MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamiehen Yösyöttö on sellainen kiva ja helppo kirja, jonka lukaisee nopeasti, joka hauskuttaa ja joka kertoo vauva-arjesta positiiviseen sävyyn. Positiiviseen sävyyn siitäkin huolimatta, että kirjassa vastasyntyneen äiti häviää kuvioista ja vauva-arki alkaa vauvan ja tämän isän kuviona, mikä saattaisi kuulostaa ensikuulemalta vaikealta kuviolta, mutta mies, Antti, ei hirveästi tunnu katkeroituvan siitä, että heidät hylätään ja hoitaa vauva-arjen muutamia vaikeita tilanteita lukuun ottamatta hienosti.

Teoksen päähenkilö on Antti Pasanen, naimisissa oleva mies, jonka vaimo on viimeisillään raskaana. Pariskunta on ostanut isomman asunnon, isomman auton ja valmistautuu tulevaan. Antin vaimo, Pia, käy tosin yhä hiljaisemmaksi, mitä lähemmäksi synnytys tulee. Antti tajuaa asian vasta sitten, kun Pia kieltäytyy vauvan hoidosta ja lähtee kotoa pois. Antti siis jää vauvan, Paavon, kanssa kotiin ja hoitaa yösyötöt ravaamaalla asuntonsa kahden kerroksen väliä, pesee Paavon kakat ja pissat ja myöskin ilmeisen tyytyväisen ja helpon vauvan arjen ihan yksinään. Kaikki tämä on kuin kääntäisi veistä haavassa, joka on arpeutunut ja melkein kadonnut näkyvistä ja muistista omien lasten vauva-ajasta, jolloin tuntui, että seinät kaatuvat päälle, jos mies on sekunninkin myöhässä töistä tai jolloin joutui käymään kaupassa kolme kertaa ihan vain sen takia, että sen kymmenen metrin matkalla, joka kotoa kauppaan oli, ehti unohtaa, miksi lähti kauppaan, koska oli niin väsynyt kaikista yöheräilyistä. Olisi tosin myös vaikea kuvitella oma mies Antin paikalle, koska mies ei ole kahden vauvan aikana monestikaan herännyt vauvojen yöitkuihin ja väitti silmät kirkkaana, että meidän vauvat nukkuvat yönsä läpi.

Sinänsä, kirja on viihdekirja, jonka teksti on hauskaa ja myöskin tapahtumat hauskoja, jos pystyy lukemaan sen ilman omia muistoja - tai, jos ne muistot ovat mukavampia. 

Neuvolan täti opastaa ja melkein väkisin pakottaa Antin äitien pariin. Niinpä Antti löytää naistenpiirin puistosta, jossa äidit jakavat vauvaelämänsä. Ja myös Antin naapurit ottavat osaa Antin vauvakuvioihin, sillä Antti on pakotettu alussa pyytämään apua naapurin vaimolta, joka onneksi sattuu oleman neljän lapsen äiti. Kuulostaa idylliseltä ja vähän vanhanaikaiselta. Oma äitikerhoni taisi löytyä netistä, ehkä olen niin epäsosiaalinen, että puistojen äitikerhot tuntuivat liian ahdistavilta. Onneksi omalla pihalla oli tarpeeksi äitejä. Äitien jutustelu on positiivista Hietamiehen kirjassa, itse olen kokenut äitikeskustelut aika raskaina, koska niissä aika paljon puhutaan pahaa muista äiteistä. Jokainen äiti haluaa tietävänsä sen, että juuri hän tekee oikein kasvatusasioissa ja hakee muilta tukea toimiinsa paheksumalla muita. Mammat Antin puistossa puhuvat vain ja ainoastaan vauvoista, kakan väristä ja ruokamääristä, vaikka jokaisella on oma ammatti ja elämä puiston ulkopuolella, eivät toiset edes tiedä muiden ammatteja: eräskin valehtelee olevansa kaupan kassa, koska ei halua muiden tietävän, että on lääkäri. Vauva-arki on myös oman lapsen vertaamista toisiin ja yllättävien sairauksien (kuten kurkunpäänteluhdus) tulemista eteen. Kaikesta selviää, ja vaikka Antti joskus onkin väsynyt, hänellä ei koko kirjan aikana tule esiin sellaisia kysymyksiä kuin että olenko hyvä isä, teenkö kaiken oikein, ja muita vastaavia ja erittäin väsyttäviä kysymyksiä, jotka tuppaavat naisia vaivaamaan äitiyden tiellä.

Kerran kirjassa annetaan Antille mahdollisuus väsyä ja lähteä litomaan kotoa. Tässä kohtaa päähenkilö oli ensimmäisen kerran inhimillinen.

Yhtään sekuntia ei saanut istua rauhassa, kun taas piti nousta ja tehdä jotain, mennä jonnekin, hakea, siirtää, ojentaa, nostaa, antaa. En jaksanut enää venyä. Annoin sen huutaa sängyssä maailmanloppuun asti, oli täysin samantekevää, söikö se suklaakeksejä aamupalaksi ja menikö ulos ilman myssyä. Tappelimme kaikesta. Paavo kiemurteli, potki ja raivosi sylissä, kun yritin pukea vaatteita päälle ja lopulta luovutin. Ulkona se rääkyi lapasten perään, kun käsille tuli kylmä.

Jos minä kirjoittaisin kirjan, se olisi juuri tällaiste alusta loppuun. Koska veikkaan, että Hietamiehen kirjaa on kuitenkin hauskempi lukea kuin omaa valitustani, niin tiedän, miksi Hietamies on kirjoittanut kirjan valmiiksi ja minä en edes aloittanut. Yhteneväisyyttä on, että kirjan Antti ja myös minä olemme molemmat pärjänneet ja selvinneet siihen, että elämä taas palautuu vauva-arjen jälkeen omille urilleen. Ehkä luin tosiaan itse hieman liian myöhään teoksen, koska olen vain tyytyväinen, että kuopukseni täyttää pian neljä, kävelee itse ja pukeutuu (hyvän päivän sattuessa) itse. Hietamiehen kirja saattaisi iskeä enemmän, jos kokisi samoja hetkiä juuri parhaillaan. Toisaalta silloin saattaisi kiukuttaa, että toinen pärjää noin paljon paremmin...

2 kommenttia:

  1. Luin tämän ennen kuin aloitin kirjablogin ja tykkäsin todella paljon. Oli jotenkin avartavaa nähdä vanhemmuutta tällaisesta vinkkelistä ja varsinkin miten mies näki äidit puistossa jne.:)

    VastaaPoista
  2. No joo, välillä se mies käyttäytyy kuin mies ja välillä kuin nainen... Ja välistä musta tuntuu, että itse on ollut vähän niin kuin tuo mies, kun ei ole tullut etukäteen mieleen kaikkia kauheuksia, mitä voisi tulla vastaan. Vähän vaan mietin, että miten tuo juopaa miehen ja naisen väliin...

    VastaaPoista