samanlaisen maailman Saudi-Arabiasta: vaikka vapautta ei näennäisesti ole, nuoret keksivät aina jonkun keinon elää nuoren elämää. 

Kirjablogien aikanan olen saanut paljon vinkkejä hyvistä sarjakuvateoksista, ja tästä linkistä pääset selaamaan, mitä kaikkea olen lukenut. Aika monen teoksen löytämisestä olen saanut kiittää muita kirjablogeja. 

Marjane Satrapi: Persepolis 

2008, Like

Persepolis 2000 & 2001

suomentanut Taina Aarne

Marjane Satrapi: Persepolis 2

2007, Like

Persepolis 3 & Persepolis 4

suomentanut Taina Aarne

Kun luin Liane Moriartyn romaanin Mustat valkeat valheet viime joulukuussa, tiesin, että haluan lukea myös häneltä aiemmin ilmestyneen teoksen Hyvä aviomies (2014, WSOY) ja myös tänä vuonna tulevan uuden suomennoksen "Nainen joka unohti"(, jonka toivottavasti pian saan käsiini ja lukuun). Moriarty on huikea kirjailija, jonka kirjojen parissa viihtyy. Näissä kirjoissa on koukkuja, joihin lukijana kiinnittyä. 

Hyvä aviomies vie samanlaiseen maisemaan kuin Mustat valkeat valheet: keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten pariin. Cecilia Fitzpatrick myy Tupperware-astioita, huolehtii kolmesta kouluikäisestä tyttärestään ja hänen miehensä on täydellinen aviomies, joka hankkii perheelleen leivän pöytään. Tess on naimisissa Willin kanssa, ja kuvittelee elävänsä hyvässä avioliitossa täydellisen aviomiehen kanssa. Heillä on yksi lapsi, Liam, joka on samanikäinen kuin Cecilian tytär. Molempien naisten keskiluokkainen elämä kuitenkin hajoaa aivan yhtäkkiä, kun he saavat tietää miestensä salaisuudet. 

Tess muuttaa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa, jossa kohtaa Cecilian, mutta myös entisen rakkautensa. Moriarty kirjoittaa tarinaa niin, että kaikki henkilöt ja heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa, ja kaiken takana häämöttää vanha murha: nuori tyttö murhattiin heidän koulustaan, silloin kun he kaikki olivat nuoria, eikä murhaajaa saatu kiinni. Murhatun tytön äidillä on kuitenkin aavistus, kuka murhaaja oli ja hän päättää toimia. Teoilla on kuitenkin seurauksensa, eikä välttämättä sellaista, mitä etukäteen ajatteli. 

Hyvä aviomies koukutti minut täysin. Kirjassa oli jotain samaa kuin Täydellisten naisten tarinoissa: salaisuuksia, jotka tulevat esiin ja salaisuuksia, jotka joku arvaa tai saa tietoonsa ja joku toinen taas arvaa väärin. 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

2014, WSOY

The Husband's Secret, 2013

suomentanut Helene Bützow

442 sivua

Helmetin-lukuhaasteen minun maisemaani löysin edustamaan Leena Lehtolaisen Harmin paikka (1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi) -teoksen. Olin lukenut Maria Kallio -teokset joskus kauan aikaa sitten, ja halusin lukea kirjoja uudelleen, koska ne sijoittuvat Espoon Tapiolaan. Teoksessa fiilistelläänkin Tapiolaa ja erityisesti sen kevättä, jolloin tuomet alkavat kukkia, käydään Otsolahdessa uida pulahtamassa, kävellään Tapiolan urheilupuistossa ja ajellaan pyörällä pitkin Westendin rantoja. 

Otsolahden rannassa uiskenteli lokkeja ja sorsia, koiranulkoiluttajat parveilivat runsaimmillaan, heidän lemmikkinsä nuuhkivat toisiaan erikokoiset ja - pituiset hännät innokkaasti heiluen. Ajoin Westendin sillan yli rantatielle ja ihailin mereen piirtyvää auringonsiltaa. Mustarastas liverteli kilpaa peipposen kanssa, kyyhkynen ja satakieli säestivät. Keltamaite oli jo puhjennut kukkimaan rannalla. 

Kaiken fiilistelyn keskellä Maria Kallio osallistuu avomiehensä Antin sukulaisten juhliin. Seuraavana päivänä eräs juhlijoista löytyy kuolleena omalta pihaltaan. Kuolleen naisen, Armin, poikaystävä on ensimmäinen, jota murhasta epäillään ja Maria, joka on työssä lakitoimistossa, ottaa Kimmon puolustamisen hoitaakseen. Lakimiehen ja poliisin työ sekoittuvat, kun Maria pyrkii selvittämään, mitä tapahtui ja kuka on syyllinen. Epäillyt löytyvät pienestä piiristä, juhliin osallistuneista sukulaisista, jotka asuvat Tapiolassa. Maria Kallio siis liikkuu kirjassa Tapiolassa ja Westendin rannoilla. 

Kirja sopi siis hienosti kaupunkimaiseman kuvailuun ja sen fiilistelyyn. Harmin paikka on myös kiinnostava ajankuva, eletäänhän kirjassa aikaa ennen kännyköitä; säntäily kotipuhelimeen ja viesteihin on hassua, urheilupuistossa taas mietitään, miten sinne haluttaisiin jäähalli (Espoon Blues pelasi Matinkylän jäähallissa aiemmin, lukaisin wikipediasta).  Itse rikoksesta ja sen selvittelystä taas en ehkä innostunut niin, omaan mieleeni tarina oli hieman liian rajoittunutta pieneen piiriin ihmisiä. Tosin myös Tapiola vaikutti kirjassa melkoiselta sisäpiiriltä. Kaikesta kivointa kirjassa oli kevät Tapiolassa, jota tuskin jaksan odottaa.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka
1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi
244 sivua

Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014, Gummerus) on myös ollut pitkään lukulistallani ja halusin lukea sen Talven lukuhaasteeseen. Cunningham on minulle tuttu ainoastaan hänen kirjastaan tehdystä elokuvasta Tunnit, josta pidin paljon. Lumikuningatar jäi minulle jotenkin haljuksi lukukokemukseksi, jonka aikana odotin jotain tapahtuvaksi. Kun jotain tapahtui, se ohitettiin ja jätettiin kertomatta, ja kirjan päähenkilöiden, kahden veljen, Barrettin ja Tylerin, mietintä ja keskustelu jatkui. 

Barrett näkee marraskuisena yönä näyn, joka pitää häntä jollain tavalla koossa, kun Tylerin tyttöystävä sairastuu syöpään. Barrett pitää valon itsellään, mutta uskoo, että valolla on merkityksensä. Tyler taas haluaa tehdä elämänsä merkittävimmän laulun Bethille, ettei elämä jäisi vaille merkitystä. Veljekset elävät keskellä lumisadetta (jatkuvaa, leijailevaa, siltä lukiessa tuntui), ja ellei lumi riitä tunnelmanluojaksi ja kuvailunkohteeksi, kelpaa oikeastaan mikä tahansa siihen, vaikkapa kylpyvaahto. Välillä ollaan yksin, välillä juhlissa, merkitystä tapahtumille oli vaikea löytää. Ja jotta jotain yhteiskunnallista sanomaa kirjasta löytyisi, siinä seurattiin presidentin vaaleja, joiden ehdokkaista ainakaan Bush ei miellyttänyt (vuosien 2004 ja 2008 vaalit). 

Olisin halunnut pitää kirjasta, mutta täytyy sanoa, ettei tämä tehnyt vaikutusta.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

2014, Gummerus

The Snow Queen 2014

suomentanut Raimo Salminen

289 sivua

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä

Lucie Durbianon Punainen pukee teitä (2009, WSOY) oli melkoisen omituinen lukukokemus. Kirjassa on seitsemän tarinaa, joiden teemana on rakkaus ja tyylinä intertekstuaalisuus, esimerkiksi satuihin ja maailmankirjallisuuteen. Ensimmäisessä kertomuksessa Punahilkka rakastuu sydämettömään suteen. Susi on siis hieman erilainen merkitykseltään, Punahilkka edelleen naiivi tyttönen, joka uskoo, että antautuminen rakkaudelle pitää suden hänen rakastettunaan ikuisesti. Myös Liisa Ihmemaassa -tarinan Liisa ihastuu väärin: kaniin, joka antaa tytön merimiehille. Rakkaus on raakaa, ja uhreja kohtaan ei tunneta myötätuntoa Durbianon tarinoissa. Myös melkoisen erikoinen ja erilainen on tarina etanasta, joka rakastuu patsaaseen ja jää patsaan syliin liian pitkäksi aikaa. 

En osaa sanoa kirjasta oikeastaan mitään, sen verran hämmentyneeseen tilaan jäin kirjan luettuani. Jos kirjaa pitäisi suositella jollekulle, niin sellaiselle lukijalle, joka on kyllästynyt tavanomaisiin tarinoihin. 

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä 

2009, WSOY

Le Rouge vous va si bien, 2007

suomentanut Saara Pääkkönen

118 sivua

Manu Larcenet & Jean-Yves Ferri: Maallemuuttajat

Törmäsin aivan hillittömän hauskaan ja hulppeaan sarjakuvakirjaan, tai oikeasti -sarjaan nimeltä Maallemuuttajat, josta luin hetkessä kaksi ensimmäistä teosta: Juurevaa elämää (2008, WSOY, alkuteos 2002) ja Siemenet vakoon (2009, WSOY, alkuteos 2003). Idea kirjoissa on selvä: sarjakuvapiirtäjä Manu ja hänen vaimonsa Mariette muuttavat maaseudulle asumaan ja teoksissa seurataan heidän uutta elämäänsä: miten kaupunkilaiset sopeutuvat uuteen ympäristöön ja miten he kohtaavat uudet ihmiset. 

Manu ja Mariette kohtaavat ympäristönsä juuri niin kuin kaupunkilainen sen tekee: luontoa tutkitaan googlen avulla ja kaikkeen tunnetaan pelonsekaista kunnioitusta. Tunnistan niin itseni tässä luontokappaleiden kohtaamisessa, joten minulle tämä oli täsmälukemista: Vaikka olenkin alun perin maalta, luontosuhteeni ei ole kovinkaan kehittynyt. Tunnen sympatiaa jopa tätä kaupunkilaiskissaa kohtaan: ei ole helppoa löytää itsestään luontoeläjää. 

Maaseudulla puhutaan eri tavalla, ja sosiaalisesti reipas Manu joutuu tilanteisiin, joissa kielitaito joutuu koetukselle. Myös jotkut asiat, kuten talvi, ovat erilaisia kuin kaupungissa. Vaikka teoksissa ei ole sinällään mitään yllättävää, se on kirjoitettu ja piirretty hillittömän hauskaksi - tai ainakin minun huumorintajuuni Maallemuuttajat iski suoraan. Olenhan itsekin yrittänyt asua melkein kaksi vuotta Pohjois-Espoon metsissä. 

Toisessa teoksessa, Siemenet vakoon, Manu aikoo aloittaa paitsi uuden sarjakuvasarjan että puutarhan. Ja tietäähän siinä, miten elämässä käy, kun alkaa treffailla luonnon kanssa: puutarhasta löytyy etanoita ja asunnosta lisko. 

Manun ja Marietten lisäksi tarinassa on koko joukko kyläläisiä, jotka hekin ovat persoonia: kyläkauppiaalta ei löydy mitään, entinen kaupunginjohtaja elää erakoituneena puussa metsän keskellä ja naapurinmies tuo melkein 100-prosenttista alkoholia Manulle. 

Parasta on, että kirjasarjassa on neljä osaa, joista kaksi on vielä minulla lukematta, sillä nämä teokset ovat oikeaa nauruterapiaa marraskuun pimeisiin iltoihin. Suosittelen lukemaan! Varsinkin, jos maallemuutto on käynyt jossain vaiheessa mielessä. 

Manu Larcenet (piirrokset)
Jean-Yves Ferri (teksti)
Juurevaa elämää 2008, WSOY
La retour à la terre / La vraie vie 2002
suomentanut Heikki Kaukoranta
95 sivua

Manu Larcenet (piirrokset)
Jean-Yves Ferri (teksti)
Siemenet vakoon 2009, WSOY
La retour à la terre 2 / Les projects
suomentanut Heikki Kaukoranta
95 sivua

Paco Roca: Ryppyjä

Paco Rocan Ryppyjä (2010, WSOY) oli myös kiinnostava sarjakuvakirja. Espanjalainen sarjakuvataiteilija vie lukijan vanhusten maailmaan. Emilio on entinen pankinjohtaja, mutta hänen muistinsa on alkanut rakoilla: aika ajoin Emilio on edelleen vanhoissa ajoissa työpaikallaan, aika ajoin hän on läsnä nykyhetkessä. Hänet viedään vanhustenkotiin, jossa elämä on turvallista, mutta myös melkoisen rauhallista (alakuva). 

Emilio kuitenkin ystävystyy vielä ihan hyvissä voimissa olevan Miguelin ja naispuolisen Antonian kanssa. Jokaisella vanhuksella on omat omituisuutensa ja luonteensa: Miguel on säälimätön rahastaja (hän maksattaa muilla vanhuksilla kaikkea turhaa) ja Antonia kerää kaiken ylimääräisen, kuten pienet voi- ja sokeripaketit pöydiltä. Suurin osa on omissa unelmissaan ja muistoissaan tai nukahtelee, vanhusten jumppahetket ja bingoillat keräävät vanhukset yhteen ja aktivoivat niitä, joilla vielä voimia tai muistia on. Pelottavinta on joutua vanhainkodin yläkertaan, johon alzheimeria sairastavat ja muut toivottomat tapaukset viedään. 

Miguel on vanhainkodin innostaja, joka haluaa vielä viimeisillä voimillaan tehdä jotain repäisevää muuallakin kuin hapertuvissa muistoissaan. 

Irtioton jälkeen kolmikko palaa entiseen olotilaansa, ja vähän kerrassaan heidän on annettava periksi elämälle: yksi kerrallaan jättää jälkeensä tyhjän paikan. Lopulta kuitenkin vanhusten välille syntynyt ystävyys vie voiton alakulosta - ja tarinan loppu on tunteikas. 

Kirja näyttää, että vanhukset ovat persoonia siinä missä kaikissa muissakin ikäluokissa olevat, ja että ystävyys on vanhanakin kaikkein tärkeintä. Hieno kirja, suosittelen! 

Kirjaa ovat lukeneet myös Marjatta ja MarikaOksa.

Paco Roca: Ryppyjä
2010, WSOY
Arrugas 2007
suomentanut Anu Partanen
100 sivua