Tommi Kinnusen Lopotti (2016, WSOY) jatkaa siitä, mihin Neljäntienristeys jäi, ja oikeastaan kertoo myös päällekkäisistä asioista ja henkilöistä. Ja kun on kerran Kinnusta alkanut lukea, niin täytyyhän sitä tietää, miten tarina jatkuu.
Lopotti alkaa sotavuosista ja pohjoisesta. On sodassa hiljaiseksi muuttunut isä ja kaksi lasta: Johannes ja Helena sekä perheen äiti, joka yhtä hiljaisesti ottaa vastaan sen, mitä elämä tuo. Helena on sokea ja lähtee ensimmäisenä pohjoisesta. Hän asuu ja opiskelee sokeainkoulussa, hänen tavoitteensa on tulla hyödylliseksi kansalaiseksi. Ikävä on iso kotiin, mutta Helena oppii pärjäämään: hän kulkee selkä suorassa, itsevarman näköisenä, ilman keppiä. Itsevarmuus on välillä liiallista, huomaa Helena, kun eksyy keskelle risteystä Helsingissä.
Seuraavasta sukupolvesta lähtee Tuomas, Johanneksen poika. Pohjoisessa hän ei voi olla, sillä ahdasmielinen kylä ei suvaitse hänenkaltaisiaan. Helsingissä hän tutustuu paremmin tätiinsä, Helenaan, sillä he molemmat tietävät, minkälaista on elää, kun ei ole niin kuin muut. Riipaisevaa kirjassa on, että Tuomas on melkein saavuttanut kaiken, mistä on unelmoinut - samoin kuin tätinsä. Mutta vain melkein.
Kinnusen romaani on kovin kotimainen: siinä on kolme sukupolvea, joista viimeisin tietysti maksaa isovanhempiensa traumoista. Lopotissa kuljetaan läpi 1900-luvun vuosien, toisaalta vuosien kuluminen on sivuosassa, tuntuu jopa, että vuosikymmenien vaihtuessa mikään ei muutu: Tuomas selittää verovirastossa homoutta samalla tavalla kuin Helena sokeuttaan pianonvirittäjänä.
Kinnusen kirjassa on paljon kaikkea, ja tuntuu, että siinä on jopa liian paljon kaikkea. Jouduin keskeyttämään kirjan lukemisen viikoksi, että pystyin jatkamaan sen loppuun. Ymmärrän toisaalta, mitä hienoa kirjassa oli, mutta tunnetasolla minussa värähteli vain hetkittäin. Olisin halunnut keskittyä vain Tuomakseen ja Helenaan, mutta nämä henkilöt piti välillä kaivaa esiin ja se teki lukemisesta raskasta.
Teoksen loppu vaikutti siltä, että saamme lukea vielä jatkoa suvulle ja tarinalle, ja tietenkin aion pysyä mukana silloinkin, ihan mielenkiinnosta, millaiseksi vaikkapa Tuomaksen elämä muuttuu.
Teoksen loppu vaikutti siltä, että saamme lukea vielä jatkoa suvulle ja tarinalle, ja tietenkin aion pysyä mukana silloinkin, ihan mielenkiinnosta, millaiseksi vaikkapa Tuomaksen elämä muuttuu.
Linkki tällä kertaa Kirsin blogiin, jossa on pitkä teksti.
Tommi Kinnunen: Lopotti
2016, WSOY
364 sivua
Minä olen kierrellyt Lopottia kirjakaupassa... Siis osin haluan lukea tämän, mutta sitten en ole kuitenkaan varma, että milloin. Neljäntienristeys oli mielestäni hyvä romaani, muttei noussut omaksi suosikikseni. Lopotti näyttää olevan toisille Kinnusen esikoista parempi, toisille heikompi. Saa nyt nähdä, siis! :)
VastaaPoistaMulla uteliaisuus voitti, vaikka ei Neljäntienristeys ollut mullekaan ihan se juttu isolla. Mutta onhan nämä taas kertomassa suomalaista lähihistoriaa...
PoistaKyllä on kiinnostavaa lukea, miten eri tavoin jokin kirja koetaan.
VastaaPoistaOlen kanssasi samaa mieltä, että keskittäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. Siinä oli mm. turhan paljon nimellä mainittuja sukulaisia, joilla ei sitten ollut sen kummempaa tehtävää ja niskavuorelainen matriarkka-teema vei myös voimaa tärkeimmältä eli näihin poikkeusihmisiin keskittymiseltä.
Helena ja Tuomas ovat kirjan vahvuus. Ja tietenkin kieli, upea tilanteiden kuvaus.
Minä toivon, että Kinnunen ei jatkaisi tätä, vaan kirjoittaisi jotain ihan uutta.
Onnin tarina oli traaginen, siitä olisi saanut irti enemmänkin, mutta Tuomaksesta minulle riittäisi tämä.
Joo, tosiaan Kinnunen taitaa kertomisen ja kuvailun. Moneen tilanteeseen pääsi mukaan kuin olisi ollut itse paikalla. Sitten lopulta juoksi niin monessa paikassa vieraisilla, että läkähtyi =D
PoistaOnni oli tosiaan kiinnostava surullisessa kohtalossaan. Saa nähdä, suuntaako Kinnunen sitten menneisyyteen vai nykyisyyteen... jää nähtäväksi.
Onnin tarina oli minustakin mielenkiintoisin ja onneksi sitä hieman jatkettiin Lopotissa. Kirja on perhetarina, joten ei siitä voi tiputella ihmisiä pois. Sokea Helena jatkaa suvun vahvojen naisten tarinaa ja Tuomas suvun heikkojen miesten tarinaa. Kinnunen on näin kirjoittanut ja kunnioitan hänen tyyliään. Heikoilla en tarkoita seksuaalisuutta vaan sitä, että naiset ovat selkeästi vahvoilla näissä kahdessa kirjassa.
VastaaPoistaLisää haluaa hän, joka on Kuusamon kolunnut moneen kertaan :)
Totta kyllä mitä sanot: sukuromaanissa on oltava väkeä.
PoistaVanhat emännät kokoavat sukua yhteen molemmissa teoksissa, mutta on Tuomaskin kyllä vahva oman elämänsä kulkijana. Ja Onnikin oli vahva, kun jaksoi olla hyväntahtoisena nalkuttavan vaimonsa kanssa ja yritti sitten jopa toteuttaa oikeaa sukupuolisuuttaan aikana, jolloin se oli rikos.
Kinnunen keskittyy naisiin, mutta voisi kyllä keskittyä jo miestenkin vahvuuteen. Sillä tavalla kolmas osa voisi olla paikallaan!
Minä siis myös pidän näistä kirjoista. Olen vain kärkäs löytämäään sellaista, mikä vielä nostaisi minulle kirjan tasoa. Ne pikkuotsikot, laulunpätkät, olisi voinut jättää pois. :)
Sama juttu, kyllähän minäkin pidän tavallaan Kinnusen kirjoista ja ymmärrän hyvinkin sen, mikä kirjoissa on hienoa. Täällä kerron lähinnä omista lukukokemuksistani ja mulle kävi niin, että kirjaa luin useamman viikon ajan ja lopulta keräsin voimani, että jaksan vetää kirjan loppuun asti. Mietin, että mikä kirjassa oli sellaista, että näin kävi ja tosiaan kirjan alun jahkailu ja se pääseminen niihin oikeisiin päähenkilöihin jotenkin kesti, ja tämä sai mut väsyneeksi tarinaan. Loppu menikin sitten yllättävän helposti, kun siinä oli lähinnä Tuomaksen tarinaa. Mulle miellyttävämpää lukiessa keskittyä tiettyyn henkilöön kuin pitää koko sukua mukana... Kirjailija varmaan on tehnyt tietyssä tarkoituksessa valintansa, kenestä kertoo - lukijana mietin, mikä oli merkitys valinnoissa ja miten valinnat koin.
PoistaKiitos tästä tiiviistä arviostasi. Tästä olen lukenut jo monen monta pitkää analyysia, tuntuu oikein freesiltä lukea tämmöinen nopea olennaiset poimiva juttu. En ole lukenut kumpaakaan Kinnusen teoksista,sitäkin enemmän kiittäviä arvioita. Ei ole silti oikein kiinnostanut, vaikka tietenkin on lahjakas kirjailija. Kammottava nimi tällä toisella vaikkei se nyt tärkeintä olekaan.
VastaaPoistaKun pitkä aika meni kirjaa lukiessa, niin siitä tosiaan jäi vain pääkohdat mieleen =D Heh. Hieno kirjailija, mutta ehkä nämä sukusaagat ei ole ihan se mun omin juttu, varsinkin kuin näitä kolmen sukupolven tarinoita on tullut luettua aikas monta. Tämä toki sellaisesta parhaimmasta päästä.
PoistaMinä ahmin tämän yhden viikonlopun aikana. Rakastuin kirjan henkilöihin ja Kinnusen tapaan kirjoittaa suvun tarinan. Siinä olen kanssasi samaa mieltä, että kirjassa on paljon kaikkea, ja kertojan vaihtuminen aiheutti sen, että jouduin välillä palauttamaan mieleeni, kuka henkilöistä on kuka ja milloinkin äänessä. Luin Neljäntienristeyksen nurinkurisesti vasta Lopotin jälkeen. Sekin oli mielestäni hyvä, mutta ei Lopotin veroinen. Minulle Anna ja etäisimmäksi hahmoksi, ja jotenkin jopa odotan, että Kinnunen kertoisi vielä hänen tarinansa ja näkökulmansa tapahtumiin.
VastaaPoistaMulla kesti hetken huomata, kuka ja missä ajassa Tuomas on, mutta sitten taas myöhemmin selkiytyi - ja kyllähän näissä tarinoissa saa aina sukupuuta piirrellä.... Nämä teokset voi varmaan lukean kumminpäin vaan, oikeastaan nyt olisikin kiinnostavaa palata Neljäntienristeykseen, kun ei kaikkea siitäkään muista.
PoistaSaa tosiaan nähdä, mihin suuntaan tarina jatkuu... jos jatkuu =D
Hienosti kirjoitat, ja Kinnunen myös :-) Olin niin järistynyt Neljäntienristeyksestä, etten ole uskaltanut tätä edes avata, saati kirjoittaa kirjasta. Ehkä pian yritän: Helenan tarina koskettaa kovasti. Kovin kotimainen, sanot (ei siis kovin kovin vaan erittäin), juuri sitä ja siksi niin läheistä ja tuttua. Paljon on kaikkea, kuten sanot, ja olen ymmärtänyt kirjailijan kommentista, että jatkoa seuraa. Sitä odotellessa"
VastaaPoista