Eija Hetekivi Olssonin teos Tämä ei ole lasten maa on ollut pitkään "joskus luettava" -listallani. Lukuhaasteet ovat minulle siitä hyviä, että niiden voimalla tulee aloitettua juuri tällaiset teokset, joita ei millään muuten viitsisi aloittaa. Kirjan ennakkotietojen perusteella minua kiinnosti lukea, minkälaista suomalaisten elämä on ollut Ruotsissa, kun niin monet maahan muuttivat 70-luvulla.
Teoksen minäkertoja on Miira, jonka ala- ja yläastevuosia kuvataan kirjassa. Hesari tietää kertoa, että kirjan tarina on omaelämäkerrallinen, sekä kirjailija että kirjan päähenkilö käyvät Ruotsissa koulua suomiluokalla, joka on hyvä asia siksi, että lapset ymmärtävät, mitä opiskelevat. Mutta samalla luokalla oleminen estää tulevaisuuden: luokalta ei ponnisteta ruotsinkielisiin jatko-opintoihin. Miira haluaa kirurgiksi ja alkaa aina välillä lukea mahdollisimman monimutkaisia kirjoja vapaa-ajallaan.
Miiran vanhemmat ovat siivooja-äiti ja Volvon tehtaalla työskentelevä isä. Rahasta on pula, mutta vanhemmat, varsinkin äiti, pyrkivät antamaan lapselleen itseään paremmat mahdollisuudet. Kun Miira haluaa kielikurssille Isoon-Britanniaan, äiti ottaa lainaa pankista. Muuten vanhemmat antavat Miiran liikkua itsenäisesti, ja Miirahan kokeilee rajojaan. Rajat tulevat vastaan, kun hän on ystävänsä kanssa irstaan miehen asunnolla, jonne he päätyvät tarkoituksenaan maksaa itsellään viinasta.
Miira haluaa kokeaa juttuja, ja hän lähtee päätäpahkaa erilaisiin asioihin mukaan, mm. ystävänsä kanssa Afrikkaan. Aika moni juttu ei sitten kuitenkaan tunnu aivan omalta, ja Miira palaa vanhempiensa luokse ja alkaa ansaita omaa rahaa, siivoamalla.
Miira on kiukkuinen tyttö, jota ärsyttää moni asia maailmassa. Erityisesti häntä kiukuttaa koulu ja opettajien asenne: tuntuu, että hänelle annetaan muita huonompia numeroita vain sen takia, että hän on maahanmuuttaja. Miiran kiukku alkaa kirjan lopussa hieman hiipua, ehkä sen takia, että hän alkaa itse ottaa vastuuta asioista, ja paljolti sen takia, että hänen perheensä pääsee yllättäen pois betonilähiöstä, Göteborgin Gårdstenista.
Koin kirjan lukemisen loppua kohden hieman puuduttavaksi, koska kirjassa oli paljon kerrontaa teinin sekoilusta, mutta onneksi tarinasta tuli hieman valoisampaa loppua kohti. Kantensa mukaisesti kirja oli myös sisältä synkkä ja ruma, mutta ehkä siksi, että se oli omakohtaista ja totta.
Kirjasta myös Järjellä ja tunteella -blogissa.
Helmet-lukuhaasteeseen:
15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma: Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa (2014, Schildts & Söderströms) - Ingenbarnsland, 2012, suomentanut Outi Menna, pokkari, 350 sivua
Luin vuoden alussa Liza Marklundin teoksen Rautaveri, jonka kirjailija on uhannut olevan hänen viimeinen kirjansa. Lukiessani kävi mielessä, että olisi kiinnostavaa lukea ainakin osa Marklundin vanhoista teoksista, jotka olivat suosikkikirjojani niiden ilmestymisen aikaan 2000-luvun alussa. Aloitin Marklundin ensimmäisestä Annika Bengtzon -teoksesta, Uutispommi, joka on alun perin kirjoitettu vuonna 1998. Suomeksi kirja tuli vuonna 2000.
Uutispommi osuu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 31.Olympialaisista kertova kirja, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan ja siellä järjestettävien olympialaisten kisapaikkoihin. Olympialaisia Tukholmaan ei tullut, vaikka kaupunkiin haettiin kesäolympialaisia vuodeksi 2004. Kirjan tapahtumat alkavat, kun olympiastadionilla räjähtää. Käy ilmi, että pommi on vienyt myös ihmisen. Rikostoimittaja Annika Bengtzon saa kirjoitettavakseen ja tutkittavakseen räjähdyksen ja näyttää, mihin kykenee: hän on sisällä jutussa enemmän kuin pitäisi, ja joutuu tietenkin pulaan.
Kvällspressenissä kuohuu, sillä Annika on aloittanut rikostoimituksen pomona, ja osa toimituksesta ei voi sulattaa asiaa. Työn sovittaminen perhe-elämään on vaikeaa, sillä toimittajan työ vaatii juoksemista rikosten ja rikollisten perässä kelloon katsomatta. Silti lapset pitää viedä ja hakea päiväkotiin ja -kodista, ja lähestyvä joulu aiheuttaa lisäpaineita. Kirjasta kirjaan nämä kaksi asiaa: työ- ja perhestressi jatkuvat niin, että Annikan ahdistus ja stressi väsyttävät lukijan (ainakin minut lukijana). Onneksi lehden päätoimittaja Anders Schyman näkee Annikassa kyvykkyyttä ja puolustaa tätä; samaa ei voi sanoa Annikan miehestä Thomasista, jolla on oma työ ja joka haluaisi Annikan hoitavan äidin tehtävät paremmin.
Liittyvätkö räjähdykset, joita kirjassa tulee useampi, olympialaisiin; onko joku terroristijärjestö niiden takana? Annika tutkii kilpaa poliisien kanssa tapahtuneita, ja saa vinkkejä poliiseilta. Lopulta on hieman epäselvää, kumpi juttua tutkii innokkaammin.
En aivan ihastunut nyt uusintakierroksella kirjaan, Annikan stressi tuntui vievän omiakin voimia. Työelämä vaikutti hirveältä, varsinkin naisen kannalta ja perhe-elämä vielä vaikeammalta.
Liza Marklund: Uutispommi
2011, Seven-pokkari, 1.suomennos 2000, Otava
Sprängaren 1998
suomentanut Outi Knuuttila
379 sivua
31. Olympialaisista kertova kirja: Liza Marklund: Uutispommi
Minusta tuo Tämä ei ole lasten maa oli todella hyvä kuvaus siitä, että Miira olisi halunnut kotoutua paremmin, hänhän oli maahanmuuttajan asemassa. Aika ihmeellistä pitää suomi-luokalla, jos ei itse halua. En tiennytkään, että tämä oli omaelämäkerrallinen teos.
VastaaPoistaAnnika Bengtzon-sarja on ollut todella hyvä. Olen lukenut ne kaikki. Suosittelen sulle niitä Marklundin ensimmäisiä kirjoja, jos et ole niitä lukenut.
Marklundin kirjat luin ensimmäistä kertaa silloin, kun ne tulivat suomeksi. Olivat jossain kirjakerhossa kuukauden kirjoina. Tykkäsin silloin, mutta nyt huomasin, että teemat ovat koko ajan samat: stressi työssä, stressi kotona. Saa itseni stressaamaan liikaa =D
PoistaTosiaan, motivaatio on ihan ykkösjuttu kotiutumisessa. Oliskohan nuo suomi-luokat tavallaan hyvää ajavia, mutta käytännössä ontuvia ratkaisuja, kun uuden kielen oppiminen on kuitenkin tärkeää.
Olen joskus aikoinaan kuunnellut nuo molemmat. Tuohon ensimmäiseen viittasin (nimettömänä muistaskseni) miettiessäni ruotsinsuomalaisuutta blogissani muutama viikko sitten. Onko kaikkien suomalaisten lasten kokemukset täällä yhtä synkkiä? Vai eikö niistä ihan hyvistä vain koskaan puhuta. Mutta se taitaa olla, että niistä ei saa tarinaa.
VastaaPoistaTuo oli mun eka Annika Bengtzon joskus aikoinaan, kuuntelin vielä yhden, mutta en innostunut jatkamaan. En erityisesti päättänyt, että ei enää ikinä, mutta aina on ollut mielenkiintoisempia tarjolla. Ehkä vielä joskus.
Voi hyvinkin olla niin, että onnellisissa tarinoissa ei ole niinkään kerrottavaa. Toisaalta tästä kirjasta tuli mieleen paljon meidän suomenvirolaiset, joiden vanhemmat tekevät pitkää päivää ja lapset etsivät omaa tietään uudessa ympäristössä. Osa sulautuu varsin onnellisesti ja vaivattomasti, kurjemmista tarinoista saa helposti kirjan aikaiseksi.
PoistaAnnika Bengtzon jää mulla nyt vähäksi aikaa tauolle, mutta omassa kirjahyllyssä yksi lukematon kirja, joten sen aion vielä kahlata.